Toukokuun luetut

Toukokuu hujahti ohi sellaista vauhtia, että epäilen kolmeykköstä näyttävän kalenterin valehtelevan. Kirjaharrastus pakkautui tässä kuussa viikon spurtiksi kuun puolivälissä. Loppukuu taas on ollut luku- ja blogirintamalla kovin hiljaista aikaa.

Toukokuun luetut

• Kirsti Ellilä: Nainen joka kirjoitti rakkausromaanin
• Suvi Ahola: Kylmän veden kaipuu ja muita harrastuksia
• Pirkko Saisio: Punainen erokirja
• Petri Tamminen: Muistelmat
• Karo Hämäläinen: Kuudes askel
• Petri Tamminen: Enon opetukset

Kuun helmi oli ehdottomasti Pirkko Saision Punainen erokirja. Vaikuttava teos! Mukavaa oli myös tutustua kahteen minulle aivan uuteen kotimaiseen kirjailijaan eli Kirsti Ellilään - en juuri lue kotimaista viihdettä, mutta tämä rakkausromaanien kliseillä leikittelevä kirja oli hauska tuttavuus - ja Karo Hämäläiseen. Kuudennen askeleen jatkoksi olisi hauska lukea myös Hämäläisen toinen romaani Urho Kekkonen, jonka idea kuulostaa ovelalta.

Kuun vaihtuessa yöpöydällä kesken ovat Virpi ja Jaakko Hämeen-Anttilan kulttuurihistoriallinen tietokirja Rakkauden atlas ja Nobel-haasteeseen kaavailemani John Steinbeckin Vihan hedelmät. Jälkimmäisen osalta on kyllä parinkymmenen ensimmäisen sivun perusteella sellainen kutina, että nyt ei ehkä ole sille oikea aika. Katsotaan miten käy!

Petri Tamminen: Enon opetukset

Tämä Petri Tamminen menee jo vähän suorittamiseksi, mutta otetaan nyt vielä Enon opetukset (2006).

Enon opetukset oli ilmestymisvuonnaan jopa Finlandia-ehdokkaana (palkinnon nappasi Kjell Westön Missä kuljimme kerran), mutta minua tämä kirja miellytti selvästi vähemmän kuin edelliset lukemani Tammiset eli Muistelmat ja Mitä onni on.

Kolmeen aikajaksoon jaettu kirja alkaa minäkertoja Jussin lapsuudesta. Vuoden 1981 kesällä isovanhempien talo on täynnä riiteleviä sukulaisia, joiden joukosta aran pikkupojan jonkinlaiseksi henkiseksi kiinnekohdaksi  muodostuu häntä kymmenen vuotta vanhempi eno. Samaa enosuhdetta puidaan myös Jussin aikuisuuteen sijoittuvissa osioissa vuosilta 1994 ja 2005. 

Enon opetusten takakansi mainostaa kirjan olevan "lakonisen huumorin ja tilannekomiikan mestarin elämää suurempi ja hauskempi romaani kasvamisen tiestä". Kovin humoristisena en kirjaa pitänyt, mutta odotin takakannen kannustamana sitkeästi, että Jussin kasvukertomus saisi ennen pitkää siivet. Pikkupojan lapsekkaassa ihailussa kaikkivoipaa enoa kohtaa oli jotain liikuttavaa. Miten lapsuuden sankarin kävisi, kun Jussi kasvaisi aikuiseksi?

Mutta juuri tässä oli minulle kirjan ongelma. Sillä ikävä kyllä Jussi oli aikuisena ihan yhtä nysväkkä kuin lapsena, ja jossain vaiheessa miehen velttous alkoi kerta kaikkiaan käydä hermoille. (Ajopuun lailla elämäänsä eteenpäin lipuvia miehiä on Tammisen muissakin kirjoissa ihan riittämiin.) Odotin hetkeä, jolloin hän vihdoin ottaisi itseään ja mieluiten myös enoaan niskasta kiinni, mutta sitä ei tullut. Tuntui vähän turhalta.

Ehkä en vain osaa samaistua suomalaisen miehen sielunmaisemaan. Surkeudessa rypeminen ja surkeuden kossupulloon hukuttaminen ovat kenties kunniakkaita yrityksiä pitää kaukana kavala maailma, mutta ainakaan tällaisessa saamattomuuden ja itsesäälin täyttämässä muodossa minä en oikein jaksa niihin eläytyä. Joko surkeudesta on päästävä yli tai sitten siitä on tehtävä kunnon tragediaa.

