Arja ja Emma Puikkonen: Käsikirja mielikuvituksen matkaajille

Arja ja Emma Puikkonen: Käsikirja mielikuvituksen matkaajille. Kirjoittamisen seikkailuopas
Kuvitus ja graafinen suunnittelu Terese Bast.
Kirjapaja 2015, 104 sivua.

Tästä se alkaa, seikkailu. Mitä otat mukaan? Et juuri mitään. Ehkä paperia ja kynän, ehkä tietokoneen, jotain millä voit kirjoittaa. Itsesi. Valmistaudu tutkimaan maailmaa ja vakoilemaan ihmisiä. Valmistaudu siihen, että sinulla on salaisuuksia. Valmistaudu katsomaan pöytien alle ja keksimään uskomattomia juttuja siitä, mitä siellä näit. Valmistaudu siihen, että sinusta tulee kirjoittajien heimon jäsen. 

Arja Puikkonen on pitkän linjan lastenkirjailija, jonka Finlandia Juniorilla palkittu Haloo, kuuleeko kaupunki? (Otava 2003), löytyy meidänkin kodin kirjahyllystä. Emma Puikkonen on kirjailija ja teatterintekijä, joka työskentelee paljon nuorten parissa. Käsikirja mielikuvituksen matkaajille on inspiroiva ja monipuolinen kirjoitusopas lapsille ja varhaisnuorille. Kirja tulee varmasti kulumaan myös sanataideohjaajien ja opettajien käsissä, sillä siitä voi poimia tehtäviä, työkaluja ja tietoa kirjoittamisen ohjaukseen.

Tekijät ovat haastatelleet kirjaa varten muutamia suomalaisia lasten- ja nuortenkirjailijoita, kuvittajia ja sarjakuvataiteilijoita, jotka kertovat esimerkiksi työskentelytavoistaan, henkilöhamojen synnystä ja kertojan valinnasta tai vaikkapa siitä, millaisia hankaluuksia ovat itse kohdanneet tekstiä työstäessään. Myös lapset ja nuoret kertovat Käsikirjan sivuilla kirjoitusharrastuksestaan, mielikirjoistaan ja oivalluksistaan.

Käsikirjan kuvitus ja ulkoasu on Terese Bastin taidokasta käsialaa. Tekstin vaihteleva asettelu sivulla, erilaiset typografiset ratkaisut, infolaatikot ja kuvat houkuttelevat lukemaan ja pitävät nuoremmankin kirjoittajanalun mielenkiintoa yllä. Kirjan värikkäästä ulkoasusta ja iloisesta meiningistä tulee mieleen pari vuotta sitten esittelemäni Katarina Kuickin ja Ylva Karlssonin Kirjoittamisen ihanuus. Nuoren kirjoittajan opas, joka on suunnattu vähän varttuneemmile nuorille. Suosittelen sekä sanataideohjaajia että varhaisnuoria tutustumaan molempiin kirjoihin!

Käsikirjan hauskasta kertojahahmosta, havainnollisuudesta ja tekstin tyylistä syntyy vaikutelma, että tekijät ovat todella miettineet lapsen näkökulmaa ja kirjoittamisen pedagogiikkaa. Valmistuin vastikään äidinkielenopettajaksi enkä malta odottaa, että pääsen työelämään testaamaan Käsikirjan antia oppilaiden kanssa!

Bengt Renander: Luovan prosessin tunteet

Bengt Renander: Luovan prosessin tunteet
Himmel – helvete tur och detur: en bok on kreatvitetens känslor, 
suom. Virpi Näsänen.
Nemo 2003, 172 sivua.

Ruotsalaisen kouluttajan ja elokuvantekijän Bengt Renanderin kirja Luovan prosessin tunteet osui silmiini Kirjavan kammarin Karoliinan kuvasta, jossa näkyvät muut kirjat (Maria Peuran Antaumuksella keskeneräinen, Antti Tuurin Kuinka kirjoitan romaanin, Stephen Kingin Kirjoittamisesta  ja -- jos oiken arvaan Karoliinan pinossa alimmaisena lymyilevän kirjan nimen, myös Claes Anderssonin Luovan mielen) olin jo lukenut - kärsinhän parantumattomasta fiksaatiosta kirjoitusoppaisiin ja kirjoittamista tavalla tai toisella käsitteleviin teoksiin. Renanderin kirjahan ei ole kirjoitusopas vaan kertoo luovasta prosessista yleensä, mutta peilaan jatkuvasti kirjan antia nimenomaan kirjoitus- ja tutkimusprosessiin. Kirjoitan itse paraikaa opinnäytetyötä ja on hauska vertailla omia kirjoitustyöhön liittyviä tunteitaan Renanderin esittämään kaavaan, jossa kuljetaan

1. Kaipauksesta
2. Kiihkon
3. Epäröinnin
4. Tyhjyyden
5. Innostuksen
6. Turhautumisen
7. Pelon
8. Ahdistuksen
9. Halun
10. Ilon ja
11. Kiukun kautta
12. Rauhaan

Luovan prosessin tunteet perustuu siis edellä mainittuun kuuden vaikean ja kuuden ihanan tunteen kaavaan. Renander vertaa luovaa prosessia kertomukseen, jonka voi yksinkertaisimmillaan jakaa kolmeen eri osaan, alkuun, keskikohtaan ja loppuun – tai, luovan prosessin kannalta kuvaavammin, tehtävään, ideointiin ja toteuttamiseen. Kuhunkin kolmeen vaiheeseen kuuluu sitten neljä tunnetta, jotka toimivat työn etenemisen katalysaattoreina tai hetkellisinä hidastajina, mutta yhtä kaikki prosessille olennaisina.

Renanderin näkökulma luovaan prosessiin on tärkeä; tunteet ja niiden vaihtelut huipusta alhoon ovat tosiaan olennainen osa kaikkia vähänkään pidempiä, henkistä kapasiteettia vaativia töitä. Vierastan kuitenkin ajatusta, että kaikki luovat prosessit olisivat palautettavissa johonkin tiettyyn sabluunaan, ja vaikka Renander ei yritäkään tarjota tunnekaaviotaan minään ainoana totuutena, niin valmis kertomuksen rakenne vei Reinanderin oman luovan työn tulokselta (siis tältä kirjalta) pois jännitteen. Renanderin psykologisoinnit pysyvät aika yleisellä tasolla ja tekstiä elävöittävät tosielämän esimerkitkin aika yleisellä tasolla. Silti, Luovan prosessin tuteet tarjoaa ihan hyvää vertaistukea esimerkiksi opinnäyteprosessin tunteisiin, rohkaisee vaikkapa tällaisilla mainioilma vertauksilla:

Kun hankin lapsilleni vaatteita, ostan aina vähintään yhden koon liian suuria. Vaatteissa on oltava kasvunvaraa, sillä lapset kasvavat nopeasti.

