Kirjoituskurssin ensimmäisen päivän tuntemuksia

Terveisiä Casablancasta! Eilen yläilmoissa matkalla välilaskupaikkana toimineelle Pariisin lentokentälle mieli pursusi ajatuksia, sillä edellisenä päivänä oli ollut luovan kirjoittamisen mestarikurssin eka lähipäivä.

Perusteellisen palautteen vastaanottaminen oli kuin herättämään pyrkivä raju ravistus olkapäistä, nostaminen pieneksi hetkeksi ilmaan ja pudottaminen lujaa tömähtäen maanpintaan niin, että jalkapohjiin sattui ja selkänikamat puristuivat toisiaan vasten. Eli ei se helppoa ollut taaskaan, eikä se taida olla ikinä, vaikka kuinka kokenut olisi. Kustannustoimittaja-tutorimme oli tehnyt käsikirjoitusten kanssa paneutunutta työtä, ja hänen palautteenantonsa oli ammattitaitoisen varmaa, siitä täydet pisteet. Oli ilo seurata ammattilaisen työtä, ja kuuntelin kiinnostuneena myös muiden pienryhmäläisten saamia palautteita. Sain itse paljon hyviä, konkreettisia kehitysehdotuksia, ja kaikki saivat myös yksityiskohtaiset korjaus- ja parannusehdotukset teksteihinsä merkittyinä. Kustannustoimittajan kanssa työskentely oli yksi eniten odottamiani asioita kurssilla, ja se oli jo ensimmäisessä tapaamisessa antoisaa. Meitä on siis ryhmässä neljä, ja kaikkien tekstit ovat keskenään varsin erilaisia. Luin ennen ensimmäistä tapaamista muiden ryhmäläisten tekstit, ja hyviä ne olivat kaikki omalla tavallaan, sellaisia joista hiomalla ja kehittelemällä saa täysin julkaisukelpoista kirjallisuutta. On varmasti kiinnostavaa nähdä heidän kehitystään kurssin aikana, ja mukavaa tietysti tutustua toisiin kirjoittajiin, jotka eivät vielä ole julkaisseet kirjoja.

Toki tapaaminen johti myös valtaisaan kriisiin oman kirjoittamiseni kanssa, ja olin loppupäivän aivan tolaltani. Näin on toki käynyt aiemminkin, kun olen saanut uutta, laajamittaista ja rehellisen kaunistelematonta palautetta. Vaikka päivän alussa jälleen korostettiin annettavan palautteen koskevan tekstiä, eikä sitä pidä ottaa henkilökohtaisesti, ja vaikka järjellä tiedän, että niin asia juuri on, silti siitä pääsi pikkuinen osa pujahtamaan syvemmälle. Vaikka kuinka yritin ajatella, ettei sen pidä antaa mennä. En sitten tiedä, olenko palautteen vastaanottajana hieman liian keskenkasvuinen edelleen. Mutta ajattelen myös, että ihminen kirjoittaa itsestään käsin kuitenkin aina jollain tasolla. Joskus tekstissä olevien seikkojen ja varsinkin sen sisältämän ajattelun saama kritiikki johtaa omaan pohdintaan siitä, miten kehittyneeseen ajatteluun ylipäätään pystyn ja olen kykenevä. Se on todella herkkä alue, ja sen suhteen on niin vereslihalla, että näitä osa-alueita koskeva kriittisempi palaute on kuin suolan ripottelua siihen päälle.

Jo seuraavan päivän aamuna, istuessani univajeisena lentokoneessa, aloin kuitenkin pursuta ideaa. Sain ajatuksia suurista rakenteellisista muutoksista useamman tekstin osalta ja kirjoitin jo pätkiä, jotka virtasivat aivan uudenlaista kieltä, sellaista lyyrisempää ilmaisua, jota kohtaan olin pyrkinyt jo pitkään. Nyt se alkaa ehkä oikeasti viimein vuotaa minusta. Olin parhaimmillani aivan liekeissä, kun kirjoitin niitä ideoita ylös, tämän blogitekstin ohella. Puolentoista viikon täysi irtiotto arjesta ja kotiympäristöstä hyvin erilaisen kulttuurin keskelle tekee varmasti tässä kohtaa erittäin hyvää. Merkitsi paljon, kun eilen aamulla sain tuon fiiliksen, että ehkä minä pystyn tähän.

Maria Matinmikko - Värit

Maria Matinmikko – Värit (Siltala 2017)

"En voi sanoa, etten pelkää. He, jotka sanovat etteivät pelkää mitään, eivät tunne itseään. Ehkä he eivät pelkää samoja asioita kuin useimmat tai heidän pelkonsa on naamioitunut pikkutarkkuuteen tai vahvuuden ylläpitämiseen vaadittuihin rutiineihin; suu kääntyy pään sisällä toisin päin ja alkaa syödä päätä."

Maria Matinmikon Valkoinen (ntamo 2012) oli minulle mieleenpainuva lukukokemus. Sen upeasti vellova, ruumiillinen ja luonnonläheinen proosarunous suorastaan lumosi. Innostuin niin kovasti, että lainasin kirjastosta myös Matinmikon toisen teoksen Mustan (Mahdollisen Kirjallisuuden Seura 2013), joka kuitenkin hautautui lukupinoon ja jouduin palauttamaan kirjan Turun kirjastoon muuttaessani sieltä pois (kuten noin 30 muunkin kirjan kanssa kävi), joten oli mukava huomata Siltalan kevään katalogissa Matinmikon teostrilogian kolmas osa, Värit.

