Elokuvaelämyksiä pitkästä aikaa

En ole pitkään aikaan listaillut katsomiani elokuvia. Pari erinomaista ja jokunen ihan ookoo!

A Dangerous Method (2011)

Aihe on kiinnostava: psykoanalyysin edelläkävijät Sigmund Freud ja Carl Jung, ja kolmantena pyöränä alan unohdetumpi vaikuttaja Sabina Spielrein, alun perin Jungin potilas ja sittemmin itsekin lääkäri. Elokuva oli mielenkiintoinen ja 1900-luvun alun epookki komeaa, mutta jotain jäin silti kaipaamaan. Katselukokemus tuntui ehkä jotenkin etäiseltä, vaikka elokuva käsittelee vahvoja ja vaikeita moraalisia ja emotionaalisia kysymyksiä esimerkiksi Freudin ja Jungin opettaja–oppilas-suhteen ja Jungin ja Spielreinin lääkäri–potilas-suhteen tiimoilta.

Le tout nouveau testament (2015)

Jumala on olemassa ja asuu Brysselissä – ankeassa kerrostaloasunnossa, jossa ei ole ulko-ovea. Yrmy keski-ikäinen miekkonen lorvii päivät pitkät aamutakissa, kohtelee perhettään kehnosti ja huvittaa itseään naputtelemalla kaikkivoivalla tietokoneellaan koettelemuksia ihmisten tielle. Kunnes eräänä päivänä perheen tytär päättää antaa isälle ansionsa mukaan... Nerokas elokuva! Yhdistelmä kekseliästä tummahkoa komediaa, ehtaa belgialaista surrealismia ja herkkääkin pohdintaa elämästä ja kuolemasta. 

Mad Money (2008)

Sympaattinen komedia kolmesta keskuspankin työntekijästä, jotka keksivät ovelan juonen kahmiakseen tuhottaviksi matkalla olevia seteleitä omiin taskuihinsa. Virkistävää, että tällaisessa lurjuselokuvassa on pääosissa kolme naista (Diane Keaton, Queen Latifah ja Katie Holmes). Ei suurta taidetta, mutta ihan viihdyttävää ajanvietettä.



Birdman or (The Unexpected Virtue of Ignorance) (2014)

Oo. Tämä taas oli paitsi viihdyttävä, sanoisinpa että myös taidetta – elokuvaelämys parhaimmillaan. Intensiivistä, suorastaan hengästyttävää menoa. Paljon kaikkea, mutta silti linjakas kokonaisuus. Olen nähnyt Alejandro G. Iñárritulta aiemmin vain Amores Perros -elokuvan, josta muistan aikoinaan pitäneeni. Nyt kiinnostaa ehdottomasti nähdä lisää.

Butch Cassidy and the Sundance Kid (1969)

Western-klassikko... mutta nyt ei jotenkin iskenyt. Vaikka tällainen hieman ironinen ote tyylilajiin sopisi minulle periaatteessa mainiosti, elokuva tuntui Paul Newmanista ja Robert Redfordista huolimatta jotenkin tylsältä. Kaksikko tuntui vain viipottavan puskasta toiseen. Saatoin jopa loppupuolella hieman torkahtaa. Mutta onhan tässä ihana Raindrops keep fallin’ on my head!

Dikkenek (2006)

Belgialaisen komedian kulttiklassikko. Noooh... Olihan tämä kai ihan hauska, tyylilaji ei ehkä vain ole sitä omintani. Mukana on monia belgialaisia ja ranskalaisia suosikkinäyttelijöitä François Damiensista Mélanie Laurentiin ja Marion Cotillardiin.




American Hustle (2013)

Tämän elokuvan näkemistä odotin innolla, mutta loppujen lopuksi petyin vähän. 1970-luvun miljöö oli mahtava ja menoa ja meininkiä riitti, mutta elokuva tuntui minusta turhan pitkältä, eli en tainnut aivan täysillä innostua.

Behind the Candelabra (2013)

Hurjan hyvä! Pianoviihteen suurmies Liberace oli minulle entuudestaan ihan tuntematon nimi, vaikka mies oli ilmeisesti aikansa megajulkkis ainakin Amerikassa. Kiinnostava ja hyvin tehty elämäkertaelokuva, ja Michael Douglas ja Matt Damon vetivät pääroolit komeasti.

