Maarit Verronen: Normaalia elämää

Vaikka Maarit Verrosen Saari kaupungissa (2007) oli pettymys, tartuin melkein heti perään saman kirjoittajan novellikokoelmaan Normaalia elämää (2009). Tällä kertaa en pettynyt! Kokoelman novellit ovat kutkuttavia pieniä julmia tarinoita tavallisten ihmisten arjesta, täynnä pirullisia tekoja mutta myös toivon pilkahduksia.

Verrosen novellien henkilöt ovat kuin kuka tahansa meistä. Tätä alleviivaavat myös kertomusten nimet: luokkatoverit, hammaslääkäri, varastomies, pihasomistaja, alainen ja niin edelleen, kaikki pienellä kirjoitettuna. Lieneekö typografin esteettinen ratkaisu vai kirjailijan viesti ihmisyksilön paikasta maailmassa?

Kaikissa kokoelman novelleissa on jollain tasolla kyse valinnoista: teoista ja tekemättä jättämisistä, oikean ja väärän rajankäynnistä. Verrosen kuvaamat ihmiset kyllä periaatteessa tietävät, mikä on oikein, mutta kykenevät tarpeen tullen perustelemaan itselleen tsiljoona syytä tehdä toisin. Joskus vaakakupissa on ura, joskus ihmissuhde, joskus ei oikeastaan mikään muu kuin arkinen inhimillinen vajavaisuus. Normaalia elämää siis.

En kerro tarinoista enempää, koska yksi kokoelman iloista minulle oli se, etten uutta novellia aloittaessani koskaan tiennyt, millainen loppuratkaisusta tulisi. Useimpien tarinoiden ihmiskuva oli synkän pirullinen - paikoittain mieleen tuli Roald Dahlin novellien musta huumori - mutta mukaan mahtui myös myötätunnon ja avunannon välähdyksiä. Ehkä meillä sittenkin on toivoa. Ehkä.

Kiitos Booksylle ja Jorille kirjan nostamisesta esiin!

Maarit Verronen: Saari kaupungissa

Jorin innoittamana hoksasin, että kirjahyllyssäni nököttää lukemattomana Maarit Verrosen Saari kaupungissa (2007).

Olin kokonaan unohtanut pari vuotta sitten joululahjaksi saamani kirjan ja suoraan sanottuna koko kirjailijan, vaikka joskus muinoin luin Verrosen tuotantoa hyvinkin innokkaasti. Hämmentävinä mutta kiinnostavina lukukokemuksina ovat jääneet mieleen ainakin romaanit Yksinäinen vuori (1993) ja Luolavuodet (1998), novellikokoelma Viimeinen lapsitähti (1994) ja matkakirja Matka Albaniaan (1997).

Niihin verrattuna Saari kaupungissa oli pettymys. Siinä oli tuttua verrosmaisuutta - kolkkoja miljöitä, omituisia henkilöitä, kummallisia tapahtumia ja eleetön kirjoitustyyli - mutta tähän tarinaan en päässyt ollenkaan sisään. Kaipasin koko 162 sivun ajan jonkinlaista ahaa-elämystä, jota ei ikävä kyllä koskaan tullut.

Kirjan kolmesta osasta ensimmäinen, Kaupunki, koostuu erakkomaisen Aislan ohikiitävistä kohtaamisista kanssaihmistensä kanssa. Lyhyet jaksot vihjailevat kutkuttaviin arvoituksiin - ja jäävät arvoituksiksi. Toisen osan Sukupolvissa laukataan sitten läpi aivan muita ohikiitäviä ihmisiä. Viimeinen osa, Aisla, palaa päähenkilöön. Luvut ovat episodeja Aislan arjesta, johon kuuluu pitkiä kävelylenkkejä, tutkimusretkiä kaupungin lähisaariin ja tuntemattomien ihmisten tarkkailua.

Kirjan takakannen mukaan Saari kaupungissa "kartoittaa pelkistetyn paljastavasti ihmisyyden peruskysymyksiä" ja Verronen "kääntää jälleen kerran hämmentävän kirkkaasti esiin elämän sattumanvaraisuuden ja lainalaisuuksien monisyisen problematiikan".

Minulle Verrosen problematiikka oli tällä kertaa hiukan liian monisyistä.

Maarit Verronen: Saari kaupungissa. Tammi, 2007. 162 s. Kannen suunnittelu Markko Taina. ISBN 978-951-31-3876-9. Saatu lahjaksi.