Kirjaa aloitettuani havaitsin, että ne elementit, joihin Matinmikon tekstissä niin kovasti tykästyin, ovat Väreissäkin tallella mutta jalostettuina ja edelleen kehiteltyinä. Kirjan ensimmäinen ja toinen osa sisältävät pääasiassa proosamaiseen muotoon aseteltuja tekstikatkelmia, kolmas osa puolestaan hyvin minimalistisia, rivin tai kahden mittaisia runoja. Neljäs osa on erityisen hämäävä: siinä tekstit ovat eniten proosamaisia, kertovan tuntuisia, kuin novelliraapaleita, jonkinlaista runoproosaa. Tässä kohtaa aloin miettiä, miksi luokittelen jatkuvasti mielessäni, ja mietin sitä nyt uudelleen kirjoittaessani blogitekstiä. Blogin osalta voi toki tulla helposti siihen lopputulokseen, että ajattelen tekeväni sen lukijoita varten, että he tietäisivät mitä odottaa, jos kirjaan tarttuvat. Rehellisiä jos ollaan, teen tätä luokittelua myös itselleni, ja toisaalta, olen aikanaan opiskellut kolme ja puoli vuotta kirjastonhoitajaksi, totta hitossa siinä oppii luokittelemaan ja luetteloimaan. Kirja pitää saada oikeaan hyllyyn, hah. Onneksi Värit on ollut helpohko tapaus jopa kirjastoluokittelijalle, se on luokaltaan kuitenkin eniten runokokoelma.

"Jotkut kantavat mukanaan kansanmurhaa. Toiset kantavat mukanaan itsensämitätöimisjärjestelmää, jonka vanhemmat ovat huolellisesti istuttaneet aivojen automaattivaihteistoon. Jotkut asuvat epämääräisen ahdistuksen loputtomasti lisääntyviä huoneita. Hylätyksi tulemisen pelko ja vapauden menettämisen pelko lyövät toisiaan vasten kuten syysmyrskyssä kamppaileva ruotsinlaiva lyö salarakkautta vasten. Nauhalta tulevat aplodit vetävät nuuskaa, sulautuvat mereen."

Välillä tekstiä alkaa lukea kuten kertomakirjallisuutta, erityisesti mainitsemassani neljännessä osiossa, kunnes se taas repeää runon kielikuviin, usein virkistävän äkkivääriin sellaisiin. Tarkoitus, kuvittelemani teema muuttuu abstraktiksi, katseeni käännetään muualle. Mikäs siinä, kun vaihdokset ja käännökset toteutetaan näin vahvalla tyylitajulla. Pidin myös lyhyistä, aforistisen tuntuisista runoista erityisesti viidennessä osiossa, jossa kerrotaan myös siitä, miten teksti suhtautuu sille mahdollisesti annettaviin merkityksiin, aiheisiin, temaattiseen määrittelyyn:

"Mitä teemoja? Ei ole mitään teemoja. On kliseitä, kielekkeitä ja kielenpäitä aukileessa. Mahdotonta röpelöä, röyhelöä, kidukset."

Julistin jo toisaalla, että jatkossa haluan alkaa käyttää tuota, kun en jaksa vastata kysymykseen, että mistä kirjoitan. Sanoisi vain: röpelöä, röyhelöä, kidukset. Ei sen enempää. Teoksesta tekisi kyllä mieli nostaa esiin teemoja, esim. sukupuolet, niiden määrittely ja erilaiset asemat nousevat esiin useampaan otteeseen. Kirjan kuudes osa sisältää jälleen hieman pidempiä tekstejä, katkelmallista proosarunoa, tai sinne päin. Minulta loppuu termistö, en ole varma mistä puhun, ja tunnen itseni välillä ihan liian tietämättömäksi kirjoittamaan tästä. Värit on jotenkin niin kovin älykästä runoutta. Silti siitä lukiessa ensisijaisesti nauttii, eikä analysoi. Tekstissä tekee mieli vain olla, nytkin selaillessani kirjaa edestakaisin tunnelmien tavoittamiseksi pysähdyn kohtiin vain vaikuttumaan asioista. Uskon, että perusteellisella uudelleenluvulla vaikuttuisi usein eri kohdista kuin aiemmin. Ehkä on myös parempi olla sanomatta liikaa, teosta lainatakseni: En halua kirjoittaa tätä puhki, vaikka maapallon sisempi ydin on metallia. Tämä kirja taisi ehtiä vielä seuraavaan Tanssiva karhu -palkinnon kattaukseen, ja toivottavasti raati Värit finalisteihin poimii. Harva tekijä Suomessa kirjoittanee näin näkemyksellisesti uudistavaa kaunokirjallista tekstiä.

Blogiarvioita ei vielä ole, kritiikki Helsingin Sanomissa on, mutta se on luettavissa vain tilaajille. Teos oli viikon kirjana Radio Helsingin Suuressa hesalaisessa kirjakerhossa, keskustelu on kuunneltavissa ohjelman sivuilta.

