Nick Hornby: Fever Pitch

Kukapa olisi uskonut, että minä luen kirjan, jonka aiheena on jalkapallo?

En ole eläissäni katsonut yhtään kokonaista jalkapallomatsia eikä laji voisi suoraan sanottuna vähempää kiinnostaa, mutta kun kirjoittajana on Nick Hornby, päätin antaa aiheelle mahdollisuuden. Sillä – Hornbyn omin sanoin – ”the great thing about books is that you'll read anything that a good writer wants you to read”. (Lisää lainauksia lempi-Hornbystäni täällä.)

No, kuinka kävi? Kirjan luettuani en ole edelleenkään kiinnostunut jalkapallosta, mutta Hornbyn tavasta kirjoittaa pidän edelleen. Muiden häneltä lukemieni kirjojen tapaan Fever Pitch (1992, suom. Hornankattila) onnistuu olemaan yhtä aikaa arkisen konstailematon, hauska ja fiksu.

Fever Pitch on Hornbyn esikoinen, omaelämäkerrallinen muistelmateos, jossa kolmenkympin rajapyykin ylittänyt mies muistelee nuoruuttaan rakkaan jalkapalloharrastuksensa kautta. Hornbyn jalkapallofanius, tarkemmin sanottuna Arsenal-fanius, on kulkenut hänen mukanaan poika-ajoista asti ja saanut aika ajoin liki pakkomielteisiä piirteitä. Mitä tehdä, kun samalle päivälle osuvat ystävän häät ja tärkeä matsi? Jos tyttöystävä pyörtyy kesken ottelun loppuhuipennuksen, onko miehen aivan pakko uhrata nuo olennaiset minuutit seuralaisensa hoivaamiseen vai voisiko tämä odottaa hetken?

Hornby suhtautuu intohimoonsa yhtä aikaa ehdottoman vakavasti ja brittiläisen ironisella huumorilla. Hän käsittää kyllä, ettei Arsenalin maalintekovireellä järjellä ajatellen ole varsinaista yhteyttä hänen omaan menestykseensä elämässä, mutta jotenkin joukkueen nousut ja laskut tuntuvat silti korreloivan Hornbyn kohtalon kanssa. Voitot puskevat puhtia opintoihin ja ihmissuhteisiin, tappiot painavat faninkin maan rakoon.

Jalkapallosta piittaamattoman lukijan on vaikea samastua intohimoisen fanin syvimpiin tuntoihin harrastuksensa äärellä, mutta Hornby onnistuu nostamaan kokemuksensa kentältä ja katsomoista yleisemmälle tasolle. Lajia seuraamattakin lukijakin käsittää, mikä merkitys on lauantai-iltapäivien matseilla, joista tulee vanhempien avioeron jälkeen isän ja pojan ainoa yhteys, millaista voimantuntoa nuori mies voi ammentaa täysin keuhkoin ulvovalta stadionilta tai miten kotijoukkueen tappio voi olla se viimeinen pisara elämän kurjuuteen, kun kaikki muu tuntuu jo olevan pielessä.

Suosittelen urheilusta tai brittimiehen sielunelämästä kiinnostuneille lukijoille – tai muuten vain kokeiltavaksi.

Helmet-lukuhaasteessa tämä kirja sopisi tietenkin kohtaan 26. Elämäkerta tai muistelmateos, mutta voisin asettaa sen ehdolle myös kohtaan 15. Kirjan kansi on mielestäsi ruma.

Lukudiplomi suoritettu!

Onnittelukukkia lukudiplomisteille.

Tiukille meni, mutta valmista tuli! Lukudiplomista nimittäin. On siis aika vetää yhteen suoritukseni Hyönteisdokumentti-blogin hdcaniksen lanseeraamaan haasteeseen, jossa suoritettiin koululaisille tarkoitettua Kunnari-lukudiplomia kirjablogaten.

