Toukokuussa luettua

Oi ihana toukokuu! Tosiasiassa ylläoleva kuva on huhtikuulta, sillä toukokuussa ei täälläpäin Eurooppaa ole juuri sinistä taivasta näkynyt. No, surkean sään hyvä puoli on se, että on aikaa ja intoa möllöttää sohvannurkassa ja nököttää tietokoneen ääressä, kun ulos ei kerta kaikkiaan tee mieli mennä.

Toukokuussa kirjoitin blogiin seitsemästä kirjasta:

• Herman Melville: Moby Dick 
• Pirjo Rissanen: Kamomillasola
• Nick Hornby: Poika
• H. G. Wells: Maailmojen sota
• Zacharias Topelius: Linnaisten kartanon viheriä kamari
• Robert Louis Stevenson: Aarresaari
• Minna Canth: Anna Liisa

Luettujen kirjojen kannalta kuukausi oli sikäli ennätyksellinen, että näistä seitsemästä kirjasta peräti viisi on 1800-luvulta. Klassikkointoon vaikutti omalta osaltaan Hyönteisdokumentti-blogin lukudiplomihaaste, jonka onnistuin kuin onnistuinkin rykäisemään valmiiksi.

Toinen toukokuussa päättynyt haaste oli Sinisen linnan kirjaston Kirjallisuuden äidit -haaste, jonka tiimoilta tuumailin, millaisia äitejä vuoden varrella lukemissani kirjoissa tuli vastaan.

Kuun päätteeksi osallistuin vielä Hesarin äänestykseen 2000-luvun parhaista kotimaisista romaaneista.

Kesäkuun alun sääennuste ei lupaa hyvää, mutta elän toivossa, että lukuhetkiä pääsee pian viettämään pihallakin. Aurinkoisia lukutunnelmia kaikille!

TTT: 2000-luvun parhaat kotimaiset

Hesari etsii 2000-luvun parasta kotimaista romaania. Ajattelin ensin, etten rohkene osallistua äänestykseen ollenkaan, sillä en mielestäni ole lukenut tarpeeksi viime vuosina ilmestyneitä kotimaisia kirjoja, jotta osaisin muodostaa niistä jonkinlaisen kokonaiskäsityksen. Viime vuosikymmenelle osui sellainenkin jakso, jolloin en pariin vuoteen lukenut juuri mitään, saati sitten kotimaisia uutuuksia.

Vaan enpä malta olla listaamatta! Koska otos ei ole suuren suuri, top kympin valinta ei loppujen lopuksi ollut kamalan vaikeaa. Top 5, jota Hesari kysyy, oli jo vaikeampaa, ja viiden parhaan asettaminen paremmuusjärjestykseen tuntui liki mahdottomalta. Fiilispohjalla siis mennään.

Fiilis päätti tällä kertaa, että en nosta kärkiviisikkoon esimerkiksi Oksasta ja Westötä. Huomaan, että mutuhuttuisiin valintakriteereihini liittyy monen kirjan kohdalla jonkinlainen löytämisen ilo: se tunne, että en kirjaa aloittaessani ihan tarkkaan tiedä mitä siltä odotan, mutta lukiessa tajuan sen joko vastaavan tismalleen odotuksiin, joita ei tiennyt olevankaan, tai sitten yllättävän minut tavoilla, joita en olisi osannut kuvitellakaan. Sellaiset valtavasti huomiota saaneet kirjat kuin Puhdistus tai Missä kuljimme kerran eivät ehkä aina tunnu tunnetasolla yhtä ”omilta” kuin kirjat, jotka olen ikään kuin itse löytänyt.

Viisi parastani ovat siis tänään nämä:

1. Satu Koskimies: Hurmion tyttäret (2009)

Tämän kirjan kohdalla minulla itse asiassa oli kovat odotukset, sillä olen rakastanut Koskimiehen aiempia kirjoja, mutta Hurmion tyttäret vastasi odotuksiin. Blogin vuosikatsauksessa kirjoitin, että tässä kirjassa ”yhdistyivät jotakuinkin kaikki ne piirteet, joihin huomaan tuntevani kirjoissa vetoa: paloja (nais)yksilön elämästä sijoitettuna kiehtovaan historialliseen aikakauteen, höystettynä säväyksellä kulttuuria ja kerrottuna kauniilla, sujuvalla kielellä hivenen haikeansuloisissa tunnelmissa”. Kirja innosti minut lainaamaan kirjastosta myös Katri Valan päiväkirjoja, mutta tunnustan innostuneeni enemmän Koskimiehen kuvittelemasta Valasta kuin siitä oikeasta...

2. Selja Ahava: Eksyneen muistikirja (2010)

Tämä lahjaksi saamani kirja kuuluu sarjaan löydöt. Esikoiskirjailijan herkkä romaani yhdisti muistinsa menettävän Annan ulkoista arkimaailmaa ja maagiseksi sirpaloituvaa sisäistä maailmaa kauniisti, ymmärtävästi ja koskettavasti. Taisin jopa tirauttaa kyyneleen.

3. Laura Honkasalo: Sinun lapsesi eivät ole sinun (2001)

Tästä kirjasta en muista paljoakaan, sillä luin sen liki tuoreeltaan eli kauan sitten. Kirja nousi listalle nyt, kun mietin, mitä 2000-luvusta tulee mieleen. Sinun lapsesi eivät ole sinun iski aikoinaan täysillä uuden vuosituhannen kynnyksellä aikuistuneeseen Ultra Bra -sukupolven kasvattiin, vaikkeivät sen henkilöiden kokemukset sinänsä juuri minulle erityisen läheisiä olleetkaan.

4. Ranya ElRamly: Auringon asema (2002)

Toinen mieleenpainuva lukukokemus vuosituhannen alusta. Auringon asemasta muistan kielen ja kerronnan, jotka olivat silmiä avaavalla tavalla erilaisia kuin suurimmassa osassa lukemistani kirjoista. Myös kirjan teemat – kulttuurien kohtaaminen, haikeat muistot – taitavat kuulua niihin, joihin tunnen edelleen kirjoissa vetoa.

5. Pirkko Saisio: Punainen erokirja (2003)

Jatkumona edellisille: kerroksittain rakentuvia muistoja, yksilön ja yhteiskunnan rajojen etsimistä, vahvasti omanlaistaan kieltä ja kerrontaa.

*

Huomaan, että listasta tuli kovin naispainotteinen. Jatketaan siis vielä viidellä muulla, joiden joukkoon mahtuu jo pari miestäkin:

Johanna Sinisalo: Ennen päivänlaskua ei voi (2000)

Sarjassamme ällistyttävät. Sinisalo kaivoi ennakkoluuloisen, fantasiaa vieroksuvan lukijan maailmaan peikon mentävän aukon ja täytti sen.

Hannu Väisänen: Toiset kengät (2007)

Lapsuuskuvausta taiteilijan silmin. Siteeraan taas itseäni: ”Väisänen kirjoittaa selkeää mutta eloisaa, värikästä kieltä, joka viipyilee yksityiskohdissa, muttei selitä asioita puhki. Anterolle jää tilaa rivien välissä, ja niin jää lukijallekin. Kaiken kaikkiaan kirja on jotenkin rosoisenliikuttavan inhimillinen.” Myös Vanikan palat oli hyvä, Väisäsen myöhempiä en ole vielä lukenut. 

Riikka Pulkkinen: Vieras (2012)

En osaa päättää, mitä mieltä olen Pulkkisesta. Raja ihastutti ja ärsytti, Totta ärsytti ja ihastutti. Vieras pääsi Pulkkisen tähänastisesta tuotannosta lähimmäs varauksetonta ihastusta.

Kjell Westö: Älä käy yöhön yksin (2009)

Westöltä olisin ottanut mukaan Leijat Helsingin yllä, mutta 90-luvulla ilmestyneenä se diskataan tästä kisasta. Missä kuljimme kerran taas ei jostain syystä sanonut minulle ”klik”, tai ehkä vain luin sen väärään aikaan. Älä käy yöhön yksin nimittäin sen sijaan osui juuri oikeaan saumaan, yhdeksi pitkän lukujumin katkaisijoista.