Katja Kallio - Yön kantaja

Katja Kallio – Yön kantaja (Otava 2017)

"Tänään postilaiva tuli Nauvosta viimeisen kerran ennen kevättä, ohi luotojen ja vihreiden saarten mättäiden ja silokallioiden, joihin jäätiköt ovat uurtaneet simpukkamurroksensa ja muinaiset viljelijät uhrikuppinsa. Mitä he mahtoivat uhreillaan pyytää? Henkiin jäämistä varmaan; tuskin onnellista elämää sentään, se lienee aika uusi keksintö, onni. Ehkä he pyysivät jotakin käytännöllistä. Ettei joka paikassa rehottava karmiinikukkainen pirunvilja sotkeutuisi heidän ohraansa ja rukiiseensa ja värjäisi leipää siemenillään siniseksi ja niin katkeraksi että oksetti."

Pidän iloisista yllätyksistä, kukapa ei. Myönnän, että sivuutin aluksi Katja Kallion uutuusromaanin kevään kirjakatalogeja selaillessani pelkkien mielikuvien seurauksena. Vahva mielikuvani nimittäin oli, että hän kirjoittaa hieman viihteellisiä kirjoja, joissa päähenkilönä seikkailee miehen perään huokaileva kaupunkilaissinkkunainen, jota leffassa sitten esittää Minna Haapkylä katsellen surullisesti kaukaisuuteen. Tuontyylinen kirjallisuus ei ole sitä, mistä itse eniten inspiroidun... Onneksi olin maaliskuussa Baba Lybeck, kirja vieköön! -tapahtumassa, jossa Yön kantaja -romaanin aiheesta ja taustoista keskusteltiin niin kiinnostavasti, että teos piti laittaa heti varaukseen. Romaani osoittautui todella hienoksi, ja se on tämän kevään ehdottomasti vaikuttavimpia lukukokemuksiani.

Jotakin maagista tuntuu olevan puhallettu usean viimeisen vuoden aikana julkaistun kotimaisen romaanin kieleen – jotakin sellaista, mikä tekee kielestä kiehtovalla tavalla soivan, rikkaan ja virtaavan. Yön kantaja lumoaa kielellään heti alkuunsa, riisuu potentiaalisesti kriittisen lukijan (osoitan mm. itseäni) parilla kiepautuksella aseista. Kirjan kieli onnistuu tarjoamaan yllätyksiä, toistuvasti se säpsäyttää ja herättää lukijan vaikuttumaan itsestään vertausten, kielikuvien ja lyyrisen sointinsa kautta. Kuitenkin se on luonnollisesti soljuvaa ja säilyttää olemuksensa hallitusti läpi romaanin.

Niin, se kirjan aihe, joka kiinnostuksen alun perin herätti. Kallio perustaa romaaninsa todelliseen henkilöön: Amanda Fredrika Aaltonen (1864–1918) eli aikanaan epätavallista, kapinalliselta vaikuttavaa elämää päätyen lopulta eristyksiin Seilin saarelle, siellä tuolloin sijainneeseen mielisairaalaan. Amanda sai diagnoosin, jota nykyihminen ei voi lukea naurahtamatta sen koko absurdiudelle: insania epileptica menstrualis. Eli nuori nainen on käyttäytynyt hankalasti, minkä tuon ajan (todennäköisesti miespuolinen) lääkärikunta on tulkinnut jotenkin liittyvän kuukautisiin, koska mistä muustakaan naisten ongelmat pohjimmiltaan kumpuaisivat... Kirjassa Amanda nukkuu huonosti, on levoton, ei viihdy koulussa eikä jaksa keskittyä, varastelee, hermostuu helposti ihmisten kanssa, ja hänestä tulee lopulta vakituista asuntoa vailla oleva irtolainen. Hän joutuu useita kertoja vankilaankin. Kaikki muuttuu hetkeksi, kun Amanda lähtee Pariisiin kuumailmapallolentäjän jalkavaimoksi, mutta sieltä tullaan takaisin maitojunalla. Kesytön ja sopeutumattomaksi tuomittu nuori nainen joutuu taas vaikeuksiin ja lukkojen taakse, jossa hän muuttuu raporttien mukaan jatkuvasti hullummaksi, niin hulluksi, että hänet voidaan huoletta toimittaa loppuiäkseen Seiliin kuukautishysteriadiagnooseineen.

Suurin osa kirjasta ollaan Seilissä, viettihän oikea Amanda Aaltonenkin siellä puolet elämästään jouduttuaan saarelle 27-vuotiaana. "Hullujen naisten saaren" elämän kuvaus on outoudessaan ikiaikaisine kirjoittamattomine sääntöineen erittäin kiintoisaa seurattavaa. Kallio kuvaa Amandan kautta mielisairaalan asukkaiden ja työntekijöiden psykologiset suhteet tarkasti ja vivahteikkaasti, eikä tyydy kauhistuttamaan karuilla kuvauksilla, vaikkei missään nimessä kaunistelekaan. Kiroukset ja eritteetkin lentävät silloin kun on uskottavasti tarpeen.

"Mikä houkutus antaa periksi ja käyttäytyä kuin seinähullu, antaa lopultakin mennä! Kaiken sen pinnistelyn ja mielin kielin oleilun jälkeen. Saat olla juuri sellainen kuin olet. Saamanne pitää, hän ajatteli. Mutta ei hän uskaltanut. Hän tiesi miten kävisi jos hän antaisi mennä ja häntä alettaisiin lääkitä ja hänet pantaisiin eristyksiin ja kääreisiin. Korpit ja henget palaisivat. Hän konttaisi ympäri selliä ja repisi patjapussia hampaillaan ja tuhrisi itsensä ja seinät omalla paskallaan. Hän ei uskonut pääsevänsä toiste takaisin niin kaukaa."

