”Ruotsalaisen kaunokirjallisuuden ihme” - Kristianstadsbladet
Oskar on 12-vuotias nörtti, joka pakenee koulukiusaajiaan ja neuroottista äitiään herkullisen väkivaltaisiin kostofantasioihin.
Oskarin päiväunet näyttävät käyvän toteen, kun Blackebergin lähiön takaisesta metsästä löytyy teinipojan ruumis, joka on imetty kuiviin verestä.
Murhatapaus kuitenkin haihtuu Oskarin mielestä, kun naapurirappuun muuttaa Eli-niminen tyttö. Eli vaikuttaa oudolta ellei peräti sairaalta: hän näyttäytyy vain iltaisin, tuoksuu härskiltä voilta eikä suostu syömään edes irtokarkkeja.
Oskarin vilkkaassa mielikuvituksessa alkaa hahmottua mahdoton ajatus: entä jos hänen uusi ystävänsä ei olekaan ihminen vaan… jotain muuta?
Ystävät hämärän jälkeen on täysiverinen kauhutarina sankareineen, roistoineen ja kellarissa lymyilevine hirviöineen. Se on myös rakkaustarina, kasvukertomus, koskettava kuvaus erään lapsuuden lopusta Blackebergin lähiössä Tukholmassa vuonna 1981.
****
Ihmissatama oli sen verran hieno lukuelämys, että olihan minunkin tämä huikaisevan suosittu esikoisteos Lindqvistiltä luettava.
Kohtalaisen sanattomaksi teos veti. Lindqvist onnistui loihtimaan esiin arkisen 80-luvun sekoittaen siihen pelottavan uskottavantuntuisen vampyyritarinan. Kirjan koulukiusattuun Oskariin oli helppo samaistua ja hän olikin teoksen sydän. Oskarin ja Elin rakkaustarina kosketti outoudessaan. Tarina oli todellakin omalaatuinen, paikoin kuvottava ja sairas. Silti tätä luki ahmimalla ja syvästi eläytyen.
Vaikka tarina pääosin kauhua olikin, Lindqvistin henkilöhahmoja ei aivan heti tule unohtamaan. Hänen tekstistään kuvastui lämpö, joka sulatti ainakin minun "lukusydämeni" siinä määrin, että teos lienee parhaita koskaan lukemiani kirjoja.
Lainaus kirjailijan lopputekstistä; "... kaikki mitä kirjassa kerrotaan on totta, vaikka se tapahtuikin toisella tavalla".
sunnuntai, helmikuuta 21, 2010
perjantaina, helmikuuta 12, 2010
Anna Quindlen; Mustelmilla
"Kun mieheni löi minua ensimmäisen kerran, olin yhdeksäntoistavuotias."
Frannie Benedetto on nuori sairaanhoidonopiskelija kun hän tapaa tulevan miehensä brooklynilaisessa kulmakuppilassa. Frannie rakastuu oikopäätä tummaan ja komeaan poliisiin. Unelma onnellisesta perhe-elämästä nujertuu kuitenkin nopeasti nyrkiniskuihin, mutta Frannie pitää unelmastaan kiinni mustelmiensa hinnalla. 17 vuoden avioliiton jälkeen Frannie lopulta kokoaa voimansa ja pakenee 10-vuotiaan poikansa kanssa miestään toiselle puolelle Yhdysvaltoja. Juuri kun elämä tuntuu asettuvan raiteilleen, hiipii pelko takaisin hätääntyneen äidin ja isäänsä yhä rakastavan pojan elämään...
Pulitzer-palkittu Anna Quindlen on tavoittanut mestarillisesti aran aiheensa. Hän ei sorru helppoihin ratkaisuihin, vaan parisuhdeväkivalta näyttäytyy monimutkaisena vyyhtenä, josta vahvinkaan ihminen ei välttämättä pääse irti. Mustelmilla on yhtä lailla tunteisiin, älyyn kuin inhimillisyyteen vetoava romaani, joka pitää lukijan herpaantumatta otteessaan eikä laske irti lukemisen jälkeenkään.
***
Onneksi tämä kirja on fiktiivinen - ja toisaalta taas perheväkivalta on niin totta monen elämässä.
Kaipasin kertomakirjallisuutta lukemieni jännäreiden vastapainoksi, mutta itse asiassa tämä teos oli ahdistavampi, kuin mikään lukemistani dekkareista. Kirja toi hyytävällä tavalla muistoja mieleen. Siitä huolimatta tai juuri sen tähden koin lukemisen puhdistavana kokemuksena. Aina on olemassa miehiä, jotka käyttävät joko henkistä tai fyysistä väkivaltaa, oltiin sitten missä päin maailmaa tahansa. On olemassa myös kahdenlaisia naisia, niitä jotka lähtevät ja niitä jotka jäävät. Ja kuitenkin kirjan Frannie pohti vielä viimeisessä lauseessa tekikö lähtiessään oikein.