Haasteesta oli paljon hupia. Valitsin suoritettavaksi yläastelaisille (anteeksi, yläkoululaisille?) tarkoitetun Sinuhe-kirjatarjottimen ja siihen liittyvät 7. luokan tehtävät. Vanhemmille oppilaille suunnatuissa tehtävissä oli enemmän vakavamielistä analyysiä, mutta nuoremmat saavat vielä piirrellä ja askarrella. Kovin työläisiin tehtäviin en viitsinyt tarttua, mutta kivoja ideoita niissä oli! Ehkä joskus vielä innostun rakentamaan pienoismalleja lukemieni kirjojen tapahtumapaikoista...

Lukudiplomia oli hauska suorittaa siksikin, että sen myötä tulin lukeneeksi monta klassikkoa, joihin en ollut tullut aiemmin tarttuneeksi. 7.–9.-luokkalaisten Sinuhe- ja lukiolaisten Odysseia-kirjatarjottimilta löytyy hyviä lukuvinkkejä aikuisillekin.

Mitä siis tuli luettua?

1. Jännitystä:
Zacharias Topeliuksen Linnaisten kartanon viheriä kamari tarjosi kartanoromantiikkaa ja hurmasi satusetämäisellä kielellään. Tein etsintäkuulutuksen kartanon kummituksesta.

2. Menneisyyden tarinoita:
Kerstin Johansson i Backen Näkymätön Elina sai minut eläytymään ujon pikkutytön elämään ja kirjoittamaan Elinalle kirjeen.

3. Tulevaisuuden taruja:
H. G. Wellsin Maailmojen sodan myötä tutustuin 1800-luvun tieteiskirjallisuuteen ja piirsin avaruusaluksen, joka muistuttaa erehdyttävästi lypsyjakkaraa.

4. Fantasiaa: 
Leena Krohnin Tainaron oli kiehtova kurkistus hyönteisten asuttamaan maailmaan. Piirsin Tainaronin kartan ja kadehdin toisen lukudiplomisuorittajan eli Kujerruksia-blogin Linnean upeita hyönteispelikortteja.

5. Ihmisiä:
Mark Twainin Tom Sawyerin seikkailut tutustuttivat minut nokkelaan Tomiin, joka jopa täytti sivun ystäväkirjaani. Tähän kategoriaan olisi sopinut myös Nick Hornbyn Poika, mutta siitä en väsännyt tehtäviä.

6. Matkalla:
Toinen neuvokas poikaviikari löytyi Robert Louis Stevensonin Aarresaaresta. Annoin Jim Hawkinsille muutaman vinkin saarella tarpeellisista varusteista.

7. Luontotarinoita:
Jack Londonin Susikoira, toiselta nimeltään Valkohammas, vei minut Alaskan erämaahan, jota esittelin myös valokuvin. Kategoriaan olisi sopinut myös Herman Melvillen Moby Dick.

8. Huumoria:
Alun perin en hoksannut, että Miika Nousiaisen Metsäjätti sopisi huumorikategoriaan, sillä kirja oli minusta vakava ja aika surullinenkin. Tehtävä jäi siis tuoreeltaan tekemättä, mutta kun nyt muistelen teoksen huumoripitoisia kohtauksia, valitsisin esimerkiksi jonkin kitkeränhauskan dialogin päähenkilön raivostuttavan bisnes-bullshittiä suoltavan pomon kanssa.

9. Lyhytproosaa:
Tämäkin tehtävä unohtui, mutta Katja Kallion Tyypit viihdytti nasevilla ihmiskuvauksillaan. Yhdessä tehtävistä vaihdetaan kahden novellin päähenkilöt keskenään ja mietitään, millaisia kommelluksia vaihdoksesta syntyisi. Vaihdan siis keskenään italialaisen poikaystävän ja synnytyssairaalaystävän, jotta saadaan aikaan hedelmällinen romantiikan ja realismin yhteentörmäys.

10. Runoja ja näytelmiä:
Minna Canthin Anna Liisan luin jo aikoinaan koulussa, vaikka meillä ei lukudiplomeja suoritettukaan. Näytelmäklassikko vaikutti edelleen. Tein sille myös uudet kannet.

Kiitos hdcanikselle hauskasta haasteesta ja muille suorittajille mielenkiintoisista kirja-arvioista ja hienoista suorituksista tehtäviin!