Sama periaate pätee myös luoviin tehtäviin. Ota vastaan tehtäviä, jotka ovat sinulle koon liian suuria ja joiden edessä tunnet itsesi epävarmaksi. Fake until you make it. Kasvat tehtävän mukana, kunhan ensin otat sen hoitaaksesi. Todella suurissa tehtävissä kasvunvaraa on paljon.

Kummallisen kirjoittajat – opas fiktiivisen maailman luomiseen

Upea kansi on Maija Pietiläisen käsialaa.

Saara Henriksson, Irma Hirsjärvi ja Anne Leinonen: Kummallisen kirjoittajat.
Opas fiktiivisen maailman luomiseen.
Suomen scifi- ja fantasiakirjoittajat ry 2014, 243 sivua.

Suomen scifi- ja fantasiakirjoittajat ry.n julkaisema Kummallisen kirjoittajat opastaa viidessätoista artikkelissaan aloittelevaa ja vähän pidemmällekin ehtinyttä kirjoittajaa luomaan uskottavia fiktiivisiä maailmoja, lukijaa koskettavia henkilöhahmoja ja mukaansatempaavia tarinoita. Kirja on eräänlainen sisarteos samalta julkaisijalta muutama vuosi sitten ilmestyneelle kirjoitusoppaalle Kirjoita kosmos. Tuore Kummallisen kirjoittajat painottaa alaotsikkonsa mukaisesti fiktiivisen maailman luomista, ja mukana on muun muassa Liisa Rantalaihon artikkeli tarinan yhteiskunnan ja politiikan hahmottelusta sekä Eija Lappalaisen ja Anne Leinosen artikkeli, jossa he avaavat Routasisarukset-trilogiansa syntyprosessia.

En itse kirjoita fiktiota, mutta minua kiinnostaa se, miten erilaiset tekstit rakentuvat ja millaisia kerronnan ja kuvauksen keinoja niissä käytetään. Luen paljon kirjoitusoppaita, ja niistä saa usein paljon irti riippumatta siitä, kirjoittaako juuri sitä tekstilajia tai genreä, jota ajatellen opas on ensisijaisesti kirjoitettu. Tulevaisuudessa työskentelen mahdollisesti äidinkielen ja kirjallisuuden opettajana esimerkiksi yläkoulussa tai lukiossa, ja tällainen opas on sekä tuki ja ideapankki kirjoittamisen ohjaamiseen että teos, jota voisin suositella oppilaille ja opiskelijoille itsekseenkin luettavaksi.

Suosittelen Kummallisen kirjoittajia kaikille proosan kirjoittajille. Vaikka artikkeleissa on spefinäkökulma ja kirjallisuusesimerkeissä viitataan spekulativisiin teoksiin – niin fantsian ja kauhun kaikille tuttuihin klassikoihin Tolkienista Shelleyn Frankensteiniin kuin aivan uusiin kirjoihin – niin perusasiat pätevät fiktiivisiin teksteihin yleensäkin.

Esimerkiksi Tiina Raevaaran (joka kirjoittaa omien sanojensa mukaan "kirjoittaa realistisia tarinoita, joissa tarinan omaan realismiin kuuluvat vaikkapa hirviöt" ja jolta olen lukenut vaikuttavan pienoisromaanin Laukaisu) kirjoitus idean tärkeydestä, Saata Henrikssonin ja Anne Leinosen kirjoitus tarinan rakenteesta ja Tuomas Salorannan artikkeli tarinan punomisesta aina suunnittelusta raakatekstin hiomiseen antavat hyviä eväitä omien novellien tai romaanisikirjoituksen työstämiseen genrestä riippumatta.

Yhtä lailla hyödyllistä luettavaa kaikille kirjoittajille, ja itselleni yksi tämän kokoelman kiinnostavimmista, on Tommi Vännin artikkeli "Lukijan Hämäämisestä". Vänni avaa J. K. Rowlingin Harry Potter -romaanien enemmän tai vähemmän onnistuneita "sumutuksia" ja tarkoituksellisia, tarinankuljetusta palvelevia epäloogisuuksia. Samalla Vänni antaa ohjeita omaa tekstiään työstävälle kirjoittajalle vastaavanlaisiin, toisinaan tuiki tarpeellisiin hämäysstrategioihin. Markku Soikkeli kirjoittaa omassa artikkelissaan tavallaan lukijan hämäämisen vastakohdasta, selittelystä, jolla tarinan maailma ja muut tekijät tehdään lukijalle näkyviksi ja ymmärrettäviksi.

Jussi Katajalan artikkeli historiallisesta spefistä ja J. S. Meresmaan artikkeli romanttisesta fantasiasta soveltuvat hyvin niillekin, jotka kirjottavat historiallista tai romanttista fitiota ilman spekulatiivisia elementtejä. Meresmaa antaa vinkkejä muun muassa tarinan romanttisen jännitteen luomiseen ja rakastavaisten dialogin kirjoittamiseen, Katajala puolestaan historiallisen taustatutkimuksen tekemiseen ja ajankuvan rakentamiseen. Näiden yleisempien vinkkien lisäksi annetaan myös "spefimpiä" ohjeita: miten luodaan vaihtoehtoista historiaa, millasia sudenkuoppia aikamatkustamiseen perustuvaan juoneen voi liittyä tai millaisia mahdollisuuksia ja haasteita paranormaali maailma antaa ihmissuhteiden kehittelylle.

Opin Kummallisen kirjoittajia lukiessani paljon, ja lisäksi viihdyin sujuvien tekstien ja kiinnostavien aiheiden äärellä (etenkin lukiessani viime yönä Heikki Nevalan artikkelia kauhutunnelman rakentamisesta samalla, kun ulkona jyrähteli ja salamoi oikein klassisen goottilaiseen tyyliin). Ihan kaikesta en tietenkään ollut kaikkien kirjoittajien kanssa aivan samaa mieltä, sisäinen teoreetikkoni rypisti otsaansa esimerkiksi joillekin genremääritelmille tai -luokitteluille. Nämä olivat kuitenkin pieniä ja merkityksettömiä yksityiskohtia, ja pääosin olen vaikuttunut kirjoittajien asiantentmuksesta ja siitä, miten he ovat saaneet sanomansa jäsenneltyä ymmärrätettävästi ja sen verran yleistajuisesti, että kaltaiseni spefigenreä suhteellisen vähän tunteva jästikin pysyy kärryillä, samoin sellaiset lukijat, jotka ovat innokkaita kirjoittajia mutta eivät ole tottuneet miettimään tekstin tai yhteiskunnan rakenteita.