Juha Itkonen: Anna minun rakastaa enemmän (2005)

Tästä kirjasta en muista paljonkaan, vain sen, että se käsitteli musiikkia, rakkautta ja muistoja (taas) ja oli hyvä (vaikka hämärästi muistelen, että oli siinä jotain vähän epäuskottavaakin). En tiedä, miksi en ole tullut lukeneeksi Itkoselta mitään muuta.

*

Nyt jätän listan tähän, ettei mene liiaksi märehtimiseksi. Koska yllä olevat kirjat ovat kaikki melkoisen vakavia, haluan kuitenkin antaa peräkaneetiksi pari bonuspistettä hyville ja sen lisäksi hauskoille kirjoille. Siis Miina Supinen (Liha tottelee kuria) ja Eve Hietamies (Yösyöttö), olkaa hyvät!

Lukudiplomi suoritettu!

Onnittelukukkia lukudiplomisteille.

Tiukille meni, mutta valmista tuli! Lukudiplomista nimittäin. On siis aika vetää yhteen suoritukseni Hyönteisdokumentti-blogin hdcaniksen lanseeraamaan haasteeseen, jossa suoritettiin koululaisille tarkoitettua Kunnari-lukudiplomia kirjablogaten.

Haasteesta oli paljon hupia. Valitsin suoritettavaksi yläastelaisille (anteeksi, yläkoululaisille?) tarkoitetun Sinuhe-kirjatarjottimen ja siihen liittyvät 7. luokan tehtävät. Vanhemmille oppilaille suunnatuissa tehtävissä oli enemmän vakavamielistä analyysiä, mutta nuoremmat saavat vielä piirrellä ja askarrella. Kovin työläisiin tehtäviin en viitsinyt tarttua, mutta kivoja ideoita niissä oli! Ehkä joskus vielä innostun rakentamaan pienoismalleja lukemieni kirjojen tapahtumapaikoista...

Lukudiplomia oli hauska suorittaa siksikin, että sen myötä tulin lukeneeksi monta klassikkoa, joihin en ollut tullut aiemmin tarttuneeksi. 7.–9.-luokkalaisten Sinuhe- ja lukiolaisten Odysseia-kirjatarjottimilta löytyy hyviä lukuvinkkejä aikuisillekin.

Mitä siis tuli luettua?

1. Jännitystä:
Zacharias Topeliuksen Linnaisten kartanon viheriä kamari tarjosi kartanoromantiikkaa ja hurmasi satusetämäisellä kielellään. Tein etsintäkuulutuksen kartanon kummituksesta.

2. Menneisyyden tarinoita:
Kerstin Johansson i Backen Näkymätön Elina sai minut eläytymään ujon pikkutytön elämään ja kirjoittamaan Elinalle kirjeen.

3. Tulevaisuuden taruja:
H. G. Wellsin Maailmojen sodan myötä tutustuin 1800-luvun tieteiskirjallisuuteen ja piirsin avaruusaluksen, joka muistuttaa erehdyttävästi lypsyjakkaraa.

4. Fantasiaa: 
Leena Krohnin Tainaron oli kiehtova kurkistus hyönteisten asuttamaan maailmaan. Piirsin Tainaronin kartan ja kadehdin toisen lukudiplomisuorittajan eli Kujerruksia-blogin Linnean upeita hyönteispelikortteja.

5. Ihmisiä:
Mark Twainin Tom Sawyerin seikkailut tutustuttivat minut nokkelaan Tomiin, joka jopa täytti sivun ystäväkirjaani. Tähän kategoriaan olisi sopinut myös Nick Hornbyn Poika, mutta siitä en väsännyt tehtäviä.

6. Matkalla:
Toinen neuvokas poikaviikari löytyi Robert Louis Stevensonin Aarresaaresta. Annoin Jim Hawkinsille muutaman vinkin saarella tarpeellisista varusteista.

7. Luontotarinoita:
Jack Londonin Susikoira, toiselta nimeltään Valkohammas, vei minut Alaskan erämaahan, jota esittelin myös valokuvin. Kategoriaan olisi sopinut myös Herman Melvillen Moby Dick.

8. Huumoria:
Alun perin en hoksannut, että Miika Nousiaisen Metsäjätti sopisi huumorikategoriaan, sillä kirja oli minusta vakava ja aika surullinenkin. Tehtävä jäi siis tuoreeltaan tekemättä, mutta kun nyt muistelen teoksen huumoripitoisia kohtauksia, valitsisin esimerkiksi jonkin kitkeränhauskan dialogin päähenkilön raivostuttavan bisnes-bullshittiä suoltavan pomon kanssa.

9. Lyhytproosaa:
Tämäkin tehtävä unohtui, mutta Katja Kallion Tyypit viihdytti nasevilla ihmiskuvauksillaan. Yhdessä tehtävistä vaihdetaan kahden novellin päähenkilöt keskenään ja mietitään, millaisia kommelluksia vaihdoksesta syntyisi. Vaihdan siis keskenään italialaisen poikaystävän ja synnytyssairaalaystävän, jotta saadaan aikaan hedelmällinen romantiikan ja realismin yhteentörmäys.

10. Runoja ja näytelmiä:
Minna Canthin Anna Liisan luin jo aikoinaan koulussa, vaikka meillä ei lukudiplomeja suoritettukaan. Näytelmäklassikko vaikutti edelleen. Tein sille myös uudet kannet.

Kiitos hdcanikselle hauskasta haasteesta ja muille suorittajille mielenkiintoisista kirja-arvioista ja hienoista suorituksista tehtäviin!

Minna Canth: Anna Liisa - lukudiplomisuoritus

Minna Canthin Anna Liisa (1895) on siitä sopiva valinta lukudiplomihaasteeseen, että sen muistan oikeastikin lukeneeni koulussa. Kirjan lukemisen lisäksi tunneilla katsottiin 80-luvulla tehty tv-elokuva, jossa Anna Liisaa esittää Anna-Leena Härkönen.

Anna Liisa on sen tason klassikko, että enpä ryhdy tässä perusteellisiin juoniselostuksiin. Sellaisen sitä paitsi kirjoitti jo taannoin Lumiomena-blogin Katja. :)

En muista, millaisen vaikutuksen Anna Liisa teki minuun aikoinaan koulun äidinkielen tunnilla, mutta tällä kerralla se ainakin vaikutti vahvasti. Anna Liisan kohtalo särki sydäntä. Tuntui kamalalta ajatella, miten paljon nuori ihminen oli saanut kärsiä ymmärtämättömyydestään ja varomattomuudestaan. Tyttöparka oli kantanut valtavaa surun, pelon, katumuksen ja synnintunnon taakkaa vuosia aivan yksin.

Näytelmän miehet pistivät vihaksi. Johannes-sulhanen oli enimmäkseen pihalla tapahtumien kulusta ja jäi suhteellisen värittömäksi hahmoksi, mutta Mikko, Anna Liisan aikoinaan vietellyt renki, oli kerta kaikkiaan raivostuttava. Oli vaikea käsittää, että Mikko osoitti niin täydellistä välinpitämättömyyttä muka rakastamansa naisen tunteiden suhteen ja silti halusi tämän omakseen ”hyvällä tai pahalla”. Käsittämättömältä tuntui myös se, miten hanakasti Anna Liisan isä työnsi syyn ja häpeän tapahtuneesta yksinomaan tyttärensä niskoille, ei lainkaan Mikon.

Miesten asenne heijastaa tietysti ajan moraalikäsityksiä. Vahinkoraskaus ja avioton lapsi oli naisen ongelma, ei miehen. (Niin se tosin taitaa käytännössä usein olla vielä nykypäivänäkin, vaikka naisen ulottuvilla onkin enemmän mahdollisuuksia kuin Anna Liisan aikaan.) Näytelmässä ainut ymmärtävä ääni kuuluu Anna Liisan äidille Riikalle, eikä sekään kuulu kovin vahvasti:

RIIKKA. On hän, poloinen, mahtanut kärsiä tarpeeksi asti näinä vuosina. Ei siinä sinun kuritustasi enää kaivata.

