Karoliina Timonen: Aika mennyt palaa

Monen muun kirjabloggarin tavoin seuraan Karoliina Timosen Kirjava kammari -blogia, ja vaikka en Karoliinaa henkilökohtaisesti tunnekaan, blogimaailmasta tutun kirjoittajan esikoisromaaniin oli vähän jännittävää tarttua. Olen siis antanut joululahjaksi toivomani kirjan hautua hyllyssä sopivaa lukuhetkeä odotellen. Sellaiseksi valikoitui peiton alla vietetty flunssapäivä, kun ennestään kesken olevat kirjat eivät yhtäkkiä houkutelleet ollenkaan, mutta pää kaipasi retkeä jonnekin kauas.

Aika mennyt palaa (2012) kertoo Klarissasta, joka matkaa perheensä kanssa vuodeksi Bostoniin. Siellä Klarissaa alkavat kiusata jo lapsuudesta tutut oudot unet, joissa päähenkilönä on sota-ajan Euroopasta Amerikkaan paennut nuori nainen Corinne. Vähitellen unet saavat Klarissan elämässä yhä suuremman roolin, mutta mikä onkaan unta ja mikä totta?

Todellisuuden rajoja mielikuvituksellisesti pyörittelevä, mutta rakenteeltaan ja kerronnaltaan selkeästi etenevä kirja oli juuri sopivaa luettavaa hieman tahmaiseen mielentilaani. Oli ihanaa sukeltaa kirjan maailmaan: Klarissan arkeen uudessa maassa ja välähdyksittäin aukeavaan tarinaan arvoituksellisesta Corinnesta. Kahdessa aikatasossa vuorotteleva juoni tempaisi mukaansa niin, että luin kirjan liki yhteen putkeen.

Tärkeässä osassa kirjassa ovat Klarissan oudot unet ja kokemukset. Niihin suhtauduin vähän kaksijakoisesti. Toisaalta olen kiinnostunut unien ja alitajunnan voimasta ja viehdyn kirjoista, joissa lymyilee arvoituksia ja selittämättömiä asioita, mutta toisaalta minulla on melko matala sietokynnys yliluonnollisille ilmiöille ja henkimaailman hommille. Tässä kirjassa yliluonnollista selitettiin todeksi vähän liikaa minun makuuni. Muutenkin asioita ehkä selitettiin paikoin turhankin perusteellisesti. Jotkut Klarissan kertomista jaksoista olisivat voineet jättää enemmän tilaa lukijan oivallukselle.

Nautin kovasti kirjan kuvaamasta miljööstä ja aikakaudesta etenkin Corinnen jaksojen osalta. 1950-luvun amerikkalainen hyvinvoiva lähiöelämä ja sen sievänsileän pinnan alla muhivat jännitteet, ah! Kirjan maailma kaiken kaikkiaan oli siistin sivistynyt. Rankoistakin tapahtumista huolimatta siinä ei ryvetty rumuudessa, mikä sopi kaltaiselleni viihtymishaluiselle ja kauneudenkaipuiselle lukijalle hyvin. Näin tarinan jo sieluni silmin elokuvana, ja innostuin myös googlailemaan esimerkiksi kirjassa mainittua Kaukana taivaasta -elokuvaa, joka näyttää kuvien perusteella tarjoavan ihanaa 50-luvun jenkkikotirouvanostalgiaa.

Corinnen ja Klarissan jaksot olivat minusta kirjassa hyvin tasapainossa. Corinnen vaiherikasta elämää, josta tarinassa mukana olivat vain hurjimmat käänteet, tasapainotti Klarissan pienten, jokapäiväisten tapahtumien täyttämä lapsiperheen arki. Itsekin ulkomailla asuvana minua kiehtovat aina kuvaukset uuteen maahan asettumisesta, sen tapoihin tutustumisesta ja niihin sopeutumisesta. Aika mennyt palaa ei sinällään juurikaan valottanut suomalaisperheen elämää Amerikassa, sillä Klarissan maailma rajoittui kirjassa tiiviisti kodin seinien sisälle ja unien avaamiin ulottuvuuksiin, mutta tämä rajaus osaltaan loi kirjaan asiaankuuluvaa vähän klaustrofobista tunnelmaa.