Kirjasta ovat kirjoittaneet myös ainakin Salla, Penjami ja Kiiltomadon Päivi Koivisto. Kaikilla mielenkiintoisia ja mietittyjä juttuja, joissa analysoidaan esimerkiksi kirjan mieskuvaa. Enon opetuksista on tehty myös tv-elokuva. Katsoiko kukaan?

Karo Hämäläinen: Kuudes askel

Olipa mukavaa lukea vaihteeksi kirja, josta minulla ei ollut minkäänlaisia ennakko-odotuksia. Lainasin Karo Hämäläisen Kuudennen askeleen (2004) kirjastosta ihan vain takakansitekstin perusteella. Sen mukaan kirja kertoo neljästä eri puolilla Eurooppaa asuvasta miehestä ja vihjaa, että "toisilleen tuntemattomien ihmisten elämän taustalla tuntuu vaikuttavan outoja samankaltaisuuksia - kuten se että kaikilla on suhde naiseen nimeltä Anna".

No, maailmassa lienee miljoonia miehiä, joilla on suhde naiseen nimeltä Anna, joten siinä sinänsä ei ole mitään outoa. Mutta on Jyrkillä, Jorgella, Jürgenillä ja Jyrillä toki muutakin yhteistä, kuten esimerkiksi samaa juurta oleva etunimi ja se, että he kaikki uppoutuvat lähes pakkomielteisesti kukin omiin yrityksiinsä tehdä selkoa maailmasta.

Jyrki, tutkijankammioonsa hautautunut helsinkiläinen matemaatikko, omistaa elämänsä matemaattisille kaavoille eurokolikoiden maantieteellisestä leviämisestä. Jorge, barcelonalainen valokuvaaja, yrittää jakaa ihmisiä ryhmäkuviin heidän kulutuskäyttäytymisensä perusteella. Jürgen, berliiniläinen toimittaja, tekee tutkivaa journalismia siitä, miksi ihmiset hakeutuvat uskonnollisiin yhteisöihin.

Neljäs mies, mikkeliläinen opiskelija Jyri, on vähän eri maata. Häntä ei kiinnosta oikein mikään eikä hän tee oikein mitään. Hälläväliä-nahjus on kai jonkinlainen vastavoima kolmelle maanisemmalle miehelle. Samalla muihin vertautuessaan hänen tarinansa vihjaa, ettei maailmaa voi omilla räpistelyillään hallita: saamattomalle Jyrille ei näytä käyvän elämässä sen huonommin kuin yritteliäämmille kaimoilleenkaan.

Pidin kirjan ideasta ja rakenteesta, jossa neljä rinnakkaista tarinaa sivuaa toisiaan sekä pienten yksityiskohtien että taustalla häilyvien teemojen kautta. Mikä yhdistää ihmisiä, J-miehet kysyvät, mutta eivät löydä vastauksia ainakaan sieltä mistä niitä ensimmäiseksi etsivät.

Jokin kerronnassa tai henkilöhahmoissa silti välillä vähän tökki. Kirjaan on esimerkiksi siroteltu runsaahkosti asiatietoa miesten tutkimista aiheista, ja joskus skientologia- tai sosiologiaesitelmöinti vaikutti ehkä vähän tietosanakirjamaiselta. Henkilöistä suosikkini oli Jyrki, joka oli kaikessa sokeudessaan ja kömpelyydessään sympaattinen hahmo. Ylivoimaisesti ärsyttävin taas oli Jyri. Mies oli jo tyyppinä melko rasittava, ja lisäksi Jyrin osioissa kertojanääni haparoi minusta oudosti yleiskielen ja puhekielen välillä. Ja ovatko Mikkelissä äidit tosiaan mutseja ja tähdet taivaalla staroja? En tiedä, en tunne Mikkeliä.

Hauskan säväyksen kirjaan tuo se, että muutaman vuoden vanha kirja on niin selvästi kiinni ajassaan. Hämäläinen sirottelee tekstiin tuotemerkkejä, hittibiisejä ja muita yksityiskohtia, jotka ankkuroivat tapahtumat tasan tarkkaan vuodenvaihteeseen 2002-2003. Tyylikeino on vähän riskaabeli, koska teksti vanhenee äkkiä, mutta toisaalta se tekee lukemisesta hauskan miniaikamatkan lähihistoriaan.