KORTESUO. Hänkö kärsiä? Kyllä kai! Olisiko hän silloin sitä niin salannut ja peitellyt? Ja niin teeskennellyt? Saakeli soikoon, kun sitä ajattelen—!

RIIKKA. Sinä et, ukko parka, niitä asioita ymmärrä.

KORTESUO. Ymmärrätkö sinä muka sitten paremmin? Sano!

RIIKKA. Luulenpa melkein.

Näytelmän kahteen ensimmäiseen näytökseen verrattuna kolmannen näytöksen loppuratkaisu tuntui minusta ehkä jotenkin äkkinäiseltä. Anna Liisa, joka oli siihen asti vaiennut ja epäröinyt, teki yhtäkkiä täyskäännöksen. En lukiessani muistanut näytelmän loppuratkaisua ennalta ja suoraan sanottuna odotin Anna Liisan päätyvän toisenlaiseen, siihen traagisimpaan ratkaisuun. Mietin, mikä oli näytelmän lopun viesti. Toiko Anna Liisan päätös todellisen rauhan ja sovituksen vai oliko loppuratkaisu vielä viimeinen osoitus siitä, miten yksin Anna Liisa sai kärsiä?

Edelliseen lukemaani Canthin näytelmään eli Papin perheeseen verrattuna Anna Liisa oli vakavampi ja vaikuttavampi. Vaikka näytelmän tapahtumat ja henkilöiden maailmankuva ovat selvästi aikaansa sidoksissa, monet sen esimerkiksi syyllisyyteen ja sovitukseen liittyvistä teemoista ovat ajattomia. Myös Canthin kieli on nykylukijallekin helposti lähestyttävää. Jotkut sanavalinnat tosin toivat ainakin minun korvissani tahatonta huumoria traagiseen tarinaan: esimerkiksi vaarallista viettelijä-Mikkoa kuvattiin pariinkin otteeseen ihailevasti ”pulskaksi pojaksi”, mikä vei jotenkin vähän terää hahmon dramaattisuudelta. 

Anna Liisa on luettu monissa kirjablogeissa, ja moni bloggaaja osallistui taannoin myös Lukupiiri-blogin keskusteluun kirjasta. Minä osallistun kirjalla lukudiplomin lisäksi Ofelia Outolinnun 1800-luvun kirjat -haasteeseen. (P. S. Lukudiplomin yhteenveto tulossa vielä tänään!)

LUKUDIPLOMITEHTÄVÄ 8/10

Kirjatarjotin: Sinuhen Runoja ja näytelmiä -kirjatarjotin
Kirjailija: Minna Canth
Kirja: Anna Liisa

Tehtävä (7. lk): Piirrä kirjalle uusi kansi ja laadi takakansiteksti. Voit tehdä myös etu- ja takaliepeet eli kirjan kannen sisäpuolelle kääntyvät osat, joissa voi olla taustatietoa kirjailijasta.

Kansitaiteilija lähti tällä kertaa minimalistis-symbolistiselle linjalle. Tadaa:

Minna Canth: Anna Liisa. 1895. Ladattu Project Gutenbergistä, luettu puhelimella.

Robert Louis Stevenson: Treasure Island (Aarresaari) - lukudiplomisuoritus

Huh hah hei ja rommia pullo!

Tänään ollaan merirosvotunnelmissa, sillä aiheena on Robert Louis Stevensonin Treasure Island eli Aarresaari (1883, suom. 1909). Tähänkin kirjaan tartuin lukudiplomihaasteen innoittamana. Kirja sopi myös hyvin toisen vastikään lukemani meriseikkailuklassikon eli Moby Dickin jatkoksi.

Kirjan päähenkilö on Jim Hawkins, Englannin rannikolla majataloa pitävän leskiäidin poika, joka saa majatalossa yöpyvän merimiehen kautta vihiä kaukaiselle saarelle kätketystä aarteesta. Poika lyöttäytyy miestä hoitaneen lääkärin seuraan päämääränään tuo salaperäinen saari. Kun mukaan saadaan vielä rahoittajaksi rikas patruuna Trelawney ja miehistöksi joukko Bristolin satamasta palkattuja merimiehiä, seikkailu voi alkaa. Mutta keneen Hispaniola-laivan miehistön jäsenistä voi luottaa, ja kenet kullan kiilto sokaisee?

Välillä ajattelin, että onpas Stevenson ympännyt tarinaansa kaikki mahdolliset merirosvokliseet romminjuonnista pääkallolippuun, aarrekarttaan, kultakätköön, puhuvaan papukaijaan ja jalkapuoleen merirosvoon. Sitten tajusin, että hetkinen, Stevensonhan saattaa olla keksinyt ne. En tunne merirosvotarinoiden historiaa tarpeeksi arvioidakseni, mikä kirjassa on uutta ja mikä lainattua, mutta uumoilen, että Aarresaaresta ammentavat liki kaikki myöhemmät merirosvotarinat ja lukuisten lapsisukupolvien mielikuvitus.

Eniten pidin kirjassa sen tunnelmasta, seikkailun tunnusta. Jim Hawkins oli reipas päähenkilö, jonka seurassa oli mukavaa jännittää tarinan seuraavia käänteitä. (En muuten tiedä, minkä ikäinen Jimin oli tarkoitus olla: pojan nuoruuteen viitattiin moneen kertaan, mutta pikkupojaksi kyseessä oli kyllä varsin rohkea ja neuvokas nuorukainen.) Muista henkilöistä kiinnostavin oli laivan kokiksi palkattu ovela Long John Silver. Aluksi Silver herättää kapteenin ja Jimin luottamuksen, mutta vähitellen miehestä paljastuu uusia arveluttavia puolia. Silver oli minusta mainio pahis: ei yksiselitteisen paha, vaan niin kaksinaamainen, että lukijakaan ei tiedä, mistä suunnasta milloinkin tuulee.

Meno saarella on aika raakaa. Aarretta havittelevat hyvikset ja pahikset tappelevat eri kokoonpanoissa, ja ruumiita tulee. Ennen pitkää aloin jo vähän väsyä yhä uusiin väijytyksiin ja taisteluihin, kun aarteenetsintä muuttui sissisodaksi eikä niitä paljon puhuttuja kultakasoja alkanut kuulua. Kiinnostusta piti kuitenkin yllä saaren miljöö, jonka vuorenrinteitä, hiekkarantoja ja havumetsiä Stevenson kuvailee yhtä elävästi kuin Hispaniolan miehistöäkin. Olin oikeastaan melkein yllättynyt siitä, miten vetävää kirjan kieli ja kerronta oli 1800-luvulla kirjoitetuksi: värikkään kuvailun lisäksi Stevenson sirotteli toiminnan sekaan uteliaisuutta kutkuttavaa ennakointia ja käytti lukujen lopussa miltei danbrownmaisia cliffhangereitä.

Aarresaaren ovat lukeneet myös ainakin Jokke, Aletheia, Suvi ja Sonja.

Osallistun kirjalla lukudiplomin lisäksi Ofelia Outolinnun 1800-luvun kirjat -haasteeseen.

LUKUDIPLOMITEHTÄVÄ 7/10

Kirjatarjotin: Sinuhen Matkalla-kirjatarjotin
Kirjailija: Robert Louis Stevenson
Kirja: Aarresaari

Tehtävä (7. lk): Mitä esineitä päähenkilö ottaisi matkalle mukaansa? Perustele viisi.

Jim Hawkins pärjää mallikkaasti varsin vähin varustein, mutta Aarresaarella hyötyä on ainakin näistä:
- tulentekovälineet, sillä ilman lämmintä ruokaa ei ole kivaa seikkailla;
- kiikari, jolla voi tarkkailla ympäristöään;
- ase, jolla puolustautua kapinallisten hyökkäyksiltä;
- ensiapupakkaus, jolla selviää haavereista; 
- sekä tietysti se aarrekartta.

Robert Louis Stevenson: Treasure Island. 1883. Ladattu Feedbooksista Bluefire Readeriin, luettu puhelimella.

Kuva: Treasure Island by Robert Louis Stevenson, Charles Scribner's Sons, 1911. N.C. Wyeth [Public domain], via Wikimedia Commons. http://commons.wikimedia.org/wiki/File%3ATreasure_Island-Scribner's-1911.jpg

Zacharias Topelius: Linnaisten kartanon viheriä kamari - lukudiplomisuoritus!

