Liane Moriarty; Mustat valkeat valheet

Big little lies 2014, suom. Helene Bützow ja WSOY 2015, 447s.

RIKOSKONSTAAPELI ADRIAN QUILAN: Meneillään on murhatutkinta, mutta lisäksi uskomme, että useampi henkilö saa syytteen pahoinpitelystä. Olemme hyvin pettyneitä ja järkyttyneitä siitä, että joukko vanhempia käyttäytyy tällä tavalla.


Nythän on niin, että luen kohtuu vähän huumoripainotteista kirjallisuutta, chick-littiä, ylipäätään mitään kovin hauskaa. Ihmettelen miksi. Miksi aina täytyy valita katalogien synkimmät tarinat, uhkaavimmat kannet, pahaenteisimmät juonikuviot. Jännärit ovat viihdyttävä valinta, kyllä, mutta viihdettä löytyy myös toisentyyppisistä kirjoista. Ainakin australialaiset omaavat tämän lajin. Näin voin ylpeänä todeta, luettuani jo... jo toisen australialaisen kirjailijan teoksen.

Graeme Simsionin Vaimotesti ja Vauvatesti lumosivat älykkäällä huumorillaan, samaa lajia edustaa Liane Moriarty. Ensin ilmestyi iki-ihana Hyvä aviomies ja nyt on vuoro Mustat valkeat valheet -teoksella, josta muuten pidin vielä edeltäjäänsäkin enemmän. Mitkä kannet kirjoilla! Millaiset tarinat!

"Moriartyn romaanin lukeminen on vähän kuin joisi pink cosmo -cocktailia, arsenekilla terästettynä." - USA Today

Aivan nappiluonnehdinta takakannesta, jolle olen vähän kateellinen. Osaisinpa kertoa romaanista yhtä napakasti. Pukea sanoiksi millaista oli meno tarinan parissa. Pirskahtelevaa kirjallista ilottelua taustalla muumilaakson Mörkö. Tumma, ellei peräti musta salaisuus, joka saa tikkarin juuttumaan nieluun, salaisuus joka piirtää violetit varjot silmien ympärille.


Jane vaikeni ja nielaisi, koska hänelle tuli yhtäkkiä pakottava halu kertoa epäilyksistään Madelinelle. Kertoa, mitä yhden prosentin epävarmuus tarkoitti. Hänen teki mieli vain... sanoa se. Muuttaa se tarinaksi, jota hän ei ollut koskaan kertonut kenellekään. Paketoida se tapahtumaksi, jolla oli alku, keskikohta ja loppu.
Oli kaunis lämmin kevätpäivä lokakuussa. Jasmiini tuoksui. Minulla oli hirveä heinänuha. Kurkku oli karhea. Silmiä kutitti.


Romaani etenee hauskasti käänteisessä järjestyksessä alkaen kuusi kuukautta ennen visailuiltaa. Lähestyen tuota tragediaa hiipimällä, vääjäämättä. Tuo mystinen alakoulun vanhempainilta pyörii jatkuvasti tarinan keskiössä, sillä silloin kaikki vaivoin tukahdetut tunteet räjähtävät käsiin. Silloin tapahtuu murha. Mutta lukija voi vain arvailla kuka murhasi ja ennen kaikkea kenet.

Kirja kertoo kauniissa merenrantakaupungissa asuvien esikouluikäisten lasten vanhemmista, perheistä. Madeline on rehevällä tavalla hullu emo, hän rakastaa meikkejä, vaatteita ja ristiriitaisia tilanteita. Sellaisia, joissa saa vähän revitellä. Aukoa päätään. Naisen paras ystävä, ylimaallisen kaunis kaksosten äiti Celeste puolestaan viihtyy Madelinen varjoissa, hiukan hämmentyneenä, aina omissa ajatuksissaan. Kuin elämältä hukassa. Naiset tutustuvat nuoreen yksinhuoltajaäitiin, Janeen. Janelle hänen kaunis poikansa on koko elämä, mutta nainen on epätavallisen laiha ja tiiviisti koukussa purukumiin.

Vaikka sanotaan paljon, tärkeimmistä aina vaietaan. Niistä salaisuuksista, mustista valheista, joita ei voi päästää päivänvaloon. Ja kun ne lopulta sinne lipsahtavat, ovat seuraukset katastrofaaliset.

Tässä on arvottu suuntaan ja toiseen vuoden 2015 kirjojen parhaimmistoa. Nyt tuntuu siltä, että Top 10 -listalle on tämä romaani menossa viihdyttävyytensä puolesta.

Ainakin me keski-ikäistyvät äidit, me jotka osaamme jo nauraa itsellemme, olemme myytyjä Moriartylle:


Mikään ei merkinnyt kovin paljon enää neljäkymmentävuotiaana. Nelikymppisillä ei ollut oikeita tunteita, koska he olivat turvallisesti tuudittautuneet homssuiseen nelikymppisyyteensä.

"Neljäkymmentävuotias nainen löydettiin kuolleena." No, voi sentään.
"Kaksikymmentävuotias nainen löydettiin kuolleena." Murhenäytelmä! Pohjaton suru! Ottakaa murhaaja kiinni!


***

Kirjasta on blogannut ainakin Nina.

Riikka Ala-Harja; Kevyt liha

Like 2015, 215s.

Kukaan ei puhu minun kanssani töistä. Minulla on kyllä mies kotona, nukun sen kanssa samassa sängyssä, mutta mies on seitsemänvuotias, se ei puhu taiteesta vaan marisee, alkaa melskata kun kiellän tabletilla pelaamisen. Tuijotan sängyssä seitsemänvuotiaan selkää, en sen leveämpää, en koskaan katso aikuisen miehen nukkuvia kasvoja.


Saara on yksinhuoltajaäiti, eron jälkeen Helsinkiin muuttanut. Hän työskentelee teatterilla valaisijana. Uusin projekti nimeltään Jumalan rakastaja, kertoo Raamatusta tutun Daavidin tarinan nykyaikaistettuna. Lavan Daavid on lihallinen, miehekäs, kuin Michelangelon patsas. Voimakas, kuten miesten kuuluu ollakin. Vaikka se tarkoittaakin sitä, että päähenkilöä näyttelevän Juska Paarman on ryhdyttävä salitreeneihin.

Saara puolestaan treenaa kaiken vapaa-aikansa. Hän rakastaa hikoilla, piiskata lihaksensa äärimmilleen. Vain silloin Saara kokee olevansa kaunis. Vahva. Nainen.