Aika mennyt palaa oli siis mieluisa lukukokemus. Jään odottamaan kirjailijan seuraavaa!

P. S. Aika mennyt palaa taitaa sopia pariin lukuhaasteeseenkin. Osallistun kirjalla siis Le Masque Rouge -blogin kiinteistöhaasteeseen (kirjoja, joiden miljöönä toimii vahvasti jokin rakennus), ja Sinisen linnan kirjaston Avioliittojuonia-haasteeseen.

Karoliina Timonen: Aika mennyt palaa. Tammi, 2012. 282 s. ISBN 978-951-31-6706-6. Saatu lahjaksi.

Merja Otava: Priska

Voitin Merja Otavan Priskan (1959) viime vuonna Saran kirjojen tyttökirja-arvonnasta ja olen haikaillut lukevani sen siitä asti. Nyt oli vihdoin sopivan priskamainen tunnelma tähän tarttumiselle – tai oikeammin sanottuna tunnelma, jota kuvittelin priskamaiseksi. Kirjaa lukiessani nimittäin tajusin, että toisin kuin luulin, en taida olla lukenut Priskaa ennen. Mihinköhän toiseen ”keskivanhaan” kotimaiseen nuortenkirjaan olen mahtanut kirjan sekoittaa?

Priska on 14-vuotias tyttö Helsingissä 50-luvun lopulla. Kirja seuraa Priskan ja hänen ystäviensä arkea: koulunkäyntiä, kahviloissa norkoilua, ihmissuhteiden ja itsensä etsimisen haaveita ja harmeja. Priska haaveilee salaa tulevansa kirjailijaksi, mutta kirjoittaminen ei oikein suju, ja oma paikka maailmassa on muutenkin vähän hakusessa jossain kaveripiirin, vanhempien ja omien unelmien välissä.

Luulen, että jos olisin lukenut tämän Priskan ikäisenä, olisin löytänyt kirjasta paljon tarttumapintaa. Otava kirjoittaa nuorten maailmasta ja nuorten äänellä uskottavan tuntuisesti, teksti on aitoa ja välitöntä. Eläytyminen 14-vuotiaan mielenmaisemaan – haaveisiin ja ihastuksiin, mutta myös raastaviin epävarmuuden ja ulkopuolisuuden tunteisiin – sai minut yhtä aikaa nostalgiseksi ja helpottuneeksi. Onneksi en ole enää murrosikäinen!

Pidin kirjassa siitäkin, että kirjan nuorten huolet olivat niin ”tavallisia”, nykynäkökulmasta viattomiakin. Murrosiän epävarmuuden ja ahdistuksen kuvaamiseen ei välttämättä tarvita huumeidenkäyttöä, syömishäiriöitä, epävarmoja seksuaali-identiteettejä eikä edes rikkinäisiä perheitä. (Olen asiantuntematon ja ennakkoluuloinen, mutta tällainen mielikuva minulla on nykyajan nuortenkirjoista.) Priskassa tunteet ovat vereslihalla, vaikkei juhlissa juoda pilsneriä väkevämpää.

Pilsneri- ja maksamakkaraleipätarjoilujen lisäksi ihanan 50-lukulaista tunnelmaa loivat nuorten muotivaatteet jenkkarit ja teinityttöjen idolit Harry Belafonte ja James Dean. Oli hauska sijoittaa Priskan tapahtumia mielessään suunnilleen vuosiin, joihin sijoittuvat myös suuresti rakastamieni 50-luvun tyttöjen päiväkirjamerkinnät.

Priskaa asetetaan kontekstiin myös Ylen Sininen laulu -sivustolla, jossa kirjasta kerrotaan näin: ”Nuorisokulttuurin syntyminen toi lasten- ja nuortenkirjallisuuteen uuden lajityypin, nuorten aikuisten kirjat. Lähtölaukaus oli Merja Otavan teos Priska, jolla Otava voitti Anni Swanin muistokilpailun 1959. Priska kuvasi teini-ikäisiä henkilöitään näiden omalla kielellä ja oman kokemusmaailman kautta. Priskassa oli alullaan 1960-luvulla yleistynyt nuortenkirjojen asenne, nuorten omalla äänellä ja kaveripiirillä oli suurempi merkitys kuin esimerkiksi vanhempien opastuksella.”