Nick Hornby: About a Boy (Poika)

Parin kirjan ja parin elokuvan perusteella minulla oli Nick Hornbystä jo entuudestaan hyvin sympaattinen kirjailijamielikuva: Hornby kertoo sopivasti vakavuutta ja huumoria sekoittaen arkeen ankkuroituvia, lämminhenkisiä muttei imeliä tarinoita ihmisistä, joista on heidän vioistaan huolimatta helppo välittää. About a Boyn (1998) eli Pojan olin jo nähnyt Hugh Grantin tähdittämänä leffaversiona, ja nyt kirjan luettuani ilolla vahvistan, että sympatiani kirjailijaa kohtaan vain kasvaa.

Will on kolkyt ja risat urbaani sinkkumies, jonka arki kuluu lorvien, sillä muusikkoisän vuosien takaisen hitin rojaltit takaavat pojallekin kissanpäivät. Willin motto on päästä elämästä helpolla, ja mitä naissuhteisiin tulee, hän keksii, että erityisen helpolla pääsee, kun iskuyritykset kohdistaa miehenkipeisiin yksinhuoltajaäiteihin. Heitä löytyy kätevästi paikallisen tukiryhmän tapaamisista. Will soluttautuu ryhmään, mutta eipä aikaakaan, kun hän huomaa saaneensa elämäänsä vaivattoman petiseuran sijasta depressiivisen hipin ja tämän pikkuvanhan 12-vuotiaan pojan.

Willin ja Marcus-pojan erikoinen ystävyys on kirjan pääjuonne. Marcus on totinen poika, jota kiusataan koulussa, koska hänellä on vääränlaiset vaatteet, vääränlainen musiikkimaku ja kaikki muutenkin väärin. Aluksi Williä ei voisi vähempää kiinnostaa: Marcuksen ongelmat eivät ole hänen ongelmiaan, ja pojan äidin ongelmat ovat sitä vielä vähemmän. Olosuhteiden pakosta Will, aina vain omaan napaansa tuijottava ikiteini, saa kuitenkin vähitellen oppia ettei elämästä aina pääse helpolla, mutta joskus vaivannäkö saattaa jopa kannattaa.

Hornbyn romaaneista olin aiemmin lukenut Hyvät ihmiset, joka sekin oli hyvä, mutta Poika oli parempi. Will ja Marcus ovat molemmat omine omituisuuksineen liioiteltuja hahmoja, mutta henkisesti teini-ikäisen aikuisen ja henkisesti ikivanhan varhaisnuoren välisestä kanssakäymisestä irtoaa mukavan hornbymäistä huumoria. Eriparisen kaksikon hiljalleen muotoutuva ystävyyssuhde on kaikessa epätodennäköisyydessäänkin vetoava. Pidin myös siitä, miten Willin kuorta mursivat enimmäkseen pienet, arkiset ja usein vähän hölmöt tapahtumat, eivät välttämättä suuret tunnejäristykset. Jotenkin mukavan brittiläinen ote. Ja pisteet kotiin mainiosta dialogista!

Aioin osallistua Pojalla Lukudiplomi-haasteeseen, mutta kappas, olenkin jo suorittanut Sinuhe-tason Ihmisiä-sarjan Tom Sawyerin seikkailuilla. No, jos joku kaipaa mukavaa lukudiplomiluettavaa tai muuten vain mukavaa luettavaa, kannattaa kokeilla Hornbyä.

Nick Hornby: About a Boy. Penguin Books, 2002 (1st ed. Victo Gollanz, 1998). 278 s. Ostettu käytettynä. Suom. Poika, WSOY, 1999.

Elokuvia alkuvuodelta

Syksyn ja joulun elokuvien jatkoksi listaan tällä kertaa elokuvaelämyksiä tammi- ja helmikuulta. Edelliseen satsiin sattui mukaan pari mafiapläjäystäkin, mutta viime viikkoina on tullut katseltua hempeämpää menoa.