Uskon, että Kummallisen kirjoittajien toimitustyöhön on todella panostettu, sillä usean kirjoittajan eri näkökulmia valottavat tekstit muodostavat tasapainoisen kokonaisuuden. Pidempien artikkelien langanpäät solmitaan hyvin yhteen "pähkinänkuoressa"-tyylisellä koonnilla. Useampikin kirjoittaja puhuu esimerkiksi ideoinnista tai henkilöhahmoista, mutta aina omasta käkökulmastaan niin, että häiritsevää toistoa ei tule, vain hyödyllistä kertausta ja uusia tarkastelukulmia. Suurin osa kokoelman teksteistä käsittelee tekstin työstämistä, siis kirjottamista, ja nämä artikkelit avaavat kokoelman rohkaisten ja innostaen kirjoittavaa lukijaa tekstin ääreen. Ulkokirjallisiin aiheisiin, kuten (spefi)kirjoittajan julkaisukanaviin ja kirjailijan toimeentulomahdollisuuksiin tai valmiin kirjan ulkoasuun tai markkinointiin keskittyvät artikkelit, kuten Boris Hurtan ja Irma Hirsjärven kirjoitus kaikesta teoksen liepeillä vaikuttavasta, mikä osaltaan ohjaa lukijoiden kirjavalintoja sekä Katri Alatalon pohdinnat perinteisen fantasian tulevaiuudesta nykyisillä kirjamarkkinoilla, on sijoitettu teoksen loppupuolelle – kuin vastatakseen käsikirjoituspinkkaa pyörittelevän kirjoittajan kysymykseen, että miten tästä eteenpäin.

Ilahduin siitä, miten kautta koko kirjan puhutaan monipuolisen lukemisen tärkeydestä kirjoittajalle. Aivan erityisesti siitä puhuvat Shimo Suntila kirjoituksessaan lukemisen, palautteen saannin ja palautteen annon kolmiyhteydestä, sekä Irma Hirsjärvi kokoelman päätösartikkelissa "Lue muutakin! Lyhyt johdatus siihen muuhun kirjallisuuteen". Lainaan lopuksi Hirsjärveä:

Kirjallisuus viittaa vahvasti kaikenlaisiin aikaisempiin teksteihin, ja merkittävä osa lukijan nautinnosta tulee näiden viittausten ja tehokeinojen tietoisesta tai alitajuisesta tunnistamisesta. Siksi laaja lukeneisuus on kirjoittajalle tarpeen.


Kirjasta on blogannyt myös Reta.

Kirsti Kuronen: Vili Voipio kyhää ja kynäilee

Kirsti Kuronen: Vili Voipio kyhää ja kynäilee
Karisto 2014, 149 sivua.

Nyt en kuitenkaan taida rustailla mitään perusviliä eli kirjata kavereiden toilailuja ja tarkastella mikroskoopilla omaa napanöyhtääni. Tahdon tarjoilla entistä pahempaa sillisalaattia: irtovitsejä, irtokirjoitusharjoituksia, irtotehtäviä, irtotietovisoja, irtovinkkejä, irtoleikkejä, irtohuulia - ja bonuksena vielä jotain irrallista.

Olen kiinnostunut kirjoitusoppaista – kaiken ikäisille ja kaikista genreistä – ja olen tykännyt aiemmin lukemistani Kirsti Kurosen kirjoista, erityisesti nuortenromaanista Omenapuu laulaa – siinäpä syyt tarttua noin kymmen-kaksitoistavuotiaille (pojille) suunnattuun kirjoitusoppaaseen Vili Voipio kyhää ja kynäilee. Vili Voipio on seikkaillut aiemmin kuudessa varhaisnuortenromaanissa, joihin en ole tutustunut, mutta ymmärtääksen Kyhää ja kynälee on samaa tyylilajia fiktiivisten kirjojen kanssa, siis rentoa ja humoristista, paikoin varsin itseironista menoa.

Vili Voipio kuvaa itse varsin osuvasti kirjaa sen esipuheessa eli "Alkupaloissa" (ks. tämän postauksen alun lainaus). Varsinaisia kirjoitusharjoituksia tai kirjoitusvinkkejä lukijoille on lopultakin aika vähän, ja niitä on vähän hankala hahmottaa kertovan tekstin seasta - erilaiset tieotolaatikot ja ranskalaiset viivat olisivat tuoneet kirjaan selkeyttä ja eloa, kuvituksesta puhumattakaan (Jari Paanasen piirroskuvat sopivat kirjan tyyliin, mutta niitä on valitettavan vähän ja ne ovat mustavalkoisia tai oikeastaan harmaita). Visuaalisuus on mielestän tärkeä osa kirjoitusoppaita ja melkein mitä tahansa oppi- ja tietokirjoja, mutta erityisesti silloin, kun yritetään herätellä lukijan omaa luovuutta. Myös Vili itse puhuu kuvien puolesta:

Kaikkia eivät kiinnosta valokuvat, mutta musta ne ovat kiehtovia. Tykkään myös lehtikuvista, maalauksista, piirroksista, pilakuvista ja sarjakuvista. Ne ovat täynnä tarinoita. Kun osaa katsoa.

Mahtavaa Kyhää ja kynäilee -kirjassa on se, että se houkuttelee varhaisnuoria (joiden ajasta kilpailee niin moni muukin viihdyke ja harrastus tietokonepeleistä jalkapallotreeneihin) kuin vaivihkaa lukemisen ja kirjoittamisen pariin. Nuo hiljaiset ja keskittymistä vaativat harrastukset saattavat olla monen nuoren mielstä vähän nörttiä touhua, mutta Vilin huumori saa ne tuntumnaan suorastaan katu-uskottavilta. Vilin kirjavisa palauttaa kenties mieleen lapsuuden kirjasuosikit ja houkuttelee ehkä tarttumaan johonkin uuteen kirjaan. Tarinankehittelytaidot kasvavat huomaamatta hauskan yhteisleikin varjolla, ja runosuoni saa uutta virtaa muistutuksesta, että biisien sanatkin ovat runoutta. Vilin ja hänen kavereidensa hauskojen sattumusten lomassa mieleen voi jäädä paljonkin vaivihkaista kirjoitusoppia itämään.

Elina Hirvonen ja Anu Silfverberg: Sata sivua

Elina Hirvonen ja Anu Silfverberg: Sata sivua. Tekstintekijän harjoituskirja.
Avain 2010, 157 sivua.

Anu Silfverberg ja Elina Hirvonen ovat molemmat sekä journalisteja että kaunokirjailijoita, ja ensinmainittu toteaakin Sata sivua -kirjoitusoppaan johdannossa nauttivansa monenlaisesta tekemisestä tekstien parissa, niin kirjoittamisesta, editoimisesta kuin kirjoittamisen opettamisesta:

Kielen ja kertonnan ajatteleminen toisten ihmisten kanssa on intensiivistä, kiinnostavaa, haastavaa ja ennen kaikkea opettavaista.

Kirjan idea on samantapainen kuin niin ikään Avain-kustantamolta pari vuotta myöhemmin ilmestyneessä Sini Kiuaksen Kirjoittajakalenterissa. Hirvosen ja Silfverbergin kirjassa ei kuitenkaan ole harjoitusta vuoden jokaiselle päivälle, vaan tasan sata: kirjan nimi tuleekin siitä, että jos tekee kaikki kirjan harjoitukset, on saanut aikaan sata sivua tekstiä, ehkä enemmänkin. Tämä on iso asia sellaiselle, jonka on vaikea saada kirjoitettua, vaikka haluaisikin.