Petri Tamminen: Muistelmat

Petri Tamminen kirjoittaa lyhyitä kirjoja. Muistelmiin (2004) meni yhden päivän matkat töihin ja takaisin, eikä työmatkani ole pitkä.

Muistelmissa oli paljon tuttua Tammisen muista kirjoista. Lainasin niitä kirjastosta kokonaisen pinon, ja nopealukuisia kun ovat, en raatsi palauttaa niitä lukemattomina. Tiheähkö lukutahti saa huomaamaan muun muassa sen, että samat hahmot ja asiat näkyvät toistuvan siellä täällä Tammisen tuotannossa. Esimerkiksi ihailtu eno, joka opastaa pojankloppia miesten maailmaan, seikkaili jo Miehen ikävän novelleissa, ja epäilen, että hän saattaa tulla vastaan myös Enon opetuksissa (sekin täytyy lukea ennen eräpäivää!). Liselotte-nimistä nuoruudenrakastettua taas haikailtiin sekä näissä Muistelmissa että Mitä onni on -romaanissa.

Toisto ei toki haittaa. Enot ja Liselotet ovat variaatioita samasta teemasta: elämän isoista asioista pieniin lauseisiin puserrettuina. Tammisen Muistelmat ovat lajityypissään taatusti minimalistisimmasta päästä. Aikajärjestyksessä etenevät, vuosiluvuilla ja paikkakunnilla merkityt luvut ovat usein vain muutaman rivin pituisia, pisimmillään puolisentoista sivua. Monet ovat melkein kuin aforismeja tai proosaksi kirjoitettuja tankarunoja, niin kuin vaikka tämä 1982, Turku:

Naapuriauton ihmiset

Kaislat kahisivat veneen kyljissä. Auto seisoi auringonpaisteessa. Ajoimme kaupunkiin. Loppumatkasta jono mateli. Istuin takapenkillä ja katsoin läheltä naapuriauton ihmisiä. Kun auto lähti liikkeelle, tiesin etten näkisi heitä enää koskaan. Puolen minuutin kuluttua he olivat vierellä taas.

Monet Tammisen muisteluista tuntuvat juuri tällä arkisen haikealla tavalla tutuilta. Ne kuvaavat ohikiitäviä hetkiä ja mitättömiä yksityiskohtia, sellaisia joita ei niitä eläessä edes huomaa, mutta jotka silti tallentuvat syvälle jonnekin muistin sokkeloihin ja asettuvat sinne asumaan. Sieltä ne sitten pulpahtelevat esiin tuttujen paikkojen, tuoksujen, eleiden, kuvien tai tuntemusten kutsumina.

Mansikan siemenet

Aikuisena voi ajaa samaa tietä kymmenen vuotta eikä sitä koskaan opi. Lapsuuden tiestä muistaa pientareen hiekan, suolaheinän lehdet, mansikkapaikan mansikat ja siemenet mansikan kyljessä, joka kohdan.

Tammisen teksteistä välittyvä muistin sirpaleisuus ja summittaisuus teki tästä kirjasta osuvan jatkon Pirkko Saision Punaiselle erokirjalle, vaikka teokset ovatkin tunnelmaltaan aivan erilaisia. Kaiken kaikkiaan kirja oli minusta hieno kokonaisuus. Se hujahti loppuun liian nopeasti, mutta tällaisia tekstejä ei ehkä pitäisikään lukea jytkyttää eteenpäin samaa tahtia kuin monisatasivuista romaania, vaan makustella hitaasti hyppystellen kuin runokokoelmaa.

Tamminen kirjoittaa riveille vähän, rivien väleihin vähän enemmän. Joskus niihin mahtuu mansikan siemen, joskus kokonainen elämä.

Onni

Tytön rinta kohoili, numerot vaihtuivat happikaapin digitaalimittarissa. Ulkona oli talvi, miehet seisoivat sairaalan ovella tupakka suussa ja puhelin kädessä. Kolmen kuukauden päästä toukokuussa heräsin tyttö kainalossani. Kahvinkeitin rohisi keittiössä. Ruohonleikkuri pärisi jossain kaukana. Maailma oli käynnissä ja me saimme herätä siihen.