Atonement (2007)

Tämän elokuvan kohdalla olin aikonut lukea ensin Ian McEwanin kirjan, mutta en nyt sitten malttanut olla katsomatta elokuvaa. Kaunis se olikin: visuaalisesti upea (Keira Knightleyn vihreä iltapuku, ah) ja tunnelmaltaan tiheä (pisteet myös musiikille!). Jotenkin minusta tuntui silti, että elokuvan osat olivat eri paria keskenään: alun raukea kesäpäivä 30-luvun englantilaisessa maalaiskartanossa, keskiosan sota ja lopun nykyaika tuntuivat olevan kuin eri elokuvista. Petyin siis vähäsen, mutta olen entistä kiinnostuneempi lukemaan kirjan, joka vaikuttaa elokuvaversion perusteella vaikuttavalta, monikerroksiselta lukuelämykseltä.

Les Enfants du marais (1999)

Kiltti, nostalgiantäyteinen elokuva erilaisten ihmisten ystävyydestä Ranskan maaseudulla 1930-luvulla. Ei oikein iskenyt minuun. Ystävyyden ja yksinkertaisen elämän ylistys on sinänsä sympaattinen aihe, mutta elokuva oli jo liiankin naiivi ja muutenkin lattea.

Big Fish (2003)

Tämä Tim Burtonin elokuva oli mukavaa katseltavaa. Nuori mies palaa kotiin hyvästelemään sairaan isänsä, joka on aina tuskastuttanut jälkikasvuaan taipumuksellaan perättömään tarinointiin. Isän kuolinvuoteen äärellä poika oppii näkemään tarinoiden taakse. Elokuva tarjosi huikeaa mielikuvituksen lentoa, tarinankerronnan hurmaa ja koskettavaa sanomaakin. Olisi mielenkiintoista lukea alkuperäinen kirja, Daniel Wallacen Big Fish: A Novel of Mythic Proportions (1998).

High Fidelity (2000)

Olen lukenut Nick Hornbyltä vain kaksi kirjaa, romaanin Hyvät ihmiset ja kolumnikokoelman The Complete Polysyllabic Spree, mutta niiden ja About a Boy -elokuvan perusteella olen fani. Tämän Hornbyn samannimiseen romaaniin perustuvan elokuvan muistan nähneeni aiemminkin, mutta en ehkä kokonaan. Elokuva oli virkistävän miesnäkökulmainen (siirapiton) romanttinen komedia. John Cusack hyvä pääosassa. Sivuosassa ilveilevää Jack Blackiä en voi sietää.

Carnage (2011)

Roman Polanskin ohjaama, Yasmina Rezan näytelmään perustuva elokuva tapahtuu yhdessä huoneessa yhden iltapäivän aikana. Kaksi pariskuntaa tapaa selvittääkseen kahnauksen 11-vuotiaiden poikiensa välillä, mutta sivistynyt keskustelu lipsuu pian raiteiltaan. Intiimin pienimuotoinen elokuva tuntuu melkein siltä kuin olisi päässyt katsomaan Jodie Fosteria ja Kate Winsletiä livenä teatterin lavalla. Miespääosatkin ovat hyviä (Christoph Waltz ja John C. Reilly).

Water for Elephants (2011)

En ole lukenut Sara Gruenin kirjaa, mutta rohkenin jälleen katsomaan elokuvan ensin. Ihastuin 1930-luvun miljööseen ja värikkääseen sirkusmaailmaan upeine pukuineen ja yksityiskohtineen. Rakkaustarinan käänteet olivat ehkä jokseenkin ennalta-arvattavia, mutta kaiken kaikkiaan oikein viihdyttävä Hollywood-elokuva. Haluaisin lukea myös kirjan. Kummaa muuten, että vasta nyt tajusin, että tämän elokuvan pahiksena oli sama Christoph Waltz kuin Carnagessa!

Music and Lyrics (2007)

Kotikatsomomme miesjäsentä kiinnostavat enemmän gangsterileffat, mutta tämän romanttisen komedian katsoimme peräti jo toiseen kertaan, kun se sattui tulemaan telkkarista uusintana. Jostain syystä tämä menee paremmin alas kuin moni muu lajityypin edustaja. Hugh Grant comebackiä yrittävänä 80-luvun poptähtenä on kieltämättä aika hauska. Sympaattista tässä on minusta sekin, että pääpari tutustuu ja rakastuu yhdessä töitä tehden, ei maagisesta salamaniskusta.