Sata sivua on jaettu yhdeksään osioon aihepiirin mukaan, esimerkiksi "Ideat käyttöön", "Kielellä leikkimistä" ja "Dialogi". Joidenkin harjoitusten kohdalla on perusteltu, miksi se tehdään: jotkut harjoitukset ovat eräänlaista psyykkausta, jotka auttavat esimerkiksi tunnistamaan itse itselle asetettuja kirjoittamisen esteitä, toiset taas enemmänkin jonkinlaista "kirjoitusverryttelyä".

Ihana lisä kirjassa ovat kirjailijoiden vinkit, jotka on sijoitettu harjoitusten lomaan. Omasta kirjoittamisestaan kirjassa kertovat muun muassa Helmi Kekkonen, Juha Itkonen ja Lionel Shriver.

Vaikka maaliskuu on jo pitkällä, liitän tämänja postauksen osaksi Kirjoittajan helmikuu -teemaani.

Asko Martinheimo: Parempi lause. Uusia vir(i)kkeitä luovaan kirjoittamiseen

Asko Martinheimo: Parempi lause. 
Uusia vir(i)kkeitä luovaan kirjoittamiseen.
Wsoy 2000, 213 sivua.

Kirjoittajan ensimmäisiä kysymyksiä on, ennen kuin hän ryhtyy tarinaansa kirjoittamaan, mitä haluan sanoa. Vauhdikas lomamatka, kommellus grillijuhlissa, traaginen onnettomuus ovat tapahtumia. Ne ovat aiheita, jotka sinänsä voivat olla kiinnostavia, kutkuttavat nauruhermoja tai herättävät myötätuntoa, mutta kirjoittaja ei ehkä tule ajatelleeksi, että muillakin voi olla samanlaisia tai vielä hurjempia kokemuksia. Pelkkä tapahtumaketjun vauhdikas kuvaus ei ehkä riitä. Aihe sinänsä ei tee tarinaa, vaan tapa, miten se on toteutettu.

Kirjoittajan helmikuu -sarja jatkuu viimeviikkoisen inspiraatio-oppaan jälkeen hieman teknisemmällä ja teoreettisemmalla oppaalla, kirjailija Asko Martinheimon Parempi lause -kirjalla. Heräte- ja harjoitustehtäviä sisältävät teos perustuu Martinheimon kokemuksiin ilmaisutaidon lukion kirjallisen ilmaisun opettajana ja Oriveden Topelius-akatemian ohjaajana, ja kirjaililalta on ilmestynyt myös varhaisempi opas, Hyvä lause (1990), johon en tutustunut. Martinheimo vertaa ohjeitaan ja harjoituksiaan kainalosauvoihin, joista voi olla apua alkuun, mutta joista täytyy uskaltaa myös päästää irti.

Harjoituksia edeltävät teoreettiset leipätekstit, jotka avaavat kulloinkin tarkastelun kohteena olevaa fiktiivisen tekstin osa-aluetta – näkökulmaa, dialogia, jännitettä, henkilöitä, tyyliä... – ovat kiinnostavia, mutta jossain määrin jaarittelevia. Samat asiat olisi voinut sanoa napakammin ja kirkkaammin (kiinnitin muuten huomiota siihen, että kirjan kustannustoimittajan Päivi Lindstedtin nimi oli mainittu kirjan nimiösivun kääntöpuolella, mikä lienee harvinaista). Tekstistä kuitenkin huokuu, että Martinheimo tietää mistä puhuu, ja koska itse tykkään lukea kirjallisuuden ja kirjoittamisen teoriaa, eivät pitkähköt johdanto-osuudet haitanneet. Niille kirjoittajille, jotka kaipaavat nimenomaan kirjoittamisen sormiharjoituksia ilman johdattelevia osuuksia, suosittelen Sini Kiuaksen Kirjoittajakalenteria.

Esimerkkejä Paremman lauseen kirjoitusharjoituksista:

• Kirjoita lyhyt kertomus tuoksusta, joka sai sinut tekemään toisin, kuin olit ajatellut.

• Kirjoita näkemäsi uni niin tarkkaan kuin kykenet unesi muistamaan. Oliko unella jokin erityinen merkitys? Liittyikö se johonkin tapahtumaan tai mieltäsi askarruttaneeseen asiaan?

• Kirjoita fantasiatarina omakohtaisesta kokemuksesta, minkälaisesta tahansa. Ota mukaan oikeita ihmisiä, mutta anna heille uusi hahmo. He voivat olla kääpiöitä, maahisia, velhoja, ritareita, linnanneitoja tai heidät voi taikoa eläimiksi, korpeiksi tai vaikka susiksi. Älä unohda taikaesineitäkään. Pura rohkeasti mieltäsi painavia asioita, tai anna haaveesi toteutua.

• Kokeile puhdasta tajunnanvirtaa tilanteessa, jossa henkilö kuuntelee vaikuttavaa musiikkiesitystä (urkumusiikkia, sinfoniaa, kuoroesitystä). Voit halutessasi nimetä sävelteoksen. Pyri tavoittamaan hänen kokemansa tunnereaktiot, mitä ne saavat hänessä aikaan, minkälaisia mieli- ja muistikuvia musiikki synnyttää. Yritä saada esiin elämys.

Paremman lauseen vahvuus on mielestäni ennen kaikkea siinä, miten se esittelee ja kuvaa tekstin rakennetta sekä kerronnan ja tyylin keinoja, kuten erilaisia dialogin lajeja, eläytymisesitystä sekä ennakointia ja takaumaa. Martinheimo antaa työkaluja muokata omaa tekstiä kaunokirjallisemmaksi kiinnittämällä huomiota siihen, miten eri tavoin tarinan voi kertoa.

Katarina Kuick & Ylva Karlsson: Kirjoittamisen ihanuus

Katarina Kuick ja Ylva Karsson: Kirjoittamisen ihanuus. Nuoren kirjoittajan opas.
Skriv om och igen, suom. Sirkka-Liisa Sjöblom.
Karisto 2010, 144 sivua.

Kirjoittamisen ihanuus - nuoren kirjoittajan opas on sanalla sanoen ihana. Se on inspiraatiokirja ja kirjoittajan työkalupakki, sisältäen niin tiukkaa asiaa kuin rentoa hullutteluakin. Ulkoasultaan ja rakenteeltaan kirja muistuttaa vähän aikakauslehteä: siinä on kirjailijoiden ja kouluikäisten kirjoittajien haastatteluja valokuvineen, runsaasti piirroskuvitusta ja eri tavoin ladottuja lyhyehköjä tekstejä. Teos on selkeästi suunattu nuorille (alle parikymppisille) kirjoittajille, mutta aikuinenkin voi löytää siitä vinkkejä ja inspiraatiota.