Osallistun Priskalla Sinisen linnan kirjaston Marian Tuntemattomat tyttökirjat -haasteeseen täpärästi juuri ennen haasteen takarajaa lokakuun lopussa. Haastetta silmälläpitäen ja nuoruuden lukukokemuksia muistellen kirjan on lukenut myös Liisa.

Rona Jaffe: The Best of Everything (Kaikki minun unelmani)

Ostin Rona Jaffen romaanin The Best of Everything (1958) divarista hienon nimen, kivan kansikuvan ja lupaavan takakansitekstin perusteella. Mikä löytö! Vinkkinä Gummerukselle ehdottaisin, että ottakaapa uusintapainos tästä vuonna 1959 nimellä Kaikki minun unelmani kustantamastanne kirjasta. Olen varma, että Jaffen rakkaudella ja sydänsuruilla, yksinäisyydellä ja ystävyydellä pakattu New York vetoaa muihinkin Sinkkuelämänsä ja Mad Meninsä katsoneisiin nykylukijoihin.

Through the half-open slats of the Venetian blinds she could see the great, mysterious evening city. New York... City of excitement, of promise, gathering place of all the unknown, vibrant people she hoped someday to meet, who were at this very moment spending planned and unplanned evenings in ways that seemed so much a part of that sophisticated, gay unknown out there and so remote from everything she was used to.

Kirja seuraa neljän nuoren naisen elämää 50-luvun New Yorkissa, kiirettä kihisevässä suurkaupungissa, jossa naisten paikka on pilvenpiirtäjätoimistojen konekirjoitusosastoilla siihen asti, kunnes he pääsevät naimisiin ja muuttuvat kotirouviksi. Teräväpäinen Caroline pestautuu Fabian Publishing -kustantamon sihteeriarmeijaan unohtaakseen entisen sulhasensa, mutta löytääkin itsestään uranaisen. Carolinen työtoveri, naiivi pikkukaupungin kasvatti April saa päänsä pyörälle suuren maailman miehistä. Aloitteleva näyttelijätär Gregg taas rakastaa vain yhtä, mutta vääränlaista, ja nuori yksinhuoltajaäiti Barbara ei usko enää koskaan löytävänsä ketään.

Yli viisikymmentävuotias kirja tuntuu hämmästyttävän tuoreelta. Itsenäistä elämäänsä aloittelevien, työn ja ihmissuhteiden sokkeloissa tietään etsivien nuorten naisten elämä tuntuu tutulta 2000-luvulla aikuistuneellekin. Kirjan tunnelmaa kannattelee jännityksensekainen odotus, yhtä aikaa arka ja kiihkeä kaipuu. Tässä kaupungissa ja tässä elämässä voi tapahtua mitä vain, ja se voi tapahtua juuri minulle, se voi olla tapahtumaisillaan juuri nyt.

This was the best view of New York in the whole world, she thought, coming into the city when the buildings were tipped with gold, like the whole city was on fire, all the windows brilliant, fiery golden holes. How could she have thought the Plaza at twilight was New York? This was New York, beside her, Dexter Key; and the marvelous secret things people did inside those tall buildings at the cocktail hour were things he did every evening, and tonight it was all going to happen to her.

Samaistuttavin hahmo kirjassa on nelikosta etualalle nouseva Caroline, joka on henkilöistä moniulotteisin ja mielenmaisemaltaan nykyaikaisin pohtiessaan, mitä elämältään todella haluaa. Muiden nuorten naisten tavoin Caroline tahtoo naimisiin, mutta hänelle tärkeää on myös työ, sen tuottama tyydytys ja sen suoma itsenäisyys. Silti hänenkin yllään leijuu kaiken aikaa avioitumisen itsestäänselvyys. Avioliittoinstituution järkkymättömyys onkin se piirre, jossa kirjan ikä näkyy selvimmin. Aihepiiriltään The Best of Everything tuo mieleen Sinkkuelämän, mutta tässä kirjassa parinmuodostus huolettaa kolmi-nelikymppisten urasinkkujen sijasta parikymppisiä perhetyttöjä, jotka eivät osaa edes kuvitella itselleen muunlaista tulevaisuutta kuin olla jonkun vaimo. "They go to their typing pool or their calculating machines as to a waiting place, a limbo for single girls who are waiting for love and marriage."

