Kalle Kniivilä: Putinin väkeä - Venäjän hiljainen enemmistö

Toimittaja Kalle Kniivilän Putinin väkeä: Venäjän hiljainen enemmistö (Into, 2014) kysyy, miksi venäläiset rakastavat Vladimir Putinia. Miltä Putinin Venäjä näyttää sisältäpäin, tavallisten kansalaisten kodeista katsottuna?

Mitä ilmeisimmin hyvin erilaiselta kuin lännen tiedotusvälineissä. Kniivilä haastattelee tavallisia venäläisiä eri puolilta maata, ja ihmisten puheissa toistuvat samat perustelut sille, miksi ulkomaalaisten karsastama Putin on Venäjälle hyvä johtaja. Avainsanoja ovat järjestys ja vakaus. Etenkin monet vanhemmat haastateltavat muistelevat  kammoten Neuvostoliiton romahdusta seurannutta kaaosta ja puutetta ja kiittävät Putinia järjestyksen palauttamisesta. Nuorimmat vastaajat taas eivät oikein edes muista aikaa ennen Putinia eivätkä osaa tai viitsi kuvitella vaihtoehtoja. Politiikan kiemuroiden pohtimista tärkeämpää on, että arki sujuu, ja Putinin ajan talouskasvun ansiosta se sujuu monilla paremmin kuin ennen.

Ulkopuolelta Putinin Venäjää ja sen asukkaiden asenteita on helppo hämmästellä. Kniivilän näkökulmakin on ulkopuolisen hämmästelijän. Silti kirjassa haastateltujen venäläisten mattimeikäläisten (tai minkä nimisiä he sitten Venäjällä lienevätkään!) kokemusten valossa on helppo ymmärtää, miksi he näkevät maailman niin kuin näkevät ja toimivat niin kuin toimivat. Oli mielenkiintoista lukea tavallisten ihmisten arjesta, sen haasteista ja iloista.

Putinin väkeä ilmestyi toissa vuonna, joten Kniivilän haastattelumatkoista on kulunut jo jonkin verran aikaa. Venäjä ja maailma ovat jatkaneet muuttumistaan. Olisi mielenkiintoista tietää, mitä kirjassa tavatuille ihmisille kuuluu nyt.

Karoliina Timonen: Kesäinen illuusioni

Luin Karoliina Timosen Kesäisen illuusionin (WSOY, 2015) toissa viikonloppuna, kun sää oli ensimmäistä päivää tänä vuonna ihan oikeasti kesäinen. Erinomainen ajoitus! Tämä kirja nimittäin suorastaan huokuu mitä kesäisintä kesää.

Kesäisen illuusionin päähenkilö, nelikymppinen Klarissa, muuttaa pariksi kuukaudeksi yksin saareen miettimään huonosti sujuvan avioliittonsa tilaa ja kirjoittamaan seuraavaa romaaniaan. Piiliniemi on idyllinen paratiisi, mutta pian Klarissan mieltä alkaa hämmentää vastarannan Variskallio, jossa kesää viettää toinen yksinäinen. Veneet kulkevat salmea eestaas, kun Klarissa ja charmantti naapuri alkavat viihtyä yhä tiiviimmin yhdessä...

En ollut lukenut etukäteen kustantajan kuvausta ”psykologisesta trilleristä”, joten en tiennyt, mitä tyylilajia kirjalta odottaa. Tiivis tunnelma syntyi kuitenkin jo heti ensisivuilla. Huumaavan vehreä saari, puiden suhina ja lintujen siritys, rannan kuuma hiekka ja laineiden liplatus – ja kaiken kauneuden lomassa aavistus, että tapahtumaisillaan on jotain arvaamatonta, kenties uhkaavaa. Kirja on sivumäärältään lyhyt mutta tunnelmaltaan täysi, yhtä aikaa raukea ja rauhaton kuin lähestyvästä ukonilmasta raskas hellepäivä.

Jo Timosen esikoista lukiessani vaikutuin kirjoittajan kyvystä imaista lukija mukaan tekstiin. Kesäisessä illuusionissa kirjan jännite rakentuu vielä vahvemmin pienissä yksityiskohdissa, eleissä ja aavistuksissa. Tässäkin kirjassa mukana on myös arkitodellisuuden ulkopuolelle kurottavia aineksia. Niistä en aina hirmuisesti innostu, mutta Kesäisessä illuusionissa arvoituksellisuus pysyi vielä nipin napin mukavuusalueellani. Kirja tuntui maagiselta kesäsadulta aikuisille. Tällä kertaa vihjeitä yliluonnollisiin ilmiöihin ei myöskään yliselitetty, mikä minua Aika mennyt palaa -romaanissa hieman vaivasi.

Sitä jäin miettimään, miksi Timonen oli valinnut uudelleen päähenkilöksi jo esikoisromaanista tutun Klarissan. Kirjat ovat keskenään erilaiset ja muodostavat kumpikin oman itsenäisen kokonaisuutensa, joten olisi sääli ajatella Kesäistä illuusionia jonkinlaisena jatko-osana. Niinpä päätin lukiessani olla ruotimatta asiaa sen enempää, vaikka hieman pohdin silti, oliko valinnan taustalla jokin syvempi merkitys tai tarkoitus. Jäikö minulta jotain tärkeää oivaltamatta? Tällaisia mieltä kutkuttamaan jääneitä asioita oli itse asiassa kirjassa paljon muitakin, ja juuri ne osaltaan rakensivat tekstin tiivistä tunnelmaa. Mikä on vain tuulen kahahdus oksistossa, mikä taas merkki tai enne? 

Timosen edellisen kirjan lisäksi Kesäinen illuusioni kurkottelee intertekstuaalisesti moneen muuhunkin suuntaan. Lukiessa tuli väistämättä mieleen Juhani Ahon ihana klassikko, Suomen kesää ja suuria tunteita tulviva Papin rouva – ja silmäniskuna lukijalle avioelämäänsä pettyneen naisen kaihon kohde on tässäkin kirjassa nimeltään Olavi. Tarinan tummemmat sävyt puolestaan saivat ajattelemaan Daphne du Maurier'n Rebekkaa, joka sekin on jälkisanojen mukaan innoittanut kirjailijaa. Françoise Sagania jälkisanoissa ei mainittu, mutta minulle tuli kirjan tunnelmasta mieleen myös Tervetuloa, ikävän helteinen kohtalokkuus. Piti oikein käydä tarkistamassa, oliko siinäkin kesäkolli nimeltä Cédric... Ei ihan, vaan Cyril!

Kesäinen illuusioni on kesäkirja par excellence. Romaanin ahmaisee yhdessä iltapäivässä auringossa loikoillen tai iltahämärissä mökin nurkkien narinaa kuulostellen, ja sitten voikin pujahtaa viileään järveen tai pehmeän peiton alle tarinan viehkeän hämmennyksensekaisesta jälkimausta nauttimaan.

Karoliina Timonen: Kesäinen illuusioni. WSOY, 2015. Ostettu e-kirjana Elisa Kirjasta.

Vera Vala: Villa Sibyllan kirous

Villa Sibyllan kirous (Gummerus, 2014) jatkaa Vera Valan Arianna de Bellis -dekkarisarjaa. Kuolema sypressin varjossa ja Kosto ikuisessa kaupungissa olivat viihdyttävää lukemista, joten oli mukavaa palata Ariannan seuraan. Contessa tosin näkyy ratkovan rikoksia nopeammin kuin minä ehdin niistä lukea, sillä Villa Sibyllan jälkeen sarjassa on ilmestynyt jo kaksi uutta kirjaa.

