Luettuja 2019 - kolmas osavuosikatsaus

Kesän ja syksyn kirjoja, joiden mukana matkasin Guernseyn saarelta Saint-Helenalle ja Louisianan Grand Islelle ja Suomenlinnasta Pääsiäissaarille. (Saaritematiikka toimikoon aasinsiltana.)

Mary Ann Schaffer & Annie Barrows: Guernsey Literary and Potato Peel Society (2008)

Tämä kirja on hurmannut monet, ja hurmasi minutkin. Ihana tunnelma, ja kirjeromaanimuoto viehätti. Guernseyn saari oli minulle aivan uusi tuttavuus, joten nojatuolimatka historiaan oli siltäkin osin antoisa. Haluaisin nähdä myös elokuvan!

Kyllikki Villa: Pakomatkalla - Toinen lokikirja (2007)

Samankaltaiset tunnelmat kuin Vanhan rouvan lokikirjasta. Oli kiinnostavaa lukea omia teitään kulkevan eläkeläisrouvan matkoista, mutta kirjojen tunnelma on kovin melankolinen. Tämäkin kirja vei saarelle, josta en etukäteen tiennyt juuri mitään: en ollut koskaan tullut edes ajatelleeksi, millainen paikka Saint-Helenan saari on (paitsi Napoleonin vankila). 

Anita Hallama: Sydämen kieltä sydämelle (2001)

Mökin kirjahyllystä poimin lukemiseksi Anita Hallaman otteita päiväkirjoistaan, joissa hän kirjoittaa suhteestaan Urho Kekkoseen. Presidentin ja diplomaatinrouvan suhde oli Kekkosen ajan Suomessa julkinen salaisuus. Tällä kirjalla Hallama halusi vuosikymmeniä tapahtumien jälkeen tuoda julkisuuteen oman näkökulmansa.

Kirja tarjoaa mielenkiintoisia kurkistuksia legendaarisen, karismaattisen valtionpäämiehen yksityiseen puoleen, ja Hallama itsekin vaikuttaa olleen aikamoinen persoona.

Historiallisena dokumenttina kirjaan ei voine aivan varauksetta luottaa. Hallaman päiväkirjat heijastavat tietysti ensinnäkin kirjoittajan subjektiivista käsitystä ja kokemusta, ja toisekseen kirjan esipuheessa käy ilmi, että Hallama on ottanut mukaan vain valikoituja otteita muistiinpanoistaan. Monissa niistä hän siteeraa Kekkoselta saamiaan kirjeitä, mutta itse kirjeitä ei julkistettu (lieneekö tämä muuttunut sittemmin?), ja Hallaman kirjeet Kekkoselle eivät ole säilyneet.

Kate Chopin: The Awakening and Other Stories (1899)

Olin aiemmin kuunnellut Kate Chopinin romaanin The Awakening (Herääminen) (1899) äänikirjana, mutta päästyäni käymään viime vuonna Louisianassa innostuin ostamaan kirjan ja lukemaan sen uudelleen, tällä kertaa paperilta. Tässä painoksessa mukana oli myös Chopinin lyhyempiä novelleja.

The Awakening herätti minussa samankaltaisia mietteitä kuin ensimmäisellä kerralla: ihastusta Chopinin rohkeudesta porautua sovinnaisen naisen epäsoveliaisiin tunteisiin ja samalla hämmennystä ja ärtymystä, koska Edna on niin hankala – ja sitten vielä hämmennystä ja ärsytystä siitä, että minä, vapaamielinen 2010-luvun nainen, hämmennyn ja ärsyynnyn naisesta, joka ei ajattele ja toimi niin kuin naisen ”pitäisi”.

Oli mielenkiintoista lukea kirja sen jälkeen, kun olin itse käynyt sen kuvaamilla seuduilla ja lueskellut Louisianan historiasta. Edna oli helppo kuvitella New Orleansin hienostokortteleihin, ja kirjan novelleissa vilahtelevat hahmot tarjosivat kurkistuksia 1800-luvun Louisianan monimuotoisuuteen. Chopinin novelleissa on ovela tunnelma, jossa onni häilyy vain hiuskarvan päässä epäonnesta, ja kumpikin saattaa sittenkin olla sitä toista.

Katja Kallio: Karilla (2008)

Tartuin tähän Kallion kirjaan ensimmäistä kertaa vuosia sitten, mutta silloin ei jotenkin napannut. Nyt sen sijaan nappasi.

Pidän Kallion tyylistä kirjoittaa: teksti tuntuu harkitulta ja hiotulta, kuin kirjailija haluaisi antaa lukijalle huolella valitun ja kauniisti paketoidun lahjan, mutta ei silti väkinäiseltä tai elottomalta. Tapahtumat ja henkilöt ovat yhtä aikaa arkitodellisuuteen ankkuroituja ja kiinnostavalla tavalla tyyliteltyjä tutkielmia ihmisluonnon erikoisuuksista. 

Kalliolta olen lukenut myös Säkenöivät hetket, Elokuvamuistin ja Tyypit.

Ronald Wright: A Short History of Progress (2004)

Tämä kuuluu sarjaan hyvät mutta masentavat kirjat. Kirja vastaa teemoiltaan Jared Diamondin teosta Collapse – How Societies Choose to Fail or Succeed eli aiheena on tässäkin yhteiskuntien nousu ja tuho. Wright pohtii sivilisaatioiden kehitystä, kukoistusta ja rapistumista niiden yhteiskunnallisen järjestäytymisen, teknologis-taloudellisen edistyksen ja ekologisten paineiden ristiaallokossa. Lopputulos on, että otsikon progress kaipaisi kenties usein seurakseen kysymysmerkin tai lainausmerkit – ja masentavaa kyllä, sitten kirjan julkaisun moni asia etenkin maapallon ekologisen kantokyvyn osalta on mennyt vain kehnompaan suuntaan.

Wrightin ja Diamondin kirjojen historiallisesta tarkkuudesta tai analyysin validiudesta en osaa sanoa, mutta molemmat olivat mielenkiintoista luettavaa. Siinä missä Diamondin opus (muistaakseni) pureutuu esittelemiensä yhteisöjen ja ajanjaksojen vaiheisiin yksi kerrallaan, Wrightin kirja sukkuloi aikakaudesta ja maanosasta toiseen. Tällainen läpileikkaus tuottaa lukijalle kiinnostavia oivalluksia, mutta vaatii kouluhistoriapohjalta ponnistavalta lukijalta jonkinasteista tarkkaavaisuutta, kun muinaisesta Mesopotamiasta syöksähdetään milloin Pääsiäissaarille, milloin mayatemppeleihin. Wright kyllä pyörittelee laajoja kokonaisuuksia miellyttävän helposti lähestyttävästi.

Ulla-Lena Lundberg: Jää

Ulla-Lena Lundbergin Jäästä (2012) on kirjoitettu niin paljon, että en jotenkin saa aikaiseksi. Mitä osaisin sanoa? Minäkin uppouduin ja rakastuin tähän kirjaan. 

Saariston karuus ja kauneus. Millaista elämä siellä olikaan, keskellä pimeää talvea tai tuulista syksyä, ja keskellä kesän ohikiitävää valoa. Verkkaisen arjen tasaisuus ja samalla jokaisen ihmisen kohtalon arvaamattomuus. Sydämeen tarttuvat, syvästi inhimilliset ihmiset. Ihailin Monan valpasta toimeliaisuutta ja Petterin kärsivällistä lempeyttä. Kirjan avainkohdassa huomasin ajattelevani, että eihän se oikeasti mennyt näin, eihän, aivan kuin kirjan kuvaama maailma olisi ollut todempi kuin paperille piirtyvät sanat. Sitä se Jäätä lukiessa oli.

Ulla-Lena Lundberg: Jää. Teos & Schildts & Söderströms, 2012. Suom. Leena Vallisaari. Lainattu.

Ulla-Lena Lundberg: Marsipaanisotilas

Jos edellinen lukemani kirja tuotti minulle eläytymisvaikeuksia, tämän kanssa kävikin sitten aivan päinvastoin: taisi olla hyvin, hyvin pitkään aikaan ensimmäinen kerta, kun romaani sai minut itkemään. (Osansa asiaan saattoi tosin olla sillä, että luin kirjaa hormonihuuruissa synnytyslaitoksella...!)

Ulla-Lena Lundbergin Marsipaanisotilas (2001) oli siis mieleenpainuva lukukokemus. Ajattelen aina, että sotakirjat eivät minua juuri kiinnosta, mutta kiinnostavathan ne, kun ne ovat hienosti kirjoitettuja. Esimerkiksi Heidi Köngäksen Dora, Doraan ihastuin, ja niin ihastuin tähänkin.

Ensimmäinen asia, josta Marsipaanisotilaassa pidin, olikin juuri se, miten se kertoi sodasta. Kirjassa oli mukana Kummelin perheen kaikkien jäsenten kokemus talvi- ja jatkosodan vuosista sellaisina kuin ne olivat jokapäiväisessä elämässä. Isänmaallista innostusta, armotonta tylsistymistä, sokerinhimoa, rohkeutta, turhautumista, paketteja kotoa, hirveitä raakuuksia, likaisia vaatteita, huulenheittoa, silavaa, uudet kengät, aina sydänalassa painavaa pelkoa, tyhjä ruokakomero, uusia ihastuksia, pohjatonta väsymystä... Kaikkea tavalliseen elämäänkin kuuluvaa, mutta ihmistä vaivihkaa peruuttamattomasti muuttavan epätavallisissa olosuhteissa.

Päähenkilöiksi kirjassa nousevat veljekset Göran ja Frej. Hilpeä Göran ja vakava Frej päätyvät sodassa eri tehtäviin ja ovat luonteiltaan liki päinvastaista laatua. Molemmilla on vikansa ja sokeat pisteensä, mutta molempien sotaa oli silti helppo myötäelää. Hieman etäämpää Kummelin perheen sotaan osallistuu velvollisuudentuntoinen isoveli Petter, joka hoitaa leiviskäänsä kotirintamalla. Yhtä eläviä henkilöitä ovat myös perheen vanhemmat, tuuliviirimäinen Leonard-isä ja käytännöllinen Martha-äiti, ja perheenjäsenistä pienimpään rooliin jäävä pikkusisko-prinsessa Charlotte.