Kallio maalaa päähenkilöstään hyvin moniulotteisen kuvan kaikkine virheineen, tuntemuksineen, oikkuineen ja pakottavine tarpeineen. Amandan ajatukset ja tunteet kuuluvat läpi kirjan, mutta silti häneen ei pääse kyllästymään. Tästä kurittomasta, tottelemista viimeiseen asti vihaavasta naisesta välittyy läpi kirjan aidolta tuntuva kuva. Tulee mieleen, kun Baba Lybeck kysyi Katja Kalliolta tapahtumassa, mitähän Amanda pitäisi hänen kirjoittamastaan kirjasta. Kallio vastasi muistaakseni suunnilleen, että Amanda todennäköisesti vihastuisi, mutta olisi salaa ylpeä. Nyt kirjan luettuani olen samaa mieltä. Kalliolla on ollut vahva näkemys siitä, minkälaisen hahmon hän haluaa Amandasta kirjoittaa. Lukija eläytyy vahvasti Amandan elämään, ja lopussa hänestä oli suorastaan vaikea luopua.

Yön kantaja on loistava romaani niin kieleltään kuin kerronnaltaankin. Se vie mukanaan usein surullisten ja rankkojen tapahtumien läpi pitäen samalla tiukasti kyydissä: tämä kaikki on nähtävä ja koettava. Teos kertoo tarinaansa naisista, jotka eivät yleensä ole kirjojen päähenkilöiksi päässeet, vaan heidät on siivottu pois maailmasta ennen kuin ovat juuri ehtineet siellä näkyäkään. Aiheidensa puolesta kirja vertautuu mm. Riitta Jalosen viimevuotiseen Kirkkaus-romaaniin. Jos piti Kirkkaudesta, uskon vahvasti että ihastuu myös Yön kantajaan. Katja Kallio on punonut kirjansa kokoon kuin huolella tehdyn, sulavuudessaan kauniin palmikon, jonka päähän solmitaan lopuksi häpemättömän räikeä, kirkkaanpunainen silkkinauha.

Muissa blogeissa: Kirsi, Tuija, Katja, Riitta, Annika, Kirsin Book Club / Airi, Arja, Mai, Erja

Matias Riikonen - Suuri fuuga

Matias Riikonen – Suuri fuuga (Aula & Co 2017)

"Suhjun osuessa järveen vedenpinta oli täynnään pieniä maiveita, kuin satoja suita, eivätkä rantavedessä lutaavat kaksospojat osanneet sanoa, mitä järvi puhui, sillä niiden äiti ei ollut koskaan opettanut niille oikeaa äidinkieltä, oli opettanut isänmaan kielen muttei äitimaan kieltä, ei hänenkään äitinsä ollut opettanut hänelle ja Topille, eivät äidit osanneet opettaa senmoista, koska äitien äiditkään eivät olleet osanneet kuin muutaman sanan, muistivat ehkä, että Kimpo-kivi on Kamman poika, mutteivät enempää."

Kaunokirjallisten teosten kirjoittaminen musiikkiteosten pohjalle, niiden rakenteen mukaiseksi tai muuten musiikin rytmejä ja teemoja noudattaen on minusta aina lähtökohtaisesti kiehtovaa. Tällaiset teokset nousevat joskus suuriksi elämyksiksi, kuten Sinikka Vuolan Replika, jonka musiikillisuutta tekijä avaa myös uudessa Parnasso-lehdessä. Joskus taas tällaiset teokset eivät tavoita omaa kirjallista makua kovin hyvin, kuten Alejo Carpentierin Eroican kanssa kävi. Matias Riikosen toinen romaani Suuri fuuga perustuu Beethovenin Große Fuge -sävellykseen, jolta kirja kustantajan esittelyn mukaan "lainaa muotonsa", ja se "venyttää esikuvansa tavoin ajattelunsa äärimmilleen." Jälkimmäisen voi romaanin kohdalla todeta pitävän paikkansa – myös lukija joutuu pohtimaan ja olemaan hereillä kirjan parissa, seuraamaan erilaisia polkuja ja lomittaisia ääniä.

Tapahtumat sijoittuvat Ruovedelle, jossa elävät kirjan henkilöt ovat toinen toistaan surullisempia, onnettomampia ja toivottomampia tapauksia. Onnellisten perheiden tarinoita ei kirjassa kuulla, vaan niitä omalla tavallaan onnettomia tuskailee tietään eteenpäin kummalliseksi ja jotenkin kolkoksi muuttuneessa maailmassa. On teinityttö Saana, joka koettaa pärjätä sijaisvanhempiensa kanssa, ja Saanan ottoisä Jussi, joka on jäänyt totaalisesti koukkuun dominansa pauloihin ja on tuhoamassa myös perheensä elämän pakkomielteeseensä. On myös nuori poika, joka kammoaa omaa hajuaan ja jonka osuudet kirjassa kerrotaan erittäin vanhahtavalla kielellä, sanoilla jotka ovat jääneet käytöstä ja painuneet unohduksiin. Lisäksi on dementoitunutta isoäitiään kauhealla tavalla mukanaan riepotteleva ja rahallisesti hyväksikäyttävä nuori mies, joka pukeutuu karhupukuun saadakseen halauksia, joita kaipaa erityisesti esiteini-ikäisiltä tytöiltä... Mukana vaikuttaa myös sivuhenkilöitä, kuten Jussin vaimo ja näiden lapset, Saanan koulukaverit sekä Gösta, joka vaikuttaa hahmona tutulta ja hän kertookin mm. kirjoittaneensa kirjassa laulettavan Rin Tin Tin -nimisen tunnetun kappaleen.

