Sadie Jones: Ehkä rakkaus oli totta

Sadie Jonesin Ehkä rakkaus on totta (2015 Otava, suom. Marianna Kurtto) saattaa hyvin olla tämän vuoden ahmituin kirja. Ainakin näistä kolmesta syystä:

Ensinnäkin Jonesin henkilöhahmot ovat eläviä ja todentuntuisia, joista jokaiseen kiintyy sivu kerrallaan lujemmin. 

Luke Kanowski haaveilee näytelmäkirjailijan urasta, mutta uurastaa hanttihommissa ja huolehtii mielisairaalaan suljetusta äidistään. Luke on joukon vahvin ja itsenäisin ja uskaltaa aina seurata sydäntään.

Pauliin ja Leighiin Luke tutustuu sattumalta ja tulee tempaistuksi suoraan Lontoon undergroud-teatteripiireihin. Aloittelevana tuottajana häärivä Paul häviää lahjakkuudessa Lukelle ja rakkaus Leigh’in iskee välillä kiilaa kaverusten välille. Oikeudenmukaisuuden ja naisten vapauksien puolesta puhuva Leigh haluaa hyvää kaikille ja on kiivaasta luonteestaan huolimatta lämmin ja lempeä.

Herkkä ja hauras näyttelijätär Nina Jacobs sekoittaa kolmikon toimivan yhteiselon. Luke ihastuu Ninaan päätä pahkaa ja on valmis tekemään mitä tahansa saadakseen tuon ihmeellisen olennon itselleen. Nina taas on tottunut henkiseen lyttäämiseen lapsesta saakka, eikä kaltoinkohdeltuna uskalla ottaa vastaan hyvyyttä. Hyväksikäytetty ei osaa olla kuin hyväksikäyttäjänsä seurassa.

Elävien henkilöhahmojen lisäksi Jones ansioituu kuvaamalla teatterintekoa ja kulttuuripiirien elämänmenoa 1970-luvun Lontoossa. Romaani viehättää varmasti luovan työn tekijöitä, kirjailijuudesta tai näyttelijän ammatista haaveilevia sekä kaikkia, jotka haluavat seurata omaa intohimoaan luovuuden saralla vastoinkäymisistä huolimatta.

Kolmanneksi Jonesin kirja on pyörryttävän hieno romaani rakkaudesta ja rakkauden käsite on tässä romaanissa laaja. Jones pyörittää henkilöhahmojaan parisuhderakkauden mankelissa. Hän kertoo vanhempien ja lasten välisestä rakkaudesta – ja rakkaudettomuudesta ja siitä mitä jälkimmäinen saa aikaan ihmisessä. Hän kertoo ystävien välisestä rakkaudesta, joka ei katkea toisen osapuolen mokailuun. Tosi ystävä antaa anteeksi, jos toinen vilpittömästi sitä pyytää.

Rakkaus laajenee Jonesin romaanissa koskemaan myös työtä. Tehdessään merkityksellistä työtä johon tuntee polttavaa intohimoa, ihminen ei laske työtunteja eikä manaile uhraustensa määrää. Kun seuraa sydäntään ja on uskollinen itselleen, löytää onnen. Niin ihmissuhteistaan kuin työstäänkin. Sen Jonesin tarina haluaa meille opettaa.

Huom! Älä lue tätä kirjaa, jos vihaat puolipisteitä ja lauseenvastikkeita. Molempia on  ennätyksellisen paljon.

Tartu tähän:

1. Jos haluat lukea suuren romaanin rakkaudesta.

2. Jos teatterintekeminen kiinnostaa sinua.

3. Jos haluat sukeltaa 1970-luvun Lontooseen.

Kirja on saatu kustantajalta luettavaksi. Sillä ei ole ollut vaikutusta tämän tekstin sisältöön.

Andrew Hodges: Alan Turing: arvoitus

Elokuvateattereihin tuli pari viikkoa sitten rytinällä elokuva The Imitation Game. Sitä tähdittävät isot nimet: Benedict Cumberbatch ja Keira Knightley ja yleisösuosion lisäksi se voittanee vielä palkintojakin. Elokuvateatterin pehmeässä penkissä katsoja voi pariksi tunniksi uppoutua seuraamaan uljasta elokuvaa ja Alan Turingin uskomatonta elämää.