Naimisiinmenon problematiikan ohella nykylukijaa askarruttaa 50-luvun amerikkalainen seurusteluetiketti. Kunnon tytöt ovat naimisiin mennessään neitsyitä, ja lupaavaa tulevaisuutta pohjustavat treffit päättyvät siveellisesti rappukäytävässä vaihdettuihin suudelmiin tai korkeintaan sohvalla lääpiskelyyn, mutta kirjassa uskaltaudutaan kyllä makuukamarin puolellekin. Seksiin liittyvä kaksinaismoralismi ja se, mitä sukupuolielämän aloittaminen merkitsi nuorille naisille aikana ennen e-pilleriä, tulee kirjassa esiin tavalla, jonka on helppo uskoa osaltaan vaikuttaneen siihen, että kirjasta tuli ilmestymisaikanaan "both a scandal and a roaring success", kuten kansi mainostaa.

Nuorten naisten suurten elämänkysymysten lisäksi kirjassa kiehtovat ajankuvan yksityiskohdat. Moni asia tuntuu oikeastaan yllättävän nykyaikaiselta, mutta suomalaislukija kiinnittää kyllä huomiota elintasoeroon kulutusjuhlaa aloittelevan Amerikan ja sodanjälkeisen Suomen välillä. Epäilen, että 50-luvun alun Suomessa harvat tekivät töitä koneellisesti ilmastoiduissa toimistoissa tai lähtivät lentokoneella viikonloppulomailemaan. Toisaalta kirja taas on täynnä herkullisen retroja yksityiskohtia. Treffeille lähtiessä puetaan alushame ja suoristetaan sukkahousujen saumat, hattu ja hansikkaat ovat olennainen osa nuoren naisen vaatevarastoa, ja toimistoissa työskentelee laumoittain konekirjoittajia...

Kirjan pohjalta on tehty vuonna 1959 myös elokuva, joka ei netistä löytämieni arvioiden perusteella yllä kirjan tasolle tai hurmaa näyttelijäsuorituksillaan, mutta jonka lavastus ja puvustus näyttävät kyllä nostalgiahuokailun arvoisilta. Kuvia ihanan 50-lukulaisista asuista ja interiööreistä löytyy esimerkiksi täältä ja täältä ja hurmaavan dramaattinen traileri YouTubesta.

Kaipailin vastikään Koko lailla kirjallisesti -blogin Bridget Jones -keskustelun kommenteissa chick lit -kirjoja, jotka onnistuisivat sekoittamaan sopivassa suhteessa kevyttä viihdyttävyyttä ja aitoa koskettavuutta. The Best of Everything, chick litin esiäiti, vetää tässä suhteessa pisteet kotiin, ja kirjan tuoma autenttinen tuulahdus menneiltä vuosikymmeniltä on silkkaa plussaa. Näissä tunnelmissa olisi mukava lukea myös The Guardianin arviossa Jaffen kirjan yhteydessä mainittuja kirjoja: Christopher Morleyn Kitty Foyle (1939), Sloan Wilsonin The Man in the Gray Flannel Suit (1955) ja Mary McCarthyn The Group (1963).  Lupaavalta näyttää myös New Yorkin kaupunginkirjaston Mad Men -lukulista!

Osallistun kirjalla So American -haasteeseen.

Rona Jaffe: The Best of Everything. Penguin Classics, 2011. (1. painos Simon & Schuster, 1958.) 445 s. ISBN 978-0-141-19631-2. Ostettu käytettynä. Suomeksi Kaikki minun unelmani, Gummerus, 1959, suom. Elli Ristimäki.