Pidin paljon Lundbergin tavasta kirjoittaa. Kirjailijan ääni on sympaattisesti läsnä henkilöidensä elämässä ja lähellä lukijaa. Lundberg kuvaa kirjan henkilöiden ajatuksia ja tunteita tarkasti ja rehellisesti, mutta lempeästi. Vaikka kirja kertoo surullisista ja rankoista asioista, päällimmäiseksi siitä jää mieleen lämmin ihmisen inhimillisyyden ymmärrys ja arvostus.

Monen muun lukijan tavoin minäkin tartuin Marsipaanisotilaaseen sen myöhemmin ilmestyneen sisarteoksen Jään Finlandia-voiton innoittamana. Olen iloinen, että luin kirjat tässä järjestyksessä: Marsipaanisotilas tulee ajallisesti ensin, ja blogikirjoitusten perusteella vaikuttaa siltä, että monelle Jäästä hurmaantuneelle tämä jäi sen jälkeen vähän vaisummaksi lukukokemukseksi. Oli siis hienoa ihastua ensin täysillä Marsipaanisotilaaseen ja jatkaa sitten Petter Kummelin myöhempiin vaiheisiin.

Ulla-Lena Lundberg: Marsipaanisotilas. Gummerus, 2001. Suom. Leena Vallisaari. Alkuteos Marsipansoldaten, 2001.

Karoliina Timonen: Kesäinen illuusioni

Luin Karoliina Timosen Kesäisen illuusionin (WSOY, 2015) toissa viikonloppuna, kun sää oli ensimmäistä päivää tänä vuonna ihan oikeasti kesäinen. Erinomainen ajoitus! Tämä kirja nimittäin suorastaan huokuu mitä kesäisintä kesää.

Kesäisen illuusionin päähenkilö, nelikymppinen Klarissa, muuttaa pariksi kuukaudeksi yksin saareen miettimään huonosti sujuvan avioliittonsa tilaa ja kirjoittamaan seuraavaa romaaniaan. Piiliniemi on idyllinen paratiisi, mutta pian Klarissan mieltä alkaa hämmentää vastarannan Variskallio, jossa kesää viettää toinen yksinäinen. Veneet kulkevat salmea eestaas, kun Klarissa ja charmantti naapuri alkavat viihtyä yhä tiiviimmin yhdessä...

En ollut lukenut etukäteen kustantajan kuvausta ”psykologisesta trilleristä”, joten en tiennyt, mitä tyylilajia kirjalta odottaa. Tiivis tunnelma syntyi kuitenkin jo heti ensisivuilla. Huumaavan vehreä saari, puiden suhina ja lintujen siritys, rannan kuuma hiekka ja laineiden liplatus – ja kaiken kauneuden lomassa aavistus, että tapahtumaisillaan on jotain arvaamatonta, kenties uhkaavaa. Kirja on sivumäärältään lyhyt mutta tunnelmaltaan täysi, yhtä aikaa raukea ja rauhaton kuin lähestyvästä ukonilmasta raskas hellepäivä.

Jo Timosen esikoista lukiessani vaikutuin kirjoittajan kyvystä imaista lukija mukaan tekstiin. Kesäisessä illuusionissa kirjan jännite rakentuu vielä vahvemmin pienissä yksityiskohdissa, eleissä ja aavistuksissa. Tässäkin kirjassa mukana on myös arkitodellisuuden ulkopuolelle kurottavia aineksia. Niistä en aina hirmuisesti innostu, mutta Kesäisessä illuusionissa arvoituksellisuus pysyi vielä nipin napin mukavuusalueellani. Kirja tuntui maagiselta kesäsadulta aikuisille. Tällä kertaa vihjeitä yliluonnollisiin ilmiöihin ei myöskään yliselitetty, mikä minua Aika mennyt palaa -romaanissa hieman vaivasi.

Sitä jäin miettimään, miksi Timonen oli valinnut uudelleen päähenkilöksi jo esikoisromaanista tutun Klarissan. Kirjat ovat keskenään erilaiset ja muodostavat kumpikin oman itsenäisen kokonaisuutensa, joten olisi sääli ajatella Kesäistä illuusionia jonkinlaisena jatko-osana. Niinpä päätin lukiessani olla ruotimatta asiaa sen enempää, vaikka hieman pohdin silti, oliko valinnan taustalla jokin syvempi merkitys tai tarkoitus. Jäikö minulta jotain tärkeää oivaltamatta? Tällaisia mieltä kutkuttamaan jääneitä asioita oli itse asiassa kirjassa paljon muitakin, ja juuri ne osaltaan rakensivat tekstin tiivistä tunnelmaa. Mikä on vain tuulen kahahdus oksistossa, mikä taas merkki tai enne? 

Timosen edellisen kirjan lisäksi Kesäinen illuusioni kurkottelee intertekstuaalisesti moneen muuhunkin suuntaan. Lukiessa tuli väistämättä mieleen Juhani Ahon ihana klassikko, Suomen kesää ja suuria tunteita tulviva Papin rouva – ja silmäniskuna lukijalle avioelämäänsä pettyneen naisen kaihon kohde on tässäkin kirjassa nimeltään Olavi. Tarinan tummemmat sävyt puolestaan saivat ajattelemaan Daphne du Maurier'n Rebekkaa, joka sekin on jälkisanojen mukaan innoittanut kirjailijaa. Françoise Sagania jälkisanoissa ei mainittu, mutta minulle tuli kirjan tunnelmasta mieleen myös Tervetuloa, ikävän helteinen kohtalokkuus. Piti oikein käydä tarkistamassa, oliko siinäkin kesäkolli nimeltä Cédric... Ei ihan, vaan Cyril!

Kesäinen illuusioni on kesäkirja par excellence. Romaanin ahmaisee yhdessä iltapäivässä auringossa loikoillen tai iltahämärissä mökin nurkkien narinaa kuulostellen, ja sitten voikin pujahtaa viileään järveen tai pehmeän peiton alle tarinan viehkeän hämmennyksensekaisesta jälkimausta nauttimaan.

Karoliina Timonen: Kesäinen illuusioni. WSOY, 2015. Ostettu e-kirjana Elisa Kirjasta.

Heidi Köngäs: Dora, Dora

Vau.

Tämä jäi päällimmäisenä mieleen Heidi Köngäksen kirjasta Dora, Dora (Otava 2012). Minulla ei kirjaan tarttuessani ollut juuri minkäänlaista mielikuvaa, mitä siltä odottaa (en muistanut taannoista Finlandia-ehdokkuuttakaan), joten loistava lukuelämys tuli ihan puun takaa.

Natsi-Saksan varusteluministeri Albert Speer matkustaa jouluna 1943 Suomeen tarkastamaan Petsamon nikkelikaivosta. Speer on yksi kirjan neljästä minäkertojasta. Muut ovat hänen yksityissihteerinsä Annemarie Kempf, saksalaisjoukkoja viihdyttämään tuotu taikuri Himmelblau ja nuori suomalainen tulkki Eero Kallankari.

Pitkään aikaan ei tapahdu juuri mitään. Speerin seurueen auto ajaa kohti pohjoista, halkoo loputonta talvea, kylmää ja pimeää. Matkustajat ovat vaipuneet omiin ajatuksiinsa. Niiden kautta rakentuvat kirjan jännitteet: kaikkien mieltä pingottaa pitkittynyt sota, mutta jokaisella on omat murheensa ja pelkonsa. Speeriä kiusaa välirikko Hitlerin kanssa. Annemarien mieltä painaa huoli sekä Speeristä että omasta aviomiehestä kaukana rintamalla. Taikuria ja tulkkia jähmettää suorituspaineiden lisäksi jo silkka kivikasvoisen mahtimiehen läheisyys.
 
Vaikutuin kirjassa sekä aiheesta että Köngäksen tavasta kirjoittaa.

En tiedä, kuinka paljon kirjan tapahtumilla on todellisuuspohjaa, mutta Speerin matka Lappiin oli todella mielenkiintoinen aihe. Saksalaisten hallitsemat kaivokset, tukikohdat ja vankileirit tekivät historiaa konkreettiseksi, ja kiinnostava oli myös kirjan antama kuva saksalaisten ja suomalaisten suhtautumisesta toisiinsa jatkosodan aikana. Kirjan saksalaisille suomalaiset vaikuttavat olevan hieman yksinkertaisia mutta harmittomia apureita. Suomalaiset taas eivät voi olla ihailematta Saksan sotakoneiston voimaa, vaikka se samalla loukkaa alistettuun asemaan joutuneen kansan ylpeyttä ja pelottaa.

Köngäs antaa kirjan kertojille kullekin omanlaisensa äänen. Lyhyet luvut valottavat samoja tapahtumia eri henkilöiden näkökulmasta. Viileän analyyttinen, numeroita rakastava Speer kätkee särönsä maailmalta eri tavalla kuin hermostuneen tunteikas taikuri, mutta omaa heikkouttaan ei kukaan tahdo paljastaa. Taistelutahtoa on pidettävä yllä, tai siltä ainakin on näytettävä.

Kirja näyttää sodasta sen puolen, joka on kätketty ihmisten sisään. Milloin on lupa myöntää itselleen, että entiset ihanteet ovat murentuneet? Ettei kerta kaikkiaan enää jaksa eikä oikeastaan edes välitä? Väsymätön Speer, Hitlerin uskottu, takertuu ihailemaansa johtajaan kuin oksaan koskessa. Annemarien käsi ei enää tahtoisi nousta tervehdykseen, joka ennen sai hänen sydämensä takomaan intoa ja ylpeyttä. Nuorena poikana rintamalle hinkunut tulkki kaipaa takaisin kotiin, takaisin rauhaan.