Jos elokuvan jälkeen haluaa tietää lisää Turingista, ei auta muu kuin suunnata kirjastoon. Kirjakauppojen hyllyistä Turingista kertova elämäkerta on putsattu pois jo aika päivää sitten. Sen sijaan hyvin hoidettujen kirjastojen hyllyistä tai varastojen uumenista tämäkin ajankohtainen helmi löytää jälleen tiensä kiinnostuneiden lukijoiden yöpöydille.

Alan Turingin elämä on täydellinen tarina filmattavaksi. Siinä on kaikkea sitä, mitä koukuttavaan suuren yleisön elokuvaan tarvitaan: jännitystä, dramatiikkaa ja traaginen yksityiselämä. Kaksituntinen elokuva keskittyy tietenkin Turingin elämän suurimpaan saavutukseen. Hän onnistui murtamaan saksalaisten salaisen Enigma-sotakoodin ja vaikutti siten suuresti toisen maailmansodan ratkaiseviin hetkiin. Jotkut kutsuvat Turingia mieheksi, joka voitti koko sodan.

Alan Hodgesin perusteellinen Turing-elämäkerta kattaa hänen koko elämänsä ja se ilmestyi vuonna 1983. Suomeksi teos saatiin vuonna 2000 (Terra Cogita, suom. Kimmo Pietiläinen). Hodges valittelee kirjassaan vähäisiä lähteitään, mutta siitä huolimatta lopputulos on hyvin yksityiskohtainen. 

Turing näyttää olleen jo pienestä pitäen poikkeuksellisen lahjakas, uskomattoman sinnikäs ja rehellisen avoin. Hän ei koskaan esimerkiksi salaillut homoseksuaalisuuttaan, eikä välittänyt siitä, mitä muut asiasta tuumaavat. Kenties letkeä huumori aiheesta auttoi häntä sopeutumaan yhteiskuntaan, johon hän väistämättä tiesi olevansa vääränlainen.

Avoin suoraselkäisyys koitui lopulta Turingin kohtaloksi, sillä sodan jälkeen arvot tiukentuivat entisestään ja hänestä tehtiin varoittava esimerkki kaikille muille. Ajojahdin ja pakkolääkityksen seurauksena Turing teki itsemurhan kesäkuussa 1954. Lumikin lailla hän haukkasi myrkytettyä omenaa ja kuoli syanidimyrkytykseen.

1960-luvulta lähtien tiedepiirit alkoivat kunnioittaa Turingin keksintöjä. Hänen kunniakseen perustettiin nimikkopalkintoja ja ruuvattiin kunnialaattoja opinahjojen käytäville. Vasta vuonna 2009 rangaistus homoudesta kumottiin ja Britannia pyysi virallisesti anteeksi Turingin kohtelua. 49 000 muuta homoudesta aikanaan tuomittua odottavat vieläkin armahdustaan.

Tavallinen lukija pysyy Hodgesin kirjassa hyvin kärryillä siihen saakka, kunnes Turing toden teolla kiinnostuu matematiikasta. Siinä kohtaa putoaa rattailta. Myös yksityiskohtainen selostus siitä, miten Turing keksi ratkaisun Enigman salakoodiin, menee tavalliselta lukijalta yli hilseen. Matematiikkaan ja tietotekniikkaan vihkiytyneelle lukijalle nämä luvut ovat todennäköisesti kirjan parasta antia.

Turing suhtautui tieteeseen eri tavalla kuin moni muu. Hänelle matematiikka oli ennen kaikkea omakohtaista ajattelua ja näkemystä. Hän ei yrittänyt ratkaista muiden esittämiä yhtälöitä, eikä ylipäätään lähtenyt liikkeelle matematiikan teoreettisesta puolesta. Turing funtsi asioita itse mielessään ja ryhtyi hommiin. Ja hups – tuli keksineeksi ja ratkaisseeksi yhtä sun toista.