Mr Nobody (2009)
  
Aikamatkailua, vaihtoehtoisia todellisuuksia, suunnanmuutoksia – ja mieletön määrä kaikkea muuta. Tässä elokuvassa on niin paljon konsepteja, henkilöitä, paikkoja, tapahtumia, symboleja, avoimia kysymyksiä ja mahdollisia tulkintoja, että en oikein edes tiedä, mitä siinä itse asiassa tapahtui, mutta todella hyvä tämä kyllä oli. Paljon mielenkiintoista pohdittavaa elämän sattumanvaraisuudesta tai kohtalosta tai mikä se sitten onkin. Pääosassa Jared Leto 118-vuotiaana, tai siis 34-vuotiaana, tai siis...


12 Years a Slave (2013)

Ääh. Tuntuu, että tästä elokuvasta pitäisi vaikuttua. Orjaksi vangitun vapaan miehen (tositapahtumiin perustuva) tarina on koskettava ja järkyttävä. Elokuva on upeasti kuvattu. Sen teemat ovat tärkeitä. Mutta... jotenkin se ei koskettanut minua niin kuin olisi kuvitellut. Vaikka orjien kärsimystä näytetään läheltä ja hirveyksiä säästelemättä, elokuvan henkilöt tuntuivat jäävän etäisiksi. Pahikset olivat liki karikatyyrimäisen pahoja, hyvikset jokseenkin ponnettomia. Ja Brad Pittiä ei olisi tarvittu ollenkaan!

Ulla-Lena Lundberg: Jää

Ulla-Lena Lundbergin Jäästä (2012) on kirjoitettu niin paljon, että en jotenkin saa aikaiseksi. Mitä osaisin sanoa? Minäkin uppouduin ja rakastuin tähän kirjaan. 

Saariston karuus ja kauneus. Millaista elämä siellä olikaan, keskellä pimeää talvea tai tuulista syksyä, ja keskellä kesän ohikiitävää valoa. Verkkaisen arjen tasaisuus ja samalla jokaisen ihmisen kohtalon arvaamattomuus. Sydämeen tarttuvat, syvästi inhimilliset ihmiset. Ihailin Monan valpasta toimeliaisuutta ja Petterin kärsivällistä lempeyttä. Kirjan avainkohdassa huomasin ajattelevani, että eihän se oikeasti mennyt näin, eihän, aivan kuin kirjan kuvaama maailma olisi ollut todempi kuin paperille piirtyvät sanat. Sitä se Jäätä lukiessa oli.

Ulla-Lena Lundberg: Jää. Teos & Schildts & Söderströms, 2012. Suom. Leena Vallisaari. Lainattu.

Ulla-Lena Lundberg: Marsipaanisotilas

Jos edellinen lukemani kirja tuotti minulle eläytymisvaikeuksia, tämän kanssa kävikin sitten aivan päinvastoin: taisi olla hyvin, hyvin pitkään aikaan ensimmäinen kerta, kun romaani sai minut itkemään. (Osansa asiaan saattoi tosin olla sillä, että luin kirjaa hormonihuuruissa synnytyslaitoksella...!)

Ulla-Lena Lundbergin Marsipaanisotilas (2001) oli siis mieleenpainuva lukukokemus. Ajattelen aina, että sotakirjat eivät minua juuri kiinnosta, mutta kiinnostavathan ne, kun ne ovat hienosti kirjoitettuja. Esimerkiksi Heidi Köngäksen Dora, Doraan ihastuin, ja niin ihastuin tähänkin.

Ensimmäinen asia, josta Marsipaanisotilaassa pidin, olikin juuri se, miten se kertoi sodasta. Kirjassa oli mukana Kummelin perheen kaikkien jäsenten kokemus talvi- ja jatkosodan vuosista sellaisina kuin ne olivat jokapäiväisessä elämässä. Isänmaallista innostusta, armotonta tylsistymistä, sokerinhimoa, rohkeutta, turhautumista, paketteja kotoa, hirveitä raakuuksia, likaisia vaatteita, huulenheittoa, silavaa, uudet kengät, aina sydänalassa painavaa pelkoa, tyhjä ruokakomero, uusia ihastuksia, pohjatonta väsymystä... Kaikkea tavalliseen elämäänkin kuuluvaa, mutta ihmistä vaivihkaa peruuttamattomasti muuttavan epätavallisissa olosuhteissa.