Kirja toi mieleeni Marklundin Uhatut -kirjan, jonka olen lukenut useampaan otteeseen. Aiheesta kiinnostuneille voisin suositella molempia teoksia, ovat ehdottomasti lukemisen arvoisia! Ihailin uskaliaan aiheen lisäksi Quindlenin kirjoitustyyliä. Hän kuvailee mielenkiintoisella tavalla, ilman turhaa synkistelyä perusarkea, jonka taustalla häilyy uhka siitä, löytääkö hirviömäinen mies pakoilevan perheensä.
Frannie Benedetto on nuori sairaanhoidonopiskelija kun hän tapaa tulevan miehensä brooklynilaisessa kulmakuppilassa. Frannie rakastuu oikopäätä tummaan ja komeaan poliisiin. Unelma onnellisesta perhe-elämästä nujertuu kuitenkin nopeasti nyrkiniskuihin, mutta Frannie pitää unelmastaan kiinni mustelmiensa hinnalla. 17 vuoden avioliiton jälkeen Frannie lopulta kokoaa voimansa ja pakenee 10-vuotiaan poikansa kanssa miestään toiselle puolelle Yhdysvaltoja. Juuri kun elämä tuntuu asettuvan raiteilleen, hiipii pelko takaisin hätääntyneen äidin ja isäänsä yhä rakastavan pojan elämään...
Pulitzer-palkittu Anna Quindlen on tavoittanut mestarillisesti aran aiheensa. Hän ei sorru helppoihin ratkaisuihin, vaan parisuhdeväkivalta näyttäytyy monimutkaisena vyyhtenä, josta vahvinkaan ihminen ei välttämättä pääse irti. Mustelmilla on yhtä lailla tunteisiin, älyyn kuin inhimillisyyteen vetoava romaani, joka pitää lukijan herpaantumatta otteessaan eikä laske irti lukemisen jälkeenkään.
***
Onneksi tämä kirja on fiktiivinen - ja toisaalta taas perheväkivalta on niin totta monen elämässä.
Kaipasin kertomakirjallisuutta lukemieni jännäreiden vastapainoksi, mutta itse asiassa tämä teos oli ahdistavampi, kuin mikään lukemistani dekkareista. Kirja toi hyytävällä tavalla muistoja mieleen. Siitä huolimatta tai juuri sen tähden koin lukemisen puhdistavana kokemuksena. Aina on olemassa miehiä, jotka käyttävät joko henkistä tai fyysistä väkivaltaa, oltiin sitten missä päin maailmaa tahansa. On olemassa myös kahdenlaisia naisia, niitä jotka lähtevät ja niitä jotka jäävät. Ja kuitenkin kirjan Frannie pohti vielä viimeisessä lauseessa tekikö lähtiessään oikein.
Kirja toi mieleeni Marklundin Uhatut -kirjan, jonka olen lukenut useampaan otteeseen. Aiheesta kiinnostuneille voisin suositella molempia teoksia, ovat ehdottomasti lukemisen arvoisia! Ihailin uskaliaan aiheen lisäksi Quindlenin kirjoitustyyliä. Hän kuvailee mielenkiintoisella tavalla, ilman turhaa synkistelyä perusarkea, jonka taustalla häilyy uhka siitä, löytääkö hirviömäinen mies pakoilevan perheensä.
lauantaina, helmikuuta 06, 2010
Andrea Maria Schenkel; Hiljainen kylä
Syrjäiseltä Tannödin maatilalta löydetään kokonainen perhe raa'asti murhattuna. Vuoden 1955 hyinen talvi on taittumassa kevääksi, ja sodan arvet ovat vasta umpeutuneet. Nyt verta on taas vuodatettu ja pienen Einhausenin kyläyhteisön asukkaiden turvallisuudentunne on murskattu.
Todistajanlausunnoissaan kyläläiset eivät peittele tunteitaan. He puhuvat suoraan ja armotta murhatusta perheestä, josta kukaan ei oikeastaan pitänyt. Jotain omituisen kieroa heissä oli. Jotain kieroa on myös pikkukylän asukkaissa. Puheenvuoron saavat tutut ja ohikulkijat - murhatun kahdeksanvuotiaan Mariannen opettaja, kylän postinkantaja, maatilan entiset työntekijät. Pappilan keittäjätär on nähnyt itsensä Luciferin seisomassa metsänlaidassa murhapäivänä.
Todentuntuisia todistajankuvauksia rytmittävät pahaenteiset rukoukset. Taustalla kuiskii tuntemattoman kertojan ääni.
Schenkel on kehittänyt oivaltavan kerrontamuodon ja jättää lukijan pääteltäväksi, kuka on murhaaja. Hiljainen kylä oli Saksan myydyin esikoisromaani vuonna 2006. Kirja pohjautuu 20-luvun ratkaisemattomaan murhatapaukseen.
***
Vau, todellakin erilainen jännäri! Teos on kerralla ahmaistavaa kamaa niin lyhyytensä kuin koukuttavan tunnelmansa takia. Kerronta lyö laudalta kaikki tutut ja tunkkaiset jännärigenren kaavat ja on sen puolesta ilahduttavaa luettavaa. Itse tarina on karu ja ruma. Lohduttomat elämänkohtalot purkautuvat todellakin kohtalokkaalla tavalla.