Kerrontatyylejä vaihdellaan kirjassa tunnistettavasti eri hahmojen välillä. Aluksi seuraaminen on tosin vaikeaa, sillä eri henkilöiden osuudet on merkitty tietyillä kirjainyhdistelmillä, joilla ehkä on jotain tekemistä pohjalla olevan musiikkiteoksen kanssa, vaikea sanoa. En ole klassisen musiikin tuntija, ja kyseisen Beethovenin sävellyksen laitoin soimaan nyt vasta postausta kirjoittaessani. Kirjan kohdassa, jonka on tarkoitus olla Saanan ja hänen kavereidensa koulutehtävä, kuvataan tuon teoksen olemusta tarkasti, mikä selvensi jonkin verran myös kirjan rakennetta ja kohtausten esittämistapaa.

"Vitun apeelta se paikka näytti niissä sun lähettämissä kuvissa ja tosi hyvä et te päädyitte sinne vaik mä en osannutkaan sellaista ennakoida... mut just johonki tollaseen tyhjiöön sut oli oikeestaan hyvä saada miettimään mitä helvettiä sä oot menny tekemään... miten nopeesti sun elämä on nussittu piloille ja nyt sun domina ei vastaa sun viesteihin etkä sä tiedä missä se asuu tai ees sen puhelinnumeroa."

Henkilöhahmot ovat todella varsin ongelmaisia, ja erityisesti asiat tuntuvat olevan sekaisin ulkona telttailevalla, Saanalta Riepupojan lempinimen saaneella nuorella miehellä. Hänellä tuntuu olevan jonkinlainen psyykkinen ongelma, mikä saa hänet kuvittelemaan että hän haisee niin pahasti, ettei voi olla ihmisten seurassa sisätiloissa. Riepupojan veli puolestaan on komeroitunut sisätiloihin pelaamaan nettipeliä, jossa veljekset ovat saavuttaneet suorastaan legendaarisen maineen taidoillaan. Varsinainen tapaus on myös Karhuksi käyttämänsä asun myötä kutsuttava entinen lääketieteen yliopisto-opiskelija, joka vuodattaa käytännössä monologina tietoa ihmisen fysiologiasta ja teknologiasta sekä tuntuu olevan tunne-elämältään hieman häiriintynyt mm. sen perusteella, miten suhtautui entiseen tyttöystäväänsä. Hänen sairaalloinen riippuvuussuhteensa laitoshoidon tarpeessa olevan mummonsa kanssa on traagista seurattavaa.

Romaanin tapahtumia katkovat hetket, jolloin sen henkilöt juhlivat karaokea laulaen tai käyvät yhteissaunassa ja tuntuvat elävän jonkinlaisia edes jossain määrin onnellisia suvantovaiheita ennen suistumista taas toivottomaan elämäänsä. Välillä erityisesti Karhu ja Jussin domina pitävät pitkiä "luennointihetkiä", joissa vyörytetään monenlaista faktatietoa aina lääketieteellisistä ilmiöistä musiikin kautta Titanicin uppoamiseen. Näistä kohdista tulee paikoitellen hieman "infodumppauksen" fiilis, vaikka kirjailijan perehtymistä mitä moninaisimpiin aiheisiin onkin ehdottomasti ihailtava ja teoksen kerrontaan faktatietojen latelu oli sinänsä upotettu sujuvasti. Sen verran on taas nillitettävä, että romaanin lähes 400 sivun pituuteen mahtui mielestäni hieman turhan paljon lyöntivirheitä, eli yksi oikoluku-edit-kierros olisi ollut vielä hyvä tehdä.

Teoksen lukemisen jälkeen jäi lievästi hämmentynyt wou-olo, koska kirja tarjosi siinä määrin ajateltavaa, pääteltävää, täydennettävää ja tavaraa myös rivien välissä. Suuri fuuga on erittäin mielenkiintoinen, taitavasti moninaisista palasistaan, osioistaan ja kerrontatavoistaan koottu kirja, jonka kerää toivottavasti lukijoita sen verran, että pääsen lukemaan analysoivia arvioita siitä enemmänkin. Itse tunnen nyt raapaisseeni vain aivan päällimäistä kerrosta, vaikka bloggaus venyi näinkin pitkäksi. Kirjan sisarteoksena on julkaistu Kiertorata-niminen "proosavihko", jota en vielä ole käsiini saanut.