Mutta Saaran ja hänen poikansa Martin kuviot rikkoo mies kahdenkymmenenviidenvuoden takaa. Silloin Jarnolla ja Saaralla oli lyhyt, mutkaton suhde. Vaihdetaan puhelinnumeroita, tekstaillaan. Yhtäkkiä Saara huomaa ajattelevansa Jarnoa jatkuvasti. Koko ajan.

"En ajattele kuin sua."

kirjoittaa myös Jarno. Tavataan kerran, kahdesti.


Hengitämme, olemme niin lähellä kuin ikinä pystymme, toisissamme kiinni, kahden, yhdessä, me olemme ahnaita, me olemme nopeita, me olemme tässä.


Jarnon rohkeus. Kepeys. Elämänilo kiehtovat vaietuista tunteista, tukahdetuista haluista painavaa Saaraa. Saaraa, joka odottaa teatterille Daavid-patsasta, nostaa punttia, rakastaa Jarnoa. Mutta kiiltokuvamainen yhteenpaluu saa pian särmiä, eikä mikään olekaan niin helppoa kuin Saara toivoi.

Seuraa synkempiä aikoja, niitä jolloin ei jaksa edes salille. Niitä, jolloin puhelin pysyy itsepintaisesti mykkänä, lapsi viettää joulun isällään ja Saaran rintaa puristaa.

Kaiken keskellä, koko ajan päähenkilömme miettii naisten ja miesten eroja. Tekee vertailuja, havaintoja, päätyy aina samaan lopputulokseen: naisen liha on kevyempää. Vai onko? Nainen on heikompi, riippuvaisempi, nainen on nainen. Mies on mies.


Riikka Ala-Harjan Maihinnousu tutustutti minut kirjailijan lyhyisiin, yksinkertaisiin lauseisiin. Niihin jäin kiinni. Teos on arkinen kuin elämä itse, ja juuri siksi niin konstailemattoman puhutteleva. Kevyt liha ei kikkaile, rönsyile, leikittele kielellä. Se kertoo rehellisen tarinan niin aidosti, että lukija kokee samaistuvansa Saaraan. Olevansa Saara.


Me seisomme metrolaiturilla ja minä olen jo seuraavalla pysäkillä matkalla kohti itää, ja Jarno on vielä lännessä, niin kaukana me olemme jo toisistamme, vaikka me odotamme yhdessä metroa jonka valotaulu lupaa saapuvan kolmen minuutin kuluttua.

***

Romaanista on blogattu ainakin Kirjasähkökäyrässä.

Kaj Korkea-aho; Paha kirja

Onda boken, suom. Laura Beck ja Otava 2015, 317s.

Pasi nauroi niin että vähän sylkeä päätyi pöydälle. "Tapahtumahorisontin sisäpuolella painovoima on niin vahva, ettei sieltä pääse mitään ulos. Ei mikään aine. Ei edes valo." Hän niisti ennen kuin jatkoi. "Se mikä ohittaa tapahtumahorisontin joutuu vääjäämättä mustaan aukkoon. Ja häviää muulta maailmankaikkeudelta."
"Vähän kuin jos muuttaa Helsinkiin."

Älä lue tätä kirjaa tai joudut helvettiin.

Näin takakansi. Näin koko kirja. Raskas salaisuuksien painosta. Vaietuista sanoista, joilla valta suistaa sielu parka kohti kadotusta. Paha kirja on hymni melankolialle, yliluonnolliselle ahdistukselle. Joka kuitenkin on niin inhimillistä. Kuin auringonpimennys. Kuin hääjuhla Kustavissa.


Melankolia vaikutuksineen oli tietysti mutkikkaampi asia, eikä se suostunut alistumaan järjen vaatimuksiin. Se oli koko ajan läsnä, oletettavasti synnynnäinen ominaisuus, joka kaikesta päätellen vain voimistui. Sen unohtaminen vaati yhtä suurempaa päättäväisyyttä tai syvempää humalaa mitä vanhemmaksi ihminen tuli ja mitä enemmän hän näki.


Aikoinaan Kaj Korkea-ahon Tummempaa tuolla puolen aiheutti minussa positiivisen kylmiä väreilyjä. Kirjoitin kirjasta näin: Psyykkeen rajamaita kiertävä tarina ei sorru epäuskottavuuksiin. Maagisen realismin keinoin kerrotaan varsin vakuuttava tarina lapsuudenystävistä, joilla on jokaisella oma painolastinsa menneisyydessä. Ettei vain varjo-olentokin liittyisi jotenkin siihen... On tullut hetki kohdata käsittelemätön suru silmästä silmään, murskata se, tai antaa sen murskata sinut.

Samankaltaista hiipivää kauhua, leikittelyä luonnollisella, ja sillä tummemmalla löytyy uusimmastakin. Pidin ihan hirveästi tarinan tehokeinosta, jossa alkumetreillä iskostetaan lukijaan pelko, ja sitten rauhoitellaan normaaliin. Sillä sitäkin kirjasta löytyy, paljon.

Tarina sijoittuu yliopistomaisemaan Turkuun. Pasi Maars, tyypillinen opiskelijanuorukainen ei tiedä mihin ryhtyy löydettyään eräästä keskustelusivustolta runoilijan nimeltä Leander Granlund. Miehen, joka kirjoitti unholaan painuneen pahan kirjan. Kirjan, jonka lukemisesta joutuu helvettiin. Kirjan, joka ikään kuin vain odotti syvyyksissä mahtinsa uutta aikaa.

Ja se aika on tullut nyt. Tämän saa tuta lehtori Mickel, runoilijaa ruton lailla pelkäävä mies, sekä Calle, jota ystävän yhä vain omituisemmaksi käyvä käytös hämmentää. Callella riittää jo valmiiksi murheita. Ja aina vain synkemmäksi käy miehen mieli.

Vaikka Paha kirja ei edeltäjänsä tasolle ehkä ylläkään, tarina on omituisen hiipivän rujo. Se sisältää kumman lisäksi myös mustaa huumoria, ihmissuhdekiekuroita. Hieno romaani, joka ansaitsee tulla huomioiduksi!


Laki antoi hyvitystä loukatusta kunniasta ja mustelmista, mutta raunioitettu sydän oli vääryys, joka ihmisen odotettiin hyväksyvän, jonka kanssa hänen vain odotettiin elävän.