Enigma-ratkaisun lisäksi Turingia pidetään tietotekniikan isänä. Hän uskoi, että olisi mahdollista keksiä ihmeellinen kone, joka pystyisi tekemään kaiken saman kuin ihminenkin. Monelle aikalaiselle Turingin ajatukset sähköaivoista olivat yliampuvia ja epärealistisia. Epäilijät kääntyisivät haudassaan, jos näkisisvät maailman nyt.

The Imitation Game sinkauttaa Turingin koko maailman tietoisuuteen ja puhdistaa hänen maineensa lopullisesti. Elokuvan myötä Turing kohoaa myös suuren yleisön silmissä sankariksi – mieheksi, jonka ansiosta toinen maailmansota päättyi kuten päättyi. Toisinkin olisi voinut käydä.

Tartu tähän:

1. Jos matematiikka ja/tai tietotekniikka on intohimosi.

2. Jos haluat lukea kiehtovan elämäntarinan poikkeuksellisesta lahjakkuudesta.

3. Jos olet kiinnostunut toisesta maailmansodasta.

Tiina Laitila Kälvemark: Karkulahti

"Kaikki nämä vuodet hän on unohtanut itsensä ohi."

Kirjan vuosi 2015 alkaa komeasti. Ruotsissa asuvan suomalaissyntyisen Tiina Laitila Kälvemarkin romaani Karkulahti (2015 WSOY) on niin uljasta luettavaa, että uskallan nyt jo povata sille palkintoehdokkuuksia.

Karkulahden talossa asuu onneton ja menneisyyden katkeroittama perhe. Karkulahden isäntänä laahustaa veltto ja saamaton Jaakko, tyypillinen peräkammarin poika, joka tottelee dominoivaa äitiään kaikessa, eikä saa itse mitään aikaiseksi.

Jaakko löytää puolisokseen venäläisen Veran, joka saapuu Karkulahden tilalle toiveikkaana paremmasta tulevaisuudesta, jota Jaakko on hänelle lupaillut. Karkulahdessa häntä vastassa ovat pahasti rapistumaan päässyt talo ja sänkyynsä mätänevä ilkeyksiä huuteleva vanha emäntä Elisabet.

Karkulahden porukkaan kuuluu myös Asseri, Jaakon vajaaälyinen, mutta hyväntahtoinen velipuoli, jonka kiintymystä ja tottelevaisuutta vanha emäntä käyttää omien henkisten haavojensa parantamiseen. Tärkeä rooli on myös Annalla, Jaakon ja Veran pienellä tyttärellä, joka elää mielikuvitusmaassaan, kun aikusten aika menee omien vihojen ja katkeruuksien kanssa märehtimiseen.

Ja kuuluu Karkulahden porukkaan vielä muitakin – henkilöitä menneisyydestä. Jaakon Ruotsiin karanneen sisaren Annelin muisto leijuu Karkulahdessa edelleen voimakkaana. Veran mielessä pyörii Ilja, pieni poika, jonka hän on jättänyt taakseen. Vanha emäntä muistelee katkerana nuoruudenrakastettuaan naapurikylästä. Syyllisyys menneisyyden tapahtumista on varsinkin Veralla ja vanhalla emännällä niin syvää, että eläminen nykyisyydessä on lähes mahdotonta.

Laitila Kälvemarkin tarina rinnastui ainakin omassa lukukokemuksessani Hella Wuolijoen Niskavuoreen ja kirjassa on keskeisenä äidin, pojan ja miniän kolmiodraama. Äiti ei pysty päästämään pojastaan irti, eikä poika ei uskalla irrottautua äidistään. Tällaisesta liian pitkään jatkuneesta sairaalloisesta symbioosista ei seuraa koskaan mitään hyvää.

Ehdottomasti tärkein vastapari kirjassa on vanha emäntä Elisabet ja miniä Vera. Elisabet halveksii ja sättii Veraa, eikä hyväksy ryssää taloonsa millään ilveellä. Vera yrittää parhaansa, jotta saisi hyväksyntää ja hyppii anoppinsa pillin mukaan. Jaakosta ei ole Veran puolustajaksi, eikä kylilläkään kukaan ryssän rinnalle asetu.