Kirjatunnustuksia

Sain P.S. Rakastan kirjoja -blogin Saralta ja Kirjavan kammarin Karoliinalta tämän ilahduttavan tunnustuksen, kiitos! Tunnustukseen liittyy tietysti tunnustuksia, eli tässä seitsemän asiaa minusta kirjahyllyni kertomana.

Olen herkkusuu, mutta laiska kokki. Kuvan kirjojen käyttöaste on siis valitettavan alhainen. Rekvisiittana lempikarkkejani!

Toivoisin voivani parantaa maailmaa, mutta olen liian nynny ja mukavuudenhaluinen kahlitsemaan itseni puihin.

Haluaisin viettää enemmän aikaa tekemättä mitään.

Laiskottelun lisäksi sydäntäni lähellä on taide...

... ja maista Ranska.

Kolme asiaa, joita minulla ei ole...

... ja kolme, jotka minulla on. (Alimmainen vasta työn alla, heh.)

Tunnustus näkyy seikkailleen jo niin monessa blogissa, että kiitänpä vain yleisesti kaikkia jo osallistuneita ja vielä osallistumattomia monipuolisia bloggaajia!

Pirkko Saisio: Punainen erokirja

Paluu Finlandia-haasteen pariin! Listalta luettavaksi valikoitui Pirkko Saision Punainen erokirja, Finlandia-voittaja vuodelta 2003.

Punainen erokirja on kolmas kirja Saision omaelämäkerralliseen romaanitrilogiaan, josta olen vuosia sitten lukenut alkuosan Pienin yhteinen jaettava (1999). Lapsuusmuistojen ja opiskeluajan välissä on vielä Vastavalo (2000). Kirjat olisi ehkä voinut lukea järjestyksessä, mutta ne toimivat vallan mainiosti myös itsenäisinä teoksina.

Muisti vie nykyisyydestä tuliaisensa menneeseen.

Omaelämäkerrallinen romaani on hämmentävä keksintö. Saision trilogia kertoo fiktiivisestä henkilöstä nimeltä Pirkko Saisio, jonka elämänkulku seurailee todellisen Pirkko Saision elämänkulkua. Minä ainakin olen niin utelias, etten voi olla miettimättä "onko tämä nyt totta" ja "kuka tuo mahtaa oikeasti olla", vaikka tällaiset spekulaatiot ovat tietysti aivan epäolennaisia, kun kaunokirjallisuudesta on kysymys.

Punainen erokirja ei pyri kertomaan "totuutta" - eikä sellaista oikeastaan edes ole. Wikipedian mukaan Saisio on todennut, että kaikki omaelämäkerrat ovat fiktiota, koska ihmisen muistot ovat fiktiota, eikä hän omissa kirjoissaan ole edes yrittänyt olla muistikuvilleen uskollinen. Saisio leikkii tietoisesti muistojen häilyvyydellä ja muuntautumiskyvyllä: hän saattaa kommentoida tekstissä muistikuviensa epäluotettavuutta tai tai todeta dialogin jälkeen, ettei henkilö itse asiassa noin sanonut. Punaisen erokirjan päähenkilö on limittäin ja lomittain sekä "minä" että "hän".

Ei muisti ole mikään haltijatarkummi.
Muisti on oikukas ruhtinas.
Jalokivet se pitää itsellään, jäljitelmät heittää alaisilleen.

Kirjassa risteilee monta aikatasoa. On nykyhetki, jossa mukana ovat elämänkumppani Honksu ja aikuiseksi kasvanut Sunnuntailapsi. On aika parikymmentä vuotta aiemmin, kun Sunnuntailapsi on vasta vauva ja suhde Havva-rakastettuun rakoilee. Ja sitä ennen on aika, jolloin nuori epävarma opiskelija vähitellen liukuu irti kodin piiristä, rakastuu yliopistolla klovnisilmäiseen tyttöön, aloittaa opinnot teatterikorkeakoulussa ja tempautuu Ylioppilasteatterin riveissä mukaan politisoituvan 70-luvun kuohuntaan.

Paljon on kyse identiteetin etsinnästä. Kirjan Pirkko Saisio etsii niin poliittista, seksuaalista kuin taiteilijaidentiteettiäänkin. Ylioppilasteatterin ideologinen ehdottomuus ei tunnu aivan omalta, ja kirjailijan vapaus löytyy lopulta aivan muualta. Ihotautisairaalan öiseen saliin ilmestyy "kirjoista tuttu otsatukkamies" Bertolt Brecht, joka kehottaa potilasta olemaan unohtamatta kynää. Ja niin "sairaalan käytävällä, ikkunasyvennyksessä, katulampun valokeilassa hän kirjoittaa ensimmäiset rivit esikoisromaaniinsa".