***
HS:n arvio teoksesta

Fredrik Backman; Britt-Marie kävi täällä

Britt-Marie var här 2014, suom. Riie Heikkilä ja Otava 2015, 378s. (ennakkokappale)

Se joka välittää kaikkein vähiten on tässä maailmassa voittaja, sen asian on Britt-Marie oppinut.

Voihan vitsit! Luin Britt-Marie kävi täällä -nimisen romaanin (josta tiesin etukäteen sen olevan kuin naispuoleinen mielensäpahoittaja, osaanhan lukea takakannen) jo alkukesästä. Silloin olin vielä mukana työelämän pyörteissä ja valitettavasti tämä ihana, ihana kirja jäi toisten, "suurempien" kirjojen jalkoihin, aivan kuten päähenkilö itse. Mutta nyt on Britt-Marien aika, nyt sinä raivostuttavan persoonallinen nipottaja saat äänesi kuuluviin. Ole hyvä. Estradi on sinun.

Ja asiaa tällä kuusikymppisellä, juuri eronneella naisella riittää. Hänhän ei arvostele eikä tuomitse muita, ei suinkaan, mutta silti asia kuin asia käydään läpi. Ruokailuvälineiden järjestyksestä sydänsuruihin. Niitä Britt-Mariella riittää omastakin takaa, onhan hänen pikkutarkasti järjestetty elämänsä päättynyt. Britt-Marie on hoitanut ja puunannut vuosikymmenet sekä kotiaan, että aviomiestään. Ruokasooda auttaa yllättävän moniin asioihin, näin Britt kertoo, mutta nyt naisella on edessään tilanteita, joissa soodakin menettää tehonsa.


Rakkauden alkamista on aina vaikea hahmottaa: eräänä aamuna ihminen herää, ja rakkaus on puhjennut kukkaan. Se kuihtuu aivan samalla tavalla: jonakin päivänä on vain yhtäkkiä liian myöhäistä. Rakkaudella ja parvekekukilla on siinä suhteessa paljon yhteistä. Toisinaan edes ruokasooda ei auta.

Aviomies Ken on löytänyt uuden, nuoren naisen. Vanha, uskollinen kodinhengetär saa väistyä pölyrätteineen. Kuin kohtalon oikusta antisankarittaremme päätyy Borg-nimiseen pikkukaupunkiin, jossa asustaa varsin omalaatuista väkeä. Mutta jalkapalloa he rakastavat! Ja jostain käsittämättömästä syystä myös Britt-Marie otetaan avosylin vastaan. Varsinkin teinit tykästyvät tähän, ihan hiukkasen rajoittuneeseen naiseen niin paljon, että hänet kutsutaan (/vaaditaan) jalkapallojoukkueen valmentajaksi. Jos nyt joukkueesta voi puhua. Itse asiassa myös jalkapallokenttä puuttuu.

Ja niin vain käy, että tarinan edetessä Britt-Marie sulattaa myös lukijan sydämen. Kirja on suloisella tavalla hauska, mutta vielä enemmän se on kuusikymppisen kotirouvan kasvutarina, joka lähestyy myös synkkiä aiheita. Teoksen loppupuolella voi nenäliinojakin tarvita. Sitaattivalintojen kanssa minulla oli jälleen runsaudenpula - romaani on täynnä rauhallisen arkista, mutta sykähdyttävää elämänviisautta.

Lohtukirjana erinomaisen persoonallinen laajalle lukijakunnalle. En oikeastaan keksi ihmisryhmää (emmehämme eläimiä ole!), jolle kirjaa ei voisi suositella.


Sillä elämä on enemmän kuin kengät, joissa kuljemme. Enemmän kuin ihminen, joka olemme. Elämä on yhteenkuuluvuutta. Sitä, että osa meistä on toisessa ihmisessä.


***

Myös täällä Britt-Marie on vieraillut

Blake Crouch; Wayward Pines - Salaisuus

Wayward 2013, suom.Ilkka Rekiaho ja Tammi 362s.

"Ethan, me olemme olleet täällä neljätoista vuotta. Meitä on vajaa tuhat, ja niitä on satoja miljoonia. Joskus on tyydyttävä siihen, että pysyy hengissä."

Kenties Wayward Pines -nimellä kulkeva sarjan starttiosa ei ollut niitä teoksia, joita hehkutin kielellisen taituruutensa puolesta. Minä hurrasin tarinan mielikuvitukselle ja tenholle, täydelliselle lukuflow:lle, ja kuulkaas murut, pääsin kakkososan takakanteen! Muutamakin pää kääntyi Espoon torilla, kun postista palanneena revin lähetyspaketin auki ja havaitsin kiljunnalla säestäen tämän, mitä suurimman kunnianosoituksen (kiitos Tammi!). Olen otettu, olen loistavan onnellinen, sarja kun tarjoaa aivan täydellistä jännäripyöritystä!

Siinä missä ykkönen hiukan kangerteli laahaaviin kohtauksiin, ei Salaisuudessa lukijalle hengähdystaukoja suoda. Romaani on täyttä tykitystä alusta loppuun saakka, kuin... kuin, kirjallista räväkkää rokkia? Huimia kitarasooloja ihanan käheillä vocaleilla?

Olen hiukan arka raottelemaan juonta suuntaan taikka toiseen. Ykkösessä pohdimme mikä hemmetin paikka Wayward Pines oikein on. Mikä sen asukkaita vaivaa. Tarinan lopussa salaisuus paljastui, ja kakkonen jatkuu siitä, mitä tekee Ethan räjähdysalttiilla tiedollaan. Hänhän kohosi viimeksi kaupungin seriffin pallille, työskentelemään itsensä Jumalaksi ylentäneelle miehelle.


"Minä puolestani vihaan karkeloita. Mutta toisaalta kaupunkilaiset ovat minun väkeäni, ja niin karvasta kuin se onkin, minä tiedän mitä he tarvitsevat. Rikkumaton täydellisyys saisi heidät järjiltään. Ei unta ilman painajaisia."


Pähkäilin ja vähän hätäilinkin etukäteen, mihin suuntaan Blake Crouch tarinaansa kuljettaa. Tapahtuuko notkahdus, ei kai Salaisuus lässähdä nyt kun järkyttävä totuus on vain muutaman henkilön, sekä lukijan tiedossa. Ei ei. Jos mahdollista, ihastuin Salaisuuteen vielä ykkösosaakin tulisemmin.

