Earl Derr Biggers: The Agony Column (ja turinointia äänikirjoista)

Viime viikkojen kaunis sää on innostanut minut taittamaan työmatkat kävellen. Päivä lähtee mukavasti käyntiin annoksella raitista ilmaa (ja, noh, jonkin verran pakokaasuja) varsinkin, kun askelia siivittävät äänikirjat. Olen alkanut kuunnella äänikirjoja lähes päivittäin ja innostun niistä yhä enemmän.

Olen toistaiseksi ladannut äänikirjoja enimmäkseen englanninkielisinä kännykän Audiobooks-sovelluksen kautta. Kirjat ovat vapaaehtoisten lukijoiden LibriVox-kokoelmaan lukemia tekijänoikeuksista vapaita kirjoja. Äänitteiden teknisessä laadussa on eroja, mutta tähän mennessä olen ollut tarjontaan oikein tyytyväinen. Useimmat lukijat lukevat minusta itse asiassa harrastelijoiksi hämmästyttävän hyvin: selkeällä äänellä ja sopivasti eläytyen.

Sivuston äänitteistä suurin osa on englanninkielistä. Mukana on tunnettuja klassikkoja, mutta myös varsin hämäriltä kuulostavia kuriositeettejakin. Onpa joku lukenut nauhalle jopa alkuluvut 17389:ään asti – esittelytekstin mukaan matikkafaneille ja unettomuudesta kärsiville!

Suomeksi kirjoja on tarjolla vähänlaisesti. Latasin kännykkään Juhani Ahon Rautatien, mutta en ole vielä kokeillut sen kuuntelua. Muualta suomenkielisiä äänikirjoja näytyy löytyvän mukavasti ainakin Elisa Kirjan valikoimista. Olen ollut erittäin tyytyväinen Elisa Kirjaan e-kirjojen ostopaikkana, joten ehkä innostun jossain vaiheessa kokeilemaan palvelun äänikirjatarjontaakin.

Tällä kertaa esittelyssä on varsinainen yllätyslöytö. Löysin Earl Derr Biggersin kirjan The Agony Column (1916) nimittäin painettuani kännykkäsovelluksen ”Surprise me” -nappulaa. Kuvaus sai minut innostumaan välittömästi:

English romantic adventure starring a young American in London and inspired by the personal ads (agony columns) in the London papers. In this treacherous tale of murder and intrigue young American Geoffrey West tracks a killer from the posh dining room of the Carlton Hotel to the opium dens of London’s Limehouse district in search of the truth and the heart of his true love only to find the culprit all too close to home. Earl Derr Biggers is better known as the author of numerous Charlie Chan novels. The Agony Column was released as a movie under the name Second Floor Mystery in 1930. While this movie was in production, its two stars, Loretta Young and Grant Withers, eloped.

Siis varsinkin tuo loppu – ah, miten romanttista! Ylipäätään yhdistelmä rakkautta ja murhia sekä luksushotelleja ja oopiumiluolia kuulosti oikein lupaavalta. LibriVox-kirjoista muuten vielä sen verran, että tällä kirjalla sattui olemaan vetävästi kirjoitettu esittelyteksti, mutta usein tekstit ovat harmillisen epäselviä tai puutteellisia. Kaipaisin vakioelementteinä mukaan esimerkiksi sellaiset perustiedot kuin ilmestymisvuoden ja äänitteen keston, joka näkyy kyllä LibriVoxin nettisivuilla, mutta ei ainakaan minun käyttämässäni Androidin Audiobooks-kännykkäsovelluksessa.

The Agony Column oli oikein mukavaa kuunneltavaa ja sopi mainiosti äänikirjaksi (lisää aiheesta edellisessä äänikirjapostauksessa). Hiuksia nostattavaa jännitystä tämä murhamysteeri ei tarjonnut, mutta viehättävän vanhanaikaista tunnelmaa yllin kyllin. Luksushotellien ja oopiumiluolien lisäksi mukana on siirtomaakenraaleja, salaperäisiä kirjeitä, valtamerilaivoja, omahyväistä Scotland Yardin väkeä ynnä muuta mainiota nostalgiadekkarimateriaalia. Oman lisänsä kirjan tunnelmaan tuo tapahtumien sijoittuminen jännittynyttä odotusta väreilevään Lontooseen aivan ensimmäisen maailmansodan alla. Mainio löytö!