Suosittelen lukijoille, jotka kaipaavat kirjahyllyynsä uusia tuulia.
Todistajanlausunnoissaan kyläläiset eivät peittele tunteitaan. He puhuvat suoraan ja armotta murhatusta perheestä, josta kukaan ei oikeastaan pitänyt. Jotain omituisen kieroa heissä oli. Jotain kieroa on myös pikkukylän asukkaissa. Puheenvuoron saavat tutut ja ohikulkijat - murhatun kahdeksanvuotiaan Mariannen opettaja, kylän postinkantaja, maatilan entiset työntekijät. Pappilan keittäjätär on nähnyt itsensä Luciferin seisomassa metsänlaidassa murhapäivänä.
Todentuntuisia todistajankuvauksia rytmittävät pahaenteiset rukoukset. Taustalla kuiskii tuntemattoman kertojan ääni.
Schenkel on kehittänyt oivaltavan kerrontamuodon ja jättää lukijan pääteltäväksi, kuka on murhaaja. Hiljainen kylä oli Saksan myydyin esikoisromaani vuonna 2006. Kirja pohjautuu 20-luvun ratkaisemattomaan murhatapaukseen.
***
Vau, todellakin erilainen jännäri! Teos on kerralla ahmaistavaa kamaa niin lyhyytensä kuin koukuttavan tunnelmansa takia. Kerronta lyö laudalta kaikki tutut ja tunkkaiset jännärigenren kaavat ja on sen puolesta ilahduttavaa luettavaa. Itse tarina on karu ja ruma. Lohduttomat elämänkohtalot purkautuvat todellakin kohtalokkaalla tavalla.
Suosittelen lukijoille, jotka kaipaavat kirjahyllyynsä uusia tuulia.
Harlan Coben; Lupaus
Nuoret ovat nuoria - mutta joskus heidän elämäänsä on puututtava. Kun Myron Bolitar kuulee naisystävänsä tyttären ja tämän kaverin puhuvan humalassa ajaneista ystävistään, hän tarjoutuu auttamaan. Myron lupaa kuljettaa Erinin ja Aimeen turvallisesti kotiin - koska tahansa, mistä tahansa, ja silloinkin kun omille vanhemmille soittaminen on liian kiusallista.
Myron luulee tekevänsä tytöille palveluksen, mutta erehtyy. Pian Aimee pyytää apua keskellä yötä ja haluaa kyydin Manhattanilta newjerseyläisen kaverinsa luokse. Aamulla tytön vanhemmat ilmoittavat hänet kadonneeksi. Myron on viimeinen, joka on nähnyt Aimeen elossa, mutta poliisi vapauttaa hänet nopeasti epäiltyjen listalta. Silti hän tuntee velvollisuudekseen selvittää tytön kohtalon. Ratkaisu yllättää - ja paljastaa samaa koulua käyvien oppilaiden elämästä koko joukon hätkähdyttäviä salaisuuksia.
***
Olin aivan lääpälläni aiemmin lukemiini Cobenin kirjoihin mutta jostain syystä tämä oli pettymys. Toki pidin kirjailijan tyylistä, huumorista (jota oli tässä teoksessa viljelty ehkä liikaakin). Itse tarina tuntui vaan turhan epäuskottavalta, paikoin jopa tylsältä. Kadonneista löytämäni tummat sävyt puuttuivat kokonaan ja kirja oli kaikessa viihdyttävyydessään jotenkin ontto.
Olihan Coben tehnyt muutamia syvällisiäkin havaintoja tekstissään, niistä plussaa. Ehkä olen vain lukenut liikaa dekkareita ja tämä genre alkaa jo tulla korvista ulos... Vinkatkaahan hyvää draamaa, kiitos! :)
Myron luulee tekevänsä tytöille palveluksen, mutta erehtyy. Pian Aimee pyytää apua keskellä yötä ja haluaa kyydin Manhattanilta newjerseyläisen kaverinsa luokse. Aamulla tytön vanhemmat ilmoittavat hänet kadonneeksi. Myron on viimeinen, joka on nähnyt Aimeen elossa, mutta poliisi vapauttaa hänet nopeasti epäiltyjen listalta. Silti hän tuntee velvollisuudekseen selvittää tytön kohtalon. Ratkaisu yllättää - ja paljastaa samaa koulua käyvien oppilaiden elämästä koko joukon hätkähdyttäviä salaisuuksia.
***
Olin aivan lääpälläni aiemmin lukemiini Cobenin kirjoihin mutta jostain syystä tämä oli pettymys. Toki pidin kirjailijan tyylistä, huumorista (jota oli tässä teoksessa viljelty ehkä liikaakin). Itse tarina tuntui vaan turhan epäuskottavalta, paikoin jopa tylsältä. Kadonneista löytämäni tummat sävyt puuttuivat kokonaan ja kirja oli kaikessa viihdyttävyydessään jotenkin ontto.
Olihan Coben tehnyt muutamia syvällisiäkin havaintoja tekstissään, niistä plussaa. Ehkä olen vain lukenut liikaa dekkareita ja tämä genre alkaa jo tulla korvista ulos... Vinkatkaahan hyvää draamaa, kiitos! :)
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)