Kaikkeen tottuu, rakastamiseen ei.

Rakkaus on kirjassa vaikeaa. Homoseksuaalisuus on 70-luvun Suomessa vielä rikos, mutta ulkoisia rajoitteita enemmän rakkaudesta tuskaa tekee itsensä ja toisen tuntemisen vaikeus. Kirjan rakastetut, klovnisilmäinen ja Havva, ovat kaukana silloinkin kun ovat lähellä. Usein päähenkilö katsoo itseään ja rakastettujaan kuin ulkopuolelta, varovasti tarkkaillen, onnen ohimenevyydestä tietoisena.

Toisaalta menneet rakkaudet ovat ole koskaan täysin menneitä. Ne kulkevat mukana muistoissa ja limittyvät osaksi nykyhetkeä. Kirjoittaminen on yksi tapa pitää menneisyys aisoissa: "Ja minä olen jäävä kantamaan Havvaa kuin haavaa, joka ei umpeudu vaan märkii, vuodesta toiseen, kunnes painan Havvan kansien väliin, muutan lihan takaisin sanaksi."

Ei muisti sanoihin tartu vaan kuviin, toisiaan töniviin värien, hajujen ja liikkeiden kiteisiin. 

Punainen erokirja on täynnä menneisyyden palasia, irtonaisia liepeitä jo melkein kadonneista tai tarkoituksella pois työnnetyistä tunteista ja tapahtumista. Kurkistusaukkoja, jotka aukeavat ja sulkeutuvat, muistin avaimenreikiä.

Hieno kirja.

Suvi Ahola: Kylmän veden kaipuu ja muita harrastuksia

Tietokoneen ja silitysraudan jatkoksi tartuin toiseen Suvi Aholan kirjoituskokoelmaan. Kylmän veden kaipuu ja muita harrastuksia (2001) sisältää Aholan tekstejä, joista osa on alun perin julkaistu kolumneina Hesarin Nyt-liitteessä.

Tietokone ja silitysrauta -kokoelma käsitteli kirjallisuutta ja kriitikon työtä, tämä kokoelma pohdiskelee nelikymppisen naisen arkea. Kirjat ovat toki mukana kuvassa, mutta niiden lisäksi Ahola kirjoittaa muun muassa puutarhatöistä, avantouinnista ja perheen Amerikan-matkasta. Puutarha- ja matkapäiväkirjojakin on mukava lukea, mutta ehkä edellisen kirjan vaikutuksesta luin tästäkin kokoelmasta innokkaimmin niitä osia, joiden aiheena oli lukeminen ja kirjoittaminen. Mieleen jäi muun muassa tällaisia poimintoja.

Missä on valo?

"Haluan olla lukija, joka etsii kirjoista etupäässä hyviä asioita, valoa ja toivoa", Ahola kirjoittaa. "Toisaalta olen huomannut, etteivät ne juuri ole nykykirjoissa muotia. Valon puute leimaa tuoreesta nykykirjallisuudesta yllättävän suurta osaa."

Aholan mielestä "jokunen vuosi sitten sai vielä lukea, miten koettelemuksista rimpuiltiin irti, miten vapauduttiin ahdistavista ihmissuhteista (äideistä, isistä, aviomiehistä) ja elettiin vahvaa elämää yksinkin. Nyt ihmistä luonnehditaan alistuneen kammoksuen niin kuin Jari Järvelä romaanissaan Lentäjän poika tekee: 'Ei hän ollut pelkuri, hän oli rationaalinen.'"

Jäin pohtimaan, onko tosiaan näin ja onko edelleen näin - kokoelman tekstithän on kirjoitettu kymmenisen vuotta sitten. Voiko esimerkiksi suomalaisesta nykykirjallisuudesta löytää valoisampia ja synkempiä vuosikertoja tai vuosikymmeniä? Seuraavatko kirjallisuuden tunnelmat yhteiskunnan tunnelmia vai ovatko ne kääntäen verrannollisia? Tunkeutuuko lama-aikojen synkkyys kirjoihinkin, vai kaivataanko silloin päinvastoin pakoa ankeasta todellisuudesta?