Vanhan emännän ja Veran välille kehkeytyy merkillinen suhde. Vanha emäntä ymmärtää, että ilman Veran hyväntahtoisuutta hän ei voisi kotonaan asua. Ei Jaakko hänen tyynyjään jaksaisi pöyhiä ja märkiviä haavojaan hoitaa. Vera taas tajuaa, että ilman vanhan emännän hiljaista suostumusta hän ei saisi Karkulahdessa asua ja joutuisi palaamaan myllerrysten riivaamaan kotimaahansa, jonne ei suin surmin halua enää joutua.

Molemmat naiset siis tarvitsevat toisiaan ja kenties tunnistavatkin toisissaan jotain tuttua. Ehkä he aavistavat, että kummankin menneisyydessä on tapahtunut jotain sellaista, jonka he haluaisivat mielellään unohtaa, mutteivät pysty, koska eivät ole niitä asioita koskaan itsensä kanssa kunnolla käsitelleet. Menneisyydestään pääsee irti vain jos sen uskaltaa kohdata pystypäin.

Karkulahti on pysäyttävän hieno lukuelämys. Laitila Kälvemark on loistelias kynänkäyttäjä ja hänen tarkaksi hiottua tekstiään on nautinto lukea. Kuristavan upea tarina Karkulahdesta pitää otteessaan ja jää pyörimään mieleen pitkäksi aikaa. Lopussa lukija palkitaan, kun Laitila Kälvemark antaa auringon pilkahtaa Karkulahden risukasaan. 

Tartu tähän:

1. Jos haluat lukea kotimaista laatukirjallisuutta.

2. Jos kaunis kieli on sinulle kirjassa tärkeää.

3. Jos anopin ja miniän suhde kiinnostaa sinua.

Nicolas Barreau: Pieni elokuvateatteri Pariisissa

”Le rêve est réalité – unelma on todellisuutta.”

Joskus kaipaa elämäänsä sokerilla huurrettua tarinaa. Sellaista hyvän mielen kirjaa, jonka ensilehdiltä saakka tietää, että hyvin tässä vielä kaikille käy. Epäuskottavat juonenkäänteet antaa anteeksi ja ihanan imelää kansikuvaakin katsoo lempein silmin. (Ja sivuliepeestä hurmaavasti hymyilevää pörröpäistä kirjailijaa vielä lempeämmin.)

Nicolas Barreau’n Pieni elokuvateatteri Pariisissa (2014 Tammi, suom. Veera Kaski) tyydyttää makeannälkäisen lukijan. Siinä ovat kohdallaan kaikki hyvän ja kepeän viihdekirjan elementit. Romanttinen miljöö Pariisin viehättävimmässä kaupunginosassa. Nuoret rakastavaiset, joiden lempi ensin leimahtaa ja jotka äkkikäänteen vuoksi joutuvat eroon toisistaan. Jännittäviä käänteitä ja hiven epätoivoa. Vetävä ja sujuva kirjoitustyyli. Ja tietenkin se tärkein: onnellinen loppu.

Kirja kertoo Alain Bonnardista, joka jättää nousujohteisen uransa ylellisiä kylpyhuonekalusteita valmistavassa yrityksessä ja ottaa vetovastuun setänsä omistamassa piskuisessa elokuvateatterissa. Sellaisessa vanhanaikaisessa, vähän tomulta tuoksuvassa teatterissa, jossa ei keskitytä irtokarkkien ja popcornin myyntiin, vaan itse elokuviin.

Keskiviikkoillat Alain päättää omistaa valkokangasrakkaudelle – onhan hän kirjailijan itsensä tapaan romantikko - ja esittää teatterissaan vanhoja kunnon rakkauselokuvia vuosien varrelta. Keskiviikkoisin teatteriin saapuu myös Mélanie, johon Alain iskee silmänsä ja huomaa pian rakastuneensa korviaan myöten.

Alainin viehättävään elokuvateatteriin taas iskee silmänsä maailmankuulu elokuvaohjaaja, joka haluaa kuvata uutta filmiään teatterissa. Alain on aluksi otettu tarjouksesta, muttei osaa yhtään aavistaa minkälaiseen pyöritykseen sen myötä joutuu ja mihin kaikkiin Hollywoodin mukanaan tuomiin lieveilmiöihin tahtomattaankin tutustumaan. Kuuluisuutta enemmän Alainia kiinnostaa vain Mélanie, jota ei löydä mistään....