Hieno kirja. Tällaisten teosten äärellä sitä muistaa, miksi kirjallisuutta on.

Helmet-lukuhaasteessa voisin sijoittaa kirjan ainakin kohtiin 2. Matkakertomus, 8. Kirja kirjailijalta, jonka tuotantoa et ole lukenut aiemmin tai 44. Kirjassa joku kuolee.

Heidi Köngäs: Dora, Dora. Otava, 2012. 318 s. Ostettu e-kirjana.

Katja Kallio: Säkenöivät hetket

Olin lukenut Katja Kalliolta aiemmin kolumnikokoelmat Elokuvamuisti ja Tyypit, mutta Karilla-romaanissa en jostain syystä päässyt alkusivuja pidemmälle. Säkenöivät hetket (Otava, 2013) kuitenkin vaikutti jo takakannen perusteella kirjalta, josta pitäisin. Menneen maailman nostalgiaa ja naiskohtaloita sukupolvesta toiseen, ah! Kansikuvakin (Emmi Kyytsösen käsialaa) on ihana.

Uumoilemiani teemoja ja tunnelmia kirja tarjosikin. Hangon kylpylä kesällä 1914: vauraiden venäläisvieraiden silkkien kahina, mäntyjen runkoja punertava aurinko, laineiden liplatus. Ja sitten maailman äkkinäinen murros, nuoren huolettoman Ellyn varttuminen aikuiseksi naiseksi, jonka elämä on kaukana silkistä ja sametista – ja joka vuorollaan kohtaa kasvavissa tyttärissään seuraavan sukupolven huolet ja intohimot.

Kallio kirjoittaa kauniisti. Henkilöhahmojen mielenliikkeet nivoutuvat arjen yksityiskohtiin. Vaimo leipoo mustikkapiirakkaan avioliittonsa tilan, ja kahvimyllyn painossa syliä vasten tuntuu pelko tulevaisuudesta. Nautin näistä havainnoista, niiden herkkyydestä ja oivaltavuudesta, pienistä tunnistettavista hetkistä ja tunteista. Kallion teksti on huolellista ja viimeisteltyä, mutta jotenkin se pysyi minulle vielä pakottoman tuntuisena (esimerkiksi Riikka Pulkkisen Tottaa lukiessani minusta tuntui, että tunnevireiden tarkkailu kääntyi tarkoin punnitussa siloisuudessaan jo lukijaa etäännyttäväksi).

Päällimmäisenä kirjasta jäi mieleen kolmannen sukupolven, Ellyn keskimmäisen tyttären Beatan, tarina. En tiedä, johtuiko tämä yksinkertaisesti siitä, että Beatan osuus päätti kirjan, vai siitä, että temperamentikas Beata oli henkilönä äitiään värikkäämpi persoona. Olisin ehkä kuvitellut, että Ellyn ja Beatan äiti–tytärsuhde saisi kirjassa enemmänkin tilaa, mutta toisaalta en lukiessani erityisemmin kaivannut sen perusteellisempaa käsittelyä. Beata riitti omana itsenään, äiti jossakin taustalla niin kuin aikuistuvien lasten äidit taitavat olla. 

Jos kirjan sukupolvinäkökulmaa ajattelee, irrallisimmaksi jäi Ellyn äidin Ingan tarina, joka tuntui tarinan edetessä haipuvan ikään kuin prologiksi Ellyn ja Beatan kohtaloille. Vuosisadan alun kylpyläelämä oli loppujen lopuksi kirjassa pian ohi. Samalla tämä etäisyys isoäidin ja tyttärentyttären kohtaloiden välillä osaltaan rakensi kirjan hellänhaikeaa tunnelmaa. Haikeimmaksi se tuntui tiivistyvän Ellyn hahmossa. Siihen suodattui ajan kuluminen ja maailman muutos, nuoruuden kultaisten päivien vaihtuminen aikuisen ankaraan arkeen, maailmalta suojautuminen siltä sulkeutumalla – ja kaiken tämän lomassa elämän ohikiitävä kauneus, sen säkenöivät hetket.

Jatkan kirjalla Helmet-lukuhaastetta. Tämä sopisi ainakin kohtaan 3. Kirjassa rakastutaan tai
44. Kirjassa joku kuolee.

Katja Kallio: Säkenöivät hetket. Otava, 2013. 301 s. Kannen suunnittelu: Emmi Kyytsönen. Ostettu e-kirjana.

Anna-Leena Härkönen: Terveisiä pallomerestä

Anna-Leena Härkösen Terveisiä pallomerestä (2003) oli nopea välipalakirja.

Kolumnikokoelman tyyli on tuttua Härköstä, arjen ilmiöitä nasevasti kommentoivaa. Luen Härkösiä silloin tällöin mielelläni, mutta tätä kirjaa lukiessani tuntui kyllä, että kolumnit olisivat ehkä tuntuneet nokkelammilta yksitellen lehdestä luettuina kuin samojen kansien väliin pakattuina. Ajan hammaskin on jo alkanut kaivertaa yli vuosikymmen sitten julkaistuja tekstejä, joissa on toki paljon ajattomia huomioita ihmisistä ja elämästä, mutta joiden taustalla kaikuu kuitenkin alkuperäisen julkaisuhetken ja -ympäristön konteksti. Monien muiden Härkösen kirjojen tavoin Terveisiä pallomerestä pompahtaa siis minun kirjoissani mukiinmenevään muttei maailmaamullistavaan "ihan kiva" -kategoriaan.

Anna-Leena Härkönen: Terveisiä pallomerestä. Otava, 2003. Ostettu käytettynä.

Anna Kortelainen: Rakkautta sattumalta

Ensimmäisellä lukumaratonillani toissa kesänä huomasin, että romaanien välissä oli mukavaa lukea ikään kuin pään nollaamiseksi jotain erilaista, mieluiten pitkien tarinoiden vastineeksi lyhyitä ja fiktion lomaan ei-fiktiota. Kesäkuisella lukumaratonilla tällaiseksi raikastavaksi välipalakirjaksi valikoitui Anna Kortelaisen Rakkautta sattumalta -kirjoituskokoelma.

Rakkautta sattumalta (2006) pohjautuu pääosin Kortelaisen Me Naisissa ja Turun Sanomissa julkaistuihin kolumneihin. Ne on ryhmitelty temaattisiin lukuihin, joiden otsikoina on ”Nainen”, ”Lapsi”, ”Työ”, ”Paha maailma?” ja ”Matka”. Kuudennessa ”Hänen nimensä” -luvussa Kortelainen palaa Virginie! -kirjansa maisemiin ja tunnelmiin.

Kolumnikokoelmilla on hyvät ja huonot puolensa, niin tälläkin. Toisaalta lyhyet kirjoitukset tarjoavat mahdollisuuden käsittelevät vaihtelevia aiheita vaihtelevista näkökulmista ja kipakastikin kommentoiden. Toisaalta päivä- ja viikkolehtiin kirjoitetut tekstit vanhenevat kirjana nopeasti. Antoisimmilta tuntuivat siis kokoelman ajattomimmat tekstit, kun taas kirjoituksissa, jotka kommentoivat niiden ilmestymisajankohtana vuosina 2003−2006 pinnalla olleita kohuja ja keskusteluja, tuntui jo ajan hammas.

Vahvimpia kannanottoja Kortelainen tarjoilee teksteissä, jotka käsittelevät naisen asemaa ja samaa sukupuolta olevien parien avioliitto- ja adoptio-oikeutta. Monet kolumnien ajatukset ja argumentit eivät sinänsä ole maailmaamullistavan ennenkuulumattomia vaan osa useinkin julkisessa keskustelussa toistuvia, mutta sujuvan kirjoittajan tekstit ovat silti mielenkiintoisia.

Kolumneissa on mukana niin yhteiskunnallisia kuin yksityisiäkin aiheita. Viimeinen luku, joka liittyy Virginie! -kirjaan, oli kirjan lukeneelle mielenkiintoinen kurkistus kirjailijan mietteisiin. Koskettavimmilta tuntuivat kirjan ehkä henkilökohtaisimmat kirjoitukset, lapsuutta ja vanhemmuutta käsittelevät. Liikutuin lukiessani esimerkiksi kirjoitusta pyöräilemään oppivasta tyttärestä tai viimeisestä matkasta lastenrattaiden kanssa.

Pysäköin vaunut, tyttäreni hypähti vapauteen ja pyrähti juoksuun. Minua itketti niin, etten osannut kuin puristaa aisaa ja pää painuksissa haparoida käsilaukkua vaunujen verkkokassista. Muuten kassi olikin tyhjä, ei varavaippoja, vaihtotutteja, helistimiä, ei mitään. Minun tyttöni se vain juoksi auringossa, jokaiseen askeleensa ihastuneena.

Anna Kortelainen: Rakkautta sattumalta. Kirjoituksia. Tammi, 2006. 165 s. Ostettu käytettynä.

Kristina Carlson: William N. päiväkirja

Olipa taas hyvä kirja! Luin lukumaratonillani monta hyvää romaania, ja Kristina Carlsonin William N. päiväkirja (2011) oli niistä yksi. Nopealukuinen romaani sopi hyvin maratonlukemiseksi, mutta pieneen sivumäärään mahtuu niin paljon makusteltavaa, että voisin kuvitella palaavani kirjaan joskus uudestaankin.

William N. päiväkirja on romaani todellisesta henkilöstä, 1800-luvulla eläneestä suomalaisesta kasvitieteilijästä William Nylanderista. Kirjaa lukiessani en itse asiassa tiennyt tätä, sillä en ollut lukenut kansilievettä etukäteen. Hyvä lukutapa tämäkin: kirja sai ikään kuin uuden kerroksen, kun loppuun päästyäni selvisi, että päähenkilö perustuu todella eläneeseen ihmiseen.

Päiväkirja sinänsä on täysin fiktiivinen. En voi kuin ihailla ja ihmetellä, miten uskottavan äänen Carlson on luonut William N:lleen. Iäkäs tiedemies elää karua, yksinäistä arkea Pariisissa ja katselee taaksepäin uraansa ja elämäänsä. Vihkoon raapustetusta päiväkirjasta muodostuu kokoelma hajanaisia mietteitä, joista kuultaa läpi miehen erikoinen persoona.