Françoise Sagan: Bonjour tristesse (Tervetuloa, ikävä)

Françoise Saganin Muuan hymyn luettuani innostuin lukemaan uudelleen myös Saganin esikoisteoksen Bonjour tristesse (1954, suom. Tervetuloa, ikävä, 1955). Luin kirjan ensimmäisen kerran kymmenisen vuotta sitten. Se oli ensimmäisiä ranskaksi lukemiani "oikeita" kirjoja ja jäi siksikin hyvin mieleen. Pituudeltaan kirja sopii palkitsevaksi kielenopiskelulukemiseksi, sillä sivuja on vain vähän yli sata, vaikka sanaston ja lauserakenteiden osalta Sagan välillä vähän hienosteleekin. (Ranskalainen mieskin oli ihmeissään parista subjunktiivin imperfektistä vai mitä ne sitten olivatkaan.)

Tällä lukukerralla kirjasta jäi parhaiten mieleen sen helteinen tunnelma. Suosittelen kesälomalukemiseksi! Kuuma hiekka Rivieran rannoilla, turkoosina kimmeltävä Välimeri... Näissä olisi jo tarpeeksi tunnelmoitavaa, mutta jännite syntyy tietysti siitä, että kesäidyllin yllä leijuu alusta asti tragedian aavistus. Minäkertoja Cécile antaa lukijan ounastella, että jotain kamalaa on tulossa – ja tuleehan se. Jokin kirjan kitkeränhaikeassa tunnelmassa ja joutilaan yläluokkaisessa miljöössä toi mieleen F. Scott Fitzgeraldin Kultahatun.

Cécile on siitä mielenkiintoinen päähenkilö, että hän ei ole ollenkaan sympaattinen, vaan enimmäkseen ärsyttävän itsekeskeinen, ylimielinen, kaunainen, ailahtelevainen ja huikentelevainen hemmoteltu kakara. 17-vuotias lukiolainen viettää lomaa ylellisessä vuokrahuvilassa jossain Saint-Tropez'n tienoilla seuranaan isänsä Raymond, nuorekas puolivallaton playboy-leskimies, jonka elämänfilosofiana on huvittelu ja hetkessä eläminen ja joka vie tyttärensä mieluummin avoautolla kasinolle kuin patistaa tätä läksyjenlukuun. Cécilen ja Raymondin suhde on kirjassa lähes hämmentävän symbioottinen.

Kaksikon elämäntyyli muuttuu, kun mukaan kuvaan astuu äitipuolikandidaatti. Tyyni, hillitty Anne on erilainen kuin Raymondin tavalliset rakastajattaret, ja kaikessa Cécilen ja Raymondin vastakohta. Cécile suhtautuu tulokkaaseen sekoituksella kunnioittavaa ihailua ja katkeraa mustasukkaisuutta. Neidin mielenmuutoksista ja manipulointitempauksista saavat osansa myös kesäheila Cyril ja Raymondin ex Elsa.

Ilmestymisaikanaan 50-luvulla Tervetuloa, ikävä sai käsittääkseni jokseenkin skandaalinkäryisen maineen. Pahennusta herätti ainakin Cécilen huoleton suhtautuminen sukupuolielämään ja yleinen moraalittomuus. Nykylukijaa tämän kirjan varsin viattomiksi verhotut teiniseksikuvaukset eivät juuri hetkauta, mutta moraalin osalta kirja jättää kieltämättä vähän kiehertävän olon. Kiintoisa kesäcocktail siis.

Françoise Sagan: Un certain sourire (Muuan hymy)

Vuonna 1956 ilmestynyt Un certain sourire, suomeksi Muuan hymy, on Françoise Saganin toinen romaani. Kirja ilmestyi pari vuotta Saganin vain 19-vuotiaana julkaiseman sensaatioesikoisen Tervetuloa ikävän (Bonjour tristesse, 1954) jälkeen. Esikoiskirjan Rivieralla seikkailevan teinitytön tilalla on nyt parikymppinen opiskelija Pariisissa, mutta kirjojen teemoissa ja tunnelmissa on paljon samaa, ainakin sen perusteella, mitä kymmenen vuotta sitten lukemastani Tervetuloa ikävästä muistan.