Kaija Rahola ja Rauli Tuomi Valentin Vaalan elokuvassa Linnaisten vihreä kamari (1945).

Hurja loppukiri lukudiplomisuoritusten kanssa! Aikaa on jäljellä enää muutama päivä, mutta blogattavaa riittää vielä...

Tällä kertaa vuorossa on jännitystä eli satusetä Topeliuksen Linnaisten kartanon viheriä kamari (1857), kauhuromanttinen kummitustarina. Kartanon isäntä eversti Littow kertoo heti alkuun tyttärilleen, vakavalle Annalle ja vilkkaalle Ringalle, sukua vaanivasta vuosisataisesta kirouksesta. Piinaa lisää kartanon sopukoissa lymyävä kummitus. Se hiipii pelottelemaan muun muassa nuorta arkkitehti Kaarle Lithauta, jonka eversti kutsuu uudistamaan vanhanaikaiseksi käynyttä kartanoaan. Tarinan edetessä Lithaun ja Littowien kohtalot kietoutuvat yhteen monellakin tavalla, kun muinaisten sukusalaisuuksien lisäksi ajankohtaiseksi tulevat nuorison kosioaikeet.

Hurmaavinta kirjassa on – aina yhtä kiehtovien kartanoiden ja kummitusten lisäksi – sen kieli. Topeliuksen kieli on kaartelevan kertoilevaa, sanat ja sanakäänteet ihanan vanhanaikaisia, ja etenkin luonnonkuvaus äityy paikoin suorastaan runolliseksi. Pohjoisen luonnon lisäksi kirjassa liikutaan joutilaan aateliston seurapiireissä, joissa harrastetaan muun muassa näin hienostuneita luistinretkiä:

Sellainen tyyni, päivänpaisteinen marraskuun pakkasaamu valaisi Linnaisten kartanoa ja sen lähistössä olevaa suurta järveä, kun talon asukkaat ja vieraat lähtivät sovitulle luistinretkelle. Jäätä saattoi pitää täysin luotettavana, sillä kolme päivää oli hellittämätön pakkanen sitä tyynen vallitessa rakennellut; ei myöskään ollut pelkoa virtapaikoista lähitienoilla. Everstillä ei siis ollut mitään syytä kieltää vierailtaan huvia, johon hänen tyttärensäkin ilomielin yhtyivät. Otettiin mukaan kaksi kevyttä rekeä; pari herrasväkeä seuraavaa renkiä haki itselleen pitkät riu'ut siltä varalta, että petollinen Ahti vastoin luuloa puhkaisisi aukon hopeakattoonsa, ja näin varustettuina lähdettiin jäälle. Eversti otti osakseen hovineuvoksettaren, kuurilainen kreivi anoi itselleen kunniaa saada olla Anna neidin ritarina, ja kapteeni Winterloo päätti jakaa päivän vaiheet ja kunnian Ringa neidin kanssa. Herroilla oli kaikilla kiiltävän kirkkaat, Fiskarin kuuluisassa tehtaassa tehdyt luistimet, mutta naisista sitoi ainoastaan Ringa pieniin jalkoihinsa sirot englantilaiset luistimet, jotka yläpuolelta oli peitetty punaisella sametilla ja kiinnitettiin kenkiin viheriäisellä, hopeasolkisilla loistenahkahihnoilla.

Viehkeän kielen lisäksi pidin kirjassa Linnaisten elämäntavan kuvauksesta: juuri illalliskutsuja ja koruompeluahan sitä kartanoromaaneilta kaipaa. Se, että kuvauksen kohteena oli parhaat päivänsä nähnyt kartano keskellä suomalaista maaseutua, toi kirjaan oman sympaattisen lisänsä. Arvostaan tarkat aateliset sirottelevat puheeseensa ranskankielisiä korulauseita, mutta eivät loppujen lopuksi elä keskellä hienostunutta ylellisyyttä, vaan matalia torppia ja savisia peltoja.

Aateluus on kirjassa tärkeä aihe. Syntyperä määrittää ihmisen paikan maailmassa, ja suvun kunnia menee kaiken muun edelle. Nykypäivänä, kun kuninkaallisetkin naivat tavallisia tallaajia ja kunnia kuuluu korkeintaan juhlapuheisiin, syrjäseutujen maalaisaatelin tinkimättömyys sukunsa puhtauden suhteen henkii totisesti mennyttä maailmaa. Nimen kunnian tärkeys tiivistyy arkkitehti Lithaun vaikeaan valintaan oman ja muiden onnen välillä: Lithau on periaatteen mies.

Kovin hyytävää jännitystä kirjalta ei kannata odottaa. Lithau viettää viheriässä kamarissa värisyttävän yön, mutta kauhua enemmän kirjasta löytyy dramatiikkaa, romantiikkaa ja komiikkaakin. Nuoren arkkitehdin, kartanon isännän ja hänen tyttäriensä lisäksi tutustutaan muun muassa sveitsiläiseen kotiopettajattareen neiti Triste-Rubaniin ja Littowin neitien innokkaisiin kosijoihin, Kuurinmaalta saapuneeseen kreivi Spiegelbergiin ja naapurikartanon Eusebius Winterloohon. Näistä viimeinen on hulvaton hahmo: omahyväinen tomppeli, joka möläyttelee hovineuvoksetar-äitinsä kauhuksi milloin mitäkin rahvaanomaisuuksia.

Kirjan parissa ovat viihtyneet myös ainakin Morre, Anna J ja Ruusa, jotka hekin tykästyivät Topeliuksen kieleen ja Eusebius Winterloohon.

Osallistun kartanoromantiikalla lukudiplomin lisäksi Le Masque Rouge -blogin kiinteistöhaasteeseen ja Ofelia Outolinnun 1800-luvun kirjat -haasteeseen.

LUKUDIPLOMITEHTÄVÄ 6/10

Kirjatarjotin: Sinuhen Jännitystä -kirjatarjotin
Kirjailija: Zacharias Topelius
Kirja: Linnaisten kartanon viheriä kamari
Tehtävä (7. lk): Laadi etsintäkuulutusilmoitus lukukirjasi rikollisesta.

Etsintäkuulutus!

Linnaisten kartanon kummitus

Tuntomerkit silminnäkijän mukaan:

- kalvaat, kuihtuneet kasvot

- pienet läpitunkevan terävät silmät

- kylmä, kostea hengitys

- taipumus liikutella esineitä ja sammutella kynttilöitä

Palkkio ilmiantajalle:

- kartanonherran ikuinen kiitollisuus

- mahdollisuus pyytää perijättären kättä

Kuva: Kuvakaappaus (Wikipedia). Eino Heino / Suomi-Filmi Oy. http://fi.wikipedia.org/wiki/Tiedosto:Linnaisten_vihre%C3%A4_kamari.jpg

Zacharias Topelius: Linnaisten kartanon viheriä kamari. Alkuteos Gröna kammaren i Linnais gård (1857, suom. 1881). Ladattu Kindleen Project Gutenbergistä osana kokoelmaa Talvi-iltain tarinoita 1 (WSOY, 1909).

H. G. Wells: The War of the Worlds (Maailmojen sota) - lukudiplomisuoritus!

H. G. Wellsin scifiklassikko The War of the Worlds (1898) eli Maailmojen sota päätyi luettavakseni lukudiplomihaasteen ansiosta. Muuten en varmaankaan olisi tullut kirjaan tarttuneeksi, sillä scifi ei ole ominta alaani, mutta oli mielenkiintoista täyttää tällainen avaruusolioiden mentävä aukko sivistyksessäni.

Aiheena on siis Marsin asukkien hyökkäys Maahan. Metsäaukealle englantilaisen pikkukaupungin liepeille tömähtää kummallinen kone, joka alkaa kylvää tuhoa ympäristöönsä. Pian paniikki leviää Lontooseen asti, eikä kukaan ole enää turvassa...