Muissa blogeissa: Juha K, Kirjavinkit

Helmet-lukuhaasteessa kohtaan 49: Vuoden 2017 uutuuskirja

Maaria Oikarinen - Lucian silmät

Maaria Oikarinen – Lucian silmät (Arktinen Banaani 2017)

"Malediivit jassoo. Kookospalmuja ja valkoisia rantoja. Mitä siellä juodaan, pina coladaako? Voisin harkita, mikä ettei, mutta mihinkään Thaimaahan minä en lähde, hyh mikä helvetin esikartano, fat ugly guy's paradise, kai sinullakin on sen verran makua, ettei nyt sellainen käy mielessä. No, ehdota? Et keksi. Well, it was nice to meet you, but I really need to run. Lähetä ne paperit ja palataan asiaan. Muista avajaiset! Aja parta! Äläkä missään nimessä tuo valkoisia kukkia!"

Taidemaalari ja kriitikko Maaria Oikarisen esikoisromaania tekee taustat tuntien ehkä turhan helposti mieli kuvailla kuvataiteellisin termein. Vilpittömän rehellisesti voi kuitenkin todeta, että kirja on räiskyvällä kielellä kerrottu teos, jonka lukeminen oli viihdyttävää, monessa kohtaa nauruun repäisevää ja jotenkin piristävää, vaikka aiheissa ei liikutakaan pelkästään huvittavalla pintatasolla, vaan henkilöt saavat syvempiäkin sävyjä.

Lucian silmät kertoo kuvataiteilija Jannasta, jonka näyttely on kohta tulossa, joten hän viimeistelee teoksiaan sekä hoitaa järjestelyitä vimmalla. Räväkän ja suorapuheisen naisen meininki osoittautuu hyvin nopeasti kuitenkin pahoilla ylikierroksilla käyväksi. On ilmiselvää, ettei Janna ole henkisesti aivan kunnossa, ja pian paljastuukin, että hänellä on kaksisuuntainen mielialahäiriö. Kirjan alussa päällä on mania ja meininki on sen mukaista – puhetta pulppuaa hurjalla tahdilla, tapaamiset venyvät niin että lasten hakeminen hoidosta unohtuu, kuohuviiniä kuluu, nukkuminen jää olemattomiin ja miehiä "valtiatar" napsii nettideittipalveluista ja baareista kuin irtokarkkeja laarista. Kaikki siitä huolimatta, että kotona on aviomies, tämän kanssa yhteiset kaksi pientä lasta ja teini-iän saavuttanut tytär Jannan nuoruuden suhteesta, mutta näiden on ollut pakko oppia pärjäämään äidin ja vaimon mielenterveydellisen tilanteen vaihteluiden mukaan. Lopulta Jannan on kuitenkin pakko hengähtää, kun hän sekoittaa maalauksensa olemuksen omaansa ja kuvittelee silmiensä lähettävän säteitä, jotka tappaisivat katseen tielle osuvia ihmisiä... Hengähdystauko Aurorassa on paikallaan. Pahimmissa harhoissaan Janna näkee ja kuulee kaikenlaista, muun muassa hänen maalaustensa erilaiset naishahmot ilmestyvät vierailemaan "tappokuoron" kera.

"<3 Muruset, yritetään yhdessä, niin maailmasta tulee parempi paikka <3
Teloittakaa Lucia! Polttomurha, kuolema!
{Mikä teitä vaivaa, me olemme maalauksia! Ei meitä tehty tappamaan
toisiamme. Turhaan te Luciaa kadehditte, siinähän kiiltelee,
disharmoninen hullu. Mutta minua Hän maalasi kauemmin kuin
yhtäkään teistä, niinhän Luojattareni?}
€Ei sinua kukaan osta, hienohelma!€
{Ymmärrän, potuttaa}"

Romaanin näkökulmahenkilöinä toimivat Jannan lisäksi tämän 13-vuotias tytär Hilma ja aviomies Petri. Oikarinen on kirjoittanut henkilönsä hyvin uskottaviksi ja heidän kielensä on kullakin omanlaistaan. Jannan räävittömänä ja pidäkkeettä hyppelehtivä tykitys vaihtuu Hilman varhaisteini-ikäisen kieleen, ja välillä tapahtumia kuvataan Petrin kautta rauhallisen analyyttisesti. Jokaisen kerronnassa on omanlaistaan ironista huumoria, ja erityisesti kirjan alkupuolella lukiessa nauratti useinkin. Loppupuolella mukaan astuvat vakavammat sävyt, kun Jannan mielisairaalajakson kestäessä avataan mm. hänen nuoruudenrakastettunsa kuolemaa. Lääkittynä ja sairaalaolosuhteissakin Jannan persoona pysyy totutunlaisena, hän ei ole lannistettavissa, vaan kirosanat lentävät ja asioiden on oltava just eikä melkein.

Lucian silmät on hillitön, rohkea, aidolta elämältä maistuva ja kielen koko väripalettia villisti hyödyntävä teos. Tekijä hallitsee hyvin erilaiset kertojaäänet ja koukuttavan kerrontatavan, joka tarjoaa lukiessa myös yllätyksiä. Kirja oli hyvä muistutus siitä, että joskus kannattaa lukea kaunokirjallisuutta myös tuttujen ja turvallisten kustantajien ulkopuolelta – Arktinen Banaanihan on tunnettu romaanikirjallisuuden sijaan erityisesti sarjakuvien kustantajana. Olen hyvin tyytyväinen, että varasin teoksen luettavaksi törmättyäni kustantajan kiinnostavaan esittelytekstiin romaanista, pisteet siis myös sen laatijalle! Lucian silmät tuo taiteilijarentturomaanien laajaan valikoimaan virkistävällä tavalla naisnäkökulmaa.