Varoitus! Tämän kirjan aikana iskee matkakuume Pariisiin!

Tartu tähän:

1. Jos haluat viihtyä!

2. Jos rakastat romantiikkaa.

3. Jos kaipaat elämääsi kepeyttä.

Jean-Christophe Rufin: Vaellus: Santiago de Compostelan kulkijat

”Lähtiessäni pyhän Jaakobin tielle en etsinyt mitään ja löysin sen.”

Lähes 800 kilometrin mittainen vaellus pyhän Jaakobin jalanjäljissä Santiago de Compostelaan on pyhiinvaellusmatkojen kuningas. 

Jo keskiajalta saakka pyhiinvaeltajat ovat tallanneet sen kahta vaihtoehtoista pääreittiä ja nykyään matkaan lähtevät ovat yhä useammin ihmisiä, joita koettelemus kiinnostaa muista kuin uskonnollisista syistä. Yksi heistä on ranskalainen Jean-Christophe Rufin.

Rufin halusi vain lähteä pitkälle patikkamatkalle yksin ja huomasi punnitsevansa lopulta vain niitä reittejä, jotka johtivat pyhän Jaakobin kaupunkiin. Reissusta palattuaan hän toteaa kirjassaan (2015 Gummerus, suom. Marja Luoma), että Jaakobin tie valitsi hänet, ei hän Jaakobin tietä. Näin kuulemma käy monelle. Tie vie ja pyhiinvaeltaja vikisee.

Pyhiinvaelluksen kaava on kaikilla sama. Aloitteleva pyhiinvaeltaja viilettää eteenpäin ja tuntee suurta riemua. Ajatukset sinkoilevat edes takaisin ja tunteet ovat suuria. Rufininkin tekisi mieli hyppelehtiä ja huutaa ohikulkijoille ilosta. Jes! Täällä ollaan! Tämähän sujuu! Hyvin nopeasti vaeltajan innostus laantuu ja matkan valtavuus ja kohtuuttomuus iskevät tajuntaan. Sitten pikku hiljaa pää tyhjenee kaikesta ja jäljelle jää vain uuvuttava matkanteko ja mielen tyyneys. 

Rufin törmää matkan varrella kaikenlaisiin kulkijoihin ja nämä kohtaamiset ovat kirjan parasta antia. Pyhän Jaakobin jalanjälkiä tallaa "aitoja" ja "vilpillisiä" kulkijoita ja kaikkea siltä väliltä. Aito pyhiinvaeltaja raahaa omaisuuttaan omin voimin, yöpyy pyhiinvaeltajille suunnatuissa alkeellisissa ryhmämajoitustiloissa ja kävelee joka ikisen pätkän. Vilpillinen pyhiinvaeltaja pyyhältää tylsät pätkät taksilla ja yöpyy luksushotelleissa. Pahimmat huijarit saapuvat autolla muutaman kilometrin päähän Santiago de Compostelasta, kävelevät kaupunkiin ja tuulettelevat rehvakkaasti saavutukselleen. Likainen ja nääntynyt aito pyhiinvaltaja tuhahtelee harmistuneena näille pikakiitäjille jonottaessaan pääsyä Santiago de Compostelan katedraalin messuun, johon urakka huipentuu.

Rufinin kirjaa voi luonnehtia hauskaksi ja rennoksi tarinaksi pyhiinvaelluksesta. Hän kertoilee kepeästi omista kommelluksistaan ja kohtaamisistaan kummallisten kanssakulkijoittensa kanssa. Koska Rufin ei ole lähtenyt reissuun etsimään vastauksia elämänsä suuriin kysymyksiin, eikä suhtaudu matkaan uskonnollisena rituaalina, hän ottaa matkan rennommin kuin joku toinen vakavampi vaeltaja. Tästä syystä Rufinin seurassa viihtyy, vaikkei pyhän Jaakobin tiestä sinänsä olisi yhtään kiinnostunut.