Päähenkilöiksi kirjassa nousevat veljekset Göran ja Frej. Hilpeä Göran ja vakava Frej päätyvät sodassa eri tehtäviin ja ovat luonteiltaan liki päinvastaista laatua. Molemmilla on vikansa ja sokeat pisteensä, mutta molempien sotaa oli silti helppo myötäelää. Hieman etäämpää Kummelin perheen sotaan osallistuu velvollisuudentuntoinen isoveli Petter, joka hoitaa leiviskäänsä kotirintamalla. Yhtä eläviä henkilöitä ovat myös perheen vanhemmat, tuuliviirimäinen Leonard-isä ja käytännöllinen Martha-äiti, ja perheenjäsenistä pienimpään rooliin jäävä pikkusisko-prinsessa Charlotte.

Pidin paljon Lundbergin tavasta kirjoittaa. Kirjailijan ääni on sympaattisesti läsnä henkilöidensä elämässä ja lähellä lukijaa. Lundberg kuvaa kirjan henkilöiden ajatuksia ja tunteita tarkasti ja rehellisesti, mutta lempeästi. Vaikka kirja kertoo surullisista ja rankoista asioista, päällimmäiseksi siitä jää mieleen lämmin ihmisen inhimillisyyden ymmärrys ja arvostus.

Monen muun lukijan tavoin minäkin tartuin Marsipaanisotilaaseen sen myöhemmin ilmestyneen sisarteoksen Jään Finlandia-voiton innoittamana. Olen iloinen, että luin kirjat tässä järjestyksessä: Marsipaanisotilas tulee ajallisesti ensin, ja blogikirjoitusten perusteella vaikuttaa siltä, että monelle Jäästä hurmaantuneelle tämä jäi sen jälkeen vähän vaisummaksi lukukokemukseksi. Oli siis hienoa ihastua ensin täysillä Marsipaanisotilaaseen ja jatkaa sitten Petter Kummelin myöhempiin vaiheisiin.

Ulla-Lena Lundberg: Marsipaanisotilas. Gummerus, 2001. Suom. Leena Vallisaari. Alkuteos Marsipansoldaten, 2001.

Jeffrey Eugenides: Naimapuuhia

Uskottelen sitkeästi itselleni, että lukublogini on edelleen hengissä, vaikka kirjoitusten välit venähtävät kuukausiksi. Tämänkin kirjan lukemisesta on jo, hm, yli puoli vuotta... No, parempi myöhään kuin ei milloinkaan!

Jeffrey Eugenidesin Naimapuuhia (Otava, 2012) kuulosti takakannen perusteella mainiolta. ”Onko 1800-luvun suurten romaanien rakkautta enää olemassa?” Kolmiodraamaa Yhdysvaltojen länsirannikon huippuyliopistoissa, hyvältä kuulostaa! 80-luvun opiskelijaelämää! Itseään etsiviä parikymppisiä! Ja bestsellerikin vielä!

Jostain syystä tämä kirja ei kuitenkaan iskenyt minuun yhtään. Päähenkilöt Madeleine, Mitchell ja Leonard olivat periaatteessa kiinnostavia – vanhoja rakkausromaaneja rakastava kirjallisuudenopiskelija, hengellisten kysymysten kalvama onnettomasti rakastunut sivustakatsoja, karismaattinen mutta mieleltään hauras nuori luonnontieteilijä – mutta tuntuivatkin ärsyttäviltä ja paperisilta. Juonenkäänteissä riitti maisemanvaihdoksia Amerikasta Ranskaan ja Intiaan, mutta minä seurasin mukana vain laimeasti innostuen.

En oikein tiedä, mistä kokemus johtui, mutta minusta tuntui kuin kirja olisi jatkuvasti alleviivannut olevansa älykkäästi viihdyttävä, osoittanut henkilöidensä olevan oikeaoppisen moniulotteisia ja juonensa taitavasti sommiteltu. Minusta ei siis tuntunut siltä kuin olisin lukenut lihaa ja verta olevien Madeleinen, Mitchellin ja Leonardin elämästä, vaan siltä että luin älykkökirjailijan huolellisesti rakentamaa romaanimuotoista tutkielmaa nuorten aikuisten sielunelämästä.