Helmet-lukuhaasteessa kohtaan 11: Jonkun muun alan ammattilaisena tunnetun ihmisen kirjoittama kirja

Kun novellikokoelma kirjoituskurssille lähti

Kuten minua esimerkiksi Twitterissä seuraavat jo tietänevät, pääsin luovan kirjoittamisen mestarikurssille työstämään kirjoittamaani novellikokoelmaa! Kurssilla työskennellään yhdessä kustannustoimittajien, kirjailijatutoreiden ja muiden kirjoittajien kanssa, ja odotan sitä todella innolla. Mestarikurssia kestää tämän vuoden marraskuuhun asti, ja sen päätteeksi käsikirjoitus on mitä toivottavimmin valmis siihen, että joku sen uskaltaisi kustantaakin. Uteliaille tiedoksi, että kurssia järjestää Turun yliopiston luovan kirjoittamisen oppiaineen kannatusyhdistys. Lähden siis jälleen hakemaan oppia Turusta, vaikka muutinkin sieltä vuodenvaihteessa pääkaupunkiseudulle! Mielelläni matkustelen kaupunkiin muutenkin, joten eipä tuo elämääni hankaloita, varsinkin kun ns. lähiopetuspäiviä on tiedossa vain viisi.

Kurssi tarkoittaa suurta panostusta käsikirjoituksen työstämiseen, joten se vie vapaa-aikaani melkoisia määriä reilun puolen vuoden ajan. Tällöin todennäköisesti myös kirjojen lukemisen ja sen myötä kirjabloggaamisen määrä valitettavasti vähenee. Koko ajan aion tietysti myös lukea niin paljon kuin on käytössä olevan ajan puitteissa mahdollista, koska en pysty olemaan ilman, ja oma kirjoittamiseni tuntuu vaativan muidenkin luomassa tekstuaalisessa maailmassa säännöllisesti elämistä. En myöskään vaikuttaisi olevan niitä kirjoittajia, jotka alkavat kopioida toisten kirjallista tyyliä lukemistaan teoksista omiin teksteihini, ja yksi esilukijoistani on todennut, että minulla on jo nyt jonkinlainen oma ääni kirjoittamisessani. Todennäköisesti blogi täydentyy kirjabloggausten vähentyessä kurssin aikana tapahtuvasta omien tekstien kanssa painiskelusta, eli blogi alkaa toteuttaa enemmän alkuperäistä ajatustani kirjoitusblogista kirjojen arvioinnin ohella.

Juuri äsken sain välitettyä viimeisimmän version novellikokoelman käsikirjoituksesta kurssille, sillä siitä oli mahdollista lähettää kurssille hakemiseen käytetyn lisäksi vielä uusi versio ennen kuin tekstit lähetetään kurssin pienryhmiä vetäville kustannustoimittajille. Tein novellikokoelmalle pikaeditoinnin, jonka myötä yksi novelli kuitenkin koki varsin suurtakin kielellistä viilausta. Se on elänyt tähän mennessä ensin kirjakielisestä puhekieliseksi, ja nyt viimeiseksi vielä hieman enemmän kirjakielen suuntaan, sellaiseksi luontevasti luettavaksi mutta jossakin määrin puhekieliseksi versioksi. Muutenkin huvittaa tuo editointien määrä, minkä kokoelma on kokenut kahden vuoden takaisesta alkuperäisestä versiosta. Mitenköhän monta editointi/uudelleenkirjoitusta se lopulta on käynyt läpi ennen julkaisua, veikkaan reilusti toistakymmentä... Hion lauseita perfektionistisesti, ja sitten joku esilukijani osoittaa jonkin kohdan tai asian, joka ei kerta kaikkiaan toimi, ja räjäytän paljon tekstiä uuteen uskoon, ja kohta taas viilaillaan. On varmaan hauskaa joskus tulevaisuudessa vilkaista niitä ihan ensimmäisiä versioita novelleista, jos vaan mitenkään kehtaan siltä poskia polttavalta punalta...

Bohumil Hrabal - Liian meluisa yksinäisyys

Bohumil Hrabal – Liian meluisa yksinäisyys (Kirjava 2008), alkuteos Prílis hlucná samota (1980). Suomeksi kääntänyt Eero Balk.

"Kolmekymmentäviisi vuotta olen paalannut jätepaperia ja kirjoja ja elänyt maassa, joka on osannut viisitoista sukupolvea lukea ja kirjoittaa, olen asunut entisessä kuningaskunnassa, jossa on ollut ja on tapana ja pakkomielteenä kärsivällisesti puristaa päähän ajatuksia ja kuvia, jotka tuottavat käsittämätöntä iloa ja vielä suurempaa murhetta – –"