William N. on kitkerä, itsepäinen ja kaunainen mies. Jäkälätutkijana hän on ollut alansa huippua, mutta jyrkät mielipiteet ja äkkiväärä luonne ovat eristäneet hänet niin tiedeyhteisöstä kuin muistakin kanssaihmisistään. Yhteyttä mies pitää parin tuttavan lisäksi enää vain Suomessa asuvaan siskoonsa Eliseen (jonka kirjeiden hyväntahtoiset neuvot ottavat miestä aivoon) ja entiseen taloudenhoitajaansa Constanceen (joka käy silloin tällöin tuomassa ruokaa, jota William N. moittii liian raskaaksi).

Päiväkirjan alkaa William N:n pontevalla päätöksellä kirjoittaa muistelmansa. Mies alkaa kirjata vihkoon saavutuksiaan ja tapahtumia uransa varrelta. Vuosikymmenten takaiset sattumukset ovat tarkasti mielessä, etenkin koetut vääryydet. William N. kokee jääneensä vaille hänelle kuuluvaa arvostusta. Rivien välit kertovat kirjoittajansa äkkipikaisuudesta ja herkkänahkaisuudesta: ”Prof. Brogniart kysyi minulta ’miten työ edistyy?’ eli tarkoitti että en työskentele tarpeeksi nopeasti, joten lähdin siitä paikasta mikroskoopin äärestä enkä enää palannut.”

Muistelmamateriaalin lisäksi William N. kirjoittaa ylös arkensa yksityiskohtia. Niukasti elävän, itaran miehen arjen kohokohtia ovat ne harvat ateriat, joihin kuuluu jotain muuta kuin vettä ja leipää, joten kulmakuppilassa nautitut lounaat raportoidaan tarkasti. Vähitellen päiväkirjan sivuille hiipii yhä henkilökohtaisempia pohdintoja. Niistä voi aavistaa, että jossain jääräpäisyyden ja omahyväisyyden takana on myös syvää yksinäisyyttä ja arkaa kaipuuta tulla rakastetuksi. William N. vaikuttaa vastenmielisen hankalalta ihmiseltä, mutta pienet välähdykset kovan kuoren alla piilevästä herkkyydestä tekevät hahmosta silti myötätuntoa herättävän.

Hieno kirja, jossa vain vähän yli puoleentoistasataan sivuun tuntuu kiteytyvän kokonainen elämä ja aikakausi. Kirjasta on pitänyt myös moni muu kirjabloggari: linkkejä löytyy Täällä toisen tähden alla -blogista.

Kristina Carlson: William N. päiväkirja. Otava, 2011. 159 s. Ostettu käytettynä.

Anja Snellman: Pääoma

Toissakesäisellä lukumaratonillani luin ensimmäisen kirjani Anja Snellmanilta, Auran. Viimeviikkoisella maratonilla oli Snellmanin uusimman eli Pääoman (2013) vuoro.

Pääoma oli vaikuttava lukukokemus. Kansiliepeen mukaan se on ”Snellmanin tähänastisen tuotannon henkilökohtaisin teos”, ja riipaisevan henkilökohtainen se tosiaan oli. Kirjassa Snellman kertoo vammaisen sisarensa tarinan ja samalla paljon itsestään.

Marjatta Kauranen eli Maru syntyi Viipurissa sodan aikana, pommitusten keskellä. Elämä sai dramaattisen alun, mutta muuten dramatiikkaa oli Marun elämässä vähän: puheen ja liikkumisen vaikeus eristi sairauteen ja yksinäisyyteen. Maru kuoli 67-vuotiaana, ainoana lähiomaisenaan pikkusisko Anja.

Marun kuolema nostaa muistot pintaan. Kirjassa risteilee monta aikatasoa. Lapsuudenkodin niukat puitteet ja ei niin helppo perhe: epävakaa äiti, viinaanmenevä isä, sisko joka on erilainen kuin muut. Nuoruuden vimma päästä irti kodista, suureen ja kevyempään maailmaan. Aikuisena kypsyvä ymmärrys, velvollisuudentunto ja samalla riittämättömyyden tunne.

Yksi kirjan läpi kulkevista teemoista on terveen sisaren kokema syyllisyys. Nuorena Anja häpeää kömpelöä siskoaan ja samalla häpeää omaa häpeäänsä, aikuisena taas kokee syyllisyyttä siitä ettei ole tehnyt eikä tee Marun eteen tarpeeksi. Ja läpi elämän mukana kulkee kuin varjona syyllisyys siitä, että toinen on sairas ja itse on terve.

Snellmanin teksti on tiheää ja toisteista, symbolien ja viittausten kyllästämää. Muistojen seassa vilahtelee myyttisiä karhuja, Amy Winehouse ja Anders Behring Breivik, ja ehkä tärkeimpänä toistuvana motiivina geenitutkimus, DNA:n piirtämä ”sisaruuden kaksoiskierre”. Geenien määräämän kohtalon sattumanvaraisuus herättää ihmetyksen siitä, miten pienestä onkaan kiinni, millaiset biologiset lähtökohdat ihminen elämälleen saa: miten paljon samaa on kahdessa täysin erilaisessa ihmisessä ja miten erilaisia voivat olla kaksi ihmistä, joissa on niin paljon samaa.

Me olimme herneenpalon puoliskot, linnun siivet, me olimme kuin yö ja päivä. Me olimme niin erilaisia, että olimme kuin toisistamme murtuneet. 

Snellman käsittelee Pääomassa hyvin yksityisiä asioita ja tunteita. Vajavaisen kokemukseni perusteella samoja teemoja löytyy hänen muistakin kirjoistaan: yksi Auran henkilöhahmoista oli viinaanmenevä karjalainen kauppamies-isä, joka muistutti aika lailla tämän kirjan isää, ja käsittääkseni muissa Snellmanin kirjoissa henkilökohtaisuus on vielä selvemmin läsnä.  

Pääomassa henkilökohtaisuus on peittelemätöntä ja syvälle menevää, mutta jotenkin kirja ei tunnu tirkistelyltä. Snellman panee itsensä likoon ja kuvaa siskoaan rehellisesti mutta ei ronkkien, kunnioittaen mutta ei glorifioiden. Kirjasta muodostuu kaunis kunnianosoitus yhdelle vaatimattomalle, ainutlaatuiselle elämälle.

Elämänsä viimeiset yhdeksän päivää hän katselee maailmaa pienemmän ja isomman happimaskin takaa, oman hengityksensä huurusta erottaa monenlaisia kummeksuvia ja sääliviä ilmeitä, niihin hän on enemmän kuin tottunut. Hän on viimeisinä tajuisina päivinään kuin sukeltaja, kytkettynä erilaisiin mittareihin ja happilaitteisiin hän leijailee rypälekorallien puutarhoissa, hyväilee pelotta mureenoiden huulia, tarttuu sähkörauskuja pyrstöstä, painaa päänsä huojuviin meriviuhkoihin, seuraa helmiveneiden matkaa syvälle pohjan ikihämärään. Menneen elämän päiviä, maisemia, ääniä, perheenjäsenten ja lemmikkieläinten hahmoja. Vuoteen ympärille vedetyt verhot ovat kuin valkokangas.

Anja Snellman: Pääoma. Otava, 2013. 299 s.

Aino Malmberg: Yksinkö? (Vanhan kirjan päivä)

Kirjablogeissa vietetään tänään Mikael Agricolan päivänä Vanhan kirjan päivää. Bloggaajat haluavat Vanhan kirjan päivällä muistuttaa niistä luetuista ja koetuista kirjoista, joiden parasta ennen -päivä saattaa kirjakaupassa olla jo ohi. Hyvä kirja ei vanhene!

Minä luen ylipäätään enemmän vanhoja kuin uudenuutukaisia kirjoja. Harvaa kirjaa hamuan käsiini painolämpimänä, paljon useammin noukin luettavaa divareista, kirjastoista tai oman hyllyn perukoilta. Metkaa on myös, että kirjan uudet sähköiset muodot ovat vieneet lukuharrastustani entistä vanhempaan suuntaan, kiitos Project Gutenbergin ja muiden e-kirjojen tarjoajien.

Tämänpäiväinen vanha kirja löytyi Elisa Kirjan valikoimista. Olen ladannut virtuaaliseen kirjahyllyyni yhtä ja toista palvelun Ilmaiset klassikot -kategoriasta, vanhoista tutuista tuiki tuntemattomiin nimiin. Aino Malmbergin Yksinkö? (1903) kuuluu jälkimmäisiin. En ollut koskaan kuullutkaan kirjailijasta, mutta ”tyylipuhdas romaani perhostieteilijä Olli Hartin ja opettaja Anna Hemmerin epätavallisesta rakkaudesta” kuulosti hauskalta. Wikipedian perusteella mielenkiintoiselta vaikuttaa myös kirjailija itse.

Lyhyt romaani oli mainio yhden kevätillan kirja. Näin hurmaavaa keväistä Helsinki-tunnelmaa menneiltä ajoilta tarjoavat heti ensimmäiset kappaleet:

Eläintieteen dosentti Helsingin yliopistossa, tohtori Olli Hart, astui pitkin Aleksanterinkatua. Tämä maaliskuun loppupuoli oli varmaan vuoden hermostuttavin aika. Päivä paistoi, lumi suli ja kevään henki tunki kaikkialle.
     Tohtori Hart astui hitaasti ja mietteissään. Nyt oli kevät, kevät! Ja kevään salainen, kaihonsekainen riemu, joka houkuttelee pois arkitöistä ja vie vallan kylmältä järjeltä, hiipi hänen mieleensä taas.

Tarinan edetessä levoton tohtori Hart tutustuu opettajatar Anna Hemmeriin, jonka tyyni, lempeä olemus saa miehessä liikkeelle aivan uudenlaisia tunteita. Mutta voiko Hart murtaa sen yksinäisyyden kuoren, jonka Anna on suojakseen rakentanut?