L'Arnacoeur (2010)

Kappas, heti perään toinen romanttinen komedia, josta mieskin tykkäsi! Minua taas hämmästytti se, että hauskutuin ranskalaisesta komediasta, joita yleensä hieman vieroksun. Elokuvan idea on metka: Romain Durisin esittämä ammattihurmuri pelastaa naisia onnettomilta suhteilta. Durisin ja kumppaneiden jekut viihdyttivät, ja ah niin aurinkoiset maisemat saivat kaipaamaan kesäiselle Rivieralle. 

Nick Hornby: The Complete Polysyllabic Spree

Kiinnostuin Nick Hornbystä alun perin hänen kirjoihinsa perustuvien elokuvien About a Boy ja High Fidelity ansiosta: molemmat ovat hyvän mielen elokuvia, joissa on sopivassa suhteessa arkea ilman inhorealismia, huumoria ilman väkinäisiä vitsejä ja rakkautta ilman siirappia.

Itse kirjoista ensimmäisenä käteen osui How to Be Good (suomennettu nimellä Hyvät ihmiset), jonka perusteella ihastuin Hornbyn kehittämien juonikuvioiden lisäksi myös hänen tarkkanäköiseen, konstailemattomaan kirjoitustyyliinsä. Lukulistalle siis loputkin! Ensimmäisenä kohdalle osui The Complete Polysyllabic Spree (2006), kokoelma Hornbyn kirjallisuuskolumneja amerikkalaiseen The Believer -kulttuurilehteen.

Hornby on ilmiselvästi kirjabloggareiden hengenheimolainen. The Complete Polysyllabic Spree on kuin kirjaksi painettu blogi joltain oikein teräväpäiseltä, sujuvasanaiselta ja huumorintajuiselta eikä ollenkaan snobilta lukutoukalta. Kokoelma kattaa Hornbyn lukupäiväkirjan syyskuusta 2003 kesäkuuhun 2006. The Believerin nettisivujen mukaan kirjoitussarja jatkuu edelleen, mutta netissä saatavilla on vain otteita.

Parasta kirjassa on Hornbyn kuiva englantilainen huumori ja rento suhtautuminen kirjallisuuteen. Häntä ottavat aivoon ryppyotsaiset kriitikot ja muut kulttuurielitistit, jotka antavat ymmärtää, että vain vaikeatajuinen kirjallisuus on oikeaa kirjallisuutta, ja saavat lukemisen tuntumaan mukavan ajanvietteen sijasta vaivalloiselta suorittamiselta.

One of the problems, it seems to me, is that we have got it into our heads that books should be hard work, and that unless they're hard work, they're not doing us any good. [...] If reading books is to survive as a leisure activity - and there are statistics which show that this is by no means assured - then we have to promote the joys of reading, rather than the (dubious) benefits. I would never attempt to dissuade anyone from reading a book. But please, if you're reading a book that's killing you, put it down and read something else, just as you would reach for the remote if you weren't enjoying a TV programme.

Lukufilosofiansa mukaisesti Hornby pomppii aiheesta ja kirjasta toiseen "tavallisen" lukijan sumealla logiikalla. Kulttuurielämysten lisäksi hän kirjoittaa niistä arjen realiteeteista, jotka lukuharrastusta raamittavat: joskus ei vain ehdi lukea, joskus jalkapallo kiinnostaa enemmän, joskus hyväänkään kirjaan ei jostain syystä saa otetta. Pari kirjaa Hornbyltä jää kesken, koska hän ei kerta kaikkiaan muista, minne on ne jättänyt.

Epäonnisia sattumuksia enemmän Hornby kuitenkin kirjoittaa lukemisen iloista. The Believer -lehden linjana on myönteisyys - julkaisun työnimi oli The Optimist - joten kirjoitukset keskittyvät kirjailijoihin ja teoksiin, joiden parissa Hornby on viihtynyt. Satunnaiset hutivalinnat hän kattaa lyhyillä maininnoilla "nimeltä mainitsemattomista romaaneista", mutta varoo lyttäämästä hätiköiden kenenkään hengentuotteita. Kirja, joka ei iske tiettyyn lukijaan tietyssä elämäntilanteessa, saattaa olla nappivalinta jollekin toiselle tai jossain toisessa tilanteessa:

We are never allowed to forget that some books are badly written; we should remember that sometimes they are badly read, too.