Esimerkkeinä valoisammista uutuuskirjoista (siis vuodelta 1999) Ahola mainitsee Tuula-Liina Variksen Maan päällä paikka yksi on, Eira Mollbergin Vakuuslapset ja Antti Hyryn Aitan, joissa korostetaan ihmiselämän kauneutta ja "kykyä pienentyä luonnon ja ajan rinnalla inhimillisen kokoiseksi". Variksen ja Mollbergin kirjoissa irrottaudutaan raskaista perhesuhteista, ja Ahola innostuu:

Kuinka virkistävää onkaan välillä lukea kirjoja ihmisistä, jotka itse päättävät ja valitsevat, eivätkä ole vain ulkopuolisten voimien ja menneiden sukupolvien rikosten heittopusseja!

Unista ja eläytymisestä

Alitajunta on kirjallisuuskriitikon tärkein työväline, Ahola kirjoittaa. Mieli työskentelee öisinkin, kun järki nukkuu ja unet mylläävät ajatuksia uuteen muotoon ja järjestykseen. Ahola kertoo muun muassa istuneensa unessa iltaa Kari Hotakaisen kanssa Toscanan auringon alla artisokkaa syöden.

Myös Nokian pääjohtaja Jorma Ollilla tuntuu minusta vanhalta tutulta. Unessa olen osallistunut hänen vetämälleen luovan kirjoittamisen kurssille. Istuin eturivissä ja ja keskustelin aktiivisesti yksilön kirjoitustyöstä lehtitoimituksen kaltaisessa ryhmässä. Välitunnilla Ollila tuli kertomaan minulle, että hän on tehnyt gradunsa isoisäni polttopuubisneksestä, jota tämä harjoitti ennen sotia Viipurissa. On uskomatonta ja kaunista, että yhteen uneen ylipäätään mahtuu näin monta järjetöntä yksityiskohtaa. Edellisessä ei pidä paikkaansa mikään muu kuin se, että sekä Ollila että isoisäni ovat olleet olemassa.

Unet ovat myös yksi eläytymisen muoto. Ahola vertailee kiinnostavasti lapsen ja aikuisen tapaa eläytyä kirjoihin. Lapsena eläytyminen johtaa usein aivan konkreettisiin roolileikkeihin, joko yksin kuviteltuihin tai yhdessä kehiteltyihin. Niiden avulla kasvava ihminen voi kokeilla outoja tunteita, pelottavia ja häpeällisiäkin. Aikuinen lukijakin sijoittaa itsensä kirjan maailmaan, mutta:

Aikuinen kuvittelija joutuu roolileikeissään ennen pitkää tekemisiin paitsi taustansa ja oman elämänkaarensa myös oman luonteensa kanssa. Ne ovat asioita, jotka yleensä lopettavat kuvittelun ja palauttavat tehokkaasti arkeen. Voi kuitenkin olla, että pienellä henkisellä matkalla on ollut vaikutusta. Oman elämän kyseenalaistamisessa, toisen ruumiiseen sovittautumisessa, asenteellisten vaihtoehtojen etsimisessä on jotain tavattoman virkistävää.

Naisen elämästä ja naisena kirjoittamisesta

Tämä on aihe, joka on Aholalle ilmeisen tärkeä: naisen identiteetti, elämä osana äitien ja isoäitien ja siskojen ja ystävättärien ja miljoonien muiden tuttujen ja tuntemattomien naisten muodostamaa rinkiä.

Ahola tunnustaa muun muassa ideoineensa ensimmäistä lastaan odottaessaan Helsingin Sanomiin juttusarjan, jonka "ideana oli mukamas seurata naiskirjallisuuden ja naistaiteen muuttumista Suomessa, mutta itse asiassa halusin vain raskauteni järkyttämänä tavata näitä naisia, keskustella heidän kanssaan kirjallisuudesta, kirjoittamisesta ja naisen elämän muutoksista ja saada selville, miten he olivat niiden yhdistämisestä selviytyneet."

