Emile Zola: Nana

Edouard Manet: Nana (1877)

Vanhojen kirjojen vaivaton saatavuus e-kirjoina on nostanut klassikkoharrastukseni aivan uudelle tasolle. Kirjoja on saatavilla mielin määrin ja suuri osa vieläpä ilmaiseksi, joten niitä on helppo napsautella varastoon lukulaitteeseen tai kännykkään. Jotenkin kynnys tarttua klassikoihin on minulle matalampi sähköisessä muodossa kuin perinteisinä paperikirjoina. Monista sivumäärältään paksuista tai muuten vain maineeltaan raskaista kirjoista tulee jotenkin helpommin lähestyttäviä, kun ne yhtäkkiä mahtuvatkin kännykkään.

Älypuhelimen näytöllä tutustuin myös Emile Zolan Nanaan (1880). Minua veti kirjan pariin tietysti aina niin kiehtova 1800-luvun Pariisi, sen uutuuttaan hohtavilla bulevardeilla promeneeraileva hienosto ja varjoisille kujille houkutteleva paheellinen demi-monde.

Aloitin kirjan ensin ranskaksi, mutta Elisa Kirjan valikoimista löytynyt suomennos houkutti kielenvaihtoon kesken matkaa. Yrjö Weijolan käännös vuodelta 1930 menetteli. Jotkut suomennoksen ilmaisut kuulostivat minun korvaani hieman kömpelöiltä, mutta oli tekstin reklaamitauluissa ja spenaatissa myös oma viehätyksensä.

Pääsin kaipaamaani Pariisi-tunnelmaan heti kirjan ensiriveillä. Ne vievät lukijan Variétés-teatteriin, jossa punaiset samettituolit, kultakoristeiset pyöröholvit ja himmennetyt kristallikruunut odottavat alkavaksi uuden näytelmän ensi-iltaa. Esityksestä kohisee jo le tout Paris, sillä näyttämölle on nousemassa teatterinjohtajan uusi löytö, Venuksen rooliin valittu Nana:

Tuskin Diana oli jäänyt yksin, kun Venus jo saapui. Kautta koko katsomon kävi väristys. Nana oli alasti. Hän oli alasti tyynen rohkeasti, varmana ruumiinsa kaikkivallasta. Ohut huntu oli hänen koko pukunsa, ja sen läpi saattoi aavistaa, saattoi nähdä hänen pyöreät hartiansa, hänen amatsoonirintansa ruusuisine nisineen, jotka olivat jäykän uhmaavat kuin keihäänkärjet, hänen pyöreät lantionsa, jotka keinuivat hekumallisesti, hänen rasvanvalkoiset reitensä, koko hänen ruumiinsa, joka oli hohtava kuin meren vaahto. Venus, aalloista noussut, verhona vain hiuksensa! Nanan nostaessa käsivarsiaan näkyi parrasvalossa hänen kainalokuoppiensa kultaiset karvat. Kukaan ei taputtanut käsiään. Kukaan ei nauranut enää; miesten vakavat kasvot olivat jännittyneet, he tuijottivat nenä ohentuneena ja suu kiihtymyksestä kuivana. Oli kuin katsomon yli olisi leijaillut tuulahdus, hyvin lempeä, mutta täynnä epämääräistä uhkaa. Hyväntahtoisesta lapsesta tuli äkkiä esiin nainen, joka tehden mielet levottomiksi sukupuolellaan kutsui kiimanpuuskassa halujen tuntemattomaan valtakuntaan. Nana hymyili edelleen, mutta hänen hymynsä oli terävää ja uhkasi murhalla miestä.

Tällaista on Nanan vetovoima: vastustamatonta, vangitsevaa, vaarallista. Nuori nainen – ennen katutyttö, nyt aloitteleva näyttelijätär ja jo kokeneempi kurtisaani – vetää miehiä puoleensa kuin kärpäspaperi. Nanan lumoihin lankeaa miesparka toisensa jälkeen, eikä kenellekään heistä käy kovin hyvin. Itse asiassa kaikille käy todella huonosti. Maine, rahat, terveys tai jopa henki lähtee matkan varrella yhdeltä jos toiseltakin.

Nana itse on erikoinen hahmo. Hänestä ei ole helppo pitää: Nana on itsekäs, oikutteleva, piittaamaton, typerä ja lapsellinen. Hän tuhlaa muiden rahoja vain tuhlaamisen ilosta, rikkoo kalliita lahjoja vain rikkomisen ilosta, nöyryyttää ihmisiä vain nöyryyttämisen ilosta. Sitten taas välillä Nanasta pilkahtaa toinenkin puoli. Tuhlaileva heitukka osaa olla myös antelias, ja äkkipikainen tuittuilija osaa ihastua yhtä äkkinäisesti kuin vihastua.