Earl Derr Biggers: The Agony Column (1916). Ladattu LibriVox-äänikirjana kännykkään. 

Kuva: Kirjan pohjalta tehdyn elokuvan The Second Floor Mystery (1930) juliste (Wikipedia)

Sinclair Lewis: Main Street (Valtakatu)

Ensimmäisen painoksen kansi. (Wikipedia)

Sinclair Lewis oli minulle aivan tuntematon nimi, kunnes aloin tutkailla Nobel-haasteen nimilistaa sillä silmällä, kenen teoksia löytyisi Project Gutenbergistä Kindleen ladattavaksi. Vuonna 1930 palkittu Lewis, jota palkintokomitea kehui "for his vigorous and graphic art of description and his ability to create, with wit and humour, new types of characters", vaikutti mielenkiintoiselta kokeiltavaksi.

Minnesotassa syntynyt ja kasvanut Lewis (1885–1951) julkaisi ensimmäiset kirjoituksensa Yalen opiskelijalehdissä ja hankki valmistumisensa jälkeen tienestejä kirjoittamalla viihdetarinoita aikakauslehtiin. Wikipedian mukaan Lewis myös "myi juonia" seikkailukirjailija Jack Londonille. Olikohan tai onkohan tämä yleinenkin bisnes?

Vuonna 1920 ilmestynyt Main Street (suomeksi Valtakatu, 1924) oli Lewisin ensimmäisiä vakavia romaaneja ja ensimmäinen kaupallinen menestys. Mies niitti mainetta myös pari vuotta myöhemmin ilmestyneellä romaanilla Babbitt (1922), johon esimerkiksi Nobel-raati erityisesti ihastui. Lewis oli muuten ensimmäinen palkinnon saanut amerikkalainen kirjailija.

Main Street satirisoi ihannoitua kuvaa amerikkalaisesta pikkukaupunkielämästä. Päähenkilö Carol on suurkaupungin kasvatti, joka naimisiin mentyään muuttaa lääkärimiehensä Willin kotiseudulle Gopher Prairien pikkukaupunkiin Minnesotan maaseudulle. Intellektuelli ja idealistinen Carol on uudessa nurkkakuntaisessa asuinpaikassaan kuin kala kuivalla maalla. Hän haaveilee kaupungin kaunistamisesta ja sivistämisestä, mutta mitä tehdä, kun Willin ja kaikkien muiden mielestä Gopher Prairie on jo parasta, mitä maa päällään kantaa. Kumpi voittaa, Carol vai Gopher Prairie?

She wanted to run, fleeing from the enroaching prairie, demanding the security of a great city. Her dreams of creating a beautiful town were ludicrous. Oozing out of every drab wall, she felt a forbidding spirit which she could never conquer.

Luulen, että Sinclair Lewis repisi hiukset päästään, jos hän pääsisi haudan takaa vierailemaan Disneylandissä. Disney-puistojen Main Street, U.S.A. -leikkikaupunki on nimittäin sokerikuorrutettu tulkinta juuri siitä myyttisestä periamerikkalaisesta pikkukaupunki-idyllistä, jota Lewis romaanissaan ivaa. Kun Walt Disney 50-luvulla visioi huvipuistoaan, hän halusi viedä nuoret kävijät ajassa taaksepäin vuosisadan alkuun, "isoisän nuoruuteen". 1910-luvulla uransa aloittaneelle Lewisille Gopher Prairien kaltaiset kaupungit, jotka vasta kastavat varpaitaan moderniuteen, sen sijaan olivat vielä nykyaikaa ja niiden satiiri ajankohtaista.