Hyvänen aika mitä kirjoja! Älkää nyt vain missatko tilaisuutta kurkistaa idyllisen pikku kaupungin kulisseihin!


On henki oma kotinsa
se Hornan luo Taivaaksi
tai Taivaan helvetiksi.

John Milton, Kadotettu Paratiisi

Pärttyli Rinne; Viimeinen sana

Noxboox 2014, 213s.

Elämä tuntui Franzista ajanhaaskaukselta. Maailma ajoi totuuden etsijät ahtaalle, eikä millään ollut lopulta mitään väliä. Kenties hänen peruskannakseen vakiintuisi tyyni välinpitämättömyys kaiken suhteen. Kenties tämä olisi hänen elämänsä suurin oivallus.

Viimeinen sana on painava. Lopullinen. Äärirujo. Äärirehellinen. Koen taas astuvani liian suuriin saappaisiin väkerrellessäni tätä postausta. Ensinnäkin, kirjasta on blogattu paljon. Kanssabloggaajani ovat jo antaneet tuomionsa teoksesta. Mitä uutta voisin tarinasta vielä sanoa? Joskaan en ole uskaltanut kuin silmäillä muiden arvioita. Mikäli saan bloggauksen tehtyä, annan itselleni luvan käydä katsomassa, mitä toiset tästä räjähdysalttiista paketista ovat olleet mieltä.

Sillä valitettavan ajankohtainenhan kirja on. Jos joku vielä ei tiedä, Viimeinen sana kertoo kouluampujan tarinan. Tai pitäisikö paremminkin sanoa, tarinan paljon pohdiskelevasta, mutta myös eräänlaisesta jumalakompleksista kärsivästä nuoresta miehestä. Pojasta, josta tulee kouluampuja.

Pärttyli Rinteen kunniaksi on todettava, ettei hän yritä tehdä päähenkilöstä, Franzista liiaksi empatioita herättävää hahmoa. Päinvastoin, Franz on ääriuskottava (kylläpä tuo ääri-sana tunkeekin joka paikkaan!) radikaaline ajatuksineen. Hän on myös vähän vastenmielinen. Juuri sellainen, kuin useat, täynnä uhoa olevat teinipojat tapaavat olla. Ja samanaikaisesti Franzissa on herkempi puoli. Se on niin piilossa häneltä itseltään, läheisistä puhumattakaan, että lukijakin saa olla tarkkana havaitakseen nuoren miehen kipupisteet. Pelon.

Franzia kiusataan koulussa. Paras ystävä Kolehmainen osaa käsitellä pistoolia, muttei puolustaa kaveria. Oma lukunsa on pikkupissis Virpi, tyttö joka tahtoo Franzin, tahtoo hänen sormuksensa, jotta voisi olla Franzin pikkuinen, tahtoo Franzin pahimman kiusaajan, Jeren, tahtoo silti myös Franzin. Mitä tapahtuu, kun rakkauden jumalatareksi luultu paljastaa todelliset kasvonsa?

Sitten on vielä ohut tukkainen filosofian opettaja Helena, jonka hameen alle Franz tahtoisi kätensä ujuttaa siitäkin huolimatta, että naisen ajatukset tuntuvat hänestä aikansa eläneiltä. Franz tahtoo UUDEN RAKKAUDEN, uuden filosofian, uuden totuuden, jonka profeetta on hän itse.

Mikä mielettömyys, mikä itsekkyys, mikä itsetunto. Kaikesta huolimatta. Ja mikä hirvittävä ristiriita lukijalla, joka vihaa ja rakastaa. Ymmärtää, eikä ymmärrä sittenkään. Hirveä ja rohkea romaani. Hirveän rohkea.


Entä jos mitään uutta ei olisi? Kaikki tapahtuisi yhä uudelleen ja tulevaisuus olisi aina menneen kaltainen. Kihelmöivä, sanaton, tuhoava energiavirta katosi ensin hänen otsastaan ja sormenpäistään, sitten löystyivät lihasjännitykset joka puolella kehoa ja mieli alkoi jälleen muodostaa lauseverkostoja.

Tuomo Jäntti, Talven hallava hevonen

Gummerus 2015, 272s.

Suuri valkoinen hevonen. Oli astunut esiin Majakosken mutkassa vanhasta riihestä yhtenä yönä kun palasin tansseista. Liian suuri. Se hirnui, sen suusta löi pitkä raivokas liekki. Lähdin juoksuun vaikean koipeni kanssa. Se seurasi, muttei ottanut kiinni, aina kun vilkaisin olkani yli se oli siellä, talven hallava hevonen, ehkä sadan metrin päässä minusta.


Talven hallava hevonen on kuulas, utuinen, hirmuinen. Se hönkii ja potkii, tulee lähelle mutta juuri kun olet saamassa kiinni valkoisesta harjasta, tekee romaani hypyn, kirmaa karkuun käsistäsi. Et voi muuta kuin antautua tarinalle, antaa sen mystisten kavioiden kuljettaa, sitoa narunpätkiä toisiinsa mielessäsi, huomaten kuitenkin aina puuttuvan palasen.

Onko tämä palapelin kadonnut osa jäisenä talviyönä syntynyt tyttölapsi? Myöhemmin aikuisena murhattu Matilda, jonka veri huutaa kostoa sukupuolvien yli. Kurottautuen haudasta lopettaakseen sen, mikä alkoi kauan sitten. Sen, mikä vapautti aavemaisen, yliluonnollisen hevoshahmon, mistä maailmasta tai ulottuvuudesta sitten tänne tullutkaan.

Seuraukset ovat kuitenkin riipivät. Kolme sukua joutuu kamppailemaan vastaan sellaista, jota mieli ei ymmärrä. Ja miten nerokas ratkaisu kirjailijalta on ollut kirjoittaa tarina päinvastaisessa järjestyksessä. Aloittaa tarina lopusta, antaa sen hiipiä takaperin outoihin tapahtumiin, joista tragedia sai alkunsa.

Vuonna 2019 Roni joutuu kohtamaan pahimman painajaisensa. Hän saa päiväkodista epäröivän ja vaivautuneen soiton. Roni lähtee paniikin vallassa selvittämään, mitä tarhassa oikein päivän aikana olikaan tapahtunut. Käy ilmi, että pieni Silja-tyttö oli saanut nuken kohoamaan ilmaan. Henkilökunta on pelon ja hämmennyksen vallassa, samoin Roni. Tarina on lähtenyt käyntiin, juonen viimeinen silmukka avattu, ja tästä alkaa Ronin ja hänen tyttärensä pakomatka.