Ja kun en pidä kirjasta, takerrun yksityiskohtiin. Arto Schroderuksen suomennos on varmasti kokonaisuutena ansiokas, mutta minua alkoivat häiritä muun muassa sellaiset epäolennaisuudet kuin että joku söi mokkapalaa. Jupisin mielessäni, että se oli kyllä taatusti brownie. On ehkä parempi, että suomennoksessa syödään suomenkielistä paakkelsia, mutta kun eivät ne ole sama leivonnainen!

Luulen, että minun olisi kannattanut lukea kirja englanniksi, sillä käännöksessä eteen tulee väistämättä tällaisia hankalasti kulttuurista toiseen kääntyviä asioita ja ilmaisuja – varsinkin, kun Eugenidesin tekstissä on mukana paljon ihmisten ja ympäristön yksityiskohtaista kuvausta. Alkukielellä se olisi ehkä auttanut minua eläytymään, mutta nyt käännöstekstin lukeminen tuntui entisestään syventävän vaikutelmaani kirjan ”keinotekoisuudesta”. (Sallan lukupäiväkirjan jutussakin on näköjään kommentoitu käännöstä. Olen samaa mieltä!)

Minulle Naimapuuhia ei siis ollut Se Oikea, mutta monessa muussa blogissa kirjaan on ihastuttu. Ehkäpä joskus kokeilen jotain muuta Eugenidesiltä.

Jeffrey Eugenides: Naimapuuhia. Otava, 2012. Suom. Arto Schroderus. Alkuteos The Marriage Plot, 2012. Ostettu e-kirjana Elisa Kirjasta.

Kalle Kniivilä: Putinin väkeä - Venäjän hiljainen enemmistö

Toimittaja Kalle Kniivilän Putinin väkeä: Venäjän hiljainen enemmistö (Into, 2014) kysyy, miksi venäläiset rakastavat Vladimir Putinia. Miltä Putinin Venäjä näyttää sisältäpäin, tavallisten kansalaisten kodeista katsottuna?

Mitä ilmeisimmin hyvin erilaiselta kuin lännen tiedotusvälineissä. Kniivilä haastattelee tavallisia venäläisiä eri puolilta maata, ja ihmisten puheissa toistuvat samat perustelut sille, miksi ulkomaalaisten karsastama Putin on Venäjälle hyvä johtaja. Avainsanoja ovat järjestys ja vakaus. Etenkin monet vanhemmat haastateltavat muistelevat  kammoten Neuvostoliiton romahdusta seurannutta kaaosta ja puutetta ja kiittävät Putinia järjestyksen palauttamisesta. Nuorimmat vastaajat taas eivät oikein edes muista aikaa ennen Putinia eivätkä osaa tai viitsi kuvitella vaihtoehtoja. Politiikan kiemuroiden pohtimista tärkeämpää on, että arki sujuu, ja Putinin ajan talouskasvun ansiosta se sujuu monilla paremmin kuin ennen.

Ulkopuolelta Putinin Venäjää ja sen asukkaiden asenteita on helppo hämmästellä. Kniivilän näkökulmakin on ulkopuolisen hämmästelijän. Silti kirjassa haastateltujen venäläisten mattimeikäläisten (tai minkä nimisiä he sitten Venäjällä lienevätkään!) kokemusten valossa on helppo ymmärtää, miksi he näkevät maailman niin kuin näkevät ja toimivat niin kuin toimivat. Oli mielenkiintoista lukea tavallisten ihmisten arjesta, sen haasteista ja iloista.

Putinin väkeä ilmestyi toissa vuonna, joten Kniivilän haastattelumatkoista on kulunut jo jonkin verran aikaa. Venäjä ja maailma ovat jatkaneet muuttumistaan. Olisi mielenkiintoista tietää, mitä kirjassa tavatuille ihmisille kuuluu nyt.

Karoliina Timonen: Kesäinen illuusioni

Luin Karoliina Timosen Kesäisen illuusionin (WSOY, 2015) toissa viikonloppuna, kun sää oli ensimmäistä päivää tänä vuonna ihan oikeasti kesäinen. Erinomainen ajoitus! Tämä kirja nimittäin suorastaan huokuu mitä kesäisintä kesää.