Kirjoittamisen ihanuus on kahden ruotsalaisen nuortenkirjailijan koostama kirjoitusopas, jossa on hyödynnetty runsaasti sekä ammattikirjailijoiden että nuorten kirjoittajien haastatteluja ja tekstinäytteitä, esimerkiksi runoja. Erityisesti nuoret kirjoittajat, jotka kertovat harrastuksestaan, tarjoavat opasta lukeville teineille tarpeellisia samastumiskohteita - nuori saattaa olla ainoa kirjoittamisesta innostunut omassa kaveriporukassaan tai luokallaan, mutta maailmassa on kuitenkin paljon ikätovereita, jotka jakavat kirjoittamisen palon.

Ammattikirjailijat puolestaan ovat nuorille esikuvia, joilta voi saada vinkkejä kirjoitusvireen ylläpitämiseksi ja ideoiden kehittelemiseksi. Kirjailijahaastattelut antavat myös tilaisuuden kurkistaa kirjailijoiden - kenties jopa nuoren oman lempikirjailijan - työrutiineihin, siihen arvoitukselliseen prosessiin, jossa lukijoita viihdyttävät ja koskettavat teokset syntyvät.

Kirjoittamisen teoriaa ja käytäntöä - muun muassa juonen suunnittelua, henkilöhahmojen luonnostelua, kielen verryttelyä vivahteikkaammaksi ja tekstin hiomista - ei käsitellä yksitotisena leipätekstejä vaan erilaisten kaavioiden, miellekarttojen, sarjakuvien ja kollaasien kautta. Kirjan esipuheen "lukuohjeessa" kehotetaan lukemaan opasta sieltä täältä, ei kannesta kanteen, ja ohje onkin hyvä - sivujen värikylläisyys ja erilaiset fontit virkistävät ja innostavat pieninä annoksina, mutta puuduttavat liiaksi nautittuna. Myös kirjan "jee kirjoittaminen on kivaa, kokeilepas muuten tällaista juttua, kirjoita kirjoita!" -tyyli tahtoo jossain kohden häiritä minua, mutta en tiedä, miten tyyli uppoaa nuoriin.

Olisipa tällainen opas aikuisillekin! Kirjoittajan helmikuu -sarjaan lukemistani oppaista Kirjoittajakalenteri on eniten samanhenkinen raikkaudessaan, rentoudessaan ja ideoidensa runsaudessa. Kirjoittajakalenterissa on kuitenkin lähinnä vain päivittäiset kirjoitustehtävät, ei kirjoittamisen teoriaa, kirjoittaja- ja kirjailijahaastatteluista puhumattakaan. Ulkomailla ilmestyy erilaisisa "writing magazine" -lehtiä (joihin en ole tutustunut, mutta joista K-blogin Jenni on kirjoittanut - onkohan tässä Kuickin ja Karssonin oppaassa käytetty niitä esikuvana?

Anne Leinonen (toim.): Kirjoita kosmos. Opas spekulatiivisen fiktion kirjoittamiseen

Anne Leinonen (toim.): Kirjoita kosmos. 
Opas spekulatiivisen fiktion kirjoittamiseen.
Suomen Tieteiskirjoittajat ry. ja
Turun yliopiston tieteiskulttuurikabinetti ry 2006 (toinen painos), 139 sivua.

En tiedä, mitä muut tähän kirjaan kirjoittavat, mutta tuskin mitään sellaista mistä ei olisi hyötyä romaanin teossa. Lue siis tämä kirja, lue kirjoitusoppaita, muistelmia ja teoksia tyyliin "miten kirjani ovat syntyneet". Niitä riittää loppuiäksesi, mutta joku raja sentään. Saaamasi ohjeet ovat ristiriitaisia. Mieti mikä sopii sinulle tai ole eri mieltä kaikkien kanssa. [--] Kirjoita novelleja, artikkeleita, runoja, mitä hyvänsä. Yritä saada niitä julkisuuteen. Älä pihtaa nerouttasi mestarillista läpilyöntiromaaniasi ajatellen. (Boris Hurtta: "Vai aiot sinä romaanikirjailijaksi!")


Calendula-blogin Stazzy suositteli Anne Leinosen toimittamaa Kirjoita kosmos -kirjoitusopasta Kirjoittajan helmikuu -sarjan aloituspostauksessa. En lue spekulatiivista fiktiota kovinkaan paljon - viimeksi varmaan Laura Lähteenmäen nuorille suunnatun dystopian Niskaan putoava taivas ja sitä ennen toisen dystopian, Emmi Itärannan upean Teemestarin kirjan. Ajatus tiettyyn genreen keskittyvästä kirjoitusoppaasta kuulosti kuitenkin kiinnostavalta: sellainen sisältää todennäköisesti konkreettisia kirjoitusohjeita, ei pelkkää ympäripyöreää rohkaisua ja fiilistelyä, jollaisella on toki paikkansa silläkin.

Kirjoita kosmos -oppaan tekijöinä on joukko spefi-kirjailijoita ja -tutkijoita, osa myös suurelle yleisölle (nykyään) tuttuja. Kirjan avausluvussa "Mitä on spekulatiivinen fiktio" Vesa Sisättö pyrkii antamaan joitakin määritelmiä fantasialle, tieteiskirjallisuudelle, kauhulle ja maagiselle realismille - vaikka spekulatiivinen fiktio on hyvä yleiskäsite, myös alalajeja kuvaavia käsitteitä tarvitaan. Ylipäätään Sisättö puolustaa kirjallisuuden genrejä. Jotkut kokevat lajityypit rajoittavina samalla tavoin kuin kirjallisuuden ikäluokituksetkin, mutta Sisätön mielestä ne palvelevat paitsi kirjoittajaa, jonka on helpompi markkinoida tekstiään eteenpäin määrittelemällä sitä myös genren kautta, myös ennen kaikkea lukijaa:

Lajityyppi helpottaa kaikkien kirjallisuuden kentän toimijoiden elämää. Lukija tietää sen avulla nopeasti, mitä kirjalta ehkä on odotettavissa. Jos hän on pitänyt yhdestä scifiromaanista, toisen löytäminen helpottuu, kun kirjan kansi ja sijoittelu kirjastossa tai kirjakaupassa kertoo sen lajityypin.

Pasi (Ilmari) Jääskeläinen antaa vinkkejä pahimpien kliseiden ja mauttomuuksien välttämiseksi ja hyvien ideoiden kehittelemiseksi artikkelissaan "Ideasta tarinaksi". Mitään täysin omaperäistä ei kirjallisuudessa ole enää juuri mahdollista keksiä, mutta yhdistelemällä ideoita ja kasvattamalla niitä tarinoiksi voidaan luoda jotain uutta ja kiinnostavaa:

Koska uusia tarinoita ei ole, on siis siepattava vanha tarina kadunkulmasta, paettava paikalta ja tuunattava se uuden näköiseksi. Kirjoittajalla on oltava polkupyörävarkaan sielu.