Tai no, nykyaikaa ne ehkä ovat vieläkin. Main Streetin ajankuva on tietysti menneisyyttä, mutta Gopher Prairien helmasynnit – pikkusieluinen juoruilu, ahdasmielinen omahyväisyys ja sitkeä epäluulo kaikkea uutta ja vierasta kohtaan – taitavat olla osa monen pienen paikkakunnan elämää edelleen. Gopher Prairien hyvät puolet jäävät Lewisin kuvauksessa selvästi huonojen varjoon. Välillä mietin, kuinka onneton lapsuus itsekin minnesotalaisessa pikkukaupungissa kasvaneella Lewisilla oikein mahtoikaan olla, jotta Gopher Prairie saa häneltä tällaisen kohtelun... Lewisin synnyinkaupunki Sauk Centre oli ilmeisesti aluksi aika näreissään Lewisin hengentuotteista, mutta nykyään siellä jo tarjoillaan ylpeinä Sinclair Lewis -hampurilaisia (mitäpä muutakaan!).

Kyllä Lewisin iva silti välillä Caroliakin pyyhkäisee. Carolin idealismi esteettisten pyrintöjen ja yhteiskunnallisten aatteiden suhteen on usein melkoisen naiivia, ja jos Gopher Prairien väessä henkilöityvät kaikki mahdolliset pikkukaupunkilaisstereotypiat, Carol saa puolestaan edustaa suurkaupunkilaista ylemmyydentuntoa ja korkeakoulutettua besserwisser-elitismiä.

Kirjan sävy on siis jokseenkin kitkerä, mutta ei silti synkkä, vaan napakalla huumorilla maustettu. Lewis kuvaa Gopher Prairien elämää ja ihmisiä värikkäästi ja terävästi (hih, olen näköjään samaa mieltä vuoden 1930 Nobel-komitean kanssa!). Menneisiin aikoihin sijoittuvissa kirjoissa minua ilahduttavat aina miljöön ja arjen yksityiskohdat, sellaiset kuin vaatteet, sisustus ja ruoka, ja niitä on Main Streetissä mukana ihanan runsaasti. Carolin erilaisuus ja ulkopuolisuus näkyy käsinkosketeltavasti siinä, miten eri tavalla hän valitsee vaatteensa ja sisustaa kotinsa kuin mihin Gopher Prairien naiset ovat tottuneet:

Juanita's best friends, Mrs. Dyer and Mrs. Dashaway, passed large dinner plates, each with a spoon, a fork, and a coffee cup without saucer. They apologized and discussed the afternoon's game as they passed through the thicket of women's feet. Then they distributed hot buttered rolls, coffee poured from an enamel-ware pot, stuffed olives, potato salad, and angel's-food cake. There was, even in the most strictly conforming Gopher Prairie circles, a certain option as to collations. The olives need not be stuffed. Doughnuts were in some houses well thought of as a substitute for the hot buttered rolls. But there was in all the town no heretic save Carol who omitted angel's-food.

Taisin muuten tehdä saman huomion muutama viikko sitten koskien Viattomuuden ajan Ellen Olenskaa: Elleninkin huonekalut olivat väärässä järjestyksessä. Molemmat naiset ovat ulkopuolisia tiukkojen sosiaalisten normien sääntelemässä yhteisössä – Ellen New Yorkin vanhoillisissa hienostopiireissä, Carol Gopher Prairien junttilassa. Viattomuuden ajassa lukija ei oikein pääse Ellenin pään sisään, mutta Main Street taas keskittyy nimenomaan Carolin havaintoihin ja tuntemuksiin.

Carol haikailee vallankumouksellisia muutoksia Gopher Prairieen, mutta todelliseksi vallankumoukselliseksi hänestä ei ole. Uudistusinto nujertuu arjen vastoinkäymisten ja naapureiden paheksuvien katseiden alla. Vaikka Carol halveksii kyläläisten hohdottomuutta, hän kaipaa silti heidän hyväksyntäänsä. Lääkärin vaimona Carol yrittää myös vastata häneen kohdistuviin odotuksiin ja olla miehelleen mieliksi, vaikka kodin seinien sisälle rajoittuva rooli tuntuu ahdistavalta:

She could not have outside employment. To the village doctor's wife it was a taboo. She was a woman with a working brain and no work.