Kirja oli aika erikoinen lukukokemus. Nimettömäksi jäävä päähenkilö, tieteellisesti suuntautunut englantilaismies, kertoo kokemuksistaan asiapitoisen raportoivalla otteella. Avaruusolioiden eteneminen Surreyn kylästä toiseen selostetaan niin perinpohjaisesti, että kartta olisi ollut paikallaan. Lontoon kaupunginosienkin suhteen olin vähän eksyksissä. Myös marsilaisten koneet, aseet ja ulkoinen olemus kuvataan samaan tapaan huolellisesti havainnoiden:

They were, I now saw, the most unearthly creatures it is possible to conceive. They were huge round bodies--or, rather, heads--about four feet in diameter, each body having in front of it a face. This face had no nostrils--indeed, the Martians do not seem to have had any sense of smell, but it had a pair of very large dark-coloured eyes, and just beneath this a kind of fleshy beak. In the back of this head or body--I scarcely know how to speak of it--was the single tight tympanic surface, since known to be anatomically an ear, though it must have been almost useless in our dense air. In a group round the mouth were sixteen slender, almost whiplike tentacles, arranged in two bunches of eight each. These bunches have since been named rather aptly, by that distinguished anatomist, Professor Howes, the hands.

Toisaalta kerrontaratkaisu oli hauska, sillä se sai kirjan tuntumaan jälkipolville dokumentoidulta tositapahtumien kuvaukselta. Toisaalta tarinan tunnepuoli jäi köyhänlaiseksi. Kertoja kyllä pelkäsi, kauhistui ja järkyttyi tämän tästä, mutta jännitys ei tuntunut luissa ja ytimissä, vaan henkilöt tuntuivat kylmiltä ja etäisiltä. Kummastelin esimerkiksi sitä, että kertoja joutui eroon vaimostaan heti tarinan alkupuolella, mutta huoli tämän kohtalosta jäi satunnaisiksi tuumailuiksi matkan varrella silloin, kun mitään tähdellisempää ei sattunut olemaan meneillään.

Oli mielenkiintoista lukea tieteisfantasiaa yli sadan vuoden takaa. Nykylukijan näkökulmasta kirjaan tuli oma pikantti lisänsä siitä, että kummajaiset toiselta planeetalta tömpsähtävät 1800-luvun maailmaan. Kirjan kuvaamat marsilaiset ovat Maan asukkeja edellä älyn ja teknologian kehityksessä: heidän kulkuneuvonsa ja aseensa aiheuttavat tuhoa, jolle hevoset ja höyrylaivat eivät voi mitään. Miten aikalaislukijat, joille kirjan kuvaama elämänpiiri oli vielä arkea, mahtoivat tarinan kokea? Ja entä jos tapahtumat sijoitettaisiin nykymaailmaan? Ainakin paniikki leviäisi väestöön tsiljoona kertaa nopeammin kuin aikana ennen internetiä – tai sitten ei: marsilaiset luultavasti iskisivät ensimmäisenä tietoverkkoihin ja sähkönjakeluun, ja yhteiskunta lamaantuisi täysin ennen kuin kukaan ehtisi tajuta, mitä on tapahtumassa.

Kirja pysyttelee enimmäkseen marsilaisten etenemisen raportoinnissa konkreettisten tapahtumien kautta, ei juurikaan pysähdy filosofoimaan tai analysoimaan. En tiedä, kirjoittiko Wells kirjan pelkäksi tieteisseikkailuksi vai jonkin ajankohtaisen yhteiskunnallisen ilmiön allegoriaksi. Liittyisikö koneiden hyökkäys jotenkin esimerkiksi orastavan teollistumisen herättämiin pelkoihin? (Aiheesta on varmasti tehty tukuittain tutkimusta, mutta en nyt jaksa perehtyä.) Wellsin ja aikalaisten mieliä tuskin jäytivät ekologiset kysymykset, mutta minua jäivät mietityttämään pari kohtaa, joissa ihmiskunnan tuhoa marsilaisten käsissä verrattiin siihen, miten avuttomia muut luontokappaleet ovat ihmisten voiman alla. Mielessä kävi, että Maata tuhoamaan ei ehkä tarvita vallanhimoisia, ylivarusteltuja marsilaisia: me ihmiset taidamme tehdä sen itse.

Lukudiplomin lisäksi kerään kirjalla pisteen Ofelia Outolinnun 1800-luvun kirjat -haasteeseen.

LUKUDIPLOMITEHTÄVÄ 5/10

Kirjatarjotin: Sinuhen Tulevaisuuden taruja -kirjatarjotin
Kirjailija: H. G. Wells
Kirja: Maailmojen sota

Tehtävä (7. lk): Valitse lukemasi kirjan kolme mielikuvituksellisinta esinettä. Piirrä ne, ja kirjoita esineiden tuoteseloste: kuinka ja mihin niitä käytetään?

Valitsen vain yhden esineen ja lainaan tuoteselosteen suoraan Wellsiltä. Tässä siis kuvaus marsilaisten aluksesta, joka Wellsin mukaan muistuttaa jättimäistä lypsyjakkaraa, ja alla taiteilijan tulkinta. :)

And this Thing I saw! How can I describe it? A monstrous tripod, higher than many houses, striding over the young pine trees, and smashing them aside in its career; a walking engine of glittering metal, striding now across the heather; articulate ropes of steel dangling from it, and the clattering tumult of its passage mingling with the riot of the thunder. A flash, and it came out vividly, heeling over one way with two feet in the air, to vanish and reappear almost instantly as it seemed, with the next flash, a hundred yards nearer. Can you imagine a milking stool tilted and bowled violently along the ground? That was the impression those instant flashes gave. But instead of a milking stool imagine it a great body of machinery on a tripod stand. 

H. G. Wells: The War of the Worlds. 1898. Ladattu Kindleen Project Gutenbergistä. Suom. Maailmojen sota, 1979.

Kuva: Henrique Alvim Correa [Public domain], via Wikimedia Commons. http://commons.wikimedia.org/wiki/File%3ACorrea-Martians_vs._Thunder_Child.jpg

Nick Hornby: About a Boy (Poika)

Parin kirjan ja parin elokuvan perusteella minulla oli Nick Hornbystä jo entuudestaan hyvin sympaattinen kirjailijamielikuva: Hornby kertoo sopivasti vakavuutta ja huumoria sekoittaen arkeen ankkuroituvia, lämminhenkisiä muttei imeliä tarinoita ihmisistä, joista on heidän vioistaan huolimatta helppo välittää. About a Boyn (1998) eli Pojan olin jo nähnyt Hugh Grantin tähdittämänä leffaversiona, ja nyt kirjan luettuani ilolla vahvistan, että sympatiani kirjailijaa kohtaan vain kasvaa.

Will on kolkyt ja risat urbaani sinkkumies, jonka arki kuluu lorvien, sillä muusikkoisän vuosien takaisen hitin rojaltit takaavat pojallekin kissanpäivät. Willin motto on päästä elämästä helpolla, ja mitä naissuhteisiin tulee, hän keksii, että erityisen helpolla pääsee, kun iskuyritykset kohdistaa miehenkipeisiin yksinhuoltajaäiteihin. Heitä löytyy kätevästi paikallisen tukiryhmän tapaamisista. Will soluttautuu ryhmään, mutta eipä aikaakaan, kun hän huomaa saaneensa elämäänsä vaivattoman petiseuran sijasta depressiivisen hipin ja tämän pikkuvanhan 12-vuotiaan pojan.

Willin ja Marcus-pojan erikoinen ystävyys on kirjan pääjuonne. Marcus on totinen poika, jota kiusataan koulussa, koska hänellä on vääränlaiset vaatteet, vääränlainen musiikkimaku ja kaikki muutenkin väärin. Aluksi Williä ei voisi vähempää kiinnostaa: Marcuksen ongelmat eivät ole hänen ongelmiaan, ja pojan äidin ongelmat ovat sitä vielä vähemmän. Olosuhteiden pakosta Will, aina vain omaan napaansa tuijottava ikiteini, saa kuitenkin vähitellen oppia ettei elämästä aina pääse helpolla, mutta joskus vaivannäkö saattaa jopa kannattaa.

