Marraskuun luetut

Marraskuussa blogiin asti ehti neljä kirjaa. Viidennenkin luin, mutta siitä ehdin näköjään turinoida vasta joulukuun puolella. Siis:

Marraskuun luetut

• Tom Hodgkinson: How to Be Idle
• Miranda July: No One Belongs Here More Than You
• Ernest Hemingway: Nuoruuteni Pariisi
• Annika Idström: Veljeni Sebastian 

Lukukuukautena marraskuu ei ollut ihan parhaimmasta päästä. Muut puuhat veivät aikaa lukemiselta, ja luetut kirjat eivät tällä kertaa olleet niitä kaikkein unohtumattomimpia lukukokemuksia. Tom Hodgkinsonin manifesti joutilaisuuden puolesta tarjosi kyllä virkistävän kyseenalaistavaa mietittävää, vaikka sen filosofian toteuttaminen käytännössä jäikin kiireiden keskellä puolitiehen. Ernest Hemingwayn nuoruusmuistelmiin en aluksi juurikaan ihastunut, mutta tapahtumapaikkojen bongailu Pariisissa toi kirjaan uusia antoisia ulottuvuuksia. Miranda Julyn novellikokoelma ja Annika Idströmin romaani taas sisälsivät kumpikin oudonpuoleisia henkilöitä ja tapahtumia. Marraskuun synkkyydessä varsinkin Idströmin raadollisuus oli minulle vähän liikaa.

Joulukuussa onkin sitten aika päivittää laskurit käynnissä olevien lukuhaasteiden osalta. Lurun lukuihin on tulossa yhteenvetoa ainakin Totally British -haasteesta ja Taiteilijaelämää-haasteesta.

Lukuisaa joulukuuta!

Annika Idström: Veljeni Sebastian

Annika Idströmin romaanilla Veljeni Sebastian (1985) on uteliaisuutta kutkuttava nimi ja kansi. Millainen on tämä Sebastian ja mitä hänen veljensä aikoo hänestä kertoa? Onko Sebastian veljeään vanhempi vai nuorempi? Onko kannen selin katsojaan seisova poika Sebastian vai hänen veljensä, kirjan kertoja? Millainen on veljesten suhde? Tällaisia kysymyksiä pyörittelin mielessäni kirjaan tarttuessani, mutta ne jäivät vaille vastausta, sillä kirja ei ollutkaan uumoilemani veljessuhteen kuvaus eikä Sebastian edes ollut päähenkilön veli.

Kirjan päähenkilö on Antti, huippuälykäs varhaiskypsä 11-vuotias. Antti elää kaksin äitinsä Kaarinan kanssa ja havainnoi maailmaa omintakeisella tyylillään lähes pakkomielteisesti muistiinpanoja tehden. Fiksuuteensa vetäytyvän yksinäisen pojan ajatuksissa ja teoissa on ripaus huvittavaa pikkuvanhuutta, mutta paljon enemmän kyynisyyttä, kovuutta ja julmuutta, jotka saavat olon epämukavaksi. Antin hahmo yhtä aikaa kiehtoo ja kammottaa. Ei kai tällaisia lapsia ole - tai ehkä sittenkin on?

Älyltään Antti on ehkä ikätovereitaan edellä, mutta tunnepuolella ei kaikki ole ihan kunnossa. Antin ja hänen äitinsä suhde on toisaalta lähes symbioottisen läheinen, toisaalta valtapeliä, jossa lapsi ei ole juurikaan viattomampi kuin aikuiset, vaan osaa tietoisesti tahtoa pahaa ja kykenee sitä myös tekemään. Tarinan edetessä Antin, Kaarinan ja tämän uuden miesystävän Mikan välille kehkeytyy outo kolmiodraamamainen perhekuvio. Kun soppaan sotketaan vielä väkivaltaa, päihteitä, koulukiusaamista, henkirikoksia, huostaanottoja ja vilkasta mielikuvitusta, en oikein enää tiedä, jaksanko antaa inhotuksen kasvaa vai lakkaanko vain kiinnostumasta.