Will moitiskelee vaimoaan nirppanokkaisuudesta ja pilvilinnojen rakentelusta, ja yksi Carolin harvoista ystävistäkin puuskahtaa tuskastuneena, että Carol "comes rushing in, and expects in one year to change the whole town into a lollypop paradise with everybody stopping everything else to grow tulips and drink tea". Välillä Carol tuntuu kieltämättä rasittavalta lapselliselta haikailijalta, joka vain nurisee ja mököttää, mutta toisaalta hänen ongelmansa ja haaveensa kertovat ehkä jotain siitä, miten naisen rooli oli muuttumassa ensimmäisen maailmansodan rytinöiden kaikuna. Carol haluaa ottaa itselleen oikeuden ajatella omilla aivoillaan ja raivata itselleen paikan maailmassa, mutta ei oikein tiedä, miten.

Ajankuvan kannalta mielenkiintoista kirjassa on suomalaisen lukijan kannalta myös se, että se sijoittuu Minnesotaan seuduille, jonne vuosisadan vaihteen muuttoliike oli tuonut joukoittain pohjoismaisia maahanmuuttajia. Kirjassa vilahtelee taajaan kankeaa englantia solkkaavia ruotsalaisia, norjalaisia ja suomalaisia kotiapulaisia ja työmiehiä. Carolillakin on ruotsalainen Bea-piika. "Svenskat" ja muut tulokkaat ovat Gopher Prairien nokkimisjärjestyksen pohjalla, ja huono-osaisimmat vain sinnittelevät joten kuten hengissä kaupungin laitamilla, niin kuin vaikka Carolin säälimä "a family of recently arrived Finns (---) camped in an abandoned stable."

Kaiken kaikkiaan Sinclair Lewis ja Main Street oli siis oikein mielenkiintoinen tuttavuus. Suosittelen nobelistien harrastajille ja So American -kisailijoille!

Jean Webster: Daddy-Long-Legs (Setä Pitkäsääri)

Elokuvaversion juliste vuodelta 1919. (Wikipedia)

Lukuharrastukseni teknologistuu huimaa vauhtia, sillä Kindlen lisäksi vietän kuherruskuukautta uuden älypuhelimeni kanssa. Mahtavat mahdollisuudet verrattuna entiseen karvalakkimalliin! Niiden innoittamana päätin kokeilla minulle aivan uutta kirjankulutusmuotoa eli äänikirjoja.

Edellinen äänikirjakokemukseni taisi olla Pupu Tupuna -satukasetti, vai olisikohan ollut Uppo-Nalle? Kasettien lisäksi minulle luettiin varmasti pienenä ääneen, mutta itse lukemaan opittuani en ole juuri muiden lukemista kuunnellut. Aikuisten kirjan kuuntelu tuntui minusta siis alkuun oudolta ajatukselta. Eniten epäilin kykyäni keskittyä kuuntelemiseen ilman, että ajatukset lähtevät harhailemaan sinne tänne. Se olikin kuitenkin yllättävän helppoa. Luulen, ettei minulta luontuisi vain istua toimettomana nojatuolissa kuulokkeet korvilla, mutta töihin kävellessä ja kotona tiskatessa kuuntelu osoittautui oikein mukavaksi ajankuluksi.

Äänikirjakyvyistäni epävarmana päätin valita ensimmäiseksi kokeilukappaleeksi jo ennalta tutun kirjan, mieluiten melko lyhyen ja ei liian vaikean. Tyttökirjaklassikko siis! Kokeilin ensin L. M. Montgomeryn Annaa, mutta en innostunut lukijan äänestä, joten vaihdoin Jean Websterin kirjaan Daddy-Long-Legs (1912) eli Setä Pitkäsääri. Hyvä valinta, sillä kirjemuotoista romaania oli luontevaa kuunnella ääneen luettuna ja välillä lyhyissäkin pätkissä.