Alkusanat kirjaan on kirjoittanut kriitikko ja kirjailija Suvi Ahola. Hän lähti Jaakobin tielle, kun huomasi vaeltavansa omassa elämässään tasangon sijaan synkässä läpipääsemättömässä metsässä. Pitkä avioliitto oli tullut tiensä päähän ja Ahola joutui aloittamaan lähes viisikymppisenä aikuisuutensa alusta. Alkusanoissa hän kertoo, mitä vaellus hänelle merkitsi ja tästä aiheesta olisi kiinnostavaa lukea myöhemmin jostain lisää. 

Tartu tähän:

1. Jos etsit itseäsi.

2. Jos olet kiinnostunut historiasta.

3. Jos todellinen extreme-matkailu kiinnostaa sinua.

Anneli Kanto: Pyöveli

”Pyöveli on se, joka tekee sanoista toden.”

Anneli Kannon Pyöveli (2015 Gummerus) vie lukijan kammottavalle aikamatkalle 1600-luvun Pohjanmaalle ja uutuutensa myötä Kanto palaa palkitun esikoisromaaninsa Piru, kreivi, noita ja näyttelijä (2007) teemoihin.

Elämä 1600-luvun Suomessa ei ollut herkkua. Rahvas eli köyhyydessä, eikä pieni yläluokkakaan vauraudessa kylpenyt. Vuodenkierron mukaan elettiin ja huono vuosi tiesi kaikille lisää kurjuutta. Taudit vaivasivat ja levisivät nopeasti. Ihmiset pidettiin ruodussa kaikenlaisen taikauskoisen pelottelun avulla. 

Laki oli ankara ja rangaistukset kovia. Tuomari oli kaiken yläpuolella, mutta häntäkin ylempänä oli pyöveli. Tuomari saattoi kyllä langettaa rangaistuksen, mutta ilman pyöveliä ei oikeus toteutunut. Pyöveli oli yhteisölleen elintärkeä, sillä ilman kovia rangaistuksia eläimelliset vietit viekottelisivat ihmiset kaikenlaiseen rietasteluun ja järjestys olisi mennyttä. Vain laki ja lain käsi suojelivat sielultaan heikkoja ja typeriä ihmispoloja. Näin uskottiin ja uskoteltiin.

Kannon kirja kertoo kauhistuttavan ja todentuntuisen tarinan pyövelistä, tuomarista ja apteekkarista 1670-luvun Uudessakaarlebyyssä ja Vaasassa. Välillä käydään Turussa ja Nevanlinnassa, vanhalla kauppapaikalla Inkerinmaalla.

Pyövelin poika Johann haaveilee tuomarinopinnoista, muttei nuorena ymmärrä, ettei pyövelin pojasta voi tulla muuta kuin pyöveli. Tuomari Wisander nai kauniin aatelisneidon, mutta huomaa heti hääyönään joutuneensa huijatuksi. Nuorikon vatsa pullottaa jo pinkeänä. Kotikonnuiltaan karannut Pieti Sipinpoika päätyy Nevanlinnaan apteekkarin apulaiseksi ja vannoo vielä jonain päivänä tulevansa rikkaaksi ja arvostetuksi. Kukaan ei häntä enää omistaisi.

Näiden kolmen miehen tarinaa Kanto kertoo lukijalle vuorotellen. Hän on onnistunut luomaan inhimilliset ja sympaattiset henkilöhahmot, joiden päätöksiä ja valintoja lukija hyvin ymmärtää. Erityistä onnea lukija toivoo pyövelinpoika Johannin elämään. Kovia kokenut nuori mies kasvaa juonen edetessä oikeudenmukaiseksi lain palvelijaksi, muttei säästy hänkään kokonaan ankaran elämän ja pyöveliyden seurauksista. Kun touhu yltyy Pohjanmaalla Ruotsista leviävien noitavainojen myötä yhä hullummaksi, joutuu Johannkin tekemään elämässään isoja ratkaisuja, jotta pysyisi järjissään ja jotta voisi suojella tärkeimpiään.

Kannon kirja on mielenkiintoinen sukellus maamme historian vaiheeseen, joka ei näin jälkikäteen näyttäydy kovin mairittelevana ajanjaksona. Julmuus ja yhä mielivaltaisemmiksi käyneet rangaistukset järkyttävät nykylukijaa. Uskonoppineiden brutaali vallankäyttö ja noitavainojen lietsominen yököttävät. Tällaistako elämä todella oli vain neljäsataa vuotta sitten Vaasassa?