Jääskeläinen kannustaa spefikirjoittajaa lukemaan paljon, myös sitä genreä, jota haluaa itsekin kirjoittaa. Myös valtavirtakirjallisuuden klassikot ovat tärkeitä, sillä "spekulatiivinen fiktio ei elä kirjallisuuden ulkopuolella, vaan sen sisäpuolella, vaikka marginaaliin usein tuleekin sysätyksi tai vetäytyneeksi". Huiminkin idea on vain lähtökohta, ja oikotietä kiinnostavaan tarinaan ei ole: täytyy rakentaa henkilöhahmoja, juonta, taustoja ja teemoja, jotta lukijan mielenkiinto saataisiin heräämään ja pysymään.

Mari Saario antaa omassa artikkelissaan vinkkejä uskottavan fantasiamaailman luomiseen: miten kirjoittaa maailma, joka riittävän erilainen ja kiehtova, mutta kuitenkin johdonmukainen. Liisa Rantalaiho opastaa siitä eteenpäin, käsitellen ympäristön ja toiminnan suhdetta. Irma Hirsjärvi neuvoo käyttämään tieteiskirjallisuuden kliseitä hyödyksi niin, että ne eivät ole enää pelkkiä kliseitä. Boris Hurtta antaa isällisiä ohjeita sille, joka kokee spekulatiivisen romaanin omimmaksi kirjallisuudenlajikseen.

Eniten hyötyä sellaiselle kirjoittajalle, joka ei kirjoita erityisesti spekulatiivista fiktiota, on ehkä Anne Leinosen (novellin tekniikka), Sari Peltoniemen (tyyli ja kielioppi), Petri Salinin (konflikti novellin moottorina) ja Jenny Kangasvuon (tekstin viimeistely). Luin erityisellä mielenkiinnolla Leinosen ja Salinin novelleja käsittelevät artikkelit, sillä tämä vuosi on novellin juhlavuosi ja olen novelleja lukiessani miettinyt, mikä (pituuden lisäksi) erottaa ne romaaneista. Leinonen kirjoittaa:

Novellin tarinalla on oltava selkeä tähtäyspiste, johon kaikki sen osaset kurottavat. Novelli kuvaa vain yhtä hetkeä, siivua elämästä, ja sen on kokonaisena oltava hallittu, tiivis ja keskitetty. Siksi novelli ei tarvitse alkulauseita tai loppuhäivytyksiä, vaan se on muodoltaan hyvin tiukasti rajattu leikattu.

Suosittelen Kirjoita kosmosta myös sellaisille kirjoittajille, jotka kirjoittavat realistista fiktiota, sillä monet ohjeet soveltuvat yleensäkin fiktiivisten maailmojen, henkilöhahmojen ja tekstin rakenteen hahmotteluun. Spefin kirjoittajalle tämä on aivan mahtava työkalupakki, ja olisi hauska lukea vastaavanlainen kirjoitusopas myös jostakin muusta genrestä. Nuortenkirjallisuuden kirjoittajille on Terhi Rannelan Kirjoita nuorille, mutta onko (suomeksi) ilmestynyt vaikkapa chic lit -kirjoitusopasta tai opasta historiallisen fiktion kirjoittajalle?

Käykää lukemassa myös spefi-genreen minua paremmin perehtyneen Morren postaus kirjasta.

Julia Cameron: Tyhjän paperin nautinto

Julia Cameron: Tyhjän paperin nautinto. Tie luovaan kirjoittamiseen.
The Right to Write. Suom. Juha Ahokas.
Like 2004, 295 sivua.

"Suhtaudu rakkaudella kaikkeen, mitä kirjoitat", sanoin Reginelle. "Hyväksy kirjoittaminen pysyväksi asiaksi, kuin ihmiseksi johon olet rakastunut ja jolla on hyviä ja huonoja päiviä, ärtyisiä ja haltioituneita hetkiä. Anna kirjoittamisen olla oma itsensä. Anna hänelle rakkautta, ja hän yllättä sinut."

Suhtauduin Julia Cameronin Tyhjän paperin nautintoon toisaalta suurin odotuksin, toisaalta hieman epäluuloisesti. Kirjaa ja Cameronin oppeja yleensäkin ovat toisaalta kehuneet monet fiksut ihmiset ja taivavat kirjoittajat, toisaalta olin jostakin lukenut kirjan olevan periamerikkalaisen self-help -tyylinen. Odotin kirjan olevan samaa tyylilajia kuin Natalie Goldbergin Luihin ja ytimiin, ja olin oikeassa: molemmissa rohkaistaan antamaan omalle luovalle energialle lupa virrata, antamaan aikaa itselle ja kirjoittamaan joka päivä sisäisestä kriitikosta välittämättä.

Itse asiassa Cameronin ja Goldbergin kirjoissa on niin paljon yhtäläisyyksiä, että tuntuu suorastaan hämmentävältä, etteivät kirjailijat viittaa toisiinsa (paitsi Cameron mainitsee ystävänsä Goldbergin ja sanoo tämän tekevän pitkiä kävelyretkiä autiomaahan). Kumpi siis on alunperin keksinyt taiteilijatreffit, yksinäiset retket kahvilaan, taidenäyttelyyn, puistoon tai vaikka lankakauppaan inspiraation herättämiseksi? Entä aamusivut, tavan kirjoittaa joka aamu käsin muutama sivu mitä tahansa tekstiä, mikä mieleen juolahtaa? Ovatko Cameron ja Goldberg kehitelleet näitä metodejaan yhdessä, vai ovatko ne osa laajempaa kirjoittamisen kulttuuria, jotka nämä tunnetut kirjoittajagurut vain ovat nimenneet ja nostaneet puheenaiheeksi suosituilla teoksillaan?

Yksi Cameronin teeseistä on, että me kaikki olemme kirjailijoita ja että kirjoittamisen pitäisi olla yhtä lailla luonnollista ja jokapäiväistä toimintaa kuin syöminen ja hengittäminen. Cameron ajattelee siis tavallaan päinvastoin kuin Marguerite Duras, joka korostaa omakohtaisessa teoksessaan Kirjoitan myyttiä yksinäisestä taiteilijasta ja sitä, että on niitä jotka kirjoittavat, ja niitä jotka eivät kirjoita. Itse olen sitä mieltä, että kaikki ovat kirjoittajia ja että ihmisiä pitäisi kannustaa kirjoittamaan enemmän, mutta että esimerkiksi eheän romaanin sommittelu henkilöhahmoineen, jännitteineen ja tarinan kaarineen ei onnistu keneltä vain, vaikka kirjoittaisikin joka päivä. Myös sellaisen lyriikan kirjoittaminen, jonka säkeet todella elävät ja koskettavat, on varmasti vaikeaa. Kirjassa on muutamia Cameronin kirjoittamia runoja, ja pakko tunnustaa, että ne olivat minun mielestäni huonoja. Vanha vitsi siitä, että jos ei osaa jotakin, kannattaa opettaa sitä, ei ehkä kuitenkaan päde Cameroniin, sillä hän on julkaissut monipuolisesti ja tehnyt paljon muun muassa elokuvakäsikirjoituksia (runous ei ehkä kuitenkaan ole hänen vahvin lajinsa).