Hornbyn romaaneista olin aiemmin lukenut Hyvät ihmiset, joka sekin oli hyvä, mutta Poika oli parempi. Will ja Marcus ovat molemmat omine omituisuuksineen liioiteltuja hahmoja, mutta henkisesti teini-ikäisen aikuisen ja henkisesti ikivanhan varhaisnuoren välisestä kanssakäymisestä irtoaa mukavan hornbymäistä huumoria. Eriparisen kaksikon hiljalleen muotoutuva ystävyyssuhde on kaikessa epätodennäköisyydessäänkin vetoava. Pidin myös siitä, miten Willin kuorta mursivat enimmäkseen pienet, arkiset ja usein vähän hölmöt tapahtumat, eivät välttämättä suuret tunnejäristykset. Jotenkin mukavan brittiläinen ote. Ja pisteet kotiin mainiosta dialogista!

Aioin osallistua Pojalla Lukudiplomi-haasteeseen, mutta kappas, olenkin jo suorittanut Sinuhe-tason Ihmisiä-sarjan Tom Sawyerin seikkailuilla. No, jos joku kaipaa mukavaa lukudiplomiluettavaa tai muuten vain mukavaa luettavaa, kannattaa kokeilla Hornbyä.

Nick Hornby: About a Boy. Penguin Books, 2002 (1st ed. Victo Gollanz, 1998). 278 s. Ostettu käytettynä. Suom. Poika, WSOY, 1999.

Lue ja syö -haaste, eli saisiko olla valaanpala tai raaka pyy?

Aloitin vuoden alussa Lue ja syö -haasteen, jonka ideana on herkutella kirjojen inspiroimalla ruoalla. Haaveilin lukevani jotain sen tapaista kuin Laura Esquivelin Pöytään ja vuoteeseen ja hauduttelevani meheviä meksikolaisia papupatoja, taikovani uunista tuoksuvia madeleine-leivoksia Proustin innoittamana tai pakkaavani piknikille tuhteja Viisikko-henkisiä eväitä.

Vaan kuinkas sitten kävikään? Olen viime kuukausina pitänyt silmät auki kirjallisten ruokakohtausten varalta, mutta lukemistoni anti on ollut tällä saralla köyhänpuoleista. Erityisen epähoukuttelevia ovat olleet kaksi viimeistä kirjaa, joista toisessa syötiin elävältä pyylintuja ja toisessa iskettiin veitsi vastanyljettyyn valaanlihaan.

Tässä siis esimerkki reseptistä, jota en aio haasteen tiimoilta testata. Kaskelotin aivoja, olkaa hyvä!

In the case of a small Sperm Whale the brains are accounted a fine dish. The casket of the skull is broken into with an axe, and the two plump, whitish lobes being withdrawn (precisely resembling two large puddings), they are then mixed with flour, and cooked into a most delectable mess, in flavor somewhat resembling calves' head, which is quite a dish among some epicures; and every one knows that some young bucks among the epicures, by continually dining upon calves' brains, by and by get to have a little brains of their own, so as to be able to tell a calf's head from their own heads; which, indeed, requires uncommon discrimination.

Onneksi muutama muu bloggaaja on löytänyt kirjoista herkullisempia ruokalajeja (tai no, mistäs minä tiedän, kaskelotin aivothan voivat olla ties miten makoisia). Salla tutustui Sofi Oksasen innoittamana virolaiseen frikadellikeittoon, Minna kokkaili murakamilaisittain pariinkin kertaan, Booksy lähti makumatkalle Venetsiaan ja Linnea leipoi Siilin eleganssin glutofee-kakkua ja toistakin ranskalaisherkkua.

Millaisia kirjallisia ruokia teille on viime aikoina tullut vastaan? Jakakaapa vinkkejä kirjoista, joissa syödään muutakin kuin valaanaivoja, ja osallistukaa haasteeseen!

P. S. Totuuden nimissä on lisättävä, että kyllä Moby Dickistäkin löytyy myös syötävän kuuloista ruokaa. Ehkä innostun vielä kokeilemaan clam chowder -simpukkakeittoa. Siitä on tehty jopa taidetta: Dinah Friendin valokuvasarja Fictitious Dishes esittelee Moby Dickin sopan lisäksi aterioita muistakin kirjoista Oliver Twististä Sieppariin ruispellossa. Hauska idea!

Kirjallisuuden äidit -haaste: Mitä tuli luettua?

Käsittämätöntä, että on kulunut vuosi siitä, kun Sinisen linnan kirjaston Maria heitti ilmoille Kirjallisuuden äidit -lukuhaasteen! Aihe on niin mielenkiintoinen ja moniulotteinen, että kaavailin lukevani haasteeseen läjäpäin kirjoja. Loppujen lopuksi varsinaisten äitikirjojen saldo jäi vaatimattomaksi, mutta nyt blogiarkistoa selaillessani oivalsin, että äitiyttä käsiteltiin sittenkin aika monessa vuoden aikana lukemassani kirjassa tavalla tai toisella.

Äitejä sukupolvesta toiseen

Päällimmäisenä mielessä on vastikään lukemani Pirjo Rissasen Kamomillasola. Sen keskiössä on kolme sukupolvea saman perheen naisia. Suhde äitiyteen ei ole mutkaton juttu heistä kenellekään. Isoäiti Taina kasvatti sekä tyttärensä että tyttärentyttärensä, mutta kumpikin on liukunut hänestä kovin etäälle. Tytär Maarit tuli äidiksi nuorena puolivahingossa ja on epävarma elämänsä suunnasta vielä keski-ikäisenäkin. Maarit ei ole koskaan tuntenut olevansa kotonaan roolissaan Ilonan äitinä, ja isovanhempien hoitoon jätetty Ilona taas tuntee tulleensa äidin hylkäämäksi. Kun soppaan lisätään vielä yleinen kyvyttömyys puhua vaikeista asioista, naiseusteemainen ihmissuhdekeitos on valmis.

Mutkikkaita suhteita eri sukupolvien naisten välillä löytyy myös Päivi Alasalmen romaanista Tuo tumma nainen. Sen kuvaaman perheen äiti on kauneutta rakastava ja täydellisyyttä tavoitteleva Helena, jolla on ihana talo, upea mies ja fiksut aikuiset lapset. Kun Ohto-poika tuo taloon miniän, Helena saa uuden roolin anoppina ja pian myös isoäitinä. Ennen pitkää täydellisen pinnan alla alkaa poreilla... Perhedynamiikan haasteita kohtalonomaisissa tunnelmissa.

Lyyrisemmällä otteella vaikeita suhteita ja vaiettuja salaisuuksia käsittelee Riikka Pulkkisen Totta. Syöpään kuolemaisillaan oleva isoäiti Elsa on jättämässä jälkeensä aviomiehen lisäksi tytär Eleonooran ja tyttärentytär Annan. Kun perhe katsoo taakseen, menneisyyden varjoista nousee Elsan rinnalle toinenkin äitihahmo, Eleonooraa aikoinaan hoitanut lapsenvahti Eeva. Äitiysteeman kannalta kirjasta jäi mieleen juuri uraäiti Elsan ja ”varaäiti” Eevan vastaparisuus monessakin mielessä. 60-luvun uraäiti Elsan olisin suonut saavan kirjassa enemmänkin tilaa, hänen näkökulmansa kiinnosti.

Äitejä roolien paineissa

Äitien tasapainotteluun kodin ja ulkomaailman välissä pureuduttiin parissa muussakin kirjassa. Se oli mukana yhtenä juonteena Karoliina Timosen romaanissa Aika mennyt palaa, jossa perheensä kanssa ulkomaille muuttanut Klarissa yrittää sopeutua kotiäidin rooliin ja kodin seinien sisälle rajoittuneeseen elämään. Päinvastainen tilanne taas on Venla Hiidensalon Mediahuoran Marialla, joka tekee töitä tukka putkella ja josta työ imee mehut niin, että lapselle riittää aikaa hädin tuskin mikropuuron verran.