Luulen, että olisin mieluummin lukenut kirjan, joksi Veljeni Sebastiania kuvittelin, kuin sen, joka se oli. Romaani on varmasti kirjallisesti ansiokas - ainakin se oli ilmestymisvuonnaan Finlandia-ehdokkaana - ja mielenkiintoista lukemista dysfunktionaalisista perhesuhteista, väkivallan dynamiikasta tai psykologisesti häiriintyneiden lasten mielenmaisemasta kiinnostuneille lukijoille, mutta minun tikkataulustani kirja meni vähän ohi.

Annika Idström: Veljeni Sebastian. WSOY, 1985. 169 s. Vanhempien kirjahyllystä.

Hemingwayn kanssa Pariisissa (Kirjallinen pyhiinvaellus -haaste)

Kirjainten virrassa -blogin Hanna haastoi taannoin kirjabloggaajia ikuistamaan blogiinsa kirjallisia pyhiinvaelluskohteita. Hemingwayn Nuoruuteni Pariisi -muistelmien innoittamana tartuin siis tuoreella Pariisin-reissulla kameraan ja kävin kuvaamassa kulmia, joilla kirjailija vaimoineen eleli 1920-luvulla "niinä varhaisina päivinä, jolloin olimme hyvin köyhiä ja hyvin onnellisia."

Tämän talon kolmannessa kerroksessa Hemingway ja hänen vaimonsa Hadley asuivat tammikuusta 1922 elokuuhun 1923. Näin kertoo kirjailija itse:

Ylimpään kerrokseen työhuoneeseeni oli matkaa joko kuusi tai kahdeksan porraskäännettä ja huone oli kovin kylmä ja minä tiesin, mitä maksaisivat pieni risukimppu, kolme rautalangalla sidottua mäntylastujen nippua, jotka sytyttäisin risujen avulla ja joissa ei ollut pituutta enempää kuin lyijykynän puolikkaassa, ja lopuksi puolikuivien halkojen pino, joka minun olisi pakko ostaa uuniini, jotta huone lämpiäisi.

Talven tullen Hemingwayt haluavat kuulla lumen narskuvan jalkojensa alla ja matkustavat lomailemaan Alpeille. Pariisiin palattua:

Kaikki etäisyydet näyttivät nyt niin lyhyiltä meidän oltuamme vuoristossa. Korkeuksista palattuamme minä tuskin enää huomasin mäkiä, enintään nautin niistä, ja minusta oli vain hauskaa kiivetä hotellin ylimpään kerrokseen työhuoneeseeni, mistä saatoin katsella korkean kukkulakaupunginosani kaikkien kattojen ja savupiippujen yli. Huoneessani veti uuni hyvin ja minun oli lämmin ja hyvä työskennellä.

Meidän oli suljettava ikkunat yöksi, ettei olisi satanut sisään, ja kylmä tuuli riipi lehdet Place Contrescarpen puista. Lehdet likosivat märkinä sateessa ja tuuli paiskoi sadetta päätepysäkillä odottelevan ison vihreän linja-auton kylkiin ja Café des Amateurs oli täpösen täynnä ja siellä oli niin kuumaa ja savuista, että huuru sumensi ikkunat. Se oli kurja, kehnosti hoidettu kahvila, minne kaikki kaupunginosamme juopot ahtautuivat, ja minä karttelin sitä likaisten ihmisruumiiden löyhkän ja myös juoppouden happaman lemun takia.

Hemingwayn asunto on Pariisin viidennessä kaupunginosassa kulmilla, jotka ovat vuosien varrella siistiytyneet aika tavalla. Työläisten asumusten ja rähjäisten juottoloiden tilalla on nyt turistien kansoittamia kahviloita ja matkamuistokauppoja. Busseja ei Place Contrescarpella enää näy, mutta enpä hoksannut tarkistaa, onko aukiolla vielä Café des Amateurs -niminen kahvila. Likaisten ihmisruumiiden löyhkä ei ainakaan kantautunut kadulle asti...