Kirjan alku oli minusta aivan parasta. Ihastuin välittömästi räväkkään ja omalaatuiseen aloitukseen, ja odotin innolla kysymyksilleni vastauksia. Seuraavaksi tarina vei vuoteen 2001, jossa Roni on nuori mies. Tai poika. Miten sen nyt ajattelee. Joka tapauksessa Ronin äidin miesystävä katoaa. Komea Jacob nähdään myöhemmin harhailevan täysin päinvastaisella seudulla, jossaa hänen oletettiin olevan, kulkevan kuin kuolema kantapäillään.


Jokin liikkui heijastuksen takana. Nielaisin huudon. Käännyin ympäri, mutta huone oli liian pimeä, en ollut sytyttänyt valoja minnekään, jokin tömähti. Yritin nousta tuolilta, suojata itseäni jotenkin. Epämääräinen muoto näytti pimeydessä syöksyvän minua kohti. Sydän hakkasi, yritin kumartua, väistää, kääntyä ja nostaa käsiä pääni suojaksi yhtä aikaa. Melkein vieressäni hirveä räminä. Kuulin äänen takaa tömiseviä askelia huoneesta pois ja kohti eteistä.


Tarinaan liittyy myös runsaasti muita henkilöitä, lisää paikkakuntia ja vuosilukuja, mutta itselleni rakkaimmaksi nousi Ronin ja Siljan tarina. Loppua kohden kirja alkoi saada aina vain omituisempia käänteitä ja tunsin lukiessa itseni vähän tyhmäksi. Miksi en ymmärrä mitä lopulta tapahtui? Mitä jäi näkemättä?

Toisaalta on hienoa, että romaani jää tällä tavalla avoimeksi, mieltä pitkäksi aikaa piinaavaksi. Silti! Erityisesti olisin halunnut tietää mitä Siljalle tapahtui.

Esikoisromaaniksi Talven hallava hevonen on ihanan salaperäinen ja kerronnaltaan sopivan kypsää temmatakseen armotta mukaansa.


Sen tapauksen kuluessa olin aikuistunut. Ymmärsin, että jokaisen ammatin, virkanimikkeen, ja vakanssin takana on aina ihminen ja että ihmiset voivat olla pikkusieluisia, viallisia, rakastuneita, väsyneitä - joka tapauksessa tunteidensa ja elämäntilanteidensa orjia aina.


***

Kirjasta ovat postanneet ainakin

Krista ja Hurja Hassu Lukija

Paula Hawkins; Nainen junassa

The Girl on the Train 2015, suom. Oona Timonen ja Otava 382s. (ennakkopainos)

"Emme voi tehdä tätä enää, Megan. Sinäkin tiedät sen hyvin. Emme mitenkään voi jatkaa näin." Ja hän oli oikeassa, tiedän hyvin ettemme voi. Meidän ei pitäisi, me emme saisi, mutta me jatkamme. Tämä ei ollut viimeinen kerta. Hän ei pysty sanomaan minulle ei. Mietin asiaa kotimatkalla, ja juuri tämä on se, mistä pidän tässä kaikkein eniten: se, että minulla on valtaa toiseen ihmiseen. Se tässä on kaikkein päihdyttävintä.

Minulla, kuten varmasti monella kanssabloggaajallani, on ennakkoaavistuksia kirjoista. Joistain vain tietää pitävänsä jo ennen lukemisen aloittamista. Toisiin suhtautuu nihkeämmin, "onkohan aihe tarpeeksi vetävä, omituinen nimi kirjalla, kannetkin näyttävät oudoilta." Aavistukset pitävät välillä paikkaansa, välillä eivät sinnepäinkään.

Kun sain ennakkokappaleen Nainen junassa -teoksesta, luin kirjan saman tien huolimatta vielä silloin kaukana siintävästä arvosteluvapaasta päivästä. Olin varma, että erikoiselta vaikuttava trilleri tulisi minut lumoamaan. Onneksi tällä kertaa tämä "vaisto" piti kuin pitikin paikkaansa. Rakastuin Paula Hawkinsin esikoisromaaniin. Kirjan rakenne, jossa alkuun istutaan vain tarkastelijan paikalla junassa, mutta pikku hiljaa luisutaan väistämättä tarinan huikeaan keskiöön, toimi. Myös lukujen jaottelu aamuun ja iltaan nostivat kiihtyvän positiivisia fiiliksiä.

Päähenkilö Rachel ei ole mikään perinteinen kaunis ja rokea -hahmo. Hän on tullut petetyksi ja kokenut kivuliaan eron. Eron, josta ei ole oikein päässyt ylitse. Viina maistuu, kännissä tulee soiteltua exmiehen perään, siitäkin huolimatta, että mies on jo uudessa suhteessa. Stalkkerin vikaakin Rachelista löytyy. Hän tarkkailee paikallisjunan ikkunasta sekä entistä kotitaloaan, jonne miehenretale uuden perheensä kanssa jäi asumaan, kuin myös erästä toista kadun rakennusta. Talo on kaunis, pihassa näyttää häärivät onnellisen näköinen pariskunta. Eräänlaisessa mielikuvitusleikissä Rachel kurkkii parin elämää.

Mutta kuten yleensä, totuus harvoin vastaa illuusiota. Talon kaunis nainen ei taidakaan olla ihan sitä, mitä Rachel kuvitteli. Eräänä päivänä pihalla tapahtuu kauheita. Sen jälkeen nainen katoaa. Hämmentynyt ja pettynyt päähenkilömme saa elämäänsä uuden suunnan; hän ryhtyy omatoimisesti selvittämään tapahtunutta. Viattoman naiivisti Rachel ei huomaa ajautuvansa itsekin vaaraan.

Kuten sanottu, minulle romaani oli jälleen kerran yhtä lukemisen juhlaa, mieheni puolestaan suhtautui teokseen varautuneemmin. Tästä nousikin mieleeni, mahtaako Nainen junassa olla nimenomaan parhaiten meille naisille soveltuva trilleri.


Niin tai näin, ennakkoluulottomasti kirjan matkaan!


Kestää hetken ennen kuin tajuan, miltä minusta tuntuu herätessäni. Olen hyvällä tuulella,
mutta jossain taustalla häälyy myös musta varjo: nimetön kauhu. Tiedän, että totuus selviää pian. Pelkään vain pahoin, että totuutta on vaikea kestää.