Cameronin mielestä pitää antaa itsensä kirjoittaa myös huonoa tekstiä; sitä voi myöhemmin muokata paremmaksi tai sen voi unohtaa (jälleen yhtymäkohta Goldbergin ajatteluun). Inspiraatiota ei pidä jäädä odottamaan, ja usein "huonossa vireessä" kirjoitettu teksti osoittautuukin myöhemmin onnistuneeksi ja toisin päin. Itse asiassa silloin, kun teksti tuntuu virtaavan paperille vimmalla, on erityisen tärkeää pitää taukoa ja käydä taitelijatreffeillä imemässä uusia vaikutteita, jotta "luovuuden lähde" ei tyhjentyisi.

Cameronille kirjoittaminen on (oman sisimmän) kuuntelua ja asioiden muistiin merkitsemistä, ei uuden keksimistä. Kirjoittaja on ikään kuin välikappale jollekin, joka tahtoo tulla kirjoitetuksi hänen kauttaan. Parhaat, myös lukijoita koskettavat teokset ovatkin varmaan syntyneet niin, että kirjailija on palavasti halunnut kertoa jonkin mieltään polttelevan tarinan, pikemminkin kuin "juonen keksimisellä".

Tyhjän paperin nautinto on hyvää inspiraatiokirjallisuutta ja lempeää rohkaisua kirjoittajalle. Koska kirjassa on paljon anekdootteja ja omakohtaisia kokemuksia, sitä oli viihdyttävä lukea. Suosittelen kirjaa niille kirjoittajille, joiden on vaikea päästä alkuun tai uskoa itseensä - ne, jotka haluavat hioa kertaalleen kirjoitettuja tekstejään eteenpäin, voivat myös saada kirjasta tsempitystä mutta hyötyvät ehkä enemmän teknisemmistä oppaista, joita koetan esitellä Kirjoittajan helmikuun puitteissa ensi viikolla.

Meidän on luotava luova rutiini, työjärjestys, jokapäiväinen käytäntö, johon voimme aina palata. Itse kirjoitan kolme sivua käsin joka aamu. Se ei vie kauan, mutta se vie minut kauas.

Sini Kiuas: Kirjoittajakalenteri

Sini Kiuas: Kirjoittajakalenteri 
Avain 2012, 156 sivua.

Koen tämän Kirjoittajakalenterin tavoittelevan jotakin samaa, mitä hieronta saa aikaan. Kirjoittajakalenterin kirjoittajaa kuvaisivat esimerkiksi sanat alttius ja herkkyys. Kirjoittaminen voi olla voimallinen kokemus, joka vaatii harrastajalta itseensä tutustumista ja etäisyyden ottamista omiin ja toisten kokemuksiin. 

Kirjoittajan helmikuu -sarjan ensimmäisessä osassa esittelin Natalie Goldbergin kirjoitusoppaan Luihin jan ytimiin, jossa kirjoittajaa kehotetaan pitämään kynä liikkeessä ja kirjoittamaan joka päivä. Kirjastonhoitaja, kriitikko ja kirjoittamisen ohjaaja Sini Kiuaksen viime syksynä ilmestynyt Kirjoittajakalenteri on hyvin erityylinen kirja, mutta sekin rohkaisee kirjoittamaan joka päivä. Kirja sisältää 366 kirjoitustehtävää tai virikettä, yhden jokaiselle vuoden päivälle.

Erityyppiset harjoitukset on merkattu ryhmätunnisteilla, kuten "Lajit, kaavat ja säännöt", johon kuuluvat tehtävät innostavat kokeilemaan erilaisia tekstilajeja, tai "Ajankohtaiset", jonka tehtävissä kirjoitetaan vuodenkiertoon ja erilaisiin merkkipäiviin sopivia tekstejä, "Voimistavat" tehtävät, joiden kautta haetaan enemminkin iloa arkeen kuin kehittymistä kirjoittajana sekä "Hahmot", jonka harjoituksissa luonnostellaan henkilöhahmoja.

Monet Kirjoittajakalenterin tehtävistä viittaavat kirjallisuuteen, ja aitona lukutoukkana huomasin kokevani kirjoihin liittyvät tehtävät erityisen inspiroiviksi. Eräs suosikkitehtäväni kirjassa on "Vastaus fiktion ajatukseen" (27.1), jossa kehotetaan etsimään jostakin mielikirjailijansa teoksesta inspiroivia ajatuksia ja kirjoittamaan sitten oma fiktioteksti näiden ajatusten pohjalta.

Siinä missä monia kirjoitusoppaita voi lukea ihan vain huvin vuoksi, nauttien tekstistä ja imien inspiraatiota, Kirjoittajakalenteri haastaa nimenomaan kirjoittamaan. Lyhyitä tehtävänantoja sisältävää kirjaa ei voi lukea kertovana tekstinä eikä siis ahmia kannesta kanteen, vaan kirja toimii nimensä mukaisesti parhaiten kalenterina. Kirjoittajakalenteria ei tietenkään tarvitse käyttää orjallisesti päivämäärien mukaan edeten (ja ainakaan minua ihan kaikki kirjan kirjoitustehtävät eivät edes innostaisi vaan hyppäisin ne yli), vaan kirjaa voi lukea sieltä täältä poimien ideoita. Monia kirjoittajia saattaa kuitenkin tyhjän paperin kammossa lohduttaa tieto siitä, että jokaiselle päivälle löytyy oma kirjoitustehtävänsä, jota voi halutessaan muunnella omiin tarpeisiinsa sopivaksi.

Kirjoittajakalenteri sopii niin kirjoittamista harrastavalle kuin työkseen kirjoittavalle; niin omaksi ilokseen kirjoittelevalle kuin sellaiselle, joka kirjoittaa tavoitteellisesti, julkaistakseen. Myös ammatikseen kirjoittavalle voi tulla kirjoitusjumi, ja silloin Kalenterin harjoitusten avulla voi verrytellä. Koska kirjassa on useisiin eri aihealueisiin - dialogiin, henkilöhahmoihin, juonenkehittelyyn, kieleen ja tyyliin - liittyviä tehtäviä, voi Kirjoittajakalenterin avulla työstää vaikkapa kokonaisen romaanin käsikirjoituksen. Jos olet kauan haaveillut pidemmän tekstin kirjoittamisesta, niin ehkä se syntyisi näiden lyhyiden harjoitusten pohjalta? Kokeile, sillä Sini Kiuaksen sanoin

Ainakin ensimmäisen version tielle lähteminen vie varmemmin perille kuin ainainen suunnittelu tai virheiden pelko. Virheitä tulee, mitä sitten. Olennaista Kirjoittajakalenterissa on kirjoittamisen luonnostelu, aloittaminen.