Kävelin Lycée Henri Quatren ja St-Etienne-du-Montin ikivanhan kirkon ohi ja tuulisen Place du Panthéonin halki ja käännyin oikealle päästäkseni suojaan ja tulin lopulta Boulevard St-Michelin suojaiselle puolelle ja kävelin edelleen Clunyn ja Boulevard St-Germainin sivuitse, kunnes tulin erään hyvän kahvilan luo, jonka Place St-Michelin laidalta tunsin.

Tässä kuvassa ollaan reitin alkupäässä. Minun ja Ernestin tiet erkanivat ennen Place St-Micheliä, mutta olisi ollut hauskaa käydä katsastamassa Hemingwayn ravintolavinkit!

Tunsi saaneensa lahjaksi suuren aarteen, kun pääsi sukeltamaan tähän uuteen kirjallisuuden maailmaan ja ehti lukea kirjoja Pariisin kaltaisessa kaupungissa, missä köyhinkin kykeni elämään hyvin ja työskentelemään.

Viimeisen osalta taitavat ajat olla muuttuneet. Nyky-Pariisissa elämä on tyyriinpuoleista, mutta kaupungin tunnelmasta ja kirjallisista antimista nauttimista se ei onneksi estä. Kuten Hemingway sanoo, Pariisi on aina paluun arvoinen!

Ernest Hemingway: Nuoruuteni Pariisi (Kirjallista elämää -haaste)

La petite lectrice -blogin Katri kirjoitti jonkin aikaa sitten Ernest Hemingwayn kirjasta Nuoruuteni Pariisi (alkuteos A Moveable Feast, 1964) ja sai minutkin tarttumaan tähän jo jonkin aikaa hyllyssäni odotelleeseen kirjaan, jossa Hemingway siis muistelee nuoruuttaan 1920-luvun Pariisin ekspatriaattitaiteilijapiireissä.

Olen samaa mieltä Katrin kanssa: Hemingway-faneille ja -tietäjille kirja tarjoaa varmasti mielenkiintoista antia, mutta ilman pohjatietoja siitä ei kyllä irtoa suuria elämyksiä. Nuori kirjailija istuu Pariisin kahviloissa, juo, kirjoittaa ja juoruilee. Hemingwayn tuttavapiiriin kuului kyllä mielenkiintoisia tyyppejä Gertrude Steinista F. Scott Fitzgeraldiin, ei siinä mitään, mutta heidän ei voi varsinaisesti sanoa heräävän eloon kirjan sivuilla - paitsi ehkä juuri Fitzgeraldin, jonka kanssa vietetyistä tuokioista kertovat luvut olivat kirjan mielenkiintoisimpia. Taiteilijaelämän kuvaus jää enimmäkseen yksittäisiksi, irtonaisiksi kohtauksiksi, joista piti hakemalla hakea kirjalta kaipaamaani nostalgisen boheemia Pariisi-tunnelmaa.

Hemingway kirjoitti Nuoruuteni Pariisin 1950-luvun lopulla, mutta kirja julkaistiin vasta postuumisti 1964. En tiedä, kuinka moni kirjassa mainituista henkilöistä oli silloin vielä elossa kirjaa lukemassa, mutta monella heistä olisi kyllä ollut aihetta vetää herne nenäänsä. Hemingway ei kohtele ystäviään mitenkään erityisen lempeästi sen kummemmin heidän luonteenpiirteidensä kuin ulkonäkönsäkään suhteen.

Esimerkiksi edellä mainitusta Gertrude Steinista hän kirjoittaa, että naiseen "alkoi tulla roomalaisen keisarin näköä, ja se tietysti oli vain hyväksi, jos piti roomalaisen keisarin näköisistä naisista". Fitzgeraldin osalta Hemingway taas kertoo muun muassa vieneensä ystävänsä Louvreen tutkimaan antiikin alastonpatsaiden mittoja todistaakseen, ettei Fitzgeraldilla nyt niin pieni ollut. Tämä juttu oli kyllä aika huvittava, myönnän! (Selvennykseksi lisättäköön, etteivät Fitzgerald-osuudet olleet kirjan mielenkiintoisimpia sen takia, että olisin erityisen kiinnostunut tästä nimenomaisesta aiheesta, heh, vaan koska innostuin Scottista ja Zeldasta luettuani Lucy Mooren kirjan 1920-luvun Amerikasta.)