***

Ilokseni huomasin, että tästä onkin jo blogattu hurjasti.

Pierre Lemaitre; Alex

Alex 2011, suom. Sirkka Aulanko ja Minerva 2015, 405s.

Alex on odottanut kauhulla miehen paluuta, nähnyt itsensä raiskattuna, hakattuna ja tapettuna. Hän on kuvitellut, miten häkki laskeutuu, tuntenut, miten mies tarttuu häntä olkapäästä, vetää hänet ulos häkistä, läimäyttää ja pakottaa hänet alleen, miten mies tunkeutuu häneen, raiskaa, saa hänet kirkumaan tuskasta ja lopulta tappaa hänet. Niin kuin lupasi. "Haluan nähdä sinun kuolevan, huora." Kun naista haukutaan huoraksi, hänet aiotaan tappaa, eikö niin?

Elokuu on täällä, vielä menetettyä kesää huokuvan raukean lämpöisenä, mutta ilmassa tuntee jo lupauksen tulevasta. Syksystä. Ajasta, jolloin heinäkuinen pakkososiaalisoituminen, "pitäisi sitä ja tätä" -meininki jää taakse, ja on lupa, niin itseltään kuin muulta maailmalta käpertyä omaan kotiin lukemaan. I like! Elokuussa ilmestyy myös hurjasti odotettuja kirjoja, yksi niistä juuri käsillä oleva Alex, joka jo kantensa puolesta lupaa hyvää (pahaa).

Teos kertoo suloisesta, mutta huonon itsetunnon omaavasta Alexista, joka saa nalkkiin miehen kuin miehen. Itse hän tätä ihmettelee, "koska maailmassa on paljon kauniimpiakin naisia." Vielä suuremmaksi muuttuu ihmetys, myöhemmin kauhu, kun eräs seurailija ei tyydykään pelkkään flirttiin, vaan kaappaa nuoren naisen. Sulloo hänet väkivaltaisesti pakettiautoonsa, vie tyhjään teollisuushalliin. Kauhu muuttuu hysteriaksi, silmittömän raa'aksi eloonjäämistaisteluksi liian pienessä häkissä. Onko edessä hidas ja kivulias nääntyminen epämukavassa asennossa, vai meinaako mielipuoli tehdä jotakin vielä pahempaa?

Alexista kertovat luvut vuorottelevat tapausta tutkivien poliisien kanssa. Tahti rauhoittuu, lukija saa hengähdystauon pelosta. Poliisit ovat omalaatuisia, ja ah, niin ranskalaisia, että lukijaa alkaa väkisinkin välillä hymyilyttämään. On ylikomisario Camille (nimestään huolimatta mies!), lyhyen teinipojan mittoihin jäänyt, yksinänen ja tempperamenttinen. On komea, rikkaanpuoleinen hyväkäytöksinen Louis, sekä Armand, jonka vaatetus vastaa kerjäläistä. Mies omaa poliisinlahjojen lisäksi äärimmäisen pihin luonteenlaadun, mikä käy ilmi jatkuvana pummimisena:

Kun Camillen oli jäätävä sairauslomalle, Armand kävi katsomassa häntä sairaalassa. Hän odotti aina, että joku oli menossa autolla jonnekin sairaalan lähistölle välttyäkseen maksamasta matkaansa, hän tuli tyhjin käsin esittäen selitykseksi joka kerta uuden verukkeen, mutta hän tuli.

Kaappausta aletaan tietysti selvittelemään, kello käy, paniikki kasvaa, tutkinta junnaa paikoillaan.

Näin ei käy itse tarinalle, missään vaiheessa. Kirja on jälleen niitä romaaneja, joita kutsumaan termillä page-turner, koukuttava, ahmittava jne. Kuitenkin Alex on tutunoloisesta aiheestaan huolimatta paljon enemmän kuin pelkkä dekkari. Pierre Lemaitre lukeutuu takatekstin mukaan ranskan suosituimpiin kirjailijoihin, enkä ihmettele yhtään miksi! Mieshän kirjoittaa kuin riivattu! Ja vaikka itse tarina jo itsessään lähentelee neroutta, viimeisen silauksen romaanille antaa älykkäästi laaditut henkilöhahmot.

Mahtavuutta! Nyt täytyy lukea kirjailijan aiempikin suomennos, Näkemiin taivaassa.


Kun Camillella on monta rautaa tulessa, kuten tänä aamuna, eikä hän osaa päättää niiden tärkeysjärjestystä, hän uskottelee itselleen, että "tärkeintä on olla tekemättä mitään." Se on muunnelma hänen vakiometodistaan, jonka mukaan asioihin on otettava mahdollisimman paljon etäisyyttä.

Kolme kovaa kesädekkaria

Rakkaat lukijani, kesällä on tullut luettua, paljon, sen sijaan bloggauksen kanssa on ollut niin ja ennen kaikkea näin. Ajattelin tavoistani poiketen niputtaa kolme kesädekkarian yhteen postaukseen. Kaikki kolme kuuluvat seuraamiini sarjoihin, ja edustavat pohjoismaista laatutavaraa.

Den stumma flickan 2014, suom. Jaana Nikula ja Bazar 2015. 472s.

Hjorth & Rosenfeldt; Mykkä tyttö

Hän oli hiljaa. Jotenkin se tuntui vieläkin tärkeämmältä nyt. Ehkä paikka sietäisi vielä ulkoapäin tulevat sanat, mutta ei enää sisältä tulevia. Silloin se hajoaisi. Silloin hän ei selviäisi. Hän ei enää koskaan puhuisi mitään. Ei ikinä. Ei kenellekään. Sen hän vannoi itselleen.
Mielessään.

On taas aika heipata vanhaa tuttua, raivostuttavan charmanttia rikospsykologia, Sebastian Bergmania. Kuten sarjaan tottuneet osasivat odottaa, tarina alkaa hyvinkin julmasti; on aamiaispöytä, jossa vapaapäivää viettävä poika aloittelee aamiaistaan. Lempimurot ovat loppu, velimokoma hotkinut viimeiset. Sitten soi ovikello. Perheenäiti ovelle... Ja tulee teloitetuksi. Hetken kuluttua koko perhe on kuollut.