Muuan hymyn päähenkilö Dominique lukee lakia Sorbonnessa ja seurustelee opiskelutoverinsa Bertrandin kanssa, muttei tee kumpaakaan kovin suurella innostuksella. Bertrand on älykäs ja miellyttävä, mutta suhteesta puuttuu se jokin. Kun Dominique sitten tapaa Bertrandin sedän Lucin, ilmassa onkin yhtäkkiä kipinää vaikka muille jakaa. Tyttö pihkaantuu itseään tuplasti vanhempaan, naimisissa olevaan mieheen, eikä naistenmies Lucillakaan ole mitään pientä seikkailua vastaan.

Dominique on vähän ärsyttävä mutta samalla aika mielenkiintoinen päähenkilö. Välillä hän suhtautuu salasuhteeseensa Lucin kanssa huolettomalla carpe diem -asenteella, välillä taas epäröi ja kärvistelee omantunnontuskissa, koska ei haluaisi loukata Bertrandia ja Lucin vaimoa Françoisea. Välillä itseään ja muita viileästi analysoiva tyttö antaa itsestään ikäistään kypsemmän vaikutelman, ja välillä taas tuntuu, että blaseerattu kyynisyys onkin nuoren ihmisen epävarmuutta suojaava panssari ja itsetietoinen asenne melkein lapsellista itsekeskeisyyttä.

Kirjassa liikutaan enimmäkseen Pariisin vasemmalla rannalla, jossa älyköt, taiteilijat ja muuten vain muodikkaat eksistentialistit istuvat kahviloissa Sorbonnen ja Saint-Germainin kulmilla, polttavat tupakkaa ja juovat – tässä tapauksessa – viskiä. (En laskenut, kuinka monta viskiä Dominique kirjan aikana juo, mutta jokunen niitä oli.) Dominiquekin pohtii Seinen rantoja rampatessaan elämän tarkoitusta ja tarkoituksettomuutta. Nuori eksistentialisti taitaa olla jonkinlaista varhaista Levottomat-sukupolvea: eksyksissä, kun mikään ei tunnu miltään, ja kuitenkin tunteidensa tempoiltavana onnea etsimässä.

Peut-être le bonheur, chez les gens comme moi, n'est-il qu'une espèce d'absence, absence d'ennuis, absence confiante. A présent je connaissais bien cette absence, de même que parfois, en rencontrant le regard de Luc, l'impression que tout était bien, enfin. Il supportait le monde à ma place. Il me regardait en souriant. Je savais pourquoi il souriait et j'avais aussi envie de sourire.

Suosittelen kirjaa ranskalaishenkisen emotionaalis-filosofis-dramaattisen ihmissuhdepuntaroinnin ystäville. Vain vähän yli satasivuinen kirja tarjoaa nopea- ja kepeälukuista neliödraamaa 1950-luvun boheemissa Pariisissa ja kesäkuumassa Cannesissa – mikäs sen parempaa!

Osallistun kirjalla Satun luettujen Toinen tapaaminen -minihaasteeseen.

Françoise Sagan: Un certain sourire. Livre de Poche, 1982 (alkuteos Julliard, 1956.) 123 s. Lainattu kirjastosta. Suomeksi Muuan hymy, suom. Satu Waltari, Tammi, 1956.

Hannu Väisänen: Vanikan palat

Vuosi ehti jo vaihtua, ja minä olen vasta marraskuussa! Joulukuu oli niin kiireinen, että en saanut kirjoitettua Hannu Väisäsen Vanikan paloista (2004) heti tuoreeltaan, ja nyt kaikkien jouluhälinöiden jälkeen kirja tuntuu jo kovin kaukaiselta.