Tiukinta arvostelua saavat osakseen muut kirjailijat. Katherine Mansfieldin novelleja lukiessaan Hemingwaystä "tuntui siltä kuin olisi kuunnellut nuoren vanhanpiian huolellisia, tekemällä tehtyjä näperrelmiä" ja Sherwood Andersonin hän kertoo kirjoittaneen "niin kammottavan kurjan, typerän ja teennäisen tekeleen, etten malttanut olla tekemättä siitä ivamukailua". En ole lukenut kumpaakaan näistä enkä muitakaan Hemingwayn haukkumia aikalaiskirjailijoita, mutta olisi mielenkiintoista tietää, kuinka kurjaa heidän tuotantonsa oikeastaan on.

No mutta, oli kirjassa hyvääkin. Pariisi on kaikesta huolimatta Pariisi, ja kirjasta löytyi myös hauskoja kurkistuksia kirjailijan arkeen. Luen ja kirjoitan -blogin Paulan Kirjallista elämää-haasteen ja NaNoWriMo-marraskuun kunniaksi tässä siis muutama Hemingwayn hyväksi havaitsema vinkki kirjailijantyöhön. 

Tyhjän paperin kammosta:

Kirjoitin aina niin kauan, että sain syntymään valmista jälkeä ja lopetin aina kun tiesin, kuinka novelli jatkuisi. Noin tehdessäni saatoin olla varma siitä, että pystyisin jatkamaan työtäni seuraavana päivänä. Mutta joskus kun olin aloittanut uuden novellin enkä päässyt vauhtiin, istuin tulen edessä ja kuorin pikku appelsiineja pudottaen kuoret etumaisiin liekkeihin ja katsellen kuorista nousevaa sinistä räiskettä. Sitten nousin ja katselin Pariisin kattoja ja mietin itsekseni: "Älä hätäile. Olet kirjoittanut aina tähänkin saakka ja kirjoitat edelleen. Sinun ei tarvitse muuta kuin kirjoittaa yksi ainoa tosi lause. Kirjoita tosin lause, minkä tiedät." Ja niin minä lopulta kirjoitin toden lauseen ja jatkoin siitä.

Taukojen tärkeydestä:

Työhuoneessani minä myös opin ajattelemaan työtäni sen jälkeen kun lopetin siihen saakka, kunnes taas aloin kirjoittaa. Kun noin tein, askarteli piilotajuntani aiheen kimpussa samalla aikaa kun itse kuuntelin muiden puheita ja panin merkille kaiken mahdollisen niin kuin toivoin panevani ja opin uutta niin kuin toivoin oppivani, ja minä myös luin, etten ajattelisi työtäni ja riistäisi itseltäni kykyä viedä sitä loppuun saakka.

Työvälineistä:

Sinikantiset muistikirjat, kaksi kynää ja kynänteroitin (taskuveitsi tuhlasi liikaa), marmoripintaiset pöydät, varhaisen aamun tuoksu, luutiminen ja huosiminen ja hyvä onni, muuta en tarvinnut. Oikeanpuoleisessa sivutaskussa olivat onnen tuojina hevoskastanja sekä jäniksen käpälä.

Inspiraation lähteistä:

Kaksikymmentäviisivuotiaan miehen, joka luonnostaan kuuluu raskaaseen sarjaan, tekee yhden ainoankin aterian laiminlyöminen ylen nälkäiseksi. Mutta nälkä myös teroittaa aisteja, ja minä totesin, että useimmilla novellieni henkilöillä oli valtava ruokahalu ja suuri kiinnostus hyvään ruokaan ja että enimmät heistä olivat ryypyn kipeitä.

Työtahdista:

Työnteko oli ollut minulle sulaa nautintoa sen jälkeen, kun olin alkanut perin pohjin mullistaa kirjoitustapaani ja pyrkinyt karttamaan kaikkea pintapuolista helppoutta ja yrittänyt pelkän kuvailun asemasta luoda elävää todellisuutta. Mutta hyvin vaikeaa se oli enkä minä kerta kaikkiaan jaksanut käsittää, kuinka pystyisin koskaan kirjoittamaan romaanin pituista teosta. Joskus minulta meni koko aamu pelkän kappaleen kirjoittamiseen.