Tästä alkaa Sebastianin ja tutun poliisikaartin, joka sisältää varsin erilaisia, eläväisiä henkilöhahmoja, painajaismainen tutkinta. Sehän mutkistuu entisestään, kun käy ilmi serkkutytön olleen vierailulla talossa murhien sattuessa. Minne katosi pieni, kuolemaan asti pelästynyt silminnäkijä? Tämän haluaisi tietää niin henkirikosyksikkö, kuin murhaajakin. Kissahiiri-leikki voi alkaa, ja tietysti äärimmäisin panoksin; onhan vaakalaudalla tytön henki.

Mykkä tyttö on hienosti laadittu teos niin juoneltaan, kuin henkilökemioiden sähköisyyden osalta. Kirjaa luki mielellään. Missään vaiheessa en pitkästynyt, mutta silti olo jäi aavistuksen... laimeaksi?

Davidsstjärnor 2013, suom. Outi Menna ja WSOY 2015, 496s.

Kristina Ohlsson; Daavidintähdet

Avital oli kertonut hänelle siitä. Pojasta, joka vihasi lapsia ja vaani heitä kotikaupunkia ympäröivässä karussa maastossa, pojasta, jota kutsuttiin Paperipojaksi.

- Hän nukkuu päivällä ja herää silloin kun aurinko laskee, Avital kertoi kuiskaten yhtenä päivänä kun he piileskelivät Avitalin rakentamassa puumajassa, jotta Davidin ei tarvitsisi mennä kotiin. - Sitten hän valitsee lapsiuhrinsa ja käy hakemassa tämän.

Raflaava on mahtavan Kristina Ohlssoninkin uusimman aihe; jälleen uhreina viattomia lapsia. Ensin ammutaan tarhatäti juutalaisen päiväkodin pihalla. Sitten katoaa kaksi juutalaispoikaa. Tuttu tutkija Fredrika Bergman (ei tietääkseni kuitenkaan sukua Sebastian Bergmanille!), pienten lasten äiti itsekin, kutsutaan mukaan tutkintaan, jota johtaa Alex Recht. Kun pojat löydetään surmattuina, paperikassit päässään, aletaan miettiä mystistä legendaa nimeltä Paperipoika. Tarun mukaan hän tappaa lapsia. Mutta satuolento ei tietenkään voi olla raakojen murhien takana, vai voiko? Onko kyse rasismista, juutalaisvastaisuudesta, vai jostain paljon suuremmasta?

Daavidintähdet tarjoaa tuiman paketin jännistä, jossa mukana sekä tavallisten ihmisten kohtaloita, kuin poliittisia väreitä. Kovin maanläheisiä nämä nykyiset Ohlssonit eivät ole, päinvastoin, kirjoista käy selkeästi ilmi kirjailijan ura mm. ulkoasiainministeriössä. Kunnianhimoa löytyy, ja nainen pääsee taatusti vielä pitkälle. Tällekään romaanille en varauksetta lämmennyt, vaikka kirja tiiviisti otteessaan pitkin.

Nattergalens död 2011, suom. Aino Ahonen ja Siltala, 377s.

Lene Kaaberbøl & Agnete Friis; Satakielen kuolema


En ole varma, jaksanko tätä, hän ajatteli tietämättään aivan tarkkaan, mitä "tämä" oli. Hänellä oli vain tunne siitä, että sota oli taas syttynyt ja että hän oli liian vanha ja väsynyt ja sopimaton sotimaan. Joku saisi nyt ihan oikeasti tulla pelastamaan heidät.

Ja sitten, sokerina pohjalla Lenen ja Agneten uusin Nina Borg. Todettakoon heti alkuunsa, että vaikka aikoinani hehkutin into pinkeänä Poika matkalaukussa -teosta, lehottelee Satakielen kuolema vielä esikoisromaaninkin ohi. Tässä kirjassa on sitä imua, joka saa dekkarilukijan unohtamaan maiset murheensa ja syöksähtämään sopivan painostavaan kyytiin. Nina tarjoaa aina mieleistä seuraa, kiitos maanisuutensa ja uskottavan persoonansa.

Ja jälleen kerran on lapsi vaarassa. Muistatte aiemmissa osissa vilahdelleen Natasa Dorosenkon? Natasan, joka avioitui lupaavan oloisen miehen kanssa välttyäkseen palautuksen kotimaahansa Unkariin. Huonosti kävi. Miehestä paljastui väkivaltainen sika, joka hakkasi säännöllisesti nuorta vaimoaan. Sen vielä olisi kestänyt, mutta sitten mies iski silmänsä Natasan tyttäreen... Sillä seurauksella, että Natasa yritti miehen tappaa.

Kirjan alussa nainen pakenee vankilasta, ja turvaverkko tyttären ympärillä kiristyy. Onko myös Rina vaarassa? Mitä tapahtui Natasan aiemmalle aviomiehelle, joka kuoli samalla tavalla kuin tanskalainen, kidutuksen uhrina, sormet murskana? Nuori, pelästynyt äitikö olisi kaiken takana?

Välillä piipahdamme Unkarissa 1930-luvulla, tutustumme Stalinin aikaa eläviin sisaruksiin, joita kalvaa kylmyys, nälkä... Viha.

Näitä kolmea sittenkin hyvin erilaista jännitysromaania verraten Satakielen kuolema saa täydet pisteet. Se on kirjoista pelottavin, ahdistavin ja samalla kiehtovin. Parasta kuitenkin, ettei teoksessa ole mitään kliinistä. Kolmen naisen tarina on täyttä tunnetta, tunnemyrskyä alusta loppuun saakka!

Karoliina Timonen, Kesäinen illuusioni

WSOY 2015, 165s.

Alussa, hänen tullessaan, on nähtävissä toivo, että se olisi toisenlaista - tai että hän olisi toisenlainen. Sellainen on kuvitelma, kun tullaan kaupungista maalle. Katujen melusta metsän hiljaisuuteen.
Koska metsä sen yleensä tekee. Siinä hän seisoo, ja katsoo tummia puita, kuulee kuisketta. Jotakin liikahtaa mielessä, ja silloin jo se on selvää, mutta ei vielä hänelle.


Edellistä bloggausta kirjoittaessani hehkutin huvipuistomiljöön mahtavuutta kirjassa. Toinen suosikkipaikoistani, jonne matkustaa tarinoiden myötä, on merenranta. Saaristo. Mitä pienempi saari, sen parempi. Karoliina Timonen vie meidät Kesäinen illuusioni -romaanissa Saimaalle, yksityiselle saarelle Pilliniemeen, jonne eräs keski-ikäinen nainen muuttaa kesäksi. Pakoon aviollisia ongelmiaan. Tutustumaan itseensä. Kirjoittamaan.