Tässäkin kirjassa seikkaillaan Rooman historiaa havisevissa maisemissa. Äveriään lakimiesperheen huvilalla tapahtuu ryöstö ja murha, joiden selvittely johdattaa Arianna-etsivän niin salaseurojen sokkeloihin kuin Italian mafiapiireihinkin.

Luin kirjaa lyhyissä pätkissä pitkällä aikavälillä. En tiedä, oliko syynä sirpaleinen lukukokemus vai dekkari itse, mutta jotenkin minulla oli tällä kertaa vähän vaikeuksia innostua mukaan kirjan juonenkäänteisiin. Dekkarissa oli paljon tavaraa: Villa Sibyllan asukkaiden monimutkaiset perhesuhteet, muinaisten uskonnollisten kulttien koukerot, roistoja kapeiden kujien pikkurikollisista maailmantaloutta ohjaileviin mahtimiehiin... Joitakin juonen palasista olisi ehkä voinut jättää poiskin toisten syventämiseksi.

Mukavasti lisää syvyyttä kirja sen sijaan toi Ariannan taustaan. Vala avaa Ariannan henkilöhistoriaa kivasti vähä vähältä, limittäen sankarittaren omaa elämää tämän ratkomiin rikoksiin. Rikas, kaunis ja nokkela suomalais-italialainen aatelisnainen, jolla on salaperäinen menneisyys ja miesystävänä Italian ulkoministeri, ei edelleenkään kahmi tosielämän uskottavuuspisteitä, mutta jotenkin Arianna onnistuu silti olemaan kirjan maailmassa uskottava ja sympaattinen hahmo.

Kirjan tunnelma oli sarjan kahta ensimmäistä osaa tummempi. Toisaalta vakavuus rakensi tarinaan lisää ulottuvuuksia, mutta jäin silti ehkä kaipaamaan jotain edellisten kirjojen kepeydestä. Selkäpiitä karmivaa pahuutta ja yhteiskunnan kipupisteisiin pureutumista löytyy muualtakin; Valan kirjojen vahvuus on minusta nimenomaan kevyen kuplivuuden ja aistillisen tunnelmoinnin yhdistämisessä viihdyttävään dekkarijuoneen. En siis panisi pahakseni, vaikka seuraavassa kirjassa olisi taas enemmänkin auringon kultaamia auringonlaskuja ja herkkuhetkiä Ariannan keittiössä!

Vera Vala: Villa Sibyllan kirous. Gummerus, 2014. E-kirja ostettu Elisa Kirjasta.

Nick Hornby: Fever Pitch

Kukapa olisi uskonut, että minä luen kirjan, jonka aiheena on jalkapallo?

En ole eläissäni katsonut yhtään kokonaista jalkapallomatsia eikä laji voisi suoraan sanottuna vähempää kiinnostaa, mutta kun kirjoittajana on Nick Hornby, päätin antaa aiheelle mahdollisuuden. Sillä – Hornbyn omin sanoin – ”the great thing about books is that you'll read anything that a good writer wants you to read”. (Lisää lainauksia lempi-Hornbystäni täällä.)

No, kuinka kävi? Kirjan luettuani en ole edelleenkään kiinnostunut jalkapallosta, mutta Hornbyn tavasta kirjoittaa pidän edelleen. Muiden häneltä lukemieni kirjojen tapaan Fever Pitch (1992, suom. Hornankattila) onnistuu olemaan yhtä aikaa arkisen konstailematon, hauska ja fiksu.

Fever Pitch on Hornbyn esikoinen, omaelämäkerrallinen muistelmateos, jossa kolmenkympin rajapyykin ylittänyt mies muistelee nuoruuttaan rakkaan jalkapalloharrastuksensa kautta. Hornbyn jalkapallofanius, tarkemmin sanottuna Arsenal-fanius, on kulkenut hänen mukanaan poika-ajoista asti ja saanut aika ajoin liki pakkomielteisiä piirteitä. Mitä tehdä, kun samalle päivälle osuvat ystävän häät ja tärkeä matsi? Jos tyttöystävä pyörtyy kesken ottelun loppuhuipennuksen, onko miehen aivan pakko uhrata nuo olennaiset minuutit seuralaisensa hoivaamiseen vai voisiko tämä odottaa hetken?

Hornby suhtautuu intohimoonsa yhtä aikaa ehdottoman vakavasti ja brittiläisen ironisella huumorilla. Hän käsittää kyllä, ettei Arsenalin maalintekovireellä järjellä ajatellen ole varsinaista yhteyttä hänen omaan menestykseensä elämässä, mutta jotenkin joukkueen nousut ja laskut tuntuvat silti korreloivan Hornbyn kohtalon kanssa. Voitot puskevat puhtia opintoihin ja ihmissuhteisiin, tappiot painavat faninkin maan rakoon.

Jalkapallosta piittaamattoman lukijan on vaikea samastua intohimoisen fanin syvimpiin tuntoihin harrastuksensa äärellä, mutta Hornby onnistuu nostamaan kokemuksensa kentältä ja katsomoista yleisemmälle tasolle. Lajia seuraamattakin lukijakin käsittää, mikä merkitys on lauantai-iltapäivien matseilla, joista tulee vanhempien avioeron jälkeen isän ja pojan ainoa yhteys, millaista voimantuntoa nuori mies voi ammentaa täysin keuhkoin ulvovalta stadionilta tai miten kotijoukkueen tappio voi olla se viimeinen pisara elämän kurjuuteen, kun kaikki muu tuntuu jo olevan pielessä.

Suosittelen urheilusta tai brittimiehen sielunelämästä kiinnostuneille lukijoille – tai muuten vain kokeiltavaksi.

Helmet-lukuhaasteessa tämä kirja sopisi tietenkin kohtaan 26. Elämäkerta tai muistelmateos, mutta voisin asettaa sen ehdolle myös kohtaan 15. Kirjan kansi on mielestäsi ruma.

Frank Wynne: I Was Vermeer: The Forger Who Swindled the Nazis

Huippukiinnostava kirja! Olenpa iloinen, että nappasin tämän taannoin divarista mukaani.

Frank Wynnen I Was Vermeer (2006) kertoo Han van Meegerenistä, hollantilaisesta taidemaalarista, joka 1930–40-luvuilla huijasi koko kansainvälistä taidemaailmaa taidokkailla väärennöksillään Vermeerin ja muiden vanhojen mestareiden maalauksista.

Väärentäjäneron tarina on uskomaton. Nuori Henricus Antonius eli Han suuntasi ankaran opettajaisänsä toiveita vastaan taiteilijan uralle, mutta tie maineeseen ja mammonaan osoittautui kiviseksi. Vaikka Van Meegerenin tekniset taidot tunnustettiin, teoksista puuttui aina se jokin. Kritiikistä suivaantunut maalari päätti näyttää maailmalle, mitä todella osaa. Hän maalaisi mestariteoksen, joka löisi itseään täynnä olevat asiantuntijat ällikällä: ”kadonneen” Vermeerin suoraan 1600-luvulta.

Huijaus onnistuu yli odotusten. Van Meegerenin halveksimat kriitikot, historioitsijat ja taidekauppiaat menivät halpaan, ja väärennös-Vermeeriä juhlittiin kautta maailman vuosisadan löytönä, mestarin tuotannon kadotettuna helmenä. Alun perin van Meegeren oli ryhtynyt puuhaan lähinnä näyttämisen halusta ja aikonut sopivalla hetkellä paljastaa huijauksensa, mutta menestyksen maku oli vastustamaton. Seuraavina vuosina hän maalasi kellariateljeessaan liudan uusia ”Vermeerejä” ja tienasi väärennöksillään miljoonia.