Kanto kirjoittaa hyvin. Napakat lauseet ja lyhyet luvut pitävät lukijan otteessa ja tarinan kasassa. Raakuuksia ja verenvuodatusta Kannon kirjassa on rutkasti. Lukija, joka näitä kavahtaa, voi jättää kirjan lukematta. Muille suosittelen lämpimästi.

Tartu tähän:

1. Jos historia kiinnostaa sinua.

2. Jos pidät verevistä ja todentuntuisista tarinoista.

3. Jos et pelkää ronskia kieltä ja irtileikattuja ruumiinosia.

Kirja on pyydetty ja saatu kustantajalta luettavaksi. Sillä ei ole ollut vaikutusta tämän tekstin sisältöön.

Garr Reynolds: Esityksen suunnittelu: zen ja pelkistämisen taito

Maailma muuttuu yhä nopeammin ja useimmiten parempaan suuntaan. Mutta on yksi asia, joka näyttää junnaavan paikoillaan vuodesta toiseen. Puuduttavan tylsät powerpoint-esitykset tulivat riesaksemme parikymmentä vuotta sitten ja valitettavasti jäädäkseen.

Garr Reynolds yrittää saada tähän asiaan muutoksen kirjansa Esityksen suunnittelu: zen ja pelkistämisen taito (2009 Docendo, suom. Eero Sarkkinen) avulla. Hän pyrkii parantamaan kaikkia maailman tylsiä powerpoint-esityksiä japanilaisen zenin hengessä: kaikki turha karsitaan ja jäljelle jätetään vain olennainen.

Reynolds toteaa, että powerpoint-esitykset ovat lähestulkoon aina samanlaisia. Surkeita. Kalvot on kirjoitettu täyteen tekstiä. Ne ovat epäselviä ja sotkuisia. Huonoimmissa tekeleissä koko esitys on kirjoitettu kalvoille. Tällainen ääneenluku sopii vain yleisölle, joka koostuu lukutaidottomista. Muuten koko esitys on pelkkää kuulijoiden ajan haaskausta.

Esityksessä pääpainon tulisi olla itse esityksessä - esiintyjässä ja hänen viestissään. Diojen tehtävänä on pysyä taustalla tukemassa viestiä mielenkiintoisesti ja yllättävästi. Kalvosta toiseen etenevät luetelmat eivät herätä kiinnostusta. Sen sijaan kuva kertoo enemmän kuin tuhat sanaa. Helppoa - ja niin vaikeaa!

Toinen powerpoint-esitysten perisynti on se, että lyhyessä ajassa yritetään sanoa asiasta kaikki mahdollinen. Ehkä esiintyjä kuvittelee näin näyttävänsä erityisen asiantuntevalta. Valitettavasti kuulijat eivät ole samaa mieltä. Yksinkertaiset ja selkeät esitykset, antavat esiintyjästä asiantuntevamman kuvan kuin monimutkaisesti puhuva ja täysiä kalvoja näytölle näpsäyttelevä tyyppi.

Jotkut selittävät huonoja powerpoint-esityksiään sillä, ettei heidän aiheestaan ole mahdollista tehdä mukaansa tempaavaa esitystä. Pötyä! Kaikesta voi puhua selkeästi ja mielenkiintoisesti. Kaikkiin esityksiin voi liittää havainnollistavia kuvia. Kaikista aiheista on mahdollista kaivaa esiin ydinsanoma ja tuoda se esille siten, ettei yleisö nukahda. Uudesta tietoliikennejärjestelmästä, organisaatiomuutoksesta tai lonkkaleikkauksesta. Ihan. Mistä. Tahansa.

Meillä kaikilla on kokemusta unettavista powerpoint-esityksistä. Miksi sitten niin harva poikkeaa vallitsevasta käytännöstä ja tekee kiinnostavan ja mieleenpainuvan esitelmän? Jos johto esittelee asiansa puuduttavasti, voi alaisen olla vaikea tehdä toisin. On riskitöntä noudattaa samaa kaavaa kuin muutkin. Toisin tekeminen vaatii aina enemmän ja helpommalla pääsee, jos ei muuta mitään.