Kaunis huvila, puutarhapiha, hiekkaranta. Mitä muuta sitä voisi ihminen toivoa? Metsä. Hiljaisuus. Alati yllä lepäävä helle. Ja lopulta, yksinäisyys. Kaipuu toisen ihmisen seuraan. Sittenkin.


Huokaisin. Tuntui lohduttomalta. Tähänkö tämä nyt taas meni, ja niin kuin olin häntä odottanut. Niin kuin häntä odotin nytkin.


Kuin tilauksesta, toiselta puolen salmea löytyykin elonmerkkejä. Naisemme astuu veneeseen tutustuakseen naapuriinsa. Tai naapureihinsa, kuten myöhemmin käy ilmi. Mies on vanhempi kuin hän kuvitteli, mutta aito vanhanajan herrasmies. Kiehtova. Komea. Pehmeä jazz soi pitkälle yöhön, drinkit helkkyvät kynttilänvalossa, tanssitaan...

Mutta kuka on läheisen Hiisisaaren omituisia horiseva vanhus? Miksi metsä kuiskii, varsinkin eräs haltijapuu, uhrauksiin tottunut?

Vastarannan mies näyttää itsestään aina vain oudommaksi käyviä puolia, ja Klarissa alkaa tosissaan pelätä...

Kesäinen illuusioni huolestutti kepeällä kannellaan, mutta tarinan aloitettuani en helpolla päässyt irti sen taikapiiristä. Rakastuin tarinaan, jota luin juuri oikeanlaisessa mielentilassa. Rakastuin tunnelmaan, joka ritisi sähköä. Häilyvä, läpi kirjan jatkuva uhan tuntu tiivistyi loppua kohden varsinaiseksi kauhuksi,

Mikä olikaan totta, mikä illuusiota?

Tätä jää lukija miettimään, aivan liian nopeasti tulleen lopun jälkeen.


Kuka oikeastaan olin, kun vastasin vain itselleni, vain omiin odotuksiini? Paljastuiko ihmisen sisin yksin ollessa - vai tuliko totuus esiin nimenomaan suhteessa muihin, reaktiona heihin, vastauksena heidän odotuksiinsa ja luomiinsa mielikuviin?

***

Teoksesta on blogattu, syystäkin, aivan valtavasti. Lisää postauksia löydätte Googlesta Terkuin Laiska Linkittäjä :)

Stephen King; Tervetuloa Joylandiin

Joyland 2013, suom. Kristiina Vaara ja Tammi 2015,  288s.

Olin kaksikymmentäyksi vuotias neitsyt, jolla oli kirjallisia pyrkimyksiä sekä kolme paria farkkuja, neljät kalsarit, Fordin rotisko (jossa oli hyvä radio), satunnaisia itsemurha-ajatuksia ja särkynyt sydän. 
Kerrassaan ihanaa.


Stephen Kingin Tervetuloa Joylandiin teosta voi kuvailla monin eri tavoin (kuten kirjoja nyt yleensä). Päällimmäisenä romaanista jäi mieleen sana ihana. Tiedän, latteaksi käynyttä, överikäytettyä (puhuen omasta blogistani). Mutta kun tämä vain oli. On. Ihana. Niin sydämeenkäyvä, että nyt postausta naputellessani antaumuksella heittäydyn muistoihin paahteisesta kesästä, ajan patinoimasta huvipuistosta, henkilöhahmoista, jotka jäivät jonnekin tietoisuuteni pohjalle elämään. Palaan Joylandiin.

Myönnän olevani huvipuistofriikki. Olen kaihonnut teemaan liittyviä kirjoja, ja kun sain käsiini sellaisen, vieläpä itse Kingin kirjoittamana, ahmaisin kultakimpaleen kerta-annoksena, onnellisena naisena. Kirja onkin epäilemättä kesäni kohokohtia. Tässä on tunnetta. Tässä on taikaa.


Se oli yksi niitä päiviä minun elämässäni, ja kun olen alamaissa - kun elämä romahtaa niskaani ja kaikki näyttää nukkavierulta ja halvalta, niin kuin Joyland Avenua näytti sateisena päivänä - muistelen sitä, vaikka vain muistuttaakseni itselleni, ettei elämä ole aina pelkkää teurastusta. Joskus palkinnot ovat oikeita. Joskus ne ovat kallisarvoisia.


Eletään nostalgisia aikoja, kesää 1973. Devin Jones, tarinamme nuori sankari on juuri aloittanut uudessa työpaikassaan, Joylandin huvipuistossa. Taakse on jäänyt petollinen tyttöystävä (täysi pissis), joka jättää kuitenkin ikuisen arven Devinin sydämeen. Näin jo vanhentunut mies kertoo, muistellessaan erityisen merkittävää kesäänsä. Merkillistä. Mystistä.

Joyland, kuten epäilemättä monet huvipuistot, on aivan oma maailmansa. Vanhat duunarit perehdyttävät nuorisoa tivolielämän saloihin, ja Devinistä kuoriutuukin kesän myötä nuori mies, joka osaa myydä hauskaa. Mutta tapahtuu myös paljon muuta. Devin tutustuu kauniiseen yh-äitiin ja hänen kuolemansairaaseen poikaansa, joka omaa erityiskykyjä.

Myös salaperäinen, taannoinen kummitusjunamurha askarruttaa. Pitävätkö huhut kummittelevasta tytöstä paikkaansa? Voisiko aaveen jopa omin silmin nähdä?


Kun on kaksikymmentäyksi, elämä on tiekartta. Kaksikymmentäviisivuotiaana alkaa epäillä, että on lukenut karttaa väärinpäin, mutta vasta nelikymppisenä on varma siitä. Ja kuusikymppisenä onkin sitten helvetin hukassa, uskokaa pois.


Monen kanssabloggaajani tavoin hehkutan uutta Kingiä. Teos on pohdiskelevan viisas, surumielisesti hymyilyttävä, täynnänsä havaintoja niin nuoruudesta, kuin vanhenemisestakin. Kaiken keskuksessa popcornin tuoksuinen, maalipinnoiltaan jo rapistuva huvipuisto, sekä tietysti kummitusjuna, joka tulee kohti vaunut ryskyen...

Mahtavaa. Parasta.

Perstuntumalla, kullannuput.

***

Linkkejä muihin postauksiin

Krista, Kirsi, Katja, Kuutar, Jenni, Jonna, Morre