Wynnen kirja on vetävästi kirjoitettu elämäkerta huikeasta elämästä. Jos kyseessä ei olisi tositarina, se olisi melkein liian hyvä ollakseen totta. Van Meegeren on omintakeinen persoona: hykerryttävän kekseliäs ja ihailtavan peräänantamaton, mutta myös toivottoman herkkänahkainen, päihteille perso ja ihmisenä ilmeisen hankala. Kun soppaan hämmennetään vielä rikollisia juonia, taidepiirien koukeroita, luksuselämää Rivieralla ja natsien salaisia aarrekammioita, kasassa on melkoinen paketti. 

Sen lisäksi, että kirjaa voi lukea kutkuttavana huijariseikkailuna, se saa myös pohtimaan esimerkiksi sellaisia asioita kuin taiteen aitous ja auktoriteettien arvostus. Kun muutama hyvämaineinen asiantuntija innostuu vääristä Vermeereistä, pian niille valaa ylistystä koko maailma. Ja jos teokset ovat kaikkien mielestä mestarillisia, miksi ne muuttuvat vähemmän mestarillisiksi, kun niiden tekijäksi paljastuukin joku muu kuin Vermeer? Mielenkiintoisia psykologisia ja sosiologisia ilmiöitä...

Kirjaa ei taida olla suomennettu, mutta englanniksi lukeville suosittelen lämpimästi. Mielenkiintoista muuten, että netissä kirjaa näkyy myytävän kahdella eri alaotsikolla. Minun kappaleeni kannessa lukee I Was Vermeer: The Forger Who Swindled the Nazis, mutta toisissa painoksissa nimenä on I Was Vermeer: The Rise and Fall of the Twentieth Century's Greatest Forger. Kannatan jälkimmäistä, sillä natsit ovat vain yksi juonne tässä kerrassaan kiehtovassa kirjassa.

Helmet-lukuhaasteessa kirja sopii ainakin kohtiin 14. Historiaa käsittelevä tietokirja ja 26. Elämäkerta tai muistelmateos. Jos kriteerejä vähän venytetään, kirjaa voisi harkita myös kohtiin 19. Kirjan päähenkilö on sinun unelmatyössäsi – ei siis väärentäjä, mutta kenties taiteilija! – tai 43. Kirjassa mukana Pablo Picasso. Mies itse ei kirjassa seikkaillut, mutta hänen teoksiaan kyllä mainittiin.

Frank Wynne: I Was Vermeer: The Forger Who Swindled the Nazis. 2006. Ostettu käytettynä.

Steve Krug: Don't Make Me Think! A Common Sense Approach to Web Usability

Tämän verkkosivujen käytettävyyttä käsittelevän kirjan luin vähän niin kuin töiden puolesta. Steve Krugin Don't Make Me Think! A Common Sense Approach to Web Usability on ilmeisesti jonkinlainen alan klassikko. Kirja ilmestyi alun perin vuonna 2000. Minä luin vuonna 2006 ilmestyneen uudistetun painoksen, mutta Krug on näköjään päivittänyt opuksen uudelleen taas vuonna 2013.

Kirja kertoo yleistajuisesti, mikä tekee verkkosivuista helppoja ja mukavia käyttää. Vinkit ovat simppeleitä, ja niiden kantava teema löytyy jo kirjan nimestä: mitä vähemmän käyttäjän pitää ajatella löytääkseen etsimänsä, sitä parempi. Yksinkertaisuus ja johdonmukaisuus kunniaan.

Suurin osa kirjan ohjeista pitänee paikkansa tai on ainakin sovellettavissa edelleen, vaikka monet Krugin esimerkkien ruutukaappaukset näyttävätkin jo antiikkisilta.  Nettimaailman muutos näkyy siinäkin, että sosiaalinen media ja mobiilisovellukset loistavat kirjassa poissaolollaan. Aiheesta kiinnostuneille suosittelen siis uusinta painosta.

Kirja on sujuvasti kirjoitettu ja väljästi taitettu. Helppolukuisuuden tavoittelu tuntui minusta välillä jo vähän liioitellultakin. Asioita väännettiin paikoin Pihtiputaan mummolle paksuhkosta rautalangasta, mutta kirjan aiheen huomioon ottaen parempi kai niin kuin päinvastoin.

Steve Krug: Don't Make Me Think! A Common Sense Approach to Web Usability. New Riders, 2006 (1. painos 2000). 201 s. Lainattu.

Heidi Köngäs: Dora, Dora

Vau.

Tämä jäi päällimmäisenä mieleen Heidi Köngäksen kirjasta Dora, Dora (Otava 2012). Minulla ei kirjaan tarttuessani ollut juuri minkäänlaista mielikuvaa, mitä siltä odottaa (en muistanut taannoista Finlandia-ehdokkuuttakaan), joten loistava lukuelämys tuli ihan puun takaa.

Natsi-Saksan varusteluministeri Albert Speer matkustaa jouluna 1943 Suomeen tarkastamaan Petsamon nikkelikaivosta. Speer on yksi kirjan neljästä minäkertojasta. Muut ovat hänen yksityissihteerinsä Annemarie Kempf, saksalaisjoukkoja viihdyttämään tuotu taikuri Himmelblau ja nuori suomalainen tulkki Eero Kallankari.

Pitkään aikaan ei tapahdu juuri mitään. Speerin seurueen auto ajaa kohti pohjoista, halkoo loputonta talvea, kylmää ja pimeää. Matkustajat ovat vaipuneet omiin ajatuksiinsa. Niiden kautta rakentuvat kirjan jännitteet: kaikkien mieltä pingottaa pitkittynyt sota, mutta jokaisella on omat murheensa ja pelkonsa. Speeriä kiusaa välirikko Hitlerin kanssa. Annemarien mieltä painaa huoli sekä Speeristä että omasta aviomiehestä kaukana rintamalla. Taikuria ja tulkkia jähmettää suorituspaineiden lisäksi jo silkka kivikasvoisen mahtimiehen läheisyys.
 
Vaikutuin kirjassa sekä aiheesta että Köngäksen tavasta kirjoittaa.

En tiedä, kuinka paljon kirjan tapahtumilla on todellisuuspohjaa, mutta Speerin matka Lappiin oli todella mielenkiintoinen aihe. Saksalaisten hallitsemat kaivokset, tukikohdat ja vankileirit tekivät historiaa konkreettiseksi, ja kiinnostava oli myös kirjan antama kuva saksalaisten ja suomalaisten suhtautumisesta toisiinsa jatkosodan aikana. Kirjan saksalaisille suomalaiset vaikuttavat olevan hieman yksinkertaisia mutta harmittomia apureita. Suomalaiset taas eivät voi olla ihailematta Saksan sotakoneiston voimaa, vaikka se samalla loukkaa alistettuun asemaan joutuneen kansan ylpeyttä ja pelottaa.

Köngäs antaa kirjan kertojille kullekin omanlaisensa äänen. Lyhyet luvut valottavat samoja tapahtumia eri henkilöiden näkökulmasta. Viileän analyyttinen, numeroita rakastava Speer kätkee särönsä maailmalta eri tavalla kuin hermostuneen tunteikas taikuri, mutta omaa heikkouttaan ei kukaan tahdo paljastaa. Taistelutahtoa on pidettävä yllä, tai siltä ainakin on näytettävä.