Kirjassa oli ihanaa viime vuosisadan alun tunnelmaa perhosille omistautuneine tiedemiehineen ja mielitiettyjään ujosti hakkailevine ylioppilaineen, ja kerrontaa siivittävät herkullisen vanhahtavat sanavalinnat: pakoittaa, imponeerata, persoonallinen mielenkiinto ja niin edelleen. Olisin suonut kirjan olevan pidempikin, sillä henkilöissä ja heidän välisissä suhteissaan olisi ollut aineksia perusteellisempiinkin luonnetutkielmiin ja ihmissuhdetunnelmointiin. Oikein sympaattinen lukukokemus siis!

Kirjan on lukenut myös Laura Honkasalo Sininen kirjahylly -blogissa.

Lisää tietoa Vanhan kirjan päivästä ja linkkejä tempaukseen osallistuviin blogeihin löytyy Kirjasfääristä.

Aino Malmberg: Yksinkö? Ensimmäisen kerran julkaissut Kustannusosakeyhtiö Otava 1903. E-kirjan toteutus: Elisa Kirja, 2012.

Sari Pöyliö: Pölynimurikauppias ja muita äitien erehdyksiä

Sari Pöyliön novellikokoelma Pölynimurikauppias ja muita äitien erehdyksiä (2014) sisältää tragikoomisia tarinoita ei-niin-kovin-pullantuoksuisista äideistä ja heidän tyttäristään.

Kokoelman kahdeksan novellin äidit ovat, kuten kirjan nimestä voi päätellä, erehtyväisiä ja epätäydellisiä. Yksi hurahtaa kiertävän pölynimurikauppiaan matkaan, toinen hylkää vauvansa synnytyslaitokselle. Novellien tarinat ovat pohjimmiltaan aika surullisia, mutta vaikeuksien ja haikeuksien seassa vilkkuu myös nauru ja lämpö.

Tykästyin heti kokoelman ensimmäiseen novelliin, Matkalla äidin kanssa. Äidin ja tyttären roolit kääntyvät päälaelleen, kun vastuuntuntoinen Leeni-tytär joutuu kaitsemaan huithapeliäitinsä perään. Pöyliön absurdiin kallistuva huumori kukkii elämänhaluisen ja estottoman äidin edesottamuksissa, ja samalla lukija jakaa Leenin huolen ja kiusaantuneisuuden.

Huumori ja suru yhdistyvät myös novellissa Kellonkissaniitty. Tarinasta, jossa tytär anastaa äitinsä ruumiin ruumishuoneelta toteuttaakseen tämän viimeisen toiveen tulla haudatuksi kotiseudun niitylle, muodostuu hurja mustan huumorin värittämä road trip. Meno on vauhdikasta, mutta kaiken kohelluksen alla tarina koskettaa.

Kolmas suosikkini oli Side. Siinä murrosikäinen Miina lähtee äidin ja isoäidin kanssa isoäidin uudelle huvilalle. Reissun aikana vasta aikuisuuden kynnyksellä oleva Miina osoittautuu perheen aikuisia aikuisemmaksi. Novellissa toistuvat teemat, joita käsitellään kokoelman muissakin novelleissa: matkanteko äitien ja tyttärien kesken, äitien heikkouksia paikkaavat tyttäret, pettymysten ja kiintymyksen kiikkulauta.

Novelleja lukiessa pitää olla oikeanlaisella lukutuulella ja malttaa keskittyä kuhunkin tarinaan omana kokonaisuutenaan, mikä ei aina ole aivan helppoa. Minä tulin taas puolivahingossa lukea posottaneeksi monta novellia putkeen, ja tarinoiden temaattinen samankaltaisuus alkoi tuntua ehkä jo vähän liialliseltakin. Toisaalta se teki kirjasta tasapainoisen kokonaisuuden, mutta mietin, olisiko mukaan mahtunut vielä jokin aivan erilainen näkökulma äitiyteen.

Pölynimurikauppias on Sari Pöyliön esikoisnovellikokoelma. Ei hullumpi avaus!

Sari Pöyliö: Pölynimurikauppias ja muita äitien erehdyksiä. Atena Kustannus, 2014. 166 s. Saatu arvostelukappaleena Atena Kustannukselta. PDF, luettu kännykällä.

Päivi ja Santeri Kannisto: Vapaana elämisen taito

Päivi ja Santeri Kannisto ovat eläneet jo vuosia nomadeina maailmalla, vailla vakituista osoitetta, työpaikkaa ja monia muita nykyaikaisen länsimaisen elämän itsestäänselvyyksiä. Kirjassaan Vapaana elämisen taito (2014) pariskunta valottaa ajatuksiaan siitä, mitä heille merkitsee vapaana eläminen ja mitä se vaatii ja antaa.

Luin kirjaa yhtä aikaa kiinnostuneena ja epäileväisenä. Kukapa ei olisi joskus haaveillut oravanpyörästä irrottautumisesta, kiireettömästä elämästä vailla aikatauluja ja velvollisuuksia? Kannistojen ratkaisu jättää taakseen turvallisen sovinnainen arki ja heittäytyä elämän kannettavaksi kiehtoo. Kuulostaa kieltämättä houkuttelevalta vain nakata rinkka selkään ja kääntää kokka kohti uusia ilmansuuntia sen mukaan, missä elämä milloinkin vaikuttaa mukavimmalta tai mielenkiintoisimmalta.

Samalla moinen elämäntyyli ärsyttää. Eikö tuollainen elämä ole pilvilinnojen rakentelua, vastuun pakoilua? Mitä siitäkin tulisi, jos kaikki tekisivät samalla tavalla? Ja eikö jatkuvaan muutokseen ennen pitkää väsy? Entä mitä sitten, jos jokin menee pieleen? Ovatko globaalit nomadit tosiaan valmiita hyväksymään myös valitsemansa vapauden kääntöpuolet?

Kannistot kyllä tarjoavat vastauksia näihin kysymyksiin. Vaikka kirjan pohdinnat vapauden olemuksesta ja käytännön toteutuksesta tuntuvat välillä kovin idealistisilta ja epärealistisilta, Kannistojen perustelut ajattelulleen ja valinnoilleen ovat enimmäkseen johdonmukaisia. Kyllä, yhteiskunnan kahleista voi irrottautua, mutta silloin on hyväksyttävä myös se, että samalla irrottautuu yhteiskunnan suomasta turvasta. Kyllä, jokaisen pitäisi saada tehdä omat valintansa, mutta silloin on hyväksyttävä myös se, että muiden valinnat voivat olla toisenlaisia kuin omamme. Kyllä, vapaus on myös vastuuta.

Silti en aivan purematta niele kaikkia kirjan teesejä. Mietin ensinnäkin sitä, onko yksilön ylipäätään mahdollista kääntää täysin selkänsä yhteiskunnalle. Kannistot eivät tahdo äänestää, maksaa veroja tai käyttää julkisia palveluja, koska he eivät usko niiden edustaman järjestelmän mielekkyyteen. Matkoillaan maailmalla he tulevat silti väistämättä käyttäneeksi sähköä, kauppoja, busseja ja monia muita palveluja ja hyödykkeitä, jotka tavalla tai toisella aina nojaavat jonkinlaiseen ihmisten kehittämään järjestelmään yhteisten tarpeiden täyttämiseksi. On vaikeaa kuvitella, miten ihmisten yhteiselo tällä planeetalla toimisi, jos kaikki ryhtyisivät käytännössä toteuttamaan Kannistojen kuvailemaa individualistista elämäntapaa.

Kannistot eivät myöskään näe mielekkääksi pyrkiä vaikuttamaan yhteiskuntaan, sillä heidän mielestään ”epäkohtia ei korjata lainsäädännöllä, hallinnolla eikä pakkokeinoilla”. Sen sijaan yksilöiden pitäisi pyrkiä vaikuttamaan niihin asioihin, joihin he todella voivat vaikuttaa eli itseensä ja lähiympäristöönsä, sillä ”yksilöt toimivat keskenään paljon tehokkaammin kuin mikään hallintokoneisto”. Samaan hengenvetoon kirja kuitenkin kysyy, ”miksi asioita ei voisi hoitaa laajemmassa mittakaavassa samoin, keskustelemalla ja sopimalla”. Jäin pohtimaan, eikö yhteiskunnissa ole kysymys juuri siitä: asioiden sopimisesta laajemmassa mittakaavassa. Missä kohdin ”hyvä” yhdessä sopiminen muuttuu ”pahaksi” yksilönvapauden rajoittamiseksi?

Kannistojen ihailema individualismi ja liberalismi edellyttävät luottavaista käsitystä ihmisestä olentona, jolla on tietoa, taitoa, halua ja arvostelukykyä tehdä ja toteuttaa järkeviä päätöksiä. ”Mikä tahansa valinta voi olla vapautta, jos se lisää itsemääräämisoikeutta, onnellisuutta ja mahdollisuuksia toteuttaa itseä eikä se vahingoita muita”, kirja toteaa. Kannatan, mutta samalla mieltäni jäytää pieni epäilys. Pystymmekö tosiaan arvioimaan tekojemme tarkoitusperiä ja seurauksia niin, että nämä periaatteet varmasti toteutuvat? Ja voimmeko luottaa siihen, että muut tekevät samoin?

Pohdin, miten arvioisin esimerkiksi sitä, milloin valintani vahingoittavat muita. Kannistot kehottavat muun muassa ostamaan ”halvinta ja sieltä mistä halvimmalla saat, sillä mitä enemmän rahaa käytät, sitä enemmän tuet kasvua ja kasvusta aiheutuvia haittoja”. Jos teen näin, mutta osoittautuu, että ostokseni on vaikkapa valmistettu kehitysmaisessa hikipajassa pakkotyövoimalla, enkö silloin vahingoita teollani muita? Tai jos minä ja kaltaiseni kieltäydymme rokotuksista, koska tieteelliset tutkimukset ”ovat aina riippuvaisia niiden rahoittajista ja tulokset sen mukaisia”, eikö ole mahdollista, että vahingoitamme valinnallamme muita siinä tapauksessa, että kritisoimamme tutkimukset osoittautuvatkin paikkansapitäviksi ja tartuntataudit alkavat rokotusten vähentyessä levitä? Yksilön valinnat vaikuttavat aina myös muihin.