Kesäisen illuusionin päähenkilö, nelikymppinen Klarissa, muuttaa pariksi kuukaudeksi yksin saareen miettimään huonosti sujuvan avioliittonsa tilaa ja kirjoittamaan seuraavaa romaaniaan. Piiliniemi on idyllinen paratiisi, mutta pian Klarissan mieltä alkaa hämmentää vastarannan Variskallio, jossa kesää viettää toinen yksinäinen. Veneet kulkevat salmea eestaas, kun Klarissa ja charmantti naapuri alkavat viihtyä yhä tiiviimmin yhdessä...

En ollut lukenut etukäteen kustantajan kuvausta ”psykologisesta trilleristä”, joten en tiennyt, mitä tyylilajia kirjalta odottaa. Tiivis tunnelma syntyi kuitenkin jo heti ensisivuilla. Huumaavan vehreä saari, puiden suhina ja lintujen siritys, rannan kuuma hiekka ja laineiden liplatus – ja kaiken kauneuden lomassa aavistus, että tapahtumaisillaan on jotain arvaamatonta, kenties uhkaavaa. Kirja on sivumäärältään lyhyt mutta tunnelmaltaan täysi, yhtä aikaa raukea ja rauhaton kuin lähestyvästä ukonilmasta raskas hellepäivä.

Jo Timosen esikoista lukiessani vaikutuin kirjoittajan kyvystä imaista lukija mukaan tekstiin. Kesäisessä illuusionissa kirjan jännite rakentuu vielä vahvemmin pienissä yksityiskohdissa, eleissä ja aavistuksissa. Tässäkin kirjassa mukana on myös arkitodellisuuden ulkopuolelle kurottavia aineksia. Niistä en aina hirmuisesti innostu, mutta Kesäisessä illuusionissa arvoituksellisuus pysyi vielä nipin napin mukavuusalueellani. Kirja tuntui maagiselta kesäsadulta aikuisille. Tällä kertaa vihjeitä yliluonnollisiin ilmiöihin ei myöskään yliselitetty, mikä minua Aika mennyt palaa -romaanissa hieman vaivasi.

Sitä jäin miettimään, miksi Timonen oli valinnut uudelleen päähenkilöksi jo esikoisromaanista tutun Klarissan. Kirjat ovat keskenään erilaiset ja muodostavat kumpikin oman itsenäisen kokonaisuutensa, joten olisi sääli ajatella Kesäistä illuusionia jonkinlaisena jatko-osana. Niinpä päätin lukiessani olla ruotimatta asiaa sen enempää, vaikka hieman pohdin silti, oliko valinnan taustalla jokin syvempi merkitys tai tarkoitus. Jäikö minulta jotain tärkeää oivaltamatta? Tällaisia mieltä kutkuttamaan jääneitä asioita oli itse asiassa kirjassa paljon muitakin, ja juuri ne osaltaan rakensivat tekstin tiivistä tunnelmaa. Mikä on vain tuulen kahahdus oksistossa, mikä taas merkki tai enne? 

Timosen edellisen kirjan lisäksi Kesäinen illuusioni kurkottelee intertekstuaalisesti moneen muuhunkin suuntaan. Lukiessa tuli väistämättä mieleen Juhani Ahon ihana klassikko, Suomen kesää ja suuria tunteita tulviva Papin rouva – ja silmäniskuna lukijalle avioelämäänsä pettyneen naisen kaihon kohde on tässäkin kirjassa nimeltään Olavi. Tarinan tummemmat sävyt puolestaan saivat ajattelemaan Daphne du Maurier'n Rebekkaa, joka sekin on jälkisanojen mukaan innoittanut kirjailijaa. Françoise Sagania jälkisanoissa ei mainittu, mutta minulle tuli kirjan tunnelmasta mieleen myös Tervetuloa, ikävän helteinen kohtalokkuus. Piti oikein käydä tarkistamassa, oliko siinäkin kesäkolli nimeltä Cédric... Ei ihan, vaan Cyril!

Kesäinen illuusioni on kesäkirja par excellence. Romaanin ahmaisee yhdessä iltapäivässä auringossa loikoillen tai iltahämärissä mökin nurkkien narinaa kuulostellen, ja sitten voikin pujahtaa viileään järveen tai pehmeän peiton alle tarinan viehkeän hämmennyksensekaisesta jälkimausta nauttimaan.

