Jari Tervo kuuluu niihin kotimaisiin kirjailijoihin, joita kohtaan tunnen epämääräisiä ennakkoluuloja. Pariin kertaan olen jo lainannut kirjastosta Tervon kirjoja, mutta lukematta ovat jääneet. Jotenkin Tervo ei vain ole mielikuvieni perusteella tuntunut minun lukumakuuni istuvalta kirjailijalta (liian äijämäinen?).
Monen muun lukumakuun Tervo sen sijaan näkyy natsaavan, sillä esimerkiksi Hesarin lukijaäänestyksessä 2000-luvun parhaista suomalaisista romaaneista sadan suosikin listalle päätyi peräti neljä Tervon teosta: Myyrä (16. sija), Layla (28. sija), Troikka (43. sija) ja Ohrana (54. sija). Tästä kestosuosiosta vaikuttuneena päätin vihdoin ryhtyä tuumasta toimeen ja antaa minäkin Tervolle mahdollisuuden.
Valitsin ennakkoluulojen työstöprojektin materiaaliksi Tervon kirjoista listalla eniten ääniä kahmineen eli Myyrän (2004). En lannistunut edes reippaasti yli 500 sivun mitasta, sillä kirja alkoi lupaavasti: dramaattinen tilanne Suomen historiasta, vahvaa tunnelmaa, sopivasti arvoituksellisuutta. Odotin jännityksellä, mitä Tervo tarinan edetessä eteeni vyöryttäisi.
Mutta sitten putosin kärryiltä. Aivokapasiteettini ei kerta kaikkiaan riittänyt kirjan moninaisten henkilöiden, sivujuonien ja poliittisten ja historiallisen viittausten prosessointiin. Kirjalla on ehkä enemmän annettavaa lukijoille, joilla on paremmat tiedot Suomen poliittisesta historiasta ja virkeämpi kiinnostus siihen, mitä suomettumisen ajan kulisseissa oikeastaan tapahtuikaan. Siihen Tervo nimittäin tarjoaa yhden varsin mielikuvituksekkaasti polveilevan tulkinnan, joka risteilee sisällissodan kuohuista Kekkosen kabinetteihin, Siperian vankileireille ja lopulta 2000-luvulle asti.
Eniten kiinnostuin kirjassa kurkistuksista Presidentin – nimeltä Kekkosta ei taidettu mainita – ajatuksiin ja tuntemuksiin. Tervon kuvaama Presidentti on valtias voimainsa tunnossa (toki vainoharhainenkin välillä), mutta myös vanheneva mies, jota painavat nuoruuden rankat kokemukset vuosikymmenten takaa. Presidentti tuntui minusta kirjan henkilöistä jotenkin lähestyttävimmältä. Monet muut henkilöt, mukaan lukien päähenkilö, Suojelupoliisin etsivä Jura Karhu, sen sijaan jäivät etäisen tuntuisiksi. Juonen tilkkutäkki meni henkilökuvauksen edelle. Tilkkutäkki oli sinänsä komea ja taidolla sommiteltu, mutta minä olisin ehkä kaivannut vähän lisää pehmoisia täytteitä.
Ensimmäinen Tervoni ei siis ollut suurta rakkautta, mutta onneksi Tervon suosio ei ole minun tykkäämiseni varassa. Minua enemmän Myyrästä ovat pitäneet ainakin Booksy ja Salla. Lukekaa heidän blogeistaan, miksi tämä kirja kannattaa lukea!
Jari Tervo: Myyrä. WSOY, 2004. 543 s. Kansi: Tuula Mäkiä. Lainattu kirjastosta.