Setä Pitkäsääri kertoo orpokodissa kasvaneesta Jerusha Abbottista, lempinimeltään Judy, jolle nimettömänä pysyttelevä hyväntekijä kustantaa yliopistokoulutuksen sillä ehdolla, että tyttö kirjoittaa hänelle säännöllisiä kirjeitä college-elämästään. "Setä Pitkäsäären" henkilöllisyys pysyy salaisuutena kirjan loppumetreille asti, mutta kirjeiden myötä lukija saa seurata Judyn kasvua arasta 17-vuotiaasta orpotytöstä itsenäiseksi nuoreksi naiseksi.

Saran blogista löytyy mielenkiintoinen esittely Jean Websterin tyttökirjoista naisten koulutuksen puolestapuhujina. Judy on reipas, älykäs nuori nainen, joka kuroo collegessa päättäväisesti kiinni orpokodin virikkeettömässä ilmapiirissä menetettyjä vuosia tähtäimessään monipuolinen sivistys ja unelma-ammattina kirjailijan ura. Viime vuosisadan alun amerikkalaisesta opiskelijaelämästä on hauska lukea. Ahmimisikäisenä lukutoukkana Websterin St. Ursula -koulun tyttöjä ja Susan Coolidgen Katy-kirjoja lukiessani haaveilin aina kirjoissa kuvatusta sisäoppilaslaitoselämästä, jossa käännetään Vergiliusta ja keitetään nekkuja asuntolassa salaa ankarilta opettajilta. Oli hauskaa palata näihin nostalgisiin muistoihin.

Judy on kaiken kaikkiaan sympaattinen sankaritar. Hän rupattelee kirjeissään arjen pienistä tapahtumista – koulun kommelluksista, uusien vaatteiden ihanuudesta – mutta pohtii myös maailmanmenoa, tulevaisuutta ja esimerkiksi naisen asemaa ja naisiin kohdistuvia odotuksia:

Just back from church—preacher from Georgia. We must take care, he says, not to develop our intellects at the expense of our emotional natures—but methought it was a poor, dry sermon (Pepys again). It doesn't matter what part of the United States or Canada they come from, or what denomination they are, we always get the same sermon. Why on earth don't they go to men's colleges and urge the students not to allow their manly natures to be crushed out by too much mental application?

Sen perusteella, mitä edellisestä lukukerrasta muistan, nyt aikuisena kiinnitin varmasti sisäoppilaitoselämän hauskuuden ohella enemmän huomiota Judyn orastavaan feminismiin ja henkiseen kasvuun. Hiukan häiritsevänä sen sijaan koin – silloin ja nyt – Judyn suhteen Setä Pitkäsääreen. Asetelma, jossa pimennossa pysyttelevä vanhempi mies pitää nuorta tyttöä talutusnuorassaan, on jotenkin vähän creepy, ja tarinan loppuhuipennus on hassusti yhtä aikaa ennalta-arvattava ja vähän liian äkkinäinen.

Näistä epäröinnin aiheista huolimatta Setä Pitkäsääri on ihanan nostalginen ja samalla yli satavuotiaaksi kirjaksi raikkaan tuntuinen. Kirjemuoto toimii tässä kirjassa hyvin, ja Judy on ehdottomasti tyttökirjasankarittarien aatelia: ehkä välillä lähes pollyannamaisen pirteä, mutta silti samaistuttava, eloisa ja huumorintajuinen hahmo.

Puhelimeen on jo ladattuna myös Daddy-Long-Legsin jatko-osa, Judyn parhaaseen ystävään Sallyyn keskittyvä Dear Enemy (Paras vihollinen).

Jean Webster: Daddy-Long-Legs. The Century Company, 1912. Suom. Setä Pitkäsääri. E-kirja Project Gutenbergistä.

Bianca Turetsky: Muotimatkaaja Titanicin kannella

Voitin Bianca Turetskyn nuortenkirjan Muotimatkaaja Titanicin kannella (2011) viime vuonna ihanan Saran arvonnasta avauduttuani mielipiteistäni suomalaisten tyttökirjojen vaikuttavimmista hahmoista. Kiitos vielä kerran Saralle mielenkiintoisista tyttökirjakeskusteluista ja upeasta yllätyspaketista!