Kirja näyttää sodasta sen puolen, joka on kätketty ihmisten sisään. Milloin on lupa myöntää itselleen, että entiset ihanteet ovat murentuneet? Ettei kerta kaikkiaan enää jaksa eikä oikeastaan edes välitä? Väsymätön Speer, Hitlerin uskottu, takertuu ihailemaansa johtajaan kuin oksaan koskessa. Annemarien käsi ei enää tahtoisi nousta tervehdykseen, joka ennen sai hänen sydämensä takomaan intoa ja ylpeyttä. Nuorena poikana rintamalle hinkunut tulkki kaipaa takaisin kotiin, takaisin rauhaan.

Hieno kirja. Tällaisten teosten äärellä sitä muistaa, miksi kirjallisuutta on.

Helmet-lukuhaasteessa voisin sijoittaa kirjan ainakin kohtiin 2. Matkakertomus, 8. Kirja kirjailijalta, jonka tuotantoa et ole lukenut aiemmin tai 44. Kirjassa joku kuolee.

Heidi Köngäs: Dora, Dora. Otava, 2012. 318 s. Ostettu e-kirjana.

Kathryn Stockett: Piiat

Oli mielenkiintoista lukea tätä kirjaa limittäin Alexandra Fullerin Afrikka-muistelmien kanssa. Rotuasiaa ja samaa aikakautta molemmissa, mutta eri puolilta maailmaa.

Kathryn Stockettin Piiat (WSOY, 2010) on kai sellainen kirja, joita kutsutaan lukuromaaneiksi. Yli 600 sivua hujahtivat sutjakasti vetoavien henkilöiden ja sujuvan juonenkuljetuksen ansiosta. Otin kirjan lomalukemiseksi ja se oli tarkoitukseen mainio valinta: tällaista kirjaa on mukava lukea, kun sen tarinaan ja tunnelmaan on aikaa uppoutua.

Pidin kirjassa siitä, miten se veti lukijan mukaan Jackson, Mississippin asukkaiden arkeen. Yhdysvaltojen rotuerottelun historia on toki osin tuttua asiaa, mutta en ole aiemmin syventynyt eläytymään siihen tällä tasolla – kotien arjen kautta. Poliittinen liikehdintä ja yhteiskunnan suuret mullistukset ovat kuvassa mukana, mutta jossain bridgekerhon juoruilun ja keittiössä höyrävän papupadan taustalla. Arjen yksityiskohtiin tiivistyy paljon.

Kirjan henkilöissä oli sopivasti moniulotteisuutta välttämään osoittelevan mustavalkoiset (heh, no pun intended) sankari–uhri-asetelmat. Joidenkin sivuhenkilöiden kohdalla mentiin jo vähän niillä rajoilla, etenkin läpeensä inhan pahis-Hillyn, mutta kokonaisuutena Stockett onnistui minusta välttämään sormellaheristelyn ja kyyneltentiruttelun sudenkuopat, joihin tällaisten aiheiden kohdalla on helppo sortua.

Henkilöistä tykästyin erityisesti lämpimän äidilliseen ja tyynen rohkeaan Aibileen-piikaan. Jacksonin valkoisista naisista päähenkilöksi nousee kirjailijan urasta haaveileva parikymppinen Skeeter, joka saa suostuteltua Aibileenin ja muut mustat palvelijat mukaan uhkarohkeaan kirjaprojektiinsa. Skeeterin hahmossa näkyi hyvin se, miten edistyksellisesti ajatteleva, itsenäinen nuori nainenkaan ei ole täysin vapaa yhteisönsä odotuksista ja ajattelutavoista, ja miten haastavaa niiden tiedostaminen ja ravisteleminen onkaan.

Summa summarum, kevyttä muttei höttöistä. Seuraavaksi haluaisin nähdä kirjasta tehdyn elokuvan.

Helmet-lukuhaasteessa sijoitan tämän kirjan kohtaan 25. Kirjassa on yli 500 sivua (pokkaripainoksessani 620).

Kathryn Stockett: Piiat. WSOY Pokkari, 2011. Alkuteos The Help, Penguin Books, 2009. 620 s. Saatu lahjaksi.

Alexandra Fuller: Cocktail Hour Under the Tree of Forgetfulness

Kiinnostuin tästä Alexandra Fullerin kirjasta varmaankin sen nimen perusteella: Cocktail Hour Under the Tree of Forgetfulness kuulostaa kerrassaan kiehtovalta konseptilta. Kiintoisalta vaikutti myös kirjan kansikuva, jossa pieni tyttö kävelee käsi kädessä vielä pienemmän simpanssin kanssa.

Kirja osoittautui muistelmiksi elämästä brittiperheenä Afrikassa siirtomaa-ajan viimeisinä vuosina. Se on jatkoa Fullerin ensimmäiselle omaelämäkerralliselle teokselle Don't Let's Go to the Dogs Tonight (2002), joka kertoo kirjailijan lapsuudesta 1970-luvun Rhodesiassa eli nykyisessä Zimbabwessa. Ainakin ensimmäinen kirja on näköjään suomennettukin: Ei hunningolle tänään (Otava, 2003) on luettu esimerkiksi blogeissa INAhdus ja Ota lukuun. 

Cocktail Hourin keskiössä ovat Fullerin vanhemmat, etenkin äiti Nicola, eloisa ja eksentrinen nainen, joka menee eikä meinaa ja joka kohtaa elämän niin valoisat kuin varjoisatkin ääripäät koko painollaan. Äidin rinnalla kulkee peltojensa reunalla murahteleva isä, jonka sydän on tiukasti kiinni Afrikan mullassa.

Kirjan tarjoama näkökulma Afrikkaan on mielenkiintoinen. Fullerin perheelle ja heidän kaltaisilleen siirtomaabrittien elämäntapa on itsestäänselvyys, osa asioiden luonnollista järjestystä. Heille Afrikka on heidän Afrikkansa, ja maailmanpolitiikan myllerryksen veriset lonkerot oman kodin pihalla aito järkytys.

Lukijana Fullereihin on hieman vaikea suhtautua. Toisaalta en voinut kuin ihailla perheen sitkeyttä ankarissa olosuhteissa ja rohkeutta aloittaa yhä uudelleen alusta, kun elämä sitä vaati. Toisaalta taas nykynäkökulmasta heidän suhtautumisensa kotimaahansa ja sen asukkaiden enemmistöön tuntuu röyhkeältä ja käsittämättömältä.

Fuller onnistuu minusta tasapainoilemaan kirjassa onnistuneesti näiden kysymysten suhteen. On selvää, ettei hän näe ja koe asioita samoin kuin vanhempansa, mutta hän ei myöskään mitätöi tai kiellä kuvaamiensa ihmisten elämää ja yksilöllistä kokemusta. Kirjassa on läsnä niin Fullerin afrikkalaisen lapsuuden kokemus kuin Afrikan jättäneen aikuisen näkökulmakin. Fuller puhuu aiheesta esimerkiksi tässä haastattelussa: ”I think that’s just part of the condition of being a white Southern African. You’re just — particularly at my age, you’re dispossessed at birth, and you’re very aware of it, particularly when you have parents like mine, who sort of fought on what I consider the wrong side of history, but then felt so connected to that land that they stayed.”

Kiinnostava kirja siis, suosittelen!

Jatkan kirjalla Helmet-lukuhaastetta. Tämä sopisi esimerkiksi kohtiin 20. Kirjan nimi viittaa vuorokaudenaikaan (eikös cocktail hour ole vuorokaudenaika siinä missä muutkin?) ja 26. Elämäkerta tai muistelmateos. Kohta 27. Afrikkalaisen kirjailijan kirjoittama kirja voisi kai sekin sopia, sen verran tiukassa Afrikka on Fullerissakin (vaikka kirjailija syntyikin Englannissa).