Yhteensä Hornby mainitsee varmaan parisataa kirjaa. Minun muistilapulleni kiinnostavina vinkkeinä tarttuivat tällä kertaa nämä:

• Julie Orringer: How to Breathe Underwater - "... an outstanding collection of stories. Orringer writes about the things that everyone writes about - youth, friendship, death, grief, etc. - but her narrative settings are fresh and wonderfully knotty."
• Francis Wheen: How Mumbo-Jumbo Conquered the World - Suomeksi Kuinka humpuuki valloitti maailman, josta Booksy kirjoitti pari viikkoa sitten.
• Roddy Doyle - "... the Barrytown trilogy was an important source of inspiration for me when I was starting out: who knew that books written with such warmth and simplicity could be so complex and intelligent?"
• Amanda Eyre Ward: How To Be Lost - "... has that lovely tone that only American women writers seem to be able to achieve: melancholic, wry, apparently (but only apparently) artless, perched on the balls of its feet and ready to jump either towards humour or towards heartbreak, with no run-up and no effort."
• Marilynne Robinson: Gilead - "... a beautiful, rich, unforgettable work of high seriousness. [...] I didn't even mind that it's essentially a book about Christianity, narrated by a Christian; in fact, for the first time I understood the point of Christianity - or at least, I understood how it might be used to assist thought."
• Anne Tyler: The Amateur Marriage - "... made me very happy. Anne Tyler is the person who first made me want to write: I picked up Dinner at the Homesick Restaurant in a bookshop, started to read it there and then, bought it, took it home, finished it, and suddenly I had an ambition, for about the first time in my life."
• Miriam Toew: A Complicated Kindness - "You may think that you don't want to read about the problems of being brought up Mennonite, but the great thing about books is that you'll read anything that a good writer wants you to read."
• John Carey: What Good Are The Arts? - "... a very wise book, and a very funny book, but beyond even these virtues, it's a very humane, inclusive and emphatetic book..."
• Andrey Kurkov: Death and The Penguin - "... the penguin turns out to be a triumphant creation. I might read only books with animals from now on."
• Joshua Ferris: Then We Came to The End - "... his novel is set in an advertising office, and the rhythms and substance of a working day are slowly revealed to have the rhythms and substance of life itself."
• Michael Ondaantje: Running in the Family - "... a fever dream of a book, delirious, saturated with colour; it's a travel book, and a family history, and a memoir, and it's unforgettable."

Lukemisen lisäksi Hornby - kirjailija kun on - pohtii kiinnostavasti myös kirjoittamista. Sekä lukijana että kirjoittajana hän arvostaa hyvää tarinankerrontaa enemmän kuin nykykirjallisuudessa suosittua kieli- ja rakennekikkailua, jonka hän pelkää pönkittävän kulttuurin norsunluutorneja.

I am not particularly interested in language. Or rather, I am interested in what language can do for me, and I spend many hours each day trying to ensure that my prose is as simple as it can possibly be. But I do not wish to produce prose that draws attention to itself, rather than the world it describes, and I certainly don't have the patience to read it.

Hornby piikittelee lempeästi muun muassa kirjallisuuspalkintoja keräävän yltiöpelkistetyn kerronnan ihailua. Dickensiä lukiessaan hän arvelee, etteivät David Copperfieldin ja muiden tiiliskiviklassikoiden rönsyilevät juonenkäänteet ja sivuhenkilöt (joita joku on laskenut Dickensin keksineen noin kolmetoistatuhatta) läpäisisi tämän päivän kirjallisuusväen seulaa. Kirjailijaksi haaveilevia piiskataan karsimaan ja pelkistämään tekstiään niin, että Hornby miettii, tuleeko tiivistämisestä loppua ollenkaan.