Karoliina Timonen: Kesäinen illuusioni. WSOY, 2015. Ostettu e-kirjana Elisa Kirjasta.

Vera Vala: Villa Sibyllan kirous

Villa Sibyllan kirous (Gummerus, 2014) jatkaa Vera Valan Arianna de Bellis -dekkarisarjaa. Kuolema sypressin varjossa ja Kosto ikuisessa kaupungissa olivat viihdyttävää lukemista, joten oli mukavaa palata Ariannan seuraan. Contessa tosin näkyy ratkovan rikoksia nopeammin kuin minä ehdin niistä lukea, sillä Villa Sibyllan jälkeen sarjassa on ilmestynyt jo kaksi uutta kirjaa.

Tässäkin kirjassa seikkaillaan Rooman historiaa havisevissa maisemissa. Äveriään lakimiesperheen huvilalla tapahtuu ryöstö ja murha, joiden selvittely johdattaa Arianna-etsivän niin salaseurojen sokkeloihin kuin Italian mafiapiireihinkin.

Luin kirjaa lyhyissä pätkissä pitkällä aikavälillä. En tiedä, oliko syynä sirpaleinen lukukokemus vai dekkari itse, mutta jotenkin minulla oli tällä kertaa vähän vaikeuksia innostua mukaan kirjan juonenkäänteisiin. Dekkarissa oli paljon tavaraa: Villa Sibyllan asukkaiden monimutkaiset perhesuhteet, muinaisten uskonnollisten kulttien koukerot, roistoja kapeiden kujien pikkurikollisista maailmantaloutta ohjaileviin mahtimiehiin... Joitakin juonen palasista olisi ehkä voinut jättää poiskin toisten syventämiseksi.

Mukavasti lisää syvyyttä kirja sen sijaan toi Ariannan taustaan. Vala avaa Ariannan henkilöhistoriaa kivasti vähä vähältä, limittäen sankarittaren omaa elämää tämän ratkomiin rikoksiin. Rikas, kaunis ja nokkela suomalais-italialainen aatelisnainen, jolla on salaperäinen menneisyys ja miesystävänä Italian ulkoministeri, ei edelleenkään kahmi tosielämän uskottavuuspisteitä, mutta jotenkin Arianna onnistuu silti olemaan kirjan maailmassa uskottava ja sympaattinen hahmo.

Kirjan tunnelma oli sarjan kahta ensimmäistä osaa tummempi. Toisaalta vakavuus rakensi tarinaan lisää ulottuvuuksia, mutta jäin silti ehkä kaipaamaan jotain edellisten kirjojen kepeydestä. Selkäpiitä karmivaa pahuutta ja yhteiskunnan kipupisteisiin pureutumista löytyy muualtakin; Valan kirjojen vahvuus on minusta nimenomaan kevyen kuplivuuden ja aistillisen tunnelmoinnin yhdistämisessä viihdyttävään dekkarijuoneen. En siis panisi pahakseni, vaikka seuraavassa kirjassa olisi taas enemmänkin auringon kultaamia auringonlaskuja ja herkkuhetkiä Ariannan keittiössä!

Vera Vala: Villa Sibyllan kirous. Gummerus, 2014. E-kirja ostettu Elisa Kirjasta.

Nick Hornby: Fever Pitch

Kukapa olisi uskonut, että minä luen kirjan, jonka aiheena on jalkapallo?

En ole eläissäni katsonut yhtään kokonaista jalkapallomatsia eikä laji voisi suoraan sanottuna vähempää kiinnostaa, mutta kun kirjoittajana on Nick Hornby, päätin antaa aiheelle mahdollisuuden. Sillä – Hornbyn omin sanoin – ”the great thing about books is that you'll read anything that a good writer wants you to read”. (Lisää lainauksia lempi-Hornbystäni täällä.)

No, kuinka kävi? Kirjan luettuani en ole edelleenkään kiinnostunut jalkapallosta, mutta Hornbyn tavasta kirjoittaa pidän edelleen. Muiden häneltä lukemieni kirjojen tapaan Fever Pitch (1992, suom. Hornankattila) onnistuu olemaan yhtä aikaa arkisen konstailematon, hauska ja fiksu.