Alexandra Fuller: Cocktail Hour Under the Tree of Forgetfulness. Penguin Press, 2011. Ostettu käytettynä.

Katja Kallio: Säkenöivät hetket

Olin lukenut Katja Kalliolta aiemmin kolumnikokoelmat Elokuvamuisti ja Tyypit, mutta Karilla-romaanissa en jostain syystä päässyt alkusivuja pidemmälle. Säkenöivät hetket (Otava, 2013) kuitenkin vaikutti jo takakannen perusteella kirjalta, josta pitäisin. Menneen maailman nostalgiaa ja naiskohtaloita sukupolvesta toiseen, ah! Kansikuvakin (Emmi Kyytsösen käsialaa) on ihana.

Uumoilemiani teemoja ja tunnelmia kirja tarjosikin. Hangon kylpylä kesällä 1914: vauraiden venäläisvieraiden silkkien kahina, mäntyjen runkoja punertava aurinko, laineiden liplatus. Ja sitten maailman äkkinäinen murros, nuoren huolettoman Ellyn varttuminen aikuiseksi naiseksi, jonka elämä on kaukana silkistä ja sametista – ja joka vuorollaan kohtaa kasvavissa tyttärissään seuraavan sukupolven huolet ja intohimot.

Kallio kirjoittaa kauniisti. Henkilöhahmojen mielenliikkeet nivoutuvat arjen yksityiskohtiin. Vaimo leipoo mustikkapiirakkaan avioliittonsa tilan, ja kahvimyllyn painossa syliä vasten tuntuu pelko tulevaisuudesta. Nautin näistä havainnoista, niiden herkkyydestä ja oivaltavuudesta, pienistä tunnistettavista hetkistä ja tunteista. Kallion teksti on huolellista ja viimeisteltyä, mutta jotenkin se pysyi minulle vielä pakottoman tuntuisena (esimerkiksi Riikka Pulkkisen Tottaa lukiessani minusta tuntui, että tunnevireiden tarkkailu kääntyi tarkoin punnitussa siloisuudessaan jo lukijaa etäännyttäväksi).

Päällimmäisenä kirjasta jäi mieleen kolmannen sukupolven, Ellyn keskimmäisen tyttären Beatan, tarina. En tiedä, johtuiko tämä yksinkertaisesti siitä, että Beatan osuus päätti kirjan, vai siitä, että temperamentikas Beata oli henkilönä äitiään värikkäämpi persoona. Olisin ehkä kuvitellut, että Ellyn ja Beatan äiti–tytärsuhde saisi kirjassa enemmänkin tilaa, mutta toisaalta en lukiessani erityisemmin kaivannut sen perusteellisempaa käsittelyä. Beata riitti omana itsenään, äiti jossakin taustalla niin kuin aikuistuvien lasten äidit taitavat olla. 

Jos kirjan sukupolvinäkökulmaa ajattelee, irrallisimmaksi jäi Ellyn äidin Ingan tarina, joka tuntui tarinan edetessä haipuvan ikään kuin prologiksi Ellyn ja Beatan kohtaloille. Vuosisadan alun kylpyläelämä oli loppujen lopuksi kirjassa pian ohi. Samalla tämä etäisyys isoäidin ja tyttärentyttären kohtaloiden välillä osaltaan rakensi kirjan hellänhaikeaa tunnelmaa. Haikeimmaksi se tuntui tiivistyvän Ellyn hahmossa. Siihen suodattui ajan kuluminen ja maailman muutos, nuoruuden kultaisten päivien vaihtuminen aikuisen ankaraan arkeen, maailmalta suojautuminen siltä sulkeutumalla – ja kaiken tämän lomassa elämän ohikiitävä kauneus, sen säkenöivät hetket.

Jatkan kirjalla Helmet-lukuhaastetta. Tämä sopisi ainakin kohtaan 3. Kirjassa rakastutaan tai
44. Kirjassa joku kuolee.

Katja Kallio: Säkenöivät hetket. Otava, 2013. 301 s. Kannen suunnittelu: Emmi Kyytsönen. Ostettu e-kirjana.

Marie Kondo: KonMari - Siivouksen elämänmullistava taika

Japanilainen siivousekspertti Marie Kondo on niittänyt kosolti mainetta KonMari-menetelmällään, joka lupaa siis Siivouksen elämänmullistavaa taikaa (Bazar, 2015).

En ole suuri self help -kirjojen ystävä, mutta ihmeen innoittava tämä pieni kirjanen tosiaan on. Kondon mainostama menetelmä kodin järjestämiseen ja siistinä pitämiseen on suorastaan naurettavan yksinkertainen: valitse tavarat, jotka haluat säilyttää, ja päätä niille jokaiselle paikka. Siinäpä se. Varsinainen haaste on tietenkin tämän ohjenuoran viemisessä käytäntöön, mutta Kondo saa puuhan kuulostamaan jopa hauskalta ja silti toteutettavissa olevalta.

Kondo kannattaa reipasta karsimista. Hän kehottaa lukijoita säilyttämään tavaroistaan vain ne, jotka oikeasti tuottavat iloa, ja luopumaan lopuista – niistä, joita säilytämme varmuuden vuoksi tai velvollisuudentunnosta. Miksi tuhlata tilaa, aikaa ja energiaa tavaraan, josta emme todella välitä?

Kondon suhtautuminen esineisiin tuntuu välillä huvittavankin inhimillistävältä: kotiin tullessaan siivousguru kuulemma kiittää laukkuaan, kenkiään ja vaatteitaan niiden panoksesta työpäivän onnistumiseen ja sitten auttaa ne hellästi paikoilleen lepäämään ennen seuraavan päivän urakkaa. En tiedä, saisinko itseäni opetettua lausumaan päivittäisiä kiitoksia popoilleni, mutta jotain itua ajatuksessa on. Nykypäivän tavarapaljouden keskellä yksi ongelmistamme taitaa olla se, että kaikkea on niin paljon, ettemme arvosta omistamiamme esineitä tarpeeksi ja kohtele niitä sen mukaisesti.

Kirja saa miettimään, miten vähällä sitä oikeastaan tulisikaan toimeen. Vaikka ”elämänmullistava taika” on ehkä hieman liioiteltu ilmaus, uskon kyllä Kondon ajatukseen siitä, että kodin tavaramäärän keventäminen ja arjen ympäristön selkiyttäminen voi keventää ja selkiyttää myös asukkaan mieltä.

Myös tavaroiden järjestämisen osalta siivousguru vetää mukavan simppeliä linjaa. Kondo ei usko pikkunäppäriin säilytysratkaisuihin ja -apuvälineisiin, sillä suurin osa niistä auttaa lähinnä sullomaan ja piilottamaan tavaraa pois silmistä ja mielestä. Yksinkertaiset vetolaatikot sen sijaan saavat Kondon hyväksynnän. Niiden optimointiin hän suosittelee hyvin japanilaishenkiseltä tuntuvaa taittelumenetelmää, jolla esimerkiksi vaatteet saa järjestettyä kätevästi pieneen tilaan ja helposti esille otettaviksi.

Ainut asia, mikä minua Kondon karsimisvimmassa hieman hiertää, on se, mitä niille poisheitettäville tavaroille sitten tehdään. En kaipaa kirjalta kädestä pitäen -apua tavaroiden viemiseen kirpparille, mutta ympäristönäkökulmasta tuntuu, että Kondo suosittelee kovin suruttomasti vain viskomaan tavaraa jätesäkkeihin ja myös ehdottaa esimerkiksi, että harvoin tarvittavien tavaroiden kohdalla on parempi ostaa uusi kuin tuhlata arvokasta säilytystilaa vanhaan. Ainakin minulle yksi suurimmista esteistä tavaroista luopumiselle on se, että tuntuu pahalta heittää menemään ihan käyttökelpoista tavaraa.