Äärimmilleen väsynyt äiti löytyy Eve Hietamiehen Yösyötöstä. Synnytyksen jälkeiseen masennukseen sairastunut Pia on kirjassa sivuosassa, mutta tavallaan kirja kertoo äitiydestä nimenomaan äidin poissaolon kautta. Antti-isä ottaa pienperheessä perinteisen äidin paikan, mutta omalla ronskilla tyylillään. Ja Antin leikkipuistotuttujen joukosta löytyy äitien koko kirjo!

Uudenlaisen roolin vanhempana ottaa haltuun myös Tuula Anna-Leena Härkösen kirjassa Onnen tunti. Sijaisäitiyden myötä Tuula joutuu punnitsemaan suhdettaan niin kymmenvuotiaaseen poikaansa, kotiinsa muuttaviin vieraisiin lapsiin kuin omaan äitiinsäkin. Kirja kertoi mukavan arkisesti sijaisvanhemmuuden iloista ja haasteista.

Äidillisiä äitejä

Äitiyteen tuntuu liittyvän kirjoissa paljon hankaluutta ja ahdistusta. Äitisuhteiden traumat nousevat pintaan siellä täällä, mutta onneksi vuoden varrella luetuista kirjoista löytyy myös vakaita äitejä, jotka ovat kaikkine epätäydellisyyksineenkin lastensa tuki ja turva.  

Minna Canthin Papin perheessä lempeä äiti yrittää rauhoitella isän ja lasten välisiä aateristiriitoja. Kerstin Johansson i Backen Näkymättömässä Elinassa arjen uuvuttama äiti ei oikein osaa auttaa ujoa Elinaa, mutta huoli lapsesta on silti aina läsnä. Äidin turvallinen hahmo häilyy myös Tove Janssonin Kuvanveistäjän tytär -lapsuusmuistelmien taustalla. Ja yhdenlainen äiti löytyy jopa Jack Londonin Valkohampaasta, jossa susiäiti opettaa pentunsa selviämään omillaan kovassa maailmassa.

Hieno haaste siis! Hyvää äitienpäivää kaikenlaisille äideille!

Pirjo Rissanen: Kamomillasola

Pirjo Rissasen nimi ei sanonut minulle mitään, kun se tuli vastaan selaillessani Elisa Kirjan valikoimia. Ensin hyppäsin nimen saman tien yli johtuen jonkinlaisesta Enni Mustonen -assosiaatiosta (tunnustan, etten ole lukenut yhtään Mustosen kirjaa, mutta olen vähän ennakkoluuloinen), mutta myöhemmin palasin sittenkin napsauttamaan Kamomillasolan ostoskoriini muistaakseni edullisen tarjoushinnan rohkaisemana.

Onnistunut ostos! Ensimmäinen Rissaseni ei nimittäin ollut ollenkaan hullumpi lukukokemus.

Kamomillasola (2012) on naisten romaani. Mukana on kolme sukupolvea: isoäiti Taina, tytär Maarit ja tyttärentytär Ilona. Tarinan kehyksenä on Berliiniin muuttaneen Maaritin paluu Suomeen luokkakokoukseen. Kuten arvata saattaa, kotiinpaluu nostaa pintaan menneisyyden tapahtumat kipeine muistoineen ja pakottaa sovittelemaan niitä yhteen nykyhetken kanssa.

En lainkaan tiennyt, mitä kirjalta odottaa, mutta viihdyin hyvin Rissasen viihteellis-vakavan, ihmissuhteisiin keskittyvän romaanin parissa. Kirja oli positiivisessa mielessä helppolukuinen: selkeää, konstailematonta kerrontaa, joka vei tarinaa jouhevasti askel askeleelta eteenpäin ja syvemmälle henkilöiden elämään. Vastuunkantaja Taina, ainainen itsensä etsijä Maarit ja omaa elämäänsä aloitteleva Ilona olivat kaikki omalla tavallaan vetoavia hahmoja, jotka saivat minut kiinnostumaan ja välittämään. Jäin miettimään kirjan naisten elämänpolkuja vielä (virtuaalisen) takakannen sulkeuduttuakin.

Rissasesta tuli siis hyvä lisä 13 kotimaista -listalleni. Kirjailijaa jo aiemmin lukeneet: mitä muuta kirjaa häneltä suosittelisitte?

Pirjo Rissanen: Kamomillasola. Gummerus, 2012. Noin 380 s. Kannen suunnittelu Jenni Noponen. Ostettu lahjakortilla Elisa Kirjasta, luettu tabletilla.

Liebster Blog ja 11 kirjallista jossittelukysymystä

Kirjasfäärin Taika lähetti tänne Liebster Blog -tunnustuksen, kiitos! (Olisi muuten metkaa tietää, mistä tämä kirjablogeissakin ahkerasti kiertävä germaanisvaikutteinen kunniamerkki on alun perin peräisin. Tutkimattomat ovat blogitunnustusten tiet!)

Haasteen säännöt ovat siis:
1. Kiitä ihmistä, jolta sait tunnustuksen.
2. Vastaa sinulle esitettyihin 11 kysymykseen.
3. Keksi 11 kysymystä.
4. Jaa tunnustus 11 blogille, joilla on alle 200 lukijaa.

Taika kysyi minulta nämä:

1. Kuinka monta hyllymetriä kirjoja omistat?
Hm, tjaa. Kotini kärsii kroonisesta remontista, joten kirjoilla ei mene kovin hyvin. Osa niistä on pahvilaatikoissa, joita availen silloin tällöin kirjankaipuun iskiessä, osa epämääräisissä pinoissa ja osa Ikean isossa Expedit-hyllykössä, jossa ne keräävät käsittämättömiä määriä pölyä.

2. Mitä kirjahyllyissäsi on kirjojen lisäksi?
Kuten edellisestä voi päätellä, kotini säilytysratkaisuissa on parantamisen varaa. Kirjahyllyn virkaa tekevässä hyllykössäkin säilytetään tällä hetkellä siis myös esimerkiksi kosmetiikkaa, asusteita, kodinelektroniikkaa ja mystisesti paisuvaa sekalaista roinaa.

3. Nauratko ääneen lukiessasi?
Harvoin hohotan, mutta toisinaan hörähtelen. Blogiaikana hymyn huulille ovat tuoneet ainakin Katja Kallion Tyypit ja Elokuvamuisti. Mutta ehdottomasti parhaat kirjanaurut olen kyllä saanut kirjablogien viimevuotisesta flashmob-tempauksesta! Hepuliainesta!

4. Itketkö lukiessasi?
Harvoin. Joskus saattaa silmäkulma kostua, mutta nenäliinaa en muista tarvinneeni. Jostain syystä elokuvat kirvoittavat kyyneliä helpommin kuin kirjat.

5. Minkä kirjan luit viimeksi yhdeltä istumalta?
Viime vuonna lukumaratonilla hotkaisin Tuomas Kyrön Miniän. Maaliviiva häämötti, joten piti pitää kiirettä.

6. Millaisen kirjan kirjoittaisit?
Romaanin, joka olisi vastustamattoman mukaansatempaava ja säkenöivän älykäs, ja jossa olisi ainakin ihmissuhteita, henkevyyttä, salaisuuksia, kaunista kieltä, useita aikatasoja ja moninaisia tulkintamahdollisuuksia. Rima on sen verran korkealla, että pöytälaatikko on toistaiseksi tyhjä. :)

7. Mitkä ovat hyvän kirjan kolme tärkeintä ominaisuutta?
Viihdyttävyys (= kirja vie mukaansa), uskottavuus (= uskon kirjan maailman totuuteen) ja sujuvuus (= nautin kirjan kielestä ja kerronnasta).

8. Mitä sanoit tavatessasi lempikirjailijasi (tai toivoisit sanovasi, jos näin ei ole käynyt)?
Voi ei! En edes tiedä, kuka on lempikirjailijani. Jos tapaisin esimerkiksi Margaret Atwoodin, en varmasti saisi sanaa suustani, koska ajattelisin vain, miten paljon paremmin kirjailija olisi osannut tuntemukseni ilmaista. Kuka kyseinen kirjailija sitten olisikin, sanoisin varmaan ainakin ”kiitos”.