Kannistojen kuvailema riippumaton, omaehtoinen elämä vaatii länsimaiseen hyvinvointiyhteiskuntaan tottuneelta ihmiseltä paljon. Myönnän auliisti, että minulla ei riittäisi kantti eikä into. Vaikka ajatus elämästä palmupuun alla vapaana kalenterin orjuudesta kiehtoo, todellisuudessa en olisi valmis nomadielämän epävarmuuteen ja omavaraisuuteen. Minusta on loppujen lopuksi ihan mukavaa, että kasvoton vallankäyttäjä nimeltä yhteiskunta on katsonut hyväksi, että opin prosenttilaskua, vältyn poliolta ja voin soittaa palokunnan avuksi, jos kotini syttyy tuleen. Voisi ehkä ajatella, että minulle vapaus on myös vapautta vastuusta tietää ja hoitaa kaikki itse.

Pisteet siis Kannistoille siitä, että vaikka he itse ovat paljon radikaalimpia, he eivät esitä omaa elämäntapaansa ainoana oikeana. Kirjan jokaisen luvun lopussa tarjotaan käytännön vinkkejä niin ”isoihin” kuin ”pieniinkin” tekoihin niille, jotka haluavat kehittää vapaana elämisen taitoa omassa elämässään, mutta kuten Kannistot toteavat, kirja ei siitä huolimatta ”yllytä ketään seuraamaan jalanjäljissämme maankiertäjiksi, sillä maailmassa ei ole yhtä yksiselitteistä vapautta, joka tekisi meidät kaikki onnellisiksi”. 

Päivi ja Santeri Kannisto: Vapaana elämisen taito. Atena Kustannus, 2014. Kansi: Tuomo Parikka. Arvostelukappale. PDF, luettu kännykällä.

Milja Kaunisto: Synnintekijä

Milja Kauniston Synnintekijä (2013) on näkynyt paljon blogeissa, ja minuakin kirja alkoi kiinnostaa sen verran, että tartuin Gummeruksen arvostelukappaletarjoukseen. Pappismiehen seikkailut keskiajan Ranskassa kuulostivat mielenkiintoiselta aihevalinnalta nuoren kotimaisen kirjailijan esikoiselle.

Mielenkiintoinen kirja olikin. Alkuun olin tosin epäröivissä tunnelmissa, sillä ensimmäiset luvut, joissa tutustutaan omapäisen aatelisneito Beatrixin räjähtävään intohimoon, jättivät minut hämmentyneeksi kirjan tyylilajista ja saivat minut epäilemään tulossa olevan tarinan ja sen henkilöiden uskottavuutta. Varsinaisen päähenkilön astuttua näyttämölle aloin kuitenkin sulaa, ja loppujen lopuksi matkasta Olavi Maununpojan seurassa Itämaan rannoilta keskelle Eurooppaa muodostui varsin viihdyttävä.

Eniten vaikutuin Kauniston rehevästä kerronnasta. Synnintekijän sivuilla herää eloon keskiaika kaikessa rumuudessaan ja rujoudessaan, sen hajut, maut, näyt ja koko maailmankuva. Kirjan kuvaileva, värikäs kieli möyhentää historiallisen miljöön tarjoamaa maaperää antaumuksella ja tarjoaa eläydyttävää kaikille aisteille. Joskus vastaan tulee tavernojen herkullisina höyryäviä mausteisia lihapatoja ja ylhäisön ylellisesti kahisevia samettiviittoja, useammin tosin liassa kylpevien kaupunkien kuhinaa ja kurjuuden kukistamien kylien löyhkää.

En ole suuri historiallisten romaanien harrastaja tai keskiaikafani, mutta oli todella mielenkiintoista lukea elämästä 1400-luvun Euroopassa. Kaunisto onnistui minusta upottamaan tarinaan paljon tietoa kuvaamastaan aikakaudesta ilman liiallista infodumppauksen vaikutelmaa. Koska Olavi Maununpoika, Olaus Magnus, oli itsekin muukalainen ja tarkkailija, lukija pääsi hänen seurassaan ihmettelemään milloin mitäkin vieraiden maiden tapoja, esineitä ja seutuja. Erityisen mielenkiintoista oli lukea kirjan Pariisi-kuvauksia ja kuvitella, miltä tutut paikat tuohon aikaan näyttivät. Ja ruoka minua kiinnostaa aina!

Nautin siis kirjan aistillisesta kerronnasta, mutta mitä ruumiin nautintoihin ja kurimuksiin tulee, taidan olla sen verran siveyden sipuli, että Synnintekijä meni minuun makuuni välillä jo vähän yli. Nuoren papin kamppailu hengellisen kilvoittelun ja lihan himojen ristipaineissa oli tärkeä osa tarinaa, mutta Olaus tuntui tosiaan olevan retkillään melko lailla viettiensä vietävissä. Hyllyviä rintoja, suonikkaita kaluja ja karvaisia kivespusseja tuli vastaan ällistyttäviä ja jo hieman vaivaannuttavia määriä.

Vaikka seksuaalisuus näyttäytyi kirjassa melkoisen irvokkaana, miesten ja naisten suhteet ja roolit olivat toisaalta Synnintekijässä mielenkiintoinen teema. Kirjassa kohdattiin vahvoja naisia, jotka teoillaan ylittivät sukupuolensa ahtaat rajat, mutta toisaalta lukija katseli maailmaa kirkon opit ja yhteiskunnan sovinnaisuussäännöt viimeistä piirua myöten sisäistäneen päähenkilö Olavin silmin. Matkan varrella Olavi joutui kyseenalaistamaan käsityksiään, mutta miehen mietteistä välittyi hyvin, miten vaikeaa on käsittää toisenlaisia tapoja nähdä ja ajatella kuin ne, joita on ennen pitänyt ainoina mahdollisina.

Kirjan loppu petaa selvästi jo jatko-osaa. Saapa nähdä, minne Olavin oppivuodet Kalmantanssissa (2014) miestä vievät.

Milja Kaunisto: Synnintekijä. Gummerus, 2013. Kansi: Tuomo Parikka. Arvostelukappale Gummerukselta. E-kirja, luettu kännykällä.

Joonas Konstig: Totuus naisista

Joonas Konstigin romaanilla Totuus naisista (2013) on niin hyvä nimi, että kun kirja viime vuonna alkoi vilahdella blogeissa, en rohjennut lukea siitä mitään, jotten tulisi vahingossa päässeeksi selville Konstigin paljastamista totuuksista ennen aikojani. Tartuin kirjaan siis mielessäni vain hatara mielikuva, että se varmaankin kertoo jotain naisista... Mutta sehän kertoi paljon muustakin. Ja hyvin.

Kirjan päähenkilö on Tapani Koskikari, Tiinan mies ja parikymppisen Ronjan ja lukioikäisen Roosan isä. Nämä Tapanin elämän kolme tärkeintä naista asettavat miehelle kukin omat haasteensa. Tuttu vaimo on rakas mutta välillä silti kovin vieras, tiedostava esikoinen tahtoo kyseenalaistaa kaiken mikä on Tapanille itsestään selvää, ja itseään etsivä kuopus kokeilee rajojaan oikein olan takaa.

Tapani oli minusta hurjan hyvä päähenkilö: insinöörimäinen mies, jolla on vaikeuksia ymmärtää lähipiirinsä naisia, mutta joka ei silti ole putkiaivokarikatyyri, vaan moniulotteisesti tunteva ja ajatuksiaan luotaava ihminen. Tapanin suhteissa tyttäriinsä sekoittui liikuttavasti avuton hämmennys, kiihkeä suojelunhalu ja ehdoton, kyseenalaistamaton rakkaus.

Kirjan toiseksi keskushenkilöksi nousee lukion tokaluokkalainen Roosa. Kun lukija viedään Roosan maailmaan, Tapanin tasainen keski-ikäinen espoolaisuus pikkutakkeineen ja pihagrilleineen vaihtuu kiroiluun, huoritteluun ja isotteluun, kitkeriin välienselvittelyihin Facebookissa ja kotibileiden ihmissuhdedraamaan.

Roosasta lukiessani en voinut olla huokaisematta helpotuksesta. Luojan kiitos en ole (enää) teini-ikäinen enkä (vielä) teini-ikäisen vanhempi! Roosan pyristelyä oman epävarmuuden ja kaveripiirin sosiaalisten paineiden aallokossa oli tuskallista seurata. Ovatko seitsemäntoistavuotiaat tosiaan noin kauheita? Minä taisin onnekseni liikkua aikoinaan nössömmissä piireissä, tai sitten maailma on tosiaan muuttunut pahempaan suuntaan.

Vaikka mieleni teki usein ravistella Roosaa ja sanoa, että älä jaksa olla noin taukki, Roosan koettelemukset koskettivat. Toivoin, että tyttö selviäisi myrskyisästä elämänvaiheestaan edes joten kuten ehjänä. Kaiken kaikkiaan Konstig onnistui minusta erinomaisesti kuvatessaan Koskikarin perhettä niin yksilöinä kuin kokonaisuutenakin. Tiina ja Ronja jäivät Tapanin ja Roosan rinnalla sivuosiin, mutta heilläkin oli oma tärkeä osansa perhedynamiikan rakentumisessa. Koskikarit tuntuivat todelta.