Nopealukuinen kirja oli mukava sekoitus Kondon organisointifilosofisia mietteitä ja konkreettisia käytännön vinkkejä. Iskee hinku tarttua toimeen, vaikka urakka vaikuttaakin aika mittavalta, sillä Kondon menetelmän kulmakivi on, että koti järjestetään kerralla kuntoon. Kaappi kerrallaan näperrellen kokonaiskuva hämärtyy ja motivaatio lopahtaa väistämättä kesken kaiken, ja eipä aikaakaan, kun kaaos valtaa taas paikat. Jos taas homman pohjustaa kerralla kunnolla, järjestyksen pitäminen sujuu jatkossa kuin itsestään, Kondo väittää.

Toimisikohan tämä tosiaan? Tekee ainakin mieli kokeilla!

P. S. Korkkaan tällä kirjalla myös vuoden 2016 Helmet-lukuhaasteen. En aio asettaa tälle vuodelle minkäänlaisia lukutavoitteita, mutta haasteen lista on sen verran kutkuttava, että katsotaan montako kertyy! Kondon kirja sopii ainakin kohtaan 10. Aasialaisen kirjailijan kirjoittama kirja.

Marie Kondo: KonMari - Siivouksen elämänmullistava taika. Bazar, 2015. Alkuteos The Life-Changing Magic of Tidying Up: The Japanese Art of Decluttering and Organizing (2011). 121 s. Ostettu e-kirjana.

Agatha Christie: A Murder is Announced (Kuolema ilmoittaa lehdessä)

Agatha Christien pariin on aina mukavaa palata. Näissä perinteisissä dekkareissa on vain oma viehätyksensä: murhamysteeri ei todellakaan vie yöunia, mutta kutkuttaa juuri sopivasti viihdyttääkseen, ja peribrittiläinen miljöö tarjoaa hurmaavan nostalgista menneen maailman ajankuvaa.

Kuolema ilmoittaa lehdessä -klassikossa (1950) pikkukylä Chipping Cleghornin väkeä kuohuttaa outo ilmoitus paikallislehdessä. Onko ilmoitus perjantaina puoli seitsemältä tapahtuvasta murhasta originelli kutsu illanviettoon, sairas vitsi vai jotain muuta?

Tajusin kirjan aloitettuani lukeneeni sen aiemminkin joskus vuosia sitten ja tarinan edetessä mieleen muistui enemmänkin. Se ei oikeastaan haitannut, sillä tarina viihdytti uusintakierroksellakin. Eivät Christien luomat juonikuviot toki oikeasti kovin todennäköisiä ole, mutta kirjan maailmassa palaset loksahtavat kohdalleen kuin kurkkuvoileipä kello viiden teelle. 

Tässä kirjassa kiinnostavaa oli myös sodanjälkeisen Englannin ajankuva. Sota näkyy niin kirjan henkilöhahmoissa − selvimmin pakolaisena maahan tulleessa palvelija Mitzissä, jonka itäeurooppalainen hysteerisyys menee välillä jo liioittelun puolelle − kuin sen yleisessä tunnelmassa. Sotavuodet ovat panneet niin monta asiaa uuteen uskoon, liikutelleet ihmisiä ja muuttaneet tapoja, paljastaneet salaisuuksia ja kätkeneet uusia, etteivät edes Clipping Cleghornin kaltaisen uneliaan pikkukylän asukkaat enää tiedä, keneen ja mihin uudessa arvaamattomassa maailmassa voi ylipäänsä luottaa.

Christien dekkaritekniikan seuraamisen kannalta oli oikeastaan aika hauskaa lukea kirjaa nyt, kun palasia juonesta palaili mieleen edelliseltä lukukerralta. Kirjaa lukiessani huomasin asioita ja yksityiskohtia, jotka muistin merkityksellisiksi, mutta joiden roolin loppuratkaisussa olin unohtanut. Olin jälleen kerran vaikuttunut Christien kyvystä pitää kimurantin juonen langat käsissään ja tarjoilla lukijalle juuri sen verran vihjeitä, että tuntuu kuin arvoituksen ratkaisu olisi aivan käden ulottuvilla, mutta silti nautittavan ulottumattomissa ilman neiti Marplen tarkkoja korvia ja teräviä hoksottimia.

Agatha Christie: A Murder is Announced. Collins Crime Club, 1950. Suom. Kuolema ilmoittaa lehdessä. Ostettu käytettynä.

Mia Kankimäki: Asioita jotka saavat sydämen lyömään nopeammin

Tämä kirja oli hiljaisen lukuvuoden 2015 (siis todella hiljaisen, taisin lukea kokonaista kolme kirjaa koko vuoden aikana!) helmi, mutta helmi se olisi ollut kuinka suuressa joukossa tahansa. Aivan ihana kirja!

Mia Kankimäki jättää työnsä helsinkiläisessä kustantamossa ja lähtee Japaniin innoittajanaan tuhat vuotta sitten elänyt hovinainen Sei Shōnagon. Shōnagonin Tyynynaluskirja, japanilaisen kirjallisuuden varhainen klassikko, on tehnyt Kankimäkeen syvän vaikutuksen. Sapattivuoden aikana hän haluaa siis uppoutua paikan päällä Kiotossa Japanin historiaan ja Sei Shōnagonin elämään − ja samalla löytää uutta suuntaa omalle elämälleen.

Rakastuin päätä pahkaa kirjan tyyliin, joka on sekoitus matkakertomusta, Japanin kulttuurihistoriaa ja Kankimäen hyvinkin henkilökohtaisia pohdintoja elämästä. Aah. Vaikutuin  ensinnäkin kirjoittajan rohkeudesta hypätä ympäristön silmissä päättömältä tuntuvaan elämänmuutokseen ja toiseksi hänen rohkeudestaan panna kirjassa itsensä ja ajatuksensa alttiiksi. Kankimäki onnistui minusta nivomaan kirjan eri tasot − ”sisäisen” ja ”ulkoisen”, nykyajan ja historian, arjen ja haaveet − hienosti toimivaksi, kiehtovaksi ja viihdyttäväksi kokonaisuudeksi. Kirjoittaja alkoi tuntua ystävältä ja matka Japaniin ehdottoman välttämättömältä. 

Monet muutkin bloggarit ovat ihastuneet tähän kirjaan ja kirjoittaneet siitä paljon minua paremmin ja perusteellisemmin. Kirjan lailla ihana on esimerkiksi Saran kirjoitus.

Mia Kankimäki: Asioita jotka saavat sydämen lyömään nopeammin. Otava, 2013. 380 s. Saatu käytettynä.

Vuoden 2015 elokuvia

Blogitauon aikana kirjaamatta ovat jääneet myös katsomani elokuvat. Näitä on kuitenkin kiva muistella jälkeenpäin, joten tässäpä jokunen viime vuonna mieleen jääneistä. Monta olen tainnut jo unohtaa, sillä epäilen, että kyllä leffaröhnötysiltoja on vuoden aikana vähän useammin tullut harrastettua.

The Social Network (2010)

Tämä Facebook-leffa oli oikein viihdyttävää katsottavaa. Based on a true story -juoni oli sinällään mielenkiintoista internetin historiaa, vaikka tarina ja henkilöt eivät taatusti osukaan yksi yhteen todellisuuden kanssa. Henkilöiden persoonat ja heidän välisensä jännitteet pitivät otteessaan, ja näyttelijäsuorituksistakaan ei valittamista.

