Idea on hauska, ja Weinerin matkassa oli mukavaa. Reittivalintaa ohjailevat kansainvälisten onnellisuuskyselyjen tulokset ja onnellisuuden psykologiaan ja sosiologiaan perehtyneiden tutkijoiden tulokset. Löytyykö onni rauhallisesta Sveitsistä vai kaoottisesta Intiasta? Rikkaasta Qatarista vai köyhästä Bhutanista? Miksi Islannissa – kylmällä ja pimeällä saarella kaukana kaikesta – asuu kyselyjen mukaan yksi maailman onnellisimmista kansoista? Entä miten pärjäillään Moldovassa, maailman onnettomimmassa maassa?
Kirja ei (onneksi!) ole mikään kymmenen kohdan ”näin tulet onnelliseksi” -opas, vaan pohdiskelee aihetta hilpeästi polveillen. Weiner solmii tutkimustuloksia omiin matkakokemuksiinsa tavalla, joka välillä vetää mutkia suoriksi, mutta jos ronskinpuoleisia yleistyksiä ei ota liian vakavasti, kirja tarjoaa paljon ajattelemisen aihetta. (Osaisiko joku lukija muuten suositella suomalaisia tekijöitä, jotka kirjoittaisivat jotain tämän tapaista? Pidän kovasti tällaisista kevyistä narratiivisista tietokirjoista, joissa asiatieto nivoutuu henkilökohtaisiin kokemuksiin, mutta käsiin osuu lähinnä lajin angloamerikkalaisia edustajia. Onko muita?)
Joihinkin johtopäätöksiinkin Weiner sentään päätyy. Kansainvälisten onnellisuustutkimusten tulokset ovat kaukana yksiselitteisistä, mutta sen niistä voi päätellä, että onneen tarvitaan sopivassa suhteessa ainakin näitä:
Rahaa – mutta ei kovin paljon. Yhteys varakkuuden ja onnellisuuden välillä on liki olematon, kunhan jonkinlainen toimeentulo on turvattu. Lankeamme helposti kuvittelemaan, että uusi talo tai tavara tekisi meidät onnelliseksi, mutta todellisuudessa niiden vaikutus on ohimenevä. Jopa lottovoittajien onnellisuustaso nousee heti voiton jälkeen hetkeksi tappiin, mutta palaa nopeasti entiselleen. Onnea etsivien kannattaakin hankkia mieluummin elämyksiä, sillä niiden arvo nousee mielessämme ajan myötä, kun taas tavaran koettu arvo laskee. Poikkeuskin toki löytyy: Weinerin siteeraaman tutkimuksen mukaan silikonirinnat ovat niitä harvoja hyödykkeitä, jotka nostavat omistajiensa onnellisuustasoa pitkävaikutteisesti! Hm...
Tätä ei ollut Weinerin kirjassa, mutta sattumalta luin juuri Mandatum Lifen mainoslehdestä onnellisuutta käsittelevän jutun, jossa siinäkin korostettiin, miten vähän ulkoiset materiaaliset tekijät loppujen lopuksi vaikuttavat onnellisuuden tunteeseen (hyvä pointti finanssiyhtiöltä, heh). Jutussa sanotaan, että asiantuntijoiden mukaan 50 prosenttia onnellisuudesta on geneettistä, mistä kumpuaa ennen kaikkea tapamme kokea maailmaa. 10 prosenttia riippuu ulkoisista tekijöistä, kuten rahasta ja terveydestä, ja 40 prosenttia on muutettavissa elämäntavoillamme, asenteillamme ja teoillamme.
Muita ihmisiä. Perhe ja ystävät, läheiset ihmissuhteet, ovat tärkeimpiä onnen rakennuspalikoita. Onnea on olla muista riippuvainen, Weiner tiivistää. Nykyajan länsimainen yhteiskunta ihailee yksilöllisyyttä ja yksilön vapautta, mutta teemmekö itsellemme karhunpalveluksen yrittäessämme luoda juuri ”itsemme näköistä” elämää? Weiner miettii esimerkiksi autojen ilmastointijärjestelmiä, jotka antavat jokainen matkustajan säätää itselleen oman pienen mini-ilmaston, tai kahden nukuttavia patjoja, jonka puolikkaat voi räätälöidä erilaisiksi kummankin nukkujan toiveiden mukaan. Hieno juttu, mutta: ”I wonder, though, what we lose through such conveniences. If we no longer must compromise on the easy stuff, like mattresses, then what about the truly important issues? Compromise is a skill, and like all skills it atrophies from lack of use.”
Tämän tiimoilta Weiner kritisoi myös amerikkalaista ”self-help-teollisuutta”: ”The self-help industrial complex hasn’t helped. By telling us that happiness lives inside us, it’s turned us inward just when we should be looking outward. Not to money but to other people, to community and to the kind of human bonds that so clearly are the sources of our happiness.”
Luottamusta. Tämä liittyy ihmissuhteisiin, mutta myös laajemmin yhteiskunnallisiin oloihin ja kulttuuriin. Onnellisimpia ollaan siellä, jossa ihmiset uskaltavat luottaa vieraisiinkin – hallitukseen, naapureihin, satunnaiseen ohikulkijaan. Tällä akselilla Pohjoismaat sijoittuvat maailman mittakaavassa hyvin.
Weiner matkailee kirjassa Islannissa, mutta monet Islanti-luvussa mainitut onnen osatekijät sopivat Suomeenkin. Mieleeni jäi esimerkiksi Weinerin hämmästys siitä, miten sallivasti islantilaiset suhtautuvat epäonnistujiin, kunhan nämä ovat yrittäneet tosissaan ja rehdisti. Weiner kirjoittaa: ”The more I thought about this, the more sense it made. For if you are free to fail, you are free to try. We Americans like to think that we, too, embrace failure, and it’s true, up to a point. We love a good failure story as long as it ends with success.” Islantilaisten – ja ehkä suomalaistenkin? – sympatiat taas ovat häviäjien puolella. (Ainakin suomalaiset rakastavat kroonisesti epäonnista Aku Ankkaa.)
Tällä voi kuitenkin olla myös kääntöpuolensa. Jos todistamme mieluummin toisten epäonnistumista kuin onnistumista, kompastumme tärkeään onnellisuutta lahottavaan tekijään eli kateuteen. Alituinen oman onnen vertailu toisiin on taattu epäonnen resepti.
Identiteettiä, kuulumista johonkin. ”We need a solid identity—ethnic, national, linguistic, culinary, whatever—in order to feel good about ourselves.” Weiner tapaa kirjassa useita ihmisiä, jotka ovat muuttaneet onnea etsiessään ympäri maailmaa. Jotkut ovat löytäneet oman paikkansa, toiset jatkavat etsimistä. Weiner miettii, löytävätkö rauhattomimmat koskaan etsimäänsä: ”We can’t love a place, or a person, if we always have one foot out of the door.”
Tähän liittyy myös kokemus siitä, että olemme osa jotain itseämme suurempaa. Tunne voi kummuta monesta asiasta: yhteisöön kuulumisesta, maailmankatsomuksesta tai yksinkertaisesti siitä, että tekee jotain, jonka kokee merkitykselliseksi. Weiner muistuttaa, ettei nimenomaan onnellinen elämä välttämättä ole se, mitä kaikki haluavat tai mitä kaikkien tulisi haluta. Tärkeämpää voi olla tunne siitä, että elää merkityksellistä elämää.
Ajatuksia herättävä kirja siis. Suosittelen!