Fever Pitch on Hornbyn esikoinen, omaelämäkerrallinen muistelmateos, jossa kolmenkympin rajapyykin ylittänyt mies muistelee nuoruuttaan rakkaan jalkapalloharrastuksensa kautta. Hornbyn jalkapallofanius, tarkemmin sanottuna Arsenal-fanius, on kulkenut hänen mukanaan poika-ajoista asti ja saanut aika ajoin liki pakkomielteisiä piirteitä. Mitä tehdä, kun samalle päivälle osuvat ystävän häät ja tärkeä matsi? Jos tyttöystävä pyörtyy kesken ottelun loppuhuipennuksen, onko miehen aivan pakko uhrata nuo olennaiset minuutit seuralaisensa hoivaamiseen vai voisiko tämä odottaa hetken?

Hornby suhtautuu intohimoonsa yhtä aikaa ehdottoman vakavasti ja brittiläisen ironisella huumorilla. Hän käsittää kyllä, ettei Arsenalin maalintekovireellä järjellä ajatellen ole varsinaista yhteyttä hänen omaan menestykseensä elämässä, mutta jotenkin joukkueen nousut ja laskut tuntuvat silti korreloivan Hornbyn kohtalon kanssa. Voitot puskevat puhtia opintoihin ja ihmissuhteisiin, tappiot painavat faninkin maan rakoon.

Jalkapallosta piittaamattoman lukijan on vaikea samastua intohimoisen fanin syvimpiin tuntoihin harrastuksensa äärellä, mutta Hornby onnistuu nostamaan kokemuksensa kentältä ja katsomoista yleisemmälle tasolle. Lajia seuraamattakin lukijakin käsittää, mikä merkitys on lauantai-iltapäivien matseilla, joista tulee vanhempien avioeron jälkeen isän ja pojan ainoa yhteys, millaista voimantuntoa nuori mies voi ammentaa täysin keuhkoin ulvovalta stadionilta tai miten kotijoukkueen tappio voi olla se viimeinen pisara elämän kurjuuteen, kun kaikki muu tuntuu jo olevan pielessä.

Suosittelen urheilusta tai brittimiehen sielunelämästä kiinnostuneille lukijoille – tai muuten vain kokeiltavaksi.

Helmet-lukuhaasteessa tämä kirja sopisi tietenkin kohtaan 26. Elämäkerta tai muistelmateos, mutta voisin asettaa sen ehdolle myös kohtaan 15. Kirjan kansi on mielestäsi ruma.

Frank Wynne: I Was Vermeer: The Forger Who Swindled the Nazis

Huippukiinnostava kirja! Olenpa iloinen, että nappasin tämän taannoin divarista mukaani.

Frank Wynnen I Was Vermeer (2006) kertoo Han van Meegerenistä, hollantilaisesta taidemaalarista, joka 1930–40-luvuilla huijasi koko kansainvälistä taidemaailmaa taidokkailla väärennöksillään Vermeerin ja muiden vanhojen mestareiden maalauksista.

Väärentäjäneron tarina on uskomaton. Nuori Henricus Antonius eli Han suuntasi ankaran opettajaisänsä toiveita vastaan taiteilijan uralle, mutta tie maineeseen ja mammonaan osoittautui kiviseksi. Vaikka Van Meegerenin tekniset taidot tunnustettiin, teoksista puuttui aina se jokin. Kritiikistä suivaantunut maalari päätti näyttää maailmalle, mitä todella osaa. Hän maalaisi mestariteoksen, joka löisi itseään täynnä olevat asiantuntijat ällikällä: ”kadonneen” Vermeerin suoraan 1600-luvulta.

Huijaus onnistuu yli odotusten. Van Meegerenin halveksimat kriitikot, historioitsijat ja taidekauppiaat menivät halpaan, ja väärennös-Vermeeriä juhlittiin kautta maailman vuosisadan löytönä, mestarin tuotannon kadotettuna helmenä. Alun perin van Meegeren oli ryhtynyt puuhaan lähinnä näyttämisen halusta ja aikonut sopivalla hetkellä paljastaa huijauksensa, mutta menestyksen maku oli vastustamaton. Seuraavina vuosina hän maalasi kellariateljeessaan liudan uusia ”Vermeerejä” ja tienasi väärennöksillään miljoonia.