This Boy's Life (1993)

En ollut koskaan kuullut tästä elokuvasta, vaikka mukana on varsin nimekkäitä näyttelijöitä: pääosissa Robert De Niro, Leonardo DiCaprio ja Ellen Barkin. Tämäkin elokuva perustuu tositapahtumiin, kirjailija Tobias Wolffin samannimiseen omaelämäkertaan (1989). 1950-luvulle sijoittuvassa elokuvassa Toby-poika muuttaa äitinsä uuden rakkauden perässä maalle, mutta elämä ei muutukaan niin auvoisaksi kuin äidin unelmissa. Pettyneen vaimon avioliittohelvetti ja teini-ikäisen pojan ja epätasapainoisen isäpuolen lievästi sanottuna vaikea suhde eivät tehneet elokuvasta erityisen hilpeää katsottavaa, mutta hyvä elokuva ja erinomaiset näyttelijät.

Un plan parfait (2012)

Hm hm, ranskalainen komedia. No, ihan katsottava tämä oli. Lähtökohta on lajityypille uskollisen epäuskottava: Isabellen perheessä kaikki ensimmäiset avioliitot ovat päätyneet karille, joten taatakseen onnen oikean unelmamiehensä kanssa Isabelle päättää ensin hoitaa kirouksen alta pois pika-avioliitolla satunnaisen tuntemattoman miekkosen kanssa. Arvaahan sen, miten tässä käy... Diane Kruger ja Dany Boon ovat ihan söpöjä, mutta julisteen mainostama samojen tekijöiden L'arnacoeur (Suomessa englanninkielisellä nimellä Heartbreaker) oli enemmän mieleeni.

De l'autre côté du lit (2008)

Bisnesmies Hugo valittaa, että hänen vaimonsa Ariane vain laiskottelee kotiäitinä päivät pitkät. Suivaantunut Ariane vaatii miestä vaihtamaan rooleja vuodeksi. Elokuvan ideana on kai ilotella miesten ja naisten eroilla ja ravistella perinteisiä sukupuolirooleja, mutta se ei minusta loppujen lopuksi tuonut stereotyyppeihin mitään uutta eikä ollut erityisen hauska.

St. Vincent (2014)

Bill Murray esittää äreää ukkoa, jonka sydämen naapuriin muuttanut yksinäinen poika sulattaa. Ei mitenkään erityisen omintakeinen tai yllättävä, mutta ihan sympaattinen ja hyvin tehty periamerikkalainen draamakomedia.
 





Inside Out (2015)

Huippupiirretty! Tämä oli sekä viihdyttävä että ajatuksia herättävä leffaelämys. En tiennyt leffasta mitään etukäteen mennessämme sitä katsomaan, joten oli mieluinen yllätys, ettei kyseessä ollutkaan mikä tahansa piirrosseikkailu, vaan oikeastaan varsin syvällinen tapaus. Mielenkiintoisia kysymyksiä ja ajatuksia tunteista ja muistoista: mitkä niistä tarttuvat meihin ja mihin niistä me tartumme, miten ne tekevät meistä sen mitä olemme ja millaisiksi kasvamme.

 

Rush (2013)

En ole kovinkaan (siis itse asiassa en tippaakaan) kiinnostunut autourheilusta, joten formulamaailmaan sijoittuva elokuva ei nostata innostuksen kiljaisuja... mutta tämähän olikin hyvä! Elokuva keskittyy kahden kuskin, Niki Laudan ja James Huntin, väliseen kilpailuasetelmaan ja tekee sen mukaansatempaavasti ja otteessaan pitäen. Daniel Brühl ja Chris Hemsworth sopivat rooleihinsa. Voisin oikeasti katsoa tämän vaikka toiseenkin kertaan.




Inception (2010)

Olin jotenkin onnistunut missaamaan tämänkin muutaman vuoden takaisen menestyselokuvan. Olipa hyvä! Kerrassaan kekseliästä ja ihailtavan perusteellisesti sommiteltua mikä-tässä-kaikessa-onkaan-totta-pyörittelyä. Tämän voisi varmasti katsoa moneen kertaan ja aina löytää uusia juttuja.





I Give It a Year (2013)

Tämä taas oli melkoisen yhdentekevä katselukokemus. Kun pikarakastuneet Nat ja Josh menevät naimisiin, kukaan hääväestä ei usko, että liitto kestää – ja nuoripari saakin pian huomata, ettei avioelämä ole ruusuilla tanssimista. Siis kuinka käy? Elokuvan ideana oli varmasti olla raikkaan erilainen, modernin ironinen romanttinen komedia, mutta jotenkin homma ei vain toiminut. En innostunut ”hauskoista” kohdista enkä välittänyt kenestäkään elokuvan henkilöistä.

Trouble with the Curve (2012)

Tässäpä toinen vihainen vanha mies St. Vincentin jatkoksi. Tällä kertaa vanhuus alkaa painaa Clint Eastwoodin esittämää baseball-kykyjenetsijäkonkaria: terveys reistailee, ote urasta alkaa lipsua ja välit juristityttäreen (Amy Adams) kehnonevat kehnonemistaan. Tämäkin elokuva oli ihan mallikasta amerikkalaista peruskauraa. 

Les saveurs du Palais (2012)

Hortense Laborie (Catherine Frot) palkataan Ranskan presidentin henkilökohtaiseksi kokiksi. Miten tulokas pärjää palatsin jäykissä kuvioissa? Mahtavaa elokuvassa olivat herkulliset ruokakuvaukset, mjam. Itse tarinalta jäin sen sijaan kaipaamaan jotain enemmän. Tuntui, että Hortensen kokemuksista olisi irronnut enemmänkin mielenkiintoisia jännitteitä ja juonenkäänteitä. Nyt pitkin matkaa herätellyt odotukset jäivät täyttymättä, ja kehyskertomus, jossa Hortense oli vaihtanut työn presidentin palatsissa askeettisiin oloihin napajäätikön tutkimusasemalla, tuntui jotenkin irralliselta ja huonosti perustellulta.

Chocolat (2000)

Olin nähnyt tämän elokuvan vuosia sitten. Uusintakierroksella vaikutelma oli sama kuin ensimmäisellä: ihan mukiinmenevää katsottavaa, mutta samalla jotenkin ärsyttävä. Elokuvassa on monia periaatteessa maukkaita aineksia – ropsaus romantiikkaa, annos taianomaista aikuisten satua, hippunen kaavoihinsa kangistuneen yhteisön kritiikkiä ja yksilönvapauden ylistystä sekä tietenkin suklaaherkkuja – mutta jotenkin ne eivät minusta onnistuneet muodostamaan saumattoman nautittavaa kokonaisuutta, vaan huomasin ärtyväni turhankin kärkkäästi tarinan epäuskottavuuksista ja yksiulotteisuuksista. No, Juliette Binoche oli viehko ja Johnny Depp käytti charmiaan mallikelpoisesti, vaikka koko Deppin roolikin tuntui jotenkin päälleliimatulta.

The November Man (2014)

Yllätyksekseni pidin tästä agenttielokuvasta. (Esimerkiksi julisteen perusteella olisin tuskin valinnut tätä katsottavakseni.) Pierce Brosnan esittää sivuun siirtynyttä CIA-agenttia, joka palaa vielä hoitamaan viimeisen homman. Mukana saattavat olla kaikki agenttivakoilutrillerien kliseet, mutta genreä juurikaan tuntemattomalle katsojalle tämä oli ihan viihdyttävän vauhdikas paketti.