Ehkä vahvimmin kirjasta jäävät minulle mieleen Tapanin pohdinnat vanhemmuudesta ja ajan kulumisesta, elämää kuljettavan muutoksen vääjäämättömyydestä. Kun Tapani katselee Roosaa, hän näkee kajalin ja avonaisen topin alla sen lapsen, joka vaippoja hän vasta äsken vaihtoi – tyttären, jonka ansiosta hänelle kasvoi toinen sydän, sillä ”siltä se tosiaan tuntui: rakkaus ei jakaantunut kahtia vaan kaksinkertaistui”. Joulupukille luritellut pikkutyttö on nyt nuori nainen, joka loittonee hetki hetkeltä, ja josta Tapani silti välittää niin että sattuu. Isyyden iloon sekoittuu voimaton tuska. ”Se ongelma lapsissa on: koska ne eivät olisi olemassa ilman sinua, ilman sinua ne eivät myöskään kärsisi.”

Kiitos, Joonas Konstig. Hieno kirja.

Totuus naisista on luettu ja siitä on pidetty monessa blogissa. Linkkejä tarjoaa esimerkiksi Lumiomenan Katja.

Joonas Konstig: Totuus naisista. Gummerus, 2013. Kansi: Tuomo Parikka. E-kirja ostettu Elisa Kirjasta, luettu kännykällä.

Merete Mazzarella: Matkalla puoleen hintaan

Merete Mazzarella kuuluu kirjailijoihin, joilta olen halunnut lukea jotain jo pitkään. Ensimmäiseksi Mazzarellakseni osui Elisa Kirjan valikoimista löytynyt Matkalla puoleen hintaan: eläkkeellä olemisen taidosta (2010).

En ehkä ole kirjan osuvinta kohderyhmää, sillä kuten alaotsikko kertoo, aiheena ovat kirjoittajan pohdinnat elämästä eläkeläisenä. Siihen minulla on vielä jokunen vuosikymmen matkaa. Voi olla, että olisi myös ollut fiksumpaa aloittaa Mazzarellaan tutustuminen hänen varhaisemmista omaelämäkerrallisista kirjoistaan, joiden jatkumoa uumoilen tämän kirjan olevan. Näistä huolimatta kirja oli oikein antoisa lukukokemus.

Mazzarella kirjoittaa juuri sellaista sivistyksen ja huumorintajun sävyttämää tekstiä, jollaista olin häneltä odottanut. Kirja pohtii vanhenemiseen, eläkkeelle siirtymiseen ja eläkeläisenä elämiseen liittyviä kysymyksiä monelta kantilta. Mazzarella viittaa niin filosofeihin, kirjailijoihin ja tutkijoihin kuin oman arkensa sattumuksiinkin.

Uusi elämänvaihe vaatii sopeumista. Tekstistä välittyy oman roolin ja identiteetin muuttumisen Mazzarellassa herättämä hämmennys, mutta myös vuosien tuoma kyky tarkastella itseään ja ympäristöään vähän etäämmältä. Joskus kokemus saa hyväksymään asioita, jotka on periaatteessa aina tiennyt, mutta vasta nyt todella ymmärtää. Joskus se taas saa kyseenalaistamaan omat entiset käsitykset. ”Iän karttuessa tulee aina vain tärkeämmäksi, että pystyy ajattelemaan erilaisia ajatuksia”, Mazzarella toteaa.

Mazzarellan pohdinnat antavat ajattelemisen aihetta nuoremmallekin lukijalle, esimerkiksi ajankäytöstä. Mazzarella kirjoittaa eläkeajasta ajanjaksona, ”josta ihmisen on itse otettava vastuu, koska enää ei ole työnantajaa vaatimassa käyttöönsä tuota aikaa”. Toisaalla hän huomauttaa, että ”vaikka kuinka moni saarnaisi hitauden kulttuuria, minkäänlaista statusta ei liity siihen, että ihmisellä on aikaa. Sitä voidaan arvostaa, että ihminen ottaa itselleen aikaa, mutta sitä ei arvosteta, että hänellä yksinkertaisesti on aikaa.” Mietin, että on oikeastaan aika sääli, jos vasta eläkeiässä teemme ajasta omamme. Miten sitä osaisi eri elämänvaiheissa suhtautua aikaan jonakin, jota vain ihanasti on?

Matkalla puoleen hintaan on luettu myös ainakin näissä blogeissa: Leena Lumi, Kirjanainen, Kattona taivas, Kirjavinkit ja Annelin lukuvinkit.

Merete Mazzarella: Matkalla puoleen hintaan: eläkkeellä olemisen taidosta. Tammi, 2010. Ruotsinkielinen alkuteos Resa med rabatt: om konsten att vara pensionär, 2010. Suom. Raija Rintamäki. Kansi: Helena Kajander.

Taina Latvala: Arvostelukappale

Joulu tulee ja menee hurjaa vauhtia! Välipäivien ratoksi blogattavaksi riittää vielä jo ennen lomaa luettuja kirjoja, tänään vuorossa Taina Latvalaa.

Arvostelukappaleella (2007) on esikoiskirjaksi nokkela nimi. Viihdyin hyvin myös sisällön parissa: kirjan toisiinsa limittyvistä novelleista muodostuu nuoden naisen kasvukertomus, jossa itseään etsivän ihmisen elämäntuskaa höystetään arjen ironialla ja pienillä haikeilla havainnoilla.

Kirjan nimen voi tulkita viittaavan moneen asiaan. Ehkä novellien päähenkilö, nuori nainen, kokee olevansa jonkinlainen arvostelukappale itsekin. Tytöstä naiseksi muuttuvaan vartaloon tutustuminen, omilleen muuttaminen, uusiin ihmissuhteisiin uskaltautuminen – mitäpä muuta ne ovat kuin sen tunnustelua, miten elämä ottaa vastaan?

Toisaalta arvostelukappaleita ovat myös kertomusten muut henkilöt. Kirjan läpikäyvä teema on nuoren naisen isäsuhde, isän kaipuu. Novellien isä on poissaoleva – kuollut, matkoilla, alkoholisti – mutta sydänjuurilla ikävöity. Tytär näkee isän viat, mutta etsii silti muista miehistä sitä, mitä isä oli, ja vertaa heitä saavuttamattomaan ihanteeseen.

Olen samaa ikäluokkaa Latvalan kanssa, ja monet tarinoiden yksityiskohdista Linnanmäen mustekalasta Ale-pubiin olivat kutkuttavan tuttuja. Samalla novellit kurottavat paikoin liki absurdeihin suuntiin, kun arkeen suodattuu kuvitelmaa. Kohtaamisiin ja ajatuksiin sekoittuu asioita jotka voisivat olla, muistoja jotka ovat ehkä vain unelmia, unelmia jotka ovat muuttuneet muistoiksi.

Kirja on ollut minulla kesken kauan ja lukeminen pätkittäistä ja vähän hajamielistä. Luulen, että omistautuneemmat lukuhetket olisivat saaneet minut viehtymään kirjasta enemmänkin. Nyt lukukokemuksesta jäi myönteinen muttei ehkä kuitenkaan niin vaikuttava jälkimaku, että se toden teolla kaivertuisi mielen sopukoihin. Latvalaan oli joka tapauksessa mielenkiintoista tutustua, ja lukisin kirjailijalta mielelläni lisääkin.

Arvostelukappale on luettu myös ainakin blogeissa Kirjainten virrassa, Mari A:n kirjablogi, Oota mä luen tän eka loppuun, Lukutoukan kulttuuriblogi, Kirja kirjalta ja Kissa kirjahyllyssä.

Taina Latvala: Arvostelukappale. WSOY, 2007. 189 s. Päällys: Sanna Sorsa. Lainattu kirjastosta.

Juhani Aho: Papin rouva

Huokailin Juhani Aho -ihastustani jo Papin tyttären kohdalla, mutta nyt olisi sille vielä parempi hetki. Minä nimittäin suorastaan rakastuin Papin rouvaan!

Papin tyttärestä tuttu Elli on nyt naimisissa. Mies on Mikko, edellisen kirjan lopussa Ellin lapsuudenkotiin vierailulle tullut nuori maisteri, jonka kosintaan Elli ponnettomasti suostui. Lupsakka, arkinen Mikko on tyytyväinen avioliittoonsa ja elämäänsä, mutta nuorta rouvaa jäytää edelleen kaipuu kohti jotain kauniimpaa ja ylevämpää.

Kaipuu saa kohteen, kun pappilaan saapuu kesävieraaksi Olavi Kalm, Mikon nuoruudenystävä, johon Elli nuorempana lyhyen kohtaamisen seurauksena ihastui palavasti. Vuodet eivät ole haalistaneet Olavin muistoa Ellin mielessä. Nuori ylioppilas on nyt elämää nähnyt aikuinen mies, yhtä komea ja kiehtova kuin ennenkin. Suljettua elämää eläneelle Ellille Olavi tuo kuin tuulahduksen toisesta todellisuudesta, maailmasta täynnä mahdollisuuksia.

Romaani seuraa Elliä ja Olavia kesän ajan. Ulkonaisia tapahtumia ei uneliaassa maalaispappilassa ole paljon, vaan niitä tärkeämpiä ovat ajatukset ja tunteet. Ellin rakkaus Olavia kohtaan on arkaa mutta ehdotonta, kauan haudottujen kuvitelmien ja haaveellisten ihanteiden värittämää. Olavin tunteet sen sijaan ovat häilyväisempää laatua. Tunteen huuma ei jätä Olaviakaan kylmäksi, mutta rakkaudessa kokenut maailmanmies ei suhtaudu kesäisiin lemmenunelmiin samalla vakavuudella kuin kokematon, totinen Elli.

Aho kuvaa kaksikon mielenliikkeitä hurjan hienosti. Vaivihkaa heräävät tunteet, varmuudeksi vaihtuvat aavistukset, yhä uudelleen pintaan nousevat epäilykset... Tarina etenee verkkaisesti, mutta henkilöiden sisäiset jännitteet pitivät minut tiiviisti otteessaan. Mieleni teki ravistella pilvilinnoja rakentelevaa Elliä ja naisen palvonnan paisteessa kellittelevää, omaan viehätysvoimaansa hurmaantunutta Olavia, mutta toisaalta heitä molempia oli helppo ymmärtää. Minulta herui sympatiaa jopa statistin rooliin jäävälle Mikolle, joka ei kerta kaikkiaan ymmärtänyt vaimoaan, mutta yritti parhaansa omalla kömpelöllä tavallaan.