Zolaa on käsittääkseni moitittu naisvihamieliseksi. Jos kirjan päähenkilön haluaa nähdä jonkinlaisena yleispätevänä naiseuden vertauskuvana, Nana ei kieltämättä anna kovin imartelevaa kuvaa sukupuolestaan. Juuri tämän naisyksilön kuvauksena se sen sijaan on mielenkiintoinen muotokuva.

Kirjallisuustieteilijät osannevat kertoa asiasta lisää, mutta Wikipedia-oppimäärän perusteella tuumailen vain, että tässä on ilmeisesti kyse Zolan edustamasta naturalismista: yksilön tarkastelusta olosuhteidensa ja yhteiskunnallisen taustansa valossa. Nanan hahmo kuulemma vilahtaa jo Zolan edellisessä romaanissa, jossa Nana on vielä vain köyhä, likainen katutyttö. Tässä kirjassa katutyttö raivaa tiensä kullattuihin salonkeihin, mutta vaikutelmaksi jää, että pohjimmiltaan katutyttö on aina katutyttö.

Nanan alkukantainen vetovoima on niin kaikkivoipaa, että siihen on paikoin vaikea uskoa. Miten tuo typerä hanhi muka saa miehet pauloihinsa niin, että he ovat valmiit luopumaan kaikesta yksien ruusuisten nisien ja rasvanvalkoisten reisien takia (mmh, nuo kuvaukset...)? Zola ei mairittele Nanaa tämän luonnetta kuvatessaan, mutta kirjan miehet ovat kyllä vähintään yhtä typeriä ja heikkoluonteisia.

Väkevimmin Nanan vaikutus välittyy kreivi Muffat’n kokemuksista. Ankaran kasvatuksen saanut pystyynkuolleen aatelissuvun vesa ei ole koskaan kokenut mitään rehevän, estottoman Nanan kaltaista. Nana näyttäytyy tunnontuskissa ja uskonnollisen vakaumuksensa paineissa kärvistelevälle kreiville todellisena paholaisena. Naisen sukupuolinen vetovoima on kaiken pahan alku ja juuri: Tässä oli tuo kultainen peto, tietämätön omasta voimastaan, joka pelkällä löyhkällään mädätti maailman.

Kreivin lisäksi Nanan lumoihin lankeaa vauras hevostallin omistaja Vandeuvres, nuori ja naiivi Georges Hugon, Georgesin isoveli Philippe ja monta muuta. Nana kokee romanssin myös toisen Variétés-teatterin näyttelijän, Fontanin, kanssa, mutta tasaveroista, tasapainoista suhdetta ei siitäkään muodostu. Myös naisten välistä rakkautta kokeillaan, kun Nana heittäytyy suhteeseen toisen nuoren prostituoidun, Satinin kanssa.

Voin kuvitella, että ilmestymisaikanaan Nana on herättänyt pahennusta. Melko synkeän kuvan ihmisluonnosta se antaa nykylukijallekin. Paheet ja houkutukset vaanivat kaikkia, eikä kukaan pysty niitä vastustamaan. Hetken huuma ajaa kaiken muun ohi, ja oma napa on aina lähin.

Näistä masentavista mietteistä huolimatta kirjaa oli ilo lukea. Pientä miinusta annan henkilöiden lukuisuudesta: sivuhenkilöitä vilahteli kirjassa melkoinen liuta, enkä aina muistanut, kuka oli kuka. Osaksi tämä johtunee siitä, että Nana on yhdeksäs osa Zolan 20-osaisessa Rougon-Macquart-romaanisarjassa, ja jotkut henkilöistä on ilmeisesti esitelty jo sarjan aiemmissa osissa. Muuten pidin Zolan värikkäisiin kuvailuihin panostavasta kerronnasta. Hieltä ja ihomaalilta haisevat teatterin pukuhuoneet, kauppakujien värikkäät näyteikkunat, Nanan tuhlailevasti sisustetun asunnon ylellisyys... Ah!

Osallistun kirjalla Ofelia Outolinnun 1800-luvun kirjat -haasteeseen, jossa täten ylenen varakreivittäreksi. Elättelen haaveita kreivittären arvonimestä vuoden loppuun mennessä. Nanan emännöimiltä illallisilta sain myös mainioita ideoita Lue ja syö -haasteeseen. Niistä toivottavasti lisää tuonnempana!

Émile Zola: Nana (1880). Suom. Yrjö Weijola, ensimmäisen kerran julkaissut Minerva, Helsinki, 1930. ISBN 978-952-282-415-8. E-kirjan toteutus: Elisa Kirja, 2012

Kuva: Edouard Manet: Nana (1877). via Wikimedia Commons. Source: The Yorck Project: 10.000 Meisterwerke der Malerei. DVD-ROM, 2002.