Anger Management (2003)

Ääh. Jack Nicholson patsasteli elokuvan läpi äkäinen-ja-omituinen-jacknicholson-rutiinilla ja Adam Sandler oli kai ihan ookoo nössönä konttorirottana, joka joutuu väärinkäsitysten seurauksena vihanhallintakurssille, mutta kokonaisuudessaan elokuva oli tylsä ja typerä.

Karen Le Billon: Miksi ranskalaiset lapset syövät ihan kaikkea?

Uuden vuoden kunniaksi blogi heräilee pitkäksi venähtäneeltä tauolta − ei ehkä entistä ehompana, mutta ainakin jotakuinkin henki pihisten! Tauon aikana lukurintamalla on ollut liki yhtä hiljaista kuin bloggausrintamalla, mutta nyt on sellainen kutina, että lukuhalut alkavat taas pikkuhiljaa heräillä. Kaivetaanpa siis ensin luonnosarkiston kätköistä esiin vuonna 2015 luetut (erittäin harvat) kirjat.

Karen Le Billonin Miksi ranskalaiset lapset syövät ihan kaikkea? (Atena 2013) onkin sopiva blogitauon katkoja, sillä tärkeänä syynä lukuinnon puutteeseen viime aikoina on ollut muuan (puoli)ranskalainen lapsi, joka on pitänyt äitinsä ajatukset vauvanhuuruisina ja taaperontouhuisina. Varsinaisia vauvanhoito- tai lapsenkasvatusoppaita en ole innostunut lukemaan, mutta tällaisista elävän elämän kokemuksiin perustuvista ja etenkin niitä eri kulttuurien valossa tarkastelevista kirjoista olen aina ollut kiinnostunut.

Le Billonin kirjaa ei voi välttää vertailemasta Pamela Druckermanin bestselleriin Kuinka kasvattaa bébé. Molemmissa kirjoissa pohjoisamerikkalainen perheenäiti kohtaa ranskalaisen kulttuurin ja innostuu ranskalaisten tavasta kasvattaa jälkikasvuaan. Druckermanin kirja oli aiheiltaan monipuolisempi ja minusta myös kirjana parempi, mutta ruokaa rakastavana lukijana viihdyin hyvin Le Billoninkin pohdintojen parissa.

Kun Le Billonin perhe muuttaa Kanadasta perheen isän synnyinseuduille Ranskaan, äiti ja lapset kokevat kulttuurisokin. Siis mitä, kesken koulupäivän ei syödä välipaloja? Eikä autossakaan? Lapset istuvat illallispöydässä koko aterian ajan? Ja maistavat kaikkea? Jopa pitävät vihanneksista? Le Billonit päättävät sopeutua ympäristön tapoihin ja samalla tarttua tilaisuuteen alkaa muuttaa perheen epäsäännöllisiä, yksipuolisia ja napostelupitoisia ruokatottumuksia ”ranskalaisemmiksi”.

Kirja kallistuu välillä hieman naiivilta tuntuvaan hämmästelyyn ja kovin yksinkertaistavilta tuntuviin yleistyksiin, mutta kokonaisuutena se tarjoaa mielenkiintoisen kurkistuksen ranskalaiseen ruokakulttuuriin ja syömiseen ylipäätään. Le Billon tiivistää oppimansa kirjailijan nettisivuiltakin löytyvään huoneentauluun, joka muistuttaa muun muassa sellaisista perusasioista kuin että perhe syö ateriat yhdessä, aterioilla syödään oikeaa ruokaa ja turhia välipaloja vältetään. (Täytyy kyllä huomauttaa, että vaikka ranskalaishenkisistä periaatteista onkin kyse, jo huoneentaulun otsikossa French food rules kuuluu silti jotenkin amerikkalaisen metodi-intoinen kaiku... Onneksi listan viimeisenä kohtana on relax!)

Mitenkäs meillä sitten? Taaperomme on toistaiseksi suhtautunut syömiseen ilahduttavan ranskalaisella asenteella eli innokkaalla kokeilumielellä ja hyvällä ruokahalulla. En tohdi ottaa tästä minkäänlaista kasvatuskunniaa, vaan kiitän hyvää onneamme ja tiedostan, että nirsoiluvaiheita saattaa kyllä jatkossa hyvinkin tulla eteen. Usein ne lienevät ohimeneviä, mutta on niitä pysyvästi nirsoja ranskalaislapsiakin tullut vastaan...

Vaikka ranskalaisetkaan lapset eivät ehkä syö ihan kaikkea, yleisellä tasolla olen kyllä ranskalaisen tyylin innokas kannattaja, ainakin mitä tulee ruoan ja sen laadun ja aitouden arvostamiseen ja yhdessä syömisen tärkeyteen. Ranskalaisten tavasta suhtautua ruokaan voisin tuoda Suomeen ehkä myös ripauksen tietynlaista rentoutta. Ulkomailla asuvana kohtaan suomalaisesta ruokakeskustelusta luultavasti juuri ne netissä näkyvimmät erityisen kärjekkäät ääripäät, mutta joskus tuntuu, että (terveelliseen) syömiseen liitetään hurjasti sääntöjä, pakkoja, rajoituksia ja syyllistämistä. Le Billonin kuvaama ranskalainen suhtautuminen, jonka ohjenuorina ovat monipuolisuus, kohtuus ja mielihyvä, tuntuu järkevämmältä lähestymistavalta kuin hermostunut tasapainottelu yliviritetyn rasvakammon ja notkuvien sipsihyllyjen välillä.

Le Billonin kirja antaa ranskalaisten syömisistä hyvin ruusuisen kuvan, mutta tuskinpa koko kansa silti viettää päivästä päivään riemukkaan harmonista gourmet-elämää. Roskaruoka kyllä tekee kauppansa Ranskassakin, ja monet ranskalaisessa ruokakulttuurissa ihaillut asiat kuten pitkät ja rauhalliset lounaat lienevät kiireisessä nykyajassa harvenemaan päin. Suomalaisen ateriarytmin kasvattina minua jaksavat edelleen askarruttaa myös ranskalaisten höttöisenpuoleinen aamiainen (patonki ja hillo eivät sovi päähäni iskostuneeseen malliin päivän tärkeimmästä ateriasta, vaikka tokihan ne hyviltä maistuvat!) ja suomalaiseen verrattuna myöhäinen illallinen (päivällähän sitä energiaa tarvitaan, ei yötä vasten?).

Mitä lasten syömiseen tulee, suomalaisäitinä mielenkiintoista on ollut tutustua vauvojen ja pikkulasten ruokasuosituksiin muilla mailla. Ranskasta en tarkkaan tiedä, mutta ainakaan täällä Belgiassa esimerkiksi imetykseen ei suhtauduta ollenkaan sellaisella intohimolla kuin Suomessa. Imetyksen edut kyllä tuodaan esille, mutta sen suurempaa numeroa asiasta ei tunnuta tehtävän. Taaperoiden kohdalla taas tuntuu, ettei esimerkiksi lasten sokerinsyöntiä nähdä ollenkaan sellaisena ongelmana kuin Suomessa: aamiainen on leipää hillolla tai suklaalevitteellä, päiväkodin välipala makeita keksejä, ja lääkärissä tyrkytetään yksivuotiaalle nallekarkkeja. Ihan kelpo kansalaisia näyttää kuitenkin tällaisillakin eväillä kasvavan, joten noudatan kevein mielin Le Billonin ohjetta relax ja bon appétit!

Karen Le Billon: Miksi ranskalaiset lapset syövät ihan kaikkea? Atena, 2013. Alkuteos French Kids Eat Everything, HarperCollins/Morrow 2012. Saatu lahjaksi.