Muotimatkaaja Titanicin kannella kertoo 12-vuotiaasta amerikkalaistyttö Louisesta, joka rakastaa vintagevaatteita ja vanhoja Hollywood-elokuvia. Tarina alkaa, kun Louise saa salaperäisen kutsun vintagevaatteiden myyntiin – ja löytää sieltä mekon, joka ei olekaan mikä tahansa vanha rääsy, vaan taikoo Louisen ajassa taaksepäin vuoteen 1912 ja Titanicin neitsytmatkalle.

En ole aikoihin lukenut nuortenkirjoja muutoin kuin toisinaan vanhoja tuttuja klassikkoja selaillen, joten oli vähän hämmentävää lukea varhaisteineille suunnattua tekstiä, mutta Muotimatkaajassa oli kyllä viehättävä idea. Luulen, että olisin pitänyt kirjasta Louisen ikäisenä (tai ehkä vähän nuorempana – oli aina mielenkiintoisempaa lukea sopivasti itseä vanhemmista hahmoista), sillä taipumusta arjesta irrottautumiseen vanhoista ajoista haaveilemalla löytyi nuorelta Lurultakin. Varsinainen vintage-buumi ja Louisen harrastamat päivän asu -poseeraukset sen sijaan taitavat olla tuoreempaa, muotiblogien kanssa kasvaneen sukupolven tavaraa.

Kirjan muodilla maustettu aikamatkailutarina etenee sujuvasti, ja Titanicissa miljöönä on tietysti oma romanttinen hurmansa. Erityisen kiitoksen annan Sandra Suyn kauniille, herkille kuville, joissa on vanhojen muotipiirrosten elegantin unelmaista tunnelmaa. Alla muutama näyte kirjan kuvituksesta, somisteena myös bloggarin sormet. (Nettisivuilla sandrasuy.com on lisää esimerkkejä Suyn piirroksista. Ihania!)

 

Kaiken kaikkiaan Muotimatkaaja Titanicin kannella oli siis varsin mukava tuttavuus. Parasta kirjassa on ainakin näin aikuislukijan näkökulmasta ehdottomasti miljöö, muoti ja menneen maailman taika; henkilöhahmot tai juonen kaari sinänsä eivät niinkään erotu persoonallisuudellaan. Suomennoksen teksti on pääosin sujuvaa, vaikka englanniksi lukemaan tottuneelle suomeksi käännetty amerikkalainen high school -maailma tuntuukin vähän hassulta, ja käännösniuhona kiinnitin huomiota myös jokuseen anglismiin. Esimerkiksi lause "mekko oli ansainnut hänelle lukemattomia kehuja" ei kuulosta kovin suomalaiselta; luontevammalta tuntuisi vaikkapa "hän oli saanut mekosta paljon kehuja" tai "mekkoa oli kehuttu valtavasti".

Kirjan ovat lukeneet myös Sara, Susa, Kirjavinkkien Paula, Sivujen välissä ja Sivupiiri.  

Osallistun kirjalla Opuscolo-blogin Lasten linnoitus -haasteeseen.

Bianca Turetsky: Muotimatkaaja Titanicin kannella.WSOY, 2011. Alkuteos The Time-Traveling Fashionista, 2011. Suom. Aila Herronen. Kuvitus Sandra Suy. Päällyksen suunnittelu Alison Impey. 272 s. ISBN 978-951-0-38051-2. Voitettu blogiarvonnasta.

George Bernard Shaw: Pygmalion

Päätin ottaa Nobel-haasteen suorittamiseen pehmeän laskun ja aloittaa teoksella, joka on jo ennestään teeveestä tuttu. George Bernard Shaw'n Pygmalion -näytelmään (1912) perustuu yksi kaikkien aikojen lempileffoistani, iki-ihanan Audrey Hepburnin tähdittämä My Fair Lady -musikaali (1964).