Kirjaanpa siis tähän vain yhden monista muistiin merkitsemistäni kohdista muistuttamaan, mistä kirjassa pidin: lapsen näkökulman eläväksi tekevästä lapsuuskuvauksesta. Päähenkilö Antero kasvaa varuskunta-alueella 1950-luvun Oulussa. Vääpeli-isä on viinaan menevää sorttia ja hintelä Antero on kaukana koulun kingistä, mutta arjen vastoinkäymisten vastapainoksi elämä on täynnä pieniä ihmeitä. Antero tutustuu kodin, koulun ja kasarmin makuihin, hajuihin ja ääniin kuin keskenkasvuinen tutkimusmatkailija, jolla on tarkat aistit, vilkas mielikuvitus ja hillitön halu kasvaa isommaksi. Tässä kohtauksessa hän ihailee kasarmille vierailemaan tulleita englantilaisia varusmiehiä:

Minä olisin halunnut sanoa: Puhukaa vain sitä teidän kieltänne, antakaa sen soljua suustanne että saan kuljeksia kielipuutarhassanne. Kyllä minä osmoottisesti kaiken ymmärrän. Näettehän tekin että en minä tänne kuulu. Minäkin tulen jostain teiltä päin. Prinssistä tuli sammakko. Näin kävi minullekin. Olin jossain toisessa imperiumissa. Istuin pagodissani. Söin murokeksiä. Mutta se murokeksi oli myrkytetty ja niin minä lennähdin tänne kasarmille. Mutta te näette totuuden. Kohta ankkuri nostetaan ja minä purjehdin kanssanne pois.

Lukulistalle seuraavaksi Toiset kengät (2006), Finlandia-voittaja, jossa Antero kasvaa 1960-luvulle. Siitä yritän kirjoittaa jotain vähän fiksumpaa.

Hannu Väisänen: Vanikan palat. Otava, 2004. 412 s.

Päivä 25 - Hahmoja, joihin samaistun

On ehkä vähän hassua valita henkilöhahmoiksi, joihin olen samaistunut eniten, kaksi todellista elossa olevaa ihmistä. Heidän nykyisellä elämänkokemuksellaan ja arkipäivälläänhän ei välttämättä ole juurikaan tekemistä niiden kahden nuoren helsinkiläistytön kanssa, joina he minun ja varmasti monen muunkin lukijan mielessä seikkailevat.

Kyseessä ovat siis Katarina Haavio ja Satu Koskimies päiväkirja- ja kirjekokoelmista 50-luvun tytöt (1992), 50-luvun teinit (1994) ja 50-luvun tyttöjen ystävät (1998).

Luin kirjoista ensimmäisen, joka sisältää Katan ja Satun päiväkirjamerkintöjä vuosilta 1951–56, suunnilleen samanikäisenä kuin tytöt ovat kirjan alkupuolella. Samaistuminen kävi kuin itsestään. Vertailin omaa arkeani kirjaystävieni elämään, jossa ihmeteltiin sellaista upouutta ilmiötä kuin rock'n'roll ja pakerrettiin kummallisten kouluaineiden kuten aljan ja jomman kanssa, mutta jossa oli myös valtavasti tuttua. Tytöt ovat tyttöjä, vuosikymmenestä toiseen.

Kun kirjan jatko-osa 50-luvun teinit ilmestyi, palasin teineiksi kasvaneiden Katan ja Satun pariin. Nyt he olivat vähän minua vanhempia, 16–20-vuotiaita. Toisaalta tytöt tuntuivat jo melkein aikuisilta, toisaalta 50-luvun nuorten maailmassa oli jotain turvallisen viatonta. Seurasin sydän väpättäen, tulisiko uusi ihastus hakemaan Kataa tanssiin koulun konventissa ja saisiko Satu tunteilleen vastakaikua seurakunnan seuraavassa nuortenillassa.

Myös 50-luvun tyttöjen ystäviä luin mielelläni, mutta monen kirjoittajan kirjeitä sisältävästä kokoelmasta jäi ehkä kahta ensimmäistä teosta hajanaisempi kuva.

Olen palannut kirjoihin usein myöhemminkin – joskus niistä pitkiä pätkiä uudestaan lukien, joskus vain nopeasti vanhojen tuttujen parissa piipahtaen. Nyt aikuisena kirjoista on hauskaa löytää paitsi Kata, Satu ja 50-luvun Suomi, myös omien tyttö- ja teinivuosien muistot.