Hevoskastanjoita ja jäniksenkäpälöitä kaikille kirjoittajille!

Ernest Hemingway: Nuoruuteni Pariisi. Tammi, 1964. Suomentanut Jouko Linturi. 208 s. Englanninkielinen alkuteos A Moveable Feast, Scribner's, 1964. Saatu lahjaksi.

Miranda July: No One Belongs Here More Than You

 

Nyt täytyy sanoa, että olipa hämmentävä kirja.

Lainasin Miranda Julyn novellikokoelman No One Belongs Here More Than You (2007) kirjastosta tutun nimen perusteella. Muistin nähneeni Julyn ohjaaman elokuvan Me and You and Everyone We Know (2005) ja pitäneeni siitä: sympaattinen pieni elokuva, ei ihan perushollywoodia amerikkalaiseksi.

Novellit sitten. Jo kirjan nettisivuista (noonebelongsheremorethanyou.com) voi päätellä, että July tekee asiat omalla tyylillään. Pientä kikkailua, mutta kannattaa klikkailla! Kenties hiukan tekotaiteelliset mutta hauskan kotikutoiset sivut toivat ainakin minulle hymyn huulille. Kirja itsekin on, no, vähän outo. Kokoelman kuusitoista tekstiä sijoittuvat nykypäivään ja amerikkalaiseen arkeen, mutta niissä kaikissa on jotain vähän vinksahtanutta - joskus mielikuvituksellisen ilahduttavaa, mutta useammin jotain häiritsevää, olon epämukavaksi tekevää.

Outous kumpuaa enimmäkseen novellien henkilöistä. Julyn hahmot ovat yksinäisiä, estyneitä ja ahdistuneita ihmisiä, joilla on vaikeuksia löytää ote omasta elämästään, muista ihmisistä ja ympäröivästä todellisuudesta. Monista novelleista jäi hämmentynyt olo: mitä tässä nyt oikeastaan tapahtui, ja tapahtuiko se kaikki sittenkin vain päähenkilön päässä? Tapahtumista ja henkilöiden suhtautumisesta niihin tulevat mieleen todentuntuiset unet, jotka vasta herättyään tajuaa järjettömiksi. Yhdessä novelleista on esimerkiksi kohtaus, jossa aikuiskoulutuskeskuksen ompelukurssin päätteeksi yksi kurssille osallistuneista naisista astelee luokkaan alasti, koska hänen mekontekeleestään ei tullutkaan kelvollista, ja tarina päättyy siihen, että kurssilaiset istuvat nuotiopiiriin lattialle heitetyn kangasmytyn ympärille. Joskus unet ovat mukana aivan konkreettisestikin: yksi novelleista kertoo keski-ikäisestä naisesta, joka näkee eroottisia unia prinssi Williamista.

Joistain kokoelman novelleista en saanut oikein minkäänlaista otetta, mutta muutamasta melkein jopa pidin. "The Swim Team" -novellin naisessa, joka opettaa uintia kuivaharjoitteluna olohuoneessaan, oli jotain sympaattista. Mielenkiintoinen oli myös "Birthmark", jossa päähenkilö viisitoista vuotta harkittuaan leikkauttaa kasvoiltaan ruman syntymämerkin, mutta huomaa jälkeenpäin menettäneensä muutakin kuin palan ihoa. "Mon Plaisir" oli sekin jotenkin liikuttava kuvaus erilleen lipuvasta pariskunnasta, joka pestautuu taustanäyttelijöiksi elokuvan kuvauksiin.

Ehkä eniten pidin kokoelman pisimmistä ja ehkä siksi rikkaimmilta, moniulotteisimmilta tuntuneista novelleista. "Something That Needs Nothing" -novellin aiheena on kahden nuoren naisen rakkaus, "How to Tell Stories to Children" taas kertoo lapsettoman naisen kiintymyksestä ystäväpariskunnan tyttäreen.