Tähänkin liittyen kiinnostavia kirjauutisia vuodelta 1999 (parempi myöhään kuin ei milloinkaan). Ahola vertailee edellisen vuosikymmenen aikana ilmestyneitä suomalaisia kirjoja siitä näkökulmasta, millaisina naisten ja miesten nykyelämä niissä näyttäytyy. Vuoden 1990 kirjasadossa häntä oli hätkähdyttänyt miesten ja naisten maailmojen loitontuminen toisistaan:

Miehet, kuten Olli Jalonen, Juha Seppälä ja Hannu Aho, kirjoittivat epäonnistuneista yrityksistä olla mukana kotielämässä, lasten isinä ja naisten partnereina. Naiset Eeva Tikasta Tiina Kailaan taas liikkuivat valovuosien päässä vaipoista, hellasta ja tiskirätistä. Tuntui siltä, että tämä "tyypillisin" naisproosan aihepiiri oli kokonaan loppuunkäsitelty. Realistista perhettä enemmän naiskirjailijoita kiinnostivat irralliset, yksin elävät naiset, yhteiskuntasatiiri, androgyyniset ja fantastiset miljööt ja henkilöt.

Ahola arvelee sukupuolten näkökulmien eriytymisen jatkuneen koko 90-luvun alkupuolen ja liittää asenneilmaston muutokset laman vaikutuksiin, jotka iskivät miehiin ja naisiin monin osin eri tavoin. Eriytymisen lakipisteenä Ahola mainitsee kirjasyksyn 1995, jolloin ilmestyivät peräkkäin Anja Kaurasen romaani Pelon maantiede (jossa naiset kostavat väkivaltaisille miehille) ja Matti Mäkelän kirjoituskokoelma Kaksi vaimoa (jossa mies haluaa alistuvia naisia).

2000-luvulle tultaessa Ahola näkee asenneilmaston taas tasaantuneen niin, että "enää ei arastella, mutta ei liioin yritetä muuttaa toista sukupuolta". Miten lienee kirjallisuuden naisten ja miesten laita nyt, taas toiset kymmenen vuotta myöhemmin?

Kirsti Ellilä: Nainen joka kirjoitti rakkausromaanin

Kirsti Ellilä tuli tietoisuuteeni Kirjailijan häiriöklinikka -blogin kautta, ja blogista löysin myös Naisen joka kirjoitti rakkausromaanin (2005).

Kirja kertoo ilmaislehden toimittajana työskentelevästä Selmasta, joka remontoi avopuolisonsa kanssa vanhaa puutaloa ja kärsii kroonisesta rahapulasta. Juttukeikalla marketin kirjaosastolla Selma keksii, että rakkausromaanit myyvät kuin häkä, ja päättää kirjoittaa oman menestysteoksen. Urakan edetessä Selma joutuu huomaamaan, ettei mantelisilmäinen Gisela ehkä sittenkään ratkaise kaikkia arjen ongelmia... mutta romantiikkaa voi löytyä arjestakin.

Nainen joka kirjoitti rakkausromaanin on kaurapuuronkotoinen viihderomaani kolkyt ja risat -sukupolvesta, joka etsii itseään ja toista puoliskoaan. Selma rakentaa pesää Saminsa kanssa, paras ystävä Maria turhautuu neljän lapsen kotiäitinä, entinen poikaystävä Edu on juuttunut opiskeluaikaiseen kämppään ja elämäntyyliin.

Kirjallisuutta opiskelleen kolmikon kunnianhimoiset haaveet ovat vaihtuneet pätkätyöarkeen ja gradutkin ovat jääneet kesken, mutta Selman omistautuminen hömpälle saa Marialta ja Edulta vieläkin karvat pystyyn. Edu irvailee Selman kynäilemälle siirapille, Maria taas vastustaa periaatteesta kaikkia rakkausromaaneja: ne tuudittavat nuoret naiset prinsessaunelmiin, joille tosielämä ei tarjoa vastinetta.

Ellillän tyyli on letkeää ja sujuvalukuista. Elämän tarkoitusta ja rakkauden olemusta ei pohdita paatoksella ja ryppy otsassa, vaan Selman arkisten puuhien ja realistis-ironis-humorististen mietteiden kautta. Todellisuuspakoisesta lemmenhuumasta kirja on kaukana! Selma ja kumppanit taaplaavat kukin tyylillään arjen ja unelmien välissä - huteja tulee, mutta elämä jatkuu.

Kirjasta on kirjoitettu myös ainakin blogeissa Kirsin kirjanurkka, Mari A:n kirjablogi, Booking it some more ja Muskottien kirja-arvostelut.

Kirsti Ellilä: Nainen joka kirjoitti rakkausromaanin. Karisto, 2005. 286 s. ISBN 951-23-4668-0. Saatu lahjaksi.