Oman viehätyksensä kirjaan toi myös Ahon aina yhtä ihana, tunnelmantäyteinen kerronta, sen leppeästi keinuvat lauseet ja herkullisen rehevä sanasto. Papin rouva suorastaan huokuu kesäisen maaseudun tuoksuja ja ääniä, menneen ajan Suomea parhaimmillaan. Ruispellot lainehtivat, järvi huokailee kesäyössä, haavan lehti lepattaa. Luonto ympärillä heijastelee henkilöiden mielenliikkeitä ja nousee osaksi kirjan vivahteikasta tunnemaisemaa.

Ihana kirja. Suosittelen!

Osallistun kirjalla Ofelia Outolinnun 1800-luvun kirjat -haasteeseen ja Sinisen linnan kirjaston Avioliittojuonia-haasteeseen.

Juhani Aho: Papin rouva. 1893. Ladattu Elisa Kirjasta, luettu kännykällä.
Kuva: Haila, V. A. & Kauko Heikkilä: Suomalaisen kirjallisuuden historia, neljäs painos, 1953 (Wikimedia Commons) 

Juhani Aho: Papin tytär

Ihana Juhani Aho! Papin tyttären luettuani muistin taas, miksi Ahoa kannattaa lukea. Pähkinänkuoressa: hurmaavaa kielenkäyttöä, sykähdyttävää luonnonkuvausta ja mieltäliikuttavaa ihmisen mielenliikkeiden tutkiskelua.

Papin tyttären (1885) papin tytär on Elli, ujo ja haaveellinen tyttö, joka kiipeää pihakoivuun kurottaakseen taivaanrantaan ja haaveilee olevansa taivaan sinessä lentävä lintu. Kirja vie Ellin pappilan pihapiiristä koululaiseksi kaupunkiin ja pikkutytöstä nuoreksi naiseksi.

Aho kuvaa liikuttavasti Ellin varttumista. Aralla, omissa mietteissään viihtyvällä tytöllä ei ole helppoa. Kotona pastori-isä virnuilee irvailee tytölle, joka ”kukkuu puiden latvoissa, niin että pitäjällä kysyvät, että onko teillä elättikäki”. Äiti ymmärtää tytärtään paremmin, mutta taipuu kasvattamaan Ellin miehensä tahdon ja saamiensa oppien mukaan kurissa ja Herran nuhteessa.

Tie on kivikkoinen koulussakin. Kaupunkilaistyttöjen keskellä Elli tuntee itsensä toivottoman kömpelöksi maalaistallukaksi. Ystävystyminen luokkatovereiden kanssa ei käy vaivatta, ja ensi-ihastuminen parhaan ystävän isoveljeen päättyy pettymykseen.

Ihastuin kirjassa siihen, miten herkästi ja ymmärtävästi Aho kuvaa Ellin mielenliikkeitä. Nuoren tytön pelot ja epävarmuus sävyttävät arkisia tapahtumia kotona ja koulussa, kun isä vertaa tuppisuista Elli-parkaa tuttavapariskunnan moitteettomasti käyttäytyvään tyttäreen tai kun ajattelemattomat koulutoverit laskevat leikkiä luokan uuden tulokkaan kustannuksella. Elli pakenee arjen vastoinkäymisiä haaveisiin ja unelmiin. Mielikuvitus jatkaa yöllä salaa luettujen kirjojen tarinoita: ”Unta se ei ollut tuo eikä myöskään aivan valveillaan olevan ajatusta. Se oli auki silmin haaveksimista, oli oman mielen runoa, joka tietämättä tulee, on aikansa ja katoo, vaikka sitä kuinka pidättelisi.”

Toinen minua koskettanut henkilö oli Ellin äiti. Äiti tunnistaa Ellissä samat haaveet ja mietteet, joita kantaa itsekin sisimmässään, mutta jotka hän on vuosien varrella oppinut tukahduttamaan. Sydän sanoo, ettei ole oikein musertaa tytön omaa luontoa, mutta järki ja tottumus eivät anna tehdä toisin:

Jos vain olisi tiennyt, kuinka oli oikeammin, ja ymmärtänyt. Mutta mistä sen tiesi? Olihan häntä itseään kasvatettu samalla tavalla kuin hän olisi oikeastaan tahtonut kasvattaa Elliä. Mutta sitäpä hän nyt epäili, kummin olisi ollut hänen parempi ... niinkö vai aivan toisin. Ja jos toisin, niin pitäisi hänen mielestään tytön antaa elää ja olla niinkuin hän halusi, iloita, juosta, kiipeillä ja haaveksia, niinkuin halutti ja mieli teki. Mutta ehkä olisi kuitenkin parempi tukahduttaa semmoinen jo alussa, niinkuin hänelle itselleenkin oli tehty ... ettei se pääsisi mieleen juurtumaan koko elämän ajaksi.

Papin tytär on lyhyt kirja. Loppupuolella kirjan rakenne tuntuu hieman epätasapainoiselta, kun tarina yhtäkkiä hyppää ajassa vuosia eteenpäin ja Elli hujahtaa hetkessä aikaihmiseksi. Lopun osuus herätti kuitenkin kiinnostukseni myös kirjan jatko-osaa kohtaan. Uumoilen, että Papin rouvassa Elli joutuu painiskelemaan saman järjen ja tunteen ristiriidan kanssa kuin äitinsä aikanaan...

Osallistun kirjalla Ofelia Outolinnun 1800-luvun kirjat -haasteeseen.

Juhani Aho: Papin tytär. WSOY, 1920 (1. painos 1885). E-kirja ladattu Elisa Kirjasta, luettu kännykällä.
Kuva: Haila, V. A. & Kauko Heikkilä: Suomalaisen kirjallisuuden historia, neljäs painos, 1953 (Wikimedia Commons)

Itsenäisyyspäivän kunniaksi: 13+ kotimaista ja maakuntahaaste

Vuoden alussa Facebookissa lähti käyntiin mainio Koen 13 kotimaista kirjailijaa vuonna 2013 -lukuhaaste, jonka ideana on tutustua 13 itselle uuteen suomalaiseen kirjailijaan vuoden aikana. Näin itsenäisyyspäivän kunniaksi ilmoitan, että tusina ja risat on täynnä!

Itse asiassa olen aivan huomaamattani ehtinyt jo kuuteentoista:

1. John Simon: Koneen ruhtinas - Pekka Herlinin elämä
2. Eve Hietamies: Yösyöttö
3. Venla Hiidensalo: Mediahuora
4. Karoliina Timonen: Aika mennyt palaa
5. Sari Vuoristo: Säätiedotus merenkulkijoille
6. Riikka Stewen: Niin kauan kuin rakastat
7. Pirjo Rissanen: Kamomillasola
8. Leena Lehtolainen: Ensimmäinen murhani
9. Jari Tervo: Myyrä
10. Vera Vala: Kuolema sypressin varjossa
11. Outi Nyytäjä: Heinäpaali roihuaa - näkyjä ja näkemyksiä Bretagnesta
12. Pasi Ilmari Jääskeläinen: Lumikko ja yhdeksän muuta
13. Tommi Melender: Ranskalainen ystävä
14. Ari Turunen: Tosi on! Valheen, vääristelyn ja vilpin historiaa
15. Annina Holmberg: Kaiku
16. Märta Tikkanen: Emma ja Uno - rakkautta tottakai

Kaikkiin listan kirjailijoihin oli mukava tutustua, ja kaikilta voisin kuvitella lukevani joskus jotain muutakin. Hassua kyllä, vähiten innostuin kirjasta, joka taitaa olla tästä joukosta luetuin ja suuresti arvostettu eli Jari Tervon Myyrästä. Suurin ihastus puolestaan oli Märta Tikkanen, ja nautin kovasti myös esimerkiksi Eve Hietamiehen lempeästä huumorista ja Sari Vuoriston tunnelmallisista novelleista. Kiva haaste siis! Ehkä ensi vuonna 14 uutta kirjailijaa vuodelle 2014...?

Itsenäisyyspäivään sopii myös toinen Suomi-haaste eli Kirjoihin kadonnut -blogin Aletheian maakuntahaaste. Tätä haastetta en ryhtynyt mitenkään tietoisesti suorittamaan, mutta innostuin nyt haasteen päätyttyä katsastamaan, missä Suomen maakunnissa lukemissani kirjoissa seikkailtiinkaan.

Tulos ei ole kovin häävi. Uudellamaalla mentiin monessa kirjassa, mutta muista maakunnista tutustuin vain Pohjois-Karjalaan (Virpi Hämeen-Anttilan Railo) ja Keski-Pohjanmaahan (Anna-Leena Härkösen Juhannusvieras), tai ainakin nämä kirjat ovat jääneet mieleen ainoina, joissa paikallisväri oli olennainen elementti. Mukaan tekisi mieli ottaa myös Sari Vuoriston saaristolaisnovelleja ja Miika Nousiaisen Metsäjätin metsäteollisuusmaisemia, mutta en tiedä, mihin maakuntaan ne konkreettisesti sijoittaisin.

Ulkomailla asuvana suomalaisena on hauskaa huomata myös, että lukemissani kotimaisissa kirjoissa on mukana myös kansainvälistä suomalaisuutta. Pekka Herlinin elämäkerran kirjoittanut John Simon on Suomeen asettunut amerikkalainen, Vera Vala taas Italiaan asettunut suomalainen ja hänen dekkarisankarittarensa Arianna de Bellis suomalaisjuurinen italialainen. Suomalaisia ulkomailla tavataan myös esimerkiksi Outi Nyytäjän pakinoissa ja Karoliina Timosen ja Tommi Melenderin romaaneissa.

Juhlallista itsenäisyyspäivää kaikille, Suomessa ja maailmalla!

Kuva: By SokoWiki (Own work) [CC-BY-SA-3.0 (http://creativecommons.org/licenses/by-sa/3.0)], via Wikimedia Commons