Nämä kaksi novellia - ja oikeastaan kaikki muutkin - pyörivät paljon sen ympärillä, miten vaikeaa on rakkaus ja läheisyys. Monet novellien ihmissuhteista ovat epätavallisia, usein sääntöjen tai tottumusten vastaisia, tabujakin: iäkkään miehen ihastus nuoreen naiseen, aikuisen naisen suhde teinipoikaan, kahden naisen välinen mustasukkaisuus, toisiaan koskettamaan kykenemätön pariskunta, lähes romanttista rakkautta muistuttava rakkaus vieraaseen lapseen ja niin edelleen. July kuvaa salattuja ja kiellettyjä tunteita koskettavasti, niin kuin vaikka tässä pätkässä, jossa ikääntyvä mies haaveilee työtoverinsa nuoresta sisaresta, jota ei ole koskaan tavannut:

Some may say that such a girl is not ready for a relationship with a man, especially a man in his late sixties. But to that I say: We don't know anything. We don't know how to cure a cold or what dogs are thinking. We do terrible things, we make wars, we kill people out of greed. So who are we to say how to love. I wouldn't force her. I wouldn't have to. She would want me. We would be in love. What do you know. You don't know anything. Call me when you've cured AIDS, give me a ring then and I'll listen.

Tai tässä kohtauksessa, jossa aikuistumisen kynnyksellä oleva nuori nainen katselee rakastettuaan, jolta tietää tulevansa aina saamaan vähemmän vastarakkautta kuin mitä itse antaa:

This made her so angry that she did the dishes. We never did this unless we were trying to be grand and self-destructive. I stood in the doorway and tried to maintain my end of our silence while watching her scratch at calcified noodles. In truth, I had not yet learned how to hate anyone but my parents. I was actually just standing there in love. I was not even really standing; if she had walked away suddenly, I would have fallen.

Se minua hiukan häiritsi, että melkein jokaisessa novellissa päähenkilön elämänhämmennystä käsiteltiin seksuaalisuuden kautta. Tarinat kertoivat yksinäisyydestä, ulkopuolisuuden tunteista ja ihmissuhteiden monimutkaisuudesta niin monin tavoin ja usein niin osuvan omaperäisin ilmaisuin, ettei jutun juju olisi minusta aina välttämättä vaatinut novellista toiseen melko samanlaisena toistuvia viittauksia kömpelöihin tai nöyryyttäviin seksikokemuksiin tai kummallisiin seksifantasioihin. Outo seksi tuntui turhan alleviivaavalta maailmassa, joka oli tarpeeksi outo muutenkin.

Miranda July: No One Belongs Here More Than You. Canongate, 2007. 205 s. ISBN 978-1-84195-930-6. Lainattu kirjastosta.

Tom Hodgkinson: How to Be Idle

Naakun blogissa keskusteltiin vastikään lukiessa tehdyistä muistiinpanoista. Tehdäkö vai eikö tehdä? Hiirenkorvia, tarralappuja vai muistivihkoja? Aiheen innoittamana päätin esitellä päivän kirjan tutkailemalla erään muistilapun anatomiaa. Tässä siis näyte autenttisista muistiinpanoistani Tom Hodgkinsonin kirjasta How to Be Idle (2005), joka on englantilaisen toimittajan manifesti joutilaisuuden puolesta.

Kuten kuvasta näkyy, minun tyylini on suhertaa kirjanmerkin virkaa toimittaville lippulappusille irrallisia sivunumeroita. Kirjan loppuun luettuani en joskus enää ollenkaan keksi, mistä hyvästä tietty sivu alun perin lapulle päätyi, mutta muuten nämä pikamuistiinpanot ovat minulle sopiva tapa merkitä muistiin kiinnostavia kohtia ilman, että itse lukeminen juurikaan häiriintyy (paitsi jos kynä on kateissa, mitä se kieltämättä harmillisen usein on).

Ja ei kun analysoimaan! Muistiin merkittyjen sivunumeroiden määrästä paljastaa, että teos oli kiitettävän mielenkiintoinen ja antoi lukijalleen ajattelemisen aihetta. Numeroiden jakauman perusteella kiinnostavia kohtia oli kirjassa vähän siellä täällä, vaikkakin sivujen 180 ja 235 välissä näkyy olleen vähemmän inspiroiva pätkä. Muistilapun materiaalista (Google-kartta) ja käsialan tärinästä voi päätellä myös, että kirjaa on luettu kulkuvälineessä matkalla johonkin.