9. Mikä on lempirunosi?
Ensimmäisenä tulee mieleen Lauri Viidan ihana ”Alfhild”.

10. Mittailetko tuttaviesi kirjahyllyjä salaa vai avoimesti?
Yleensä sillä tavalla avoimesti mutta teeskennellyn välinpitämättömästi (”jaa-mitäs-täällä-onkaan-en-minä-sillä-että-mitenkään-analysoisin...”).

11. Minkä kirjan haluaisit lukea alkuperäiskielellä, jos osaisit?
Japanilaisia tanka- ja haikurunoja, esimerkiksi niitä, joita on Tuomas Anhavan suomentamissa kokoelmissa Kuuntelen, vieras ja Oikukas tuuli.

Olipas kivoja kysymyksiä! Jatkan haastetta seuraavilla:

1. Kenet kirjan henkilön ottaisit mieluiten kämppikseksi?
2. Miten sopisitte siivousvuoroista?
3. Kenen kirjan henkilön kanssa lähtisit mieluiten lomamatkalle?
4. Mihin matkustaisitte?
5. Kenet kirjan henkilön kutsuisit mieluiten illalliselle?
6. Mitä ruokaa tarjoaisit?
7. Kenet kirjan henkilön mieluiten adoptoisit?
8. Miten hänet kasvattaisit?
9. Kenen kirjan henkilön kanssa joutuisit mieluiten autiolle saarelle?
10. Miten siellä pärjäisitte?
11. Kuka kirjan henkilö mieluiten olisit?

Kysymyksiin saa vastata kuka vaan, mutta sääntöjä seuraten kutsun tällä kertaa virallisesti mukaan nämä 11:

Tessa (Aamuvirkku yksisarvinen)
Liisa (Luetut, lukemattomat)
Hdcanis (Hyönteisdokumentti)
Suketus (Eniten minua kiinnostaa tie)
Katri (La petite lectrice)
Sannabanana (Pinon päällimmäinen)
Minna (Ja kaikkea muuta)
Jokke (Jokken kirjanurkka)
Laura (Lukuisa)
Satu (Satun luetut)
Norkku (Nenä kirjassa)

Herman Melville: Moby Dick

Ääh, mihin aika kuluu? Edellisestä bloggauksesta on taas vierähtänyt viikkoja, vaikka kirjoja on kertynyt luettujen pinoon jo useampikin. Nyt alkaa ryhtiliike! Jatkakaamme siis amerikkalaisen eläinkirjallisuuden teemaviikkoja, eli Jack Londonin Valkohammas-susiseikkailun perään Herman Melvillen valasklassikko Moby Dick (1851).

Uumoilin etukäteen, että kirja saattaisi olla jokseenkin raskassoutuista luettavaa, mutta alku olikin yllättävän mukaansatempaava, joten rohkaistuin yrittämään. Nantucketilaisen kalastajakylän kolkko, tuulinen tunnelma ja päähenkilö Ishmaelin kohtaamiset villin harppuunamiehen Queequegin ja muiden omalaatuisten valaanpyytäjäpersoonien kanssa lupailivat vetävää meriseikkailua.

Mutta sitten vauhti hyytyi. Meriseikkailuihin päästiin kyllä silloin tällöin, mutta action-kohtauksia odotellessa oli kahlattava läpi sivukaupalla yksityiskohtaisia kuvauksia eri valaslajien ja valaanpyyntimenetelmien ominaispiirteistä ja niiden ohessa solmuisia filosofisia jaaritteluja. Toivoin sitkeästi, että jossain vaiheessa kaikki loksahtaisi paikalleen ja oivaltaisin kirjan hienouden, mutta enpä tiedä, tuliko sitä oivallusta koskaan. Kävi niin kuin joskus käy, kun kirja ei oikein vedä: ensin odottaa, että josko tämä tästä vielä paranisi, ja sitten jossain vaiheessa tajuaa sinnitelleensä jo niin pitkälle, ettei viitsi enää jättää kesken vaan lukee sisulla loppuun, tuli mitä tuli.
 
Ei Moby Dickin kanssa vietetty aika toki aivan hukkaan mennyt. Minulle olisi ehkä riittänyt jonkinlainen Valitut Palat -tyylinen lyhennelmä, mutta merenkäynnin ja valaanpyynnin saloista oli sinänsä mielenkiintoista lukea. Sattumalta hoksasin vastikään telkkarista myös aihetta käsittelevän amerikkalaisen dokumentin (sen voi näköjään katsoa myös netissä PBS-kanavan sivuilla). Dokumentti täydensi lukukokemusta mukavasti. En nimittäin ollut täysin sisäistänyt, miten tärkeä taloudellinen merkitys valaanpyynnillä aikoinaan oli. Ennen öljyä nuoren Amerikan talous pyöri valaanrasvalla: sillä syttyivät lamput ja kävivät koneet. Siksi sitä kannatti lähteä hakemaan toiselta puolen maailmaa vaarallisilla, jopa vuosia kestäneillä merimatkoilla. Kirjan Pequod-laivakin seilaa valaiden perässä käytännössä maailman ympäri, kuten taiteilijan näkemys yllä havainnollistaa.

Dokumentissa valotettiin myös Melvilleäkin innoittanutta tositarinaa Essex-laivasta, joka joutui 1820-luvulla valaan upottamaksi keskellä Tyyntämerta. Osa miehistön jäsenistä pelastui ajelehdittuaan merellä yli kolme kuukautta, liki 5000 kilometrin matkan Etelä-Amerikan rannikolle (ja syötyään henkensä pitimiksi muutaman kollegansa, yöh). Essexin kohtaloon viitataan Moby Dickissä suoraan, selviytyjien päiväkirjoja siteeraten, ja taitaa hurja tarina olla vaikuttanut koko hirmuvalas-juonikuvioonkin.

Pequod-laiva jahtaa siis Moby Dickiä, valtavaa valkoista valasta. Jahtia johtaa synkkämielinen kapteeni Ahab, jolta Moby Dick on aikoinaan repäissyt jalan ja joka janoaa nyt kostoa. (Enpäs tajunnutkaan, mutta tässähän on ilmiselvä yhteys Peter Paniin: kapteeni Koukulta vain puuttuu käsi ja koston kohteena on krokotiili.) Ahabin lisäksi henkilögalleriaan kuuluu liuta muita miehistön jäseniä, jotka ikävä kyllä jäävät vähän taka-alalle, kun Melville keskittyy enemmän kaskelottien anatomiaan. Olisin mielelläni tutustunut paremmin eksoottisiin polynesialaisiin harppuunanheittäjiin ynnä muihin. Starbuck-perämieskin oli kirjassa kovin pienessä roolissa siihen nähden, miten paljon kahvia miekkosen nimellä tänä päivänä myydään...

No, meriseikkailut eivät luultavasti ole kirjan varsinainen pointti. Alleviivailin lukiessa kyllä myös kaskelottien lomaan siroteltuja mietteitä elämästä, maailmasta ja ihmisluonnon olemuksesta, mutta tarinan syvällisempi tulkinta jäi minulta puolitiehen, kun merimaisemat innostivat enemmän. En tiedä, vaikuttiko lukukokemuksen työläyteen sekin, että luin kirjan alkukielellä. Melville nimittäin venytti englannintaitoni äärirajoilleen: Moby Dickin kieli on monimutkaista ja monisanaista, ja 1800-luvun merenkulkusanasto toi lukemiseen omat haasteensa. Sikäli kirja oli kyllä mainiota Kindle-luettavaa, että Oxford Dictionary of English oli vain kevyen sormenpään painalluksen päässä. Opin monta uutta sanaa (jotka taisin kyllä unohtaa saman tien).

Moby Dickin ovat lukeneet myös ainakin Kirjavinkkien Mikko ja Kirjaurakan Raisa. Liityn ylpeänä joukkoon ja nappaan samalla pisteen Ofelia Outolinnun 1800-luvun kirjat -haasteeseen.

Kuva: Everett Henry (1893–1961) (http://www.loc.gov/exhibits/treasures/tri064.html) [Public domain], via Wikimedia Commons. http://commons.wikimedia.org/wiki/File%3AThe_voyage_of_the_Pequod.jpg

Herman Melville: Moby Dick; or, The Whale. 1851. E-kirja ladattu Project Gutenbergistä, luettu Kindlellä.