Why does it always stop when the work in question has been reduced to sixty or seventy thousand words - entirely coincidentally, I'm sure, the minimum length for a publishable novel? I'm sure you could get it down to twenty or thirty, if you tried hard enough. In fact, why stop at twenty or thirty? Why write at all? Why not just jot the plot and a couple of themes down on the back of an envelope and leave it at that? The truth is, there's nothing very utilitarian about fiction or its creation, and I suspect that people are desperate to make it sound like a manly, back-breaking labour because it's such a wussy thing to do in the first place. The obsession with austerity is an attempt to compensate, to make writing resemble a real job, like farming, or logging. (It's also why people who work in advertising put in twenty-hour days.) Go on, young writers - treat yourself to a joke, or an adverb! Spoil yourself! Readers won't mind!

Vaikka Hornby pitää lukevan kansan puolta hienostelijoita vastaan, kosiskelevasta populismista kirjoituksissa ei ole kyse. The Complete Polysyllabic Spree arvostaa kaikenlaista lukemista, niin "hienoa" kuin "huonoakin", mutta kannustaa samalla lukijoita vaeltamaan rohkeasti eteenpäin ja pitkin poikin kirjallisuuden ihmeellisessä maailmassa.

Nick Hornby: How to Be Good

Nick Hornbyn How to Be Good (2001, ilmestynyt suomeksi nimellä Hyvät ihmiset) alkaa lauseella, joka sai minut heti koukkuun:

I am in a car park in Leeds when I tell my husband I don't want to be married to him any more.

Pakko tietää miksi ja mitä seuraavaksi!

Katie, keskiluokkainen lontoolaislääkäri, on hyvä ihminen: hän parantaa sairaita ja pelastaa henkiä päivät pitkät. Aviomies David, koti-isä, sen sijaan on jurnuttava hapannaama, joka ei tee muuta kuin valittaa ja irvailee. Kun David sitten päättääkin ryhtyä oikeasti hyväksi ihmiseksi - alkaa jakaa perheen lasten leluja köyhille ja majoittaa asunnottomia vierashuoneeseen - Katien erohalut joutuvat puntariin. Mies on kuin uusi ihminen... mutta mitä tehdä, kun elämä liian hyvän ihmisen kanssa onkin painajaista?

Kirjan kehyksenä ovat arkistakin arkisemmat ympyrät: ne kaikista perheistä tutut tilanteet, joissa murjotetaan ruokapöydässä, pilataan tunnelma väärällä äänenpainolla, kasataan ei-vielä-likaisia-muttei-enää-puhtaitakaan vaatteita tuolille makuuhuoneen nurkkaan.

Naulan kantaan kuvatut pienet sanat ja eleet tekevät Katien ja Davidin ontuvasta perhe-elämästä todentuntuisen, vaikka henkilöt ja tapahtumat heiluvat absurdin rajamailla. Perheen kotiin muuttaa tarinan edetessä muun muassa ihmeparantaja nimeltä DJ GoodNews ja koditon ongelmanuori Monkey.

Katie pohtii kirjassa kamalan isoja kysymyksiä. Mitä tarkoittaa olla hyvä ihminen? Kuinka hyvä on tarpeeksi hyvä? Milloin hyvyys muuttuu naiiviudeksi tai tekopyhyydeksi? Kenen onnesta hyvä ihminen on vastuussa - omastaan, perheensä, naapureidensa, koko maailman?

Hyvyyden lisäksi kirja ruotii avioliittoja, perheitä, ihmissuhteita. Katie haluaisi Davidin olevan toisenlainen, mutta kun miehen käytös yhtäkkiä kiepsahtaa pirullisesta enkelimäiseksi, vanhaa tuttua yrmyniskaa tuleekin melkein ikävä. Parisuhteen haaveet ja todellisuus joutuvat jatkuvasti törmäyskurssille. Jos menneet virheet voisi pyyhkiä pois, olisiko mikään toisin?

Omalaatuiset persoonat, oudot tilanteet ja Katien lakonis-ironis-sarkastis-hämmentynyt kertojanääni tuovat tarinaan riipivää komiikkaa. En ole lukenut muita Hornbyn kirjoja, mutta ihastuin tyyliin kovasti.