Kuva: Amazon

Shaw'n alkuteoksen löysin englanniksi Project Gutenbergin sivuilta. Mahtavat sivut muuten! Lukukokemuksesta puuttuu tietysti kirjan hypistelyn ilo, mutta on ilahduttavaa, että monet maailmankirjallisuuden klassikot ovat näin näppärästi parin klikkauksen päässä.

Pygmalion sijoittuu 1900-luvun alun Lontooseen ja kertoo Henry Higginsistä, omahyväisestä fonetiikan professorista, joka lyö ystävänsä eversti Pickeringin kanssa vetoa, että pystyy puheopeillaan taikomaan rääväsuisesta katukauppiaasta Eliza Doolittlestä puolessa vuodessa salonkikelpoisen ladyn.

Elizan opintie on samalla matka menneen ajan Englannin tapakulttuuriin ja luokkayhteiskuntaan. Higgins, yrmy yläluokkainen tiedemies, katsoo Elizan kaltaista rahvasta nenänvarttaan pitkin. Hän suhtautuu koko tyttöön vain kiintoisana eksperimenttinä, mitä poikaansa humaanimpi vanharouva Higgins syvästi paheksuu:

MRS. HIGGINS. You certainly are a pretty pair of babies, playing with your live doll.

HIGGINS. Playing! The hardest job I ever tackled: make no mistake about that, mother. But you have no idea how frightfully interesting it is to take a human being and change her into a quite different human being by creating a new speech for her. It's filling up the deepest gulf that separates class from class and soul from soul.

Elizalle Higginsin opit sen sijaan eivät ole vain harmittomia akateemisia huvituksia. Ne avaavat hänelle ovia kokonaan uusiin maailmoihin - ja samalla sulkevat toisia. Hienot naiset eivät myy kukkia Lontoon kadunkulmissa, mutta aitoon yläluokkaankaan ei nousukkaalla ole asiaa.

Voittoisan vedonlyönnin ratkettua Eliza tuskaantuukin professoriin, joka ei käsitä, millaiseen luokkaloukkuun hän on nuoren suojattinsa tönäissyt. Higgins yrittää tarjota ongelman ratkaisuksi muun muassa sulhasen metsästystä:

HIGGINS [a genial afterthought occurring to him] I daresay my mother could find some chap or other who would do very well—

LIZA. We were above that at the corner of Tottenham Court Road.

HIGGINS [waking up] What do you mean?

LIZA. I sold flowers. I didn't sell myself. Now you've made a lady of me I'm not fit to sell anything else. I wish you'd left me where you found me.

Elizan hahmo on näytelmän alussa rasittava ruikuttaja, mutta kokoaa itsensä tarinan edetessä. Höpsöstä tyttörukasta tulee itsenäinen nuori nainen. Higgins sen sijaan on alusta loppuun oma hurmaava itsensä, kyyninen sovinistisika: raivostuttava persoona, mutta loistava henkilöhahmo. Ihania ovat myös lempeä Pickering ja koomisen snobi Eynsford-Hillin herrasväki.

Itse näytelmän lisäksi kiinnostavia ovat esipuhe ja jälkisanat, jotka Shaw lisäsi teoksen vuoden 1916 painokseen. Pygmalionia oli silloin esitetty jo vuosia West Endin teattereissa, ja yleisön suosiota kosiskelevat ohjaajat olivat ottaneet tavaksi tulkita avointa loppua romanttisempaan suuntaan. Shaw'ta moinen sooloilu otti niin paljon pattiin, että hän lisäsi näytelmän perään pitkän selostuksen siitä, miksi Eliza ja Higgins nimenomaan eivät menneet naimisiin. Suomut silmiltä My Fair Lady -faneilta!

Summa summarum: Pygmalion on paitsi näytelmäkirjallisuuden klassikko, myös vaivattomasti saatavilla ja oikein viihdyttävää lukemista. Kimppuun vain!

George Bernard Shaw: Pygmalion. 1912. Ladattu Project Gutenbergin sivuilta.