Sitten sisältöön. Hodgkinsonin kirja on siis puolustuspuhe laiskottelulle tai ehkä oikeammin joutenololle. Kirja ei ole mikään käytännön käsikirja niille, jotka haluavat vinkkejä irrottautuakseen työelämän oravanpyörästä, vaan enemmänkin arjen inspiroimaa filosofista, kulttuurihistoriallista ja paikoin poleemista pohdintaa joutilaisuuden hyveistä.

Kirja etenee vuorokauden rytmissä, tunti ja luku kerrallaan. Näin käsitellyksi tulevat niin myöhään nukkumisen ilot, pitkät lounaat, iltapäivänokoset kuin myöhään valvominenkin. Jotkut luvuista ovat mainion brittiläisiä: hodgkinsonilaisen leppoistamiseen kuuluvat olennaisina osina muun muassa teen juominen ja paikallisessa pubissa norkoilu. Myös suurin osa Hodgkinsonia innottaneista joutilaan elämäntavan esikuvista kuuluu brittiläiseen kulttuuripiiriin. Taajaan siteerataan esimerkiksi sellaisia kirjailijoita kuin Robert Louis Stevenson, G. K. Chesterton, Jerome K. Jerome ja Oscar Wilde.

Muistilapulleni on tarttunut monta sivunumeroa luvusta, joka käsittelee työntekoa ja työelämää. Läpi kirjan toistuva ajatus siitä, miten teollinen vallankumous alisti ihmisen - luontaisen laiskottelijan - koneellisen tuotannon luonnottomaan rytmiin löytyy pääpiirteissään sivulta 20:

The Industrial Revolution, above all, was a battle between hard work and laziness, and hard work won. Machines stole the process of production from hands and minds. Workshops became 'manufactories'; the self-employed became the employed; families began to live on wages alone and to buy in the groceries that perhaps they had grown themselves in previous generations. They might have been earning more money, but a terrific blow was dealt to their quality of life. Joyful chaos, working in tune with the seasons, telling the time by the sun, variety, change, self-direction; all this was replaced with a brutal, standardized work culture, the effects of which we are still suffering from today.

Ei esiteollinen elämä kai sekään helppoa ollut, mutta kirjan teesit saavat kyllä mielen mietteliääksi. Hodgkinson pohdiskelee muun muassa sitä, miten ja miksi työnteosta tuli (tai tehtiin) välineen sijasta päämäärä, itseisarvo, jonka ympärille nyky-yhteiskunnan rakenteet ja elämänrytmit itsestään selvästi jäsentyvät. Työ ja kulutus muodostavat itseään ruokkivan noidankehän, jossa teemme töitä ansaitaksemme rahaa ratkaistaaksemme työnteosta aiheutuvia ongelmia, ja yhtäkkiä ratkaisu unenpuutteeseen ei olekaan nukkuminen vaan vitamiinipilleri. "You don't get ads on the Underground saying: 'Tired? Sleep More', as no one has figured out how to make money this way."

Minä en ole tarpeeksi anarkistinen luonne noudattaakseni Hodgkinsonin kehotuksia lopettaa työnteko tykkänään tai edes pitää reippaasti rokulipäiviä ottaakseni "anastetun" vapaa-aikani takaisin. Nykymenossa on paljon pielessä, mutta enpä haluaisi, että vaikkapa sairaaloissa ja paloasemilla työskentelevät kanssaihmiseni päättäisivät tuosta vain leppoistaa elämäänsä jäämällä aamulla peiton alle. Koko systeemin "rentouttaminen" taas onkin sellainen pähkinä purtavaksi, ettei urakalle loppua näy.

Paras ehkä aloittaa teenjuonnista, meditoinnista ja nukkumisesta.

Tom Hodgkinson: How to Be Idle. Penguin Books, 2005. 337 s. ISBN 978-0-141-01506-4. Ostettu käytettynä.