Hertta Kuusinen: Hamlet ystäväni - Kirjeitä Olavi Paavolaiselle

Tajusin kirjastosta kotiin päästyäni, että olen lukenut tämän jo, mutta luinpa siis uudestaan. Saa nähdä, käykö näin taas muutaman vuoden kuluttua, sillä lukukokemus oli toisella kierroksellakin myönteinen muttei järisyttävän unohtumaton.

Hamlet ystäväni - Kirjeitä Olavi Paavolaiselle  (1999) on Marja-Leena Mikkolan toimittama kokoelma Hertta Kuusisen kirjeitä salarakkaalleen Olavi Paavolaiselle vuosilta 1952-56. Suhteen molemmat osapuolet olivat näkyviä yhteiskunnallisia vaikuttajia, mutta eri leireistä: Kuusinen oli tulisieluinen kommunisti ja SKDL:n kansanedustaja, Paavolainen kulttuurihahmo ja Yleisradion radioteatterin johtaja. Sotavuodet Kuusinen oli istunut vakaumuksensa vuoksi vankilassa, Paavolainen toiminut Suomen armeijan tiedotusupseerina.

Kirjan esipuheen mukaan pari tutustui vuonna 1945, mutta "läheiseksi ystävyydeksi" suhde syveni 1950-luvun alussa ja jatkui enemmän tai vähemmän tiiviinä Paavolaisen kuolemaan asti, vuoteen 1964. Kuusisen kirjeistä päätellen ainakin alkuvuodet olivat aikamoista vuoristorataa. Joka toisessa kirjeessä tehdään lopullista eroa, sitten taas yritetään sovitella ja ymmärtää.

Paavolaisen kirjeistä Kuusiselle ei ole tietoa, joten kuva suhteesta jää väkisinkin yksipuoliseksi ja hajanaiseksi. Monet kirjeet on kirjoitettu suhteen vaikeina hetkinä, silloin, kun jotain on jäänyt hampaankoloon. Ehkä tästä johtuen kirjeiden vastaanottaja ei vaikuta kovin mukavalta ihmiseltä. Mies tulee ja menee, takertuu ja työntää pois, kiertelee ja kaartelee. Toistuvin harmin aihe Kuusiselle on selkeyden ja avoimuuden puute:

En odota enkä vaadi, että olisit aina kyljessäni, en sitäkään, että kaikessa noudatat toivomuksiani. Mutta tahtoisin tietää olemassaolostasi. Minulle tietäminen on tärkeää. Pahinkaan tieto ei pelota niin kuin pimeys, tietämättömyys, joka on kummituksia täynnä.

Kuusinen ruotii suorin sanoin sekä rakastettunsa käytöstä ja luonnetta että omiaan. Silti paljon jää rivien väliin. Luulen, että olisin saanut kirjeistä enemmän irti osana laajempaa kokonaisuutta. Kirjassa ei lyhyen esipuheen lisäksi ole mitään taustatietoja Kuusisen tai Paavolaisen elämänvaiheista tai niistä tapahtumista, jotka muovasivat heidän julkisia ja yksityisiä persooniaan. Olo oli kuin rappukäytävässä: ei näe, mitä kadulla tapahtuu, ja sisäänkin voi vain tirkistellä avaimenreiästä.

Sekä Kuusinen että Paavolainen ovat valtavan mielenkiintoisia henkilöitä, joten lukisin aiheesta mielelläni lisää. Nopealla haulla haaviin osui esimerkiksi Kansanarkiston pikakertaus Kuusisesta ja Ylen sivuilta varsin kattava Paavolais-aiheinen lukulista.

Kuusisen ja Paavolaisen suhteesta on tehty myös näytelmä, Juha Vakkurin kirjoittama Hertta ja Olavi. Näin sen vuosia sitten Helsingin Kaupunginteatterissa ja pidin kovasti. Ehkä luin nämä kirjeetkin ensimmäisen kerran silloin esityksen innoittamana, kenpä tietää. (Google tietää vain, että vuosi oli 2003 ja Jukka Kajavakin tykkäsi.)