Wynnen kirja on vetävästi kirjoitettu elämäkerta huikeasta elämästä. Jos kyseessä ei olisi tositarina, se olisi melkein liian hyvä ollakseen totta. Van Meegeren on omintakeinen persoona: hykerryttävän kekseliäs ja ihailtavan peräänantamaton, mutta myös toivottoman herkkänahkainen, päihteille perso ja ihmisenä ilmeisen hankala. Kun soppaan hämmennetään vielä rikollisia juonia, taidepiirien koukeroita, luksuselämää Rivieralla ja natsien salaisia aarrekammioita, kasassa on melkoinen paketti. 

Sen lisäksi, että kirjaa voi lukea kutkuttavana huijariseikkailuna, se saa myös pohtimaan esimerkiksi sellaisia asioita kuin taiteen aitous ja auktoriteettien arvostus. Kun muutama hyvämaineinen asiantuntija innostuu vääristä Vermeereistä, pian niille valaa ylistystä koko maailma. Ja jos teokset ovat kaikkien mielestä mestarillisia, miksi ne muuttuvat vähemmän mestarillisiksi, kun niiden tekijäksi paljastuukin joku muu kuin Vermeer? Mielenkiintoisia psykologisia ja sosiologisia ilmiöitä...

Kirjaa ei taida olla suomennettu, mutta englanniksi lukeville suosittelen lämpimästi. Mielenkiintoista muuten, että netissä kirjaa näkyy myytävän kahdella eri alaotsikolla. Minun kappaleeni kannessa lukee I Was Vermeer: The Forger Who Swindled the Nazis, mutta toisissa painoksissa nimenä on I Was Vermeer: The Rise and Fall of the Twentieth Century's Greatest Forger. Kannatan jälkimmäistä, sillä natsit ovat vain yksi juonne tässä kerrassaan kiehtovassa kirjassa.

Helmet-lukuhaasteessa kirja sopii ainakin kohtiin 14. Historiaa käsittelevä tietokirja ja 26. Elämäkerta tai muistelmateos. Jos kriteerejä vähän venytetään, kirjaa voisi harkita myös kohtiin 19. Kirjan päähenkilö on sinun unelmatyössäsi – ei siis väärentäjä, mutta kenties taiteilija! – tai 43. Kirjassa mukana Pablo Picasso. Mies itse ei kirjassa seikkaillut, mutta hänen teoksiaan kyllä mainittiin.

Frank Wynne: I Was Vermeer: The Forger Who Swindled the Nazis. 2006. Ostettu käytettynä.

Steve Krug: Don't Make Me Think! A Common Sense Approach to Web Usability

Tämän verkkosivujen käytettävyyttä käsittelevän kirjan luin vähän niin kuin töiden puolesta. Steve Krugin Don't Make Me Think! A Common Sense Approach to Web Usability on ilmeisesti jonkinlainen alan klassikko. Kirja ilmestyi alun perin vuonna 2000. Minä luin vuonna 2006 ilmestyneen uudistetun painoksen, mutta Krug on näköjään päivittänyt opuksen uudelleen taas vuonna 2013.

Kirja kertoo yleistajuisesti, mikä tekee verkkosivuista helppoja ja mukavia käyttää. Vinkit ovat simppeleitä, ja niiden kantava teema löytyy jo kirjan nimestä: mitä vähemmän käyttäjän pitää ajatella löytääkseen etsimänsä, sitä parempi. Yksinkertaisuus ja johdonmukaisuus kunniaan.

Suurin osa kirjan ohjeista pitänee paikkansa tai on ainakin sovellettavissa edelleen, vaikka monet Krugin esimerkkien ruutukaappaukset näyttävätkin jo antiikkisilta.  Nettimaailman muutos näkyy siinäkin, että sosiaalinen media ja mobiilisovellukset loistavat kirjassa poissaolollaan. Aiheesta kiinnostuneille suosittelen siis uusinta painosta.

Kirja on sujuvasti kirjoitettu ja väljästi taitettu. Helppolukuisuuden tavoittelu tuntui minusta välillä jo vähän liioitellultakin. Asioita väännettiin paikoin Pihtiputaan mummolle paksuhkosta rautalangasta, mutta kirjan aiheen huomioon ottaen parempi kai niin kuin päinvastoin.

Steve Krug: Don't Make Me Think! A Common Sense Approach to Web Usability. New Riders, 2006 (1. painos 2000). 201 s. Lainattu.