Miten upea, syvällinen, pieni mutta suuri kirja! Törmäsin tšekkiläiseen Bohumil Hrabaliin (1914–1997) työn parissa etsiessäni viikon käännöskirjavinkkiä, ja heti Hrabalin teosten esittelyitä, arvioita ja tekstinpätkiä nähdessäni tiesin, että tässä olisi ihan minun kirjailijani. Liian meluisa yksinäisyys nousi suomennetuista teoksista kaikkein kiinnostavimman oloiseksi, koska jos joku on pystynyt omaleimaisella tyylillä kirjoittamaan kirjan kirjoista, eihän sitä voisi jättää väliin.  Vieläpä kun kirja sijoittuu Prahaan, joka on kerrassaan upea kaupunki. Vaikka minulla on pöydällä pino kirjastosta varattuja uutuuskirjoja, joiden palautumisajat varausjonoon lähenevät, oli kertakaikkinen pakko käydä hakemassa kirjaston hyllystä vielä tämä kirja ja lukea niin pian kuin mahdollista. Vaarallinen työ tämä tällaisia pakkoajatuksia aiheuttava, kuulkaas. Siksi pystyn samastumaan vahvasti Liian meluisan yksinäisyyden minäkertoja Hantaan (nimessä on myös erinäisiä aksentteja, mutta menköön postauksessa ilman). Hän nimittäin paalaa työkseen jätepaperia ja sensuroituja kirjoja, mutta kokee pakottavaa tarvetta poimia joukosta harvinaisuuksia ja klassikoita, erityisesti filosofien teokset ovat hänen mieleensä.

Hanta on käyttänyt hydraulista jätepaperin puristintaan jo 35 vuotta, kuten hän moneen kertaan toteaa vuodattavassa monologissaan. Samalla Hanta on tullut "sivistetyksi vasten tahtoaan", hän on omaksunut tietoa paalaamistaan kirjoista, kantanut niitä kotiinsa niin paljon, että kirjakasat uhkaavat romahtaa hänen sänkynsä päälle ja murskata hänet yöllä. Työn ohessa on tietysti juotava päivittäin olutta (kovin tšekkiläistä), ja humaltua ei ole tarkoitus, vaan edistää ajattelua! Yhteiskunnan mullistukset tulevat kerronnassa esiin kuin huomaamatta, muun ajatusvirran seassa: mustalaisrakastajar päätyi keskitysleirille, akateemikot työskentelevät viemärinputsaajina... Näiltä sivistyneiltä viemärinputsaajilta Hanta kuulee myös Prahan alla kloaakeissa tapahtuvista rottasodista, joiden ihmeellisyyttä hän toistelee kirjassa usein, siitä tulee teokselle suorastaan motiivi. Niin sanotusti ylhäisen ja alhaisen sekoittuminen (esim. alla viemärit eritteineen ja päällä kulttuurihistoria ja sivistyneisyys) tekee romaanista varsin postmodernin.

"– – mutta suurimman vaikutuksen minuun teki akateeminen raportti siitä, miten mustarotat ja isorotat kävivät keskenään yhtä totaalista sotaa kuin ihmiset, ja että yksi sota oli jo päättynyt mustarottien täydelliseen voittoon, mutta nyt ne olivat jakaantuneet kahtia, kahdeksi rottaklaaniksi, kahdeksi järjestäytyneeksi rottayhteisöksi, ja juuri nyt Prahan alla raivosi kaikissa viemäreissä, kaikissa kloaakeissa taistelu elämästä ja kuolemasta, suuri rottien sota siitä, kuka voittaa ja kenellä on oikeus kaikkiin jätteisiin ja ulosteisiin, jotka virtaavat keskusviemäreitä pitkin Podbabaan – –"

Kertojan kohtaloksi koituu teknologinen ja työvoimapoliittinen kehitys, jonka jyräämäksi Hanta hydraulisine puristimineen on jäämässä. Perustetaan uusi laitos, jossa kirjat revitään kansistaan ja ne kulkevat hihnaa pitkin suureen kattilaan, ja työntekijöinä ovat nuoret ihmiset, jotka juovat suoraan pullosta maitoa ja omenalimonadia, mikä järkyttää Hantaa erityisen paljon.

Hrabalin kielen tunnusmerkkinä on, kuten lainauksista voi päätellä, hyvin pitkien virkkeiden käyttäminen ja puheenomaisuus. Ne yhdistyvät todella viehättävällä, soljuvalla tavalla, ja myös kääntäjää on kiittäminen Hrabalin kirjoitustyylin siirtämisestä kauniiksi suomen kieleksi. Kyseessä on ehdottoman hieno kirjailijalöytö, jonka muut suomennetut teokset on ehdottomasti luettava. Hrabalin kerrotaan omaksuneen omaperäisen kerrontatyylinsä sedältään, jonka värikästä tarinointia kuunteli lapsena. Hänestä tuli kotimaansa suosituimpia kirjailijoita, jonka tuotanto joutui monesti myös sensuurin kouriin. Liian meluisa yksinäisyys perustuu hänen omiin työkokemuksiinsa jätepaperin käsittelylaitoksella, jossa hän teki paaleista samankaltaisia taideteoksia kuin Hanta, mutta toisin kuin romaanihenkilönsä, Hrabal oli sivistänyt itseään ihan vapaaehtoisesti yliopisto-opinnoilla. Kulttuuria, sivistystä ja kirjallisuuden taidetta hienosti käsittelevä pieni romaani on kohottava lukukokemus, kaikesta huolimatta lopulta hyvän mielen kirja. Siihen tekee todella mieli palata myöhemmin, joten kirja pitää etsiä jostain omaankin hyllyyn.

Helmet-lukuhaasteessa kohtaan 4: "Kirja lisää hyvinvointiasi", koska sen se on tällä viikolla tehnyt

Tämä on luettu useissa kirjablogeissa vuosien varrella, googlaamalla teos ja tekijä löytyvät nuo tekstit.