Tämän postauksen julkaisupäivämäärän, 6.2 kohdalla Kirjoittajakalenterissa on seuraava tehtävä:

6.2 ANTOLOGIAIDEA
(lajit, kaavat, säännöt)

Minkälaisen antologian, eri kirjoittajien tekstien kokoelman, haluaisit toimittaa? Mikä aihe sinua kiinnostaa? Olisiko antologia kauno- vai tietokirjallisuuden alaa? Kutsuisitko kirjoittajat vai valikoisitko niin kuin kirjoituskilpailussa? Antologialla on aina jokin tarkoitus. Teema on keskeinen, johtava ajatus, perusidea, joka tekstejä yhdistää. Listaa kolme kauno- ja kolme tietoantologian ideaa.

Inspiroiduitko tästä tehtävästä? Jos inspiroiduit, ei muuta kuin kirjoittamaan!


Kirjoittajan helmikuu jatkuu tässä postauksessa, luvassa taas uusia näkökulmia kirjoittamiseen.

Natalie Goldberg: Luihin ja ytimiin - kirja kirjoittajalle

Natalie Goldberg: Luihin ja ytimiin. Kirja kirjoittajalle.
Writing Down the Bones. Freeing the Writer within.
Suom. Niina Hakalahti ja Jyrki Tuulari.
Kansanvalistusseura 2004, 221 sivua.

Tunnen itseni hyvin rikkaaksi, kun minulla on aikaa kirjoittaa, ja hyvin köyhäksi, kun saan säännöllistä palkkaa, mutta minulla ei ole aikaa varsinaiselle työlleni.

Tuntui sopivalta aloittaa kirjoitusoppaisiin tutustuminen Natalie Goldbergin kirjasta Luihin ja ytimiin, sillä se jos mikä on kirja, joka auttaa kirjoittajaa pääsemään työn alkuun. Kirjasta on turha etsiä vinkkejä tekstin editoimiseen ja hiomiseen (vaikka Goldberg kannustaakin jatkokehittelemään muistikirjaan kritiikittömästi raapustettuja rivejä), sillä tärkeintä on "harjoittaa kirjoittamista" vähän zen-filosofian hengessä, tehdä siitä mieluiten jokapäiväinen rutiini ja vaientaa sisäinen kriitikko, jotta luovuus pääsisi virtaamaan käden kautta paperille.

Natalie Goldberg on Uudessa Meksikossa asuva runoilija, kirjailija ja kirjoittamisen opettaja. Hänen "opettajanlaatunsa" on ainakin kirjojensa perusteella enemmän lempeän ja kannustavan ohjaajan ja tuutorin kuin tekstin yksityiskohtiin tarttuvan ateljeekriitikon. Goldberg kirjoittaa rennosti, humoristisesti  ja pistäen itsensä likoon. Hän korostaa, että kirjoitusharjoittelu on lämmittelyä siinä missä urheilijankin verryttely, sitä muuta varten, mitä vielä haluaa kirjoittaa ja julkaista. Jos ei tekstiä muuten tahdo syntyä, voi sopia ystävänsä kanssa kirjoittamistreffit tai lahjoa itseään suklaalla. Kirjoittamisen paikalla ja mielentilalla on merkitystä, samoin välineillä - Goldberg ei usko tekstinkäsittelylaitteisiin ensimmäisellä kirjoituskierroksella, vaan kokee tekstin virtaavan vapaammin kynästä paperille:

Muistikirjakin on tärkeä. Muistikirjat ja kynät ovat kirjoittajalle työkaluja kuten vasara ja naulat puusepälle. Kirjoittaja on onnenpekka - vähällä rahalla työssä kiinni.

Olin juuri innostunut (uudelleen) muistikirjoista ja käsin kirjoittamisesta, kun aloin lukea Luihin ja ytimiin -kirjaa. Goldbergin suhde muistikirjoihin on varsin intohimoinen, mutta kaikkea muuta kuin ryppyotsainen: hänen tavoitteensa on kirjoittaa yksi muistikirja täyteen kuukaudessa, mutta muistikirja ei saa missään tapauksessa olla liian hieno, vaan mieluiten vaikka Mikki Hiiri -kannella varustettu, jotta kirjoittaja ei ottaisi itseään turhan vakavasti. Goldberg täyttää muistikirjoja sellaista tahtia, että on hukkua niihin ja lahjoittaa niitä huolettomasti vaikka naapurilleen, mutta toisaalta hän myös työstää niihin kirjoittamistaan päiväkirjanomaisista riveistä ja runonsäkeistä tekstiä julkaistavaksi.

Goldberg rohkaisee kirjoittajaa ammentamaan omista kokemuksistaan, tunteistaan ja ajatuksistaan, sillä niistä versoo kaikkein elinvoimaisinta tekstiä. "Olemme kokemustemme komposteja -- . Tästä maasta puhkeavat runot ja tarinat. Mutta tämä kaikki vaatii aikaa." Goldbergille kirjoittaminen on elämänmittainen matka, ja hän kehottaa kirjoittajaa kärsivällisyyteen. Työhön - kirjoittamiseen - on ryhdyttävä heti, mutta näkyviä tuloksia on lupa odottaa kauan:

On hyödyllistä antaa itselleen aikaa ennen kuin päättää kirjoittaa merkkiteoksia. On hyvä opetella luottamaan oman äänen voimaan. Tämä luonnollisesti herättää tarpeen kirjan kirjoittamiseen, mutta motivaatio syntyy eri pohjalta. Kirjoittaminen ei ole pikaruokaa. Kypsentäminen on hidasta.

Pohjimmiltaan Goldbergin sanoma on hyvin yksinkertainen: Kirjoita. Pidä käsi liikkeessä ja kirjoita paljon. On turha asettaa kirjoittamiselleen psykologisia esteitä ajattelemalla, että ei osaa. Kirjoittamaan oppii vain kirjoittamalla.

Jos haluaa kirjoittaa romaanin, niin kirjoittaa romaanin. Jos taas haluaa luoda esseitä tai novelleja, niin kirjoittaa sitten niitä. Kirjoittamisen prosessissa oppii, miten kirjoittaa. Saa olla varma, että vähitellen omaksuu sen tekniikan ja taidon, jonka tarvitseekin.

Goldbergilta on suomennettu myös teokset Avoin mieli, Lukeva mieli ja Hyvä kaukainen ystävä.


Kirjoittajan helmikuu -sarjan seuraavassa postauksessa tutustumme kirjaan, joka kannustaa - Goldbergin tapaan - kirjoittamaan joka päivä, mutta antaa siihen myös konkreettisia virikkeitä.