Koska powerpoint-esitykset ovat pääsääntöisesti kelvottomia, on helppoa olla muita parempi. Tehdä vaikutus ja jäädä mieleen. Sitä paitsi on rennompaa astua lavalle, kun tietää, että yleisö kuuntelee, eikä tee omiaan. 

Ei sinusta kenties kertaheitolla tule Steve Jobsin kaltaista hurmoksen herättävää puhujaa, mutta aloita jostain. Esimerkiksi siitä, että luet tämän kirjan.

Tartu tähän:

1. Jos haluat tulla paremmaksi esiintyjäksi.

2. Jos haluat tehdä vaikutuksen powerpointin avulla.

3. Jos haluat oppia viestimään paremmin.

Lukuneuvojana kirjailija Kirsti Manninen

Kuva: Otava / Jouni Harala

Kirsti Manninen on julkaissut sekä omalla nimellään että kirjailijapersoonansa Enni Mustosen nimellä valtavan määrän lasten- ja nuortenkirjallisuutta, näytelmiä, historiallisia romaaneja, dekkareita, viihdekirjoja ja melkein kaikkea siltä väliltä. Televisionkatsojille hän on tullut tutuksi muun muassa Kotikadun ja Kätevän emännän käsikirjoittajana.

Tällä hetkellä Manninen työstää nuoresta Ida Erikssonista kertovaa historiallista kirjasarjaa Syrjästäkatsojan tarinoita. Sarjan ensimmäisessä osassa Ida paimensi karjaa Topeliusten luona (Paimentyttö 2013) ja toisessa osassa lapsia Sibeliusten kotona (Lapsenpiika 2014). Sarja avaa lukijalle oven Suomen suurten kulttuuripersoonien koteihin ja näyttää millaista arkea perheissä elettiin. Lukuneuvojakaan tuskin malttaa odottaa kolmatta osaa, jossa Ida pääsee tutustumaan itsensä Albert Edelfeltin ateljeehen.

(Lukuneuvojan arvioon Paimentytöstä ja Lapsenpiiasta pääset tutustumaan täältä.)

Kirsti Manninen kertoo olleensa varsinainen himolukija lapsesta saakka ja hän lukee edelleen paljon - vaatiihan historiallisten romaanien kirjoittaminen jo itsessään valtavan määrän lukemista taustalleen. Mannista harmittaa, kun ei ehdi kirjoitustöidensä kiihkeimmissä vaiheissa juurikaan lukea huvikseen ja iloitsee, jos siitä huolimatta onnistuu hotkaisemaan jonkun ohuen pikkukirjan.

Kirsti Manninen suosittelee:

1. Samuli Paulaharju: Härmän aukeilta (1932)

Samuli Paulaharjun Härmän aukeilta on suuri tietokirjarakkauteni. Paulaharjun teos on vahva ja runollinen kansatieteellinen kuvaus, johon tutustuin ensimmäisen kerran jo kahdeksanvuotiaana. Yhtä kiihkeästi olen kymmeniä kertoja lukenut myös Paulaharjun kotipitäjästään Kurikasta kirjoittaman Rintakyliä ja larwamaita: Kurikan vanhaa elämää (1943) sekä Wanhan Raahen (1925), asuinhan itsekin alle kouluikäisenä pari vuotta Raahessa.

Mikä hauskinta, jos lukuelämyksissänne on Paulaharjun kokoinen aukko, voitte käydä lukemassa nämä kirjat vaikka heti osoitteessa: https://www.doria.fi/handle/10024/59674

2. Riitta Konttinen: Onnellista asua maalla: Tuusulanjärven taiteilijayhteisö (2013)

Yksi kiehtovimmista uusista tietokirjoista on tämä Riitta Konttisen teos Tuusulanjärven taiteilijaelämästä. Konttinen kertoo selväjärkisesti, yksityiskohtaisesti ja uusia näkökulmia avaten kuuluisten taiteilijakotien todellisesta elämästä ja sopii mainiosti juuri nyt, kun vietetään Jean Sibeliuksen ja Pekka Halosen syntymän 150-vuotisjuhlaa.

Huom! Lukuneuvoja on samaa mieltä. Voit käydä lukemassa Konttisen teoksesta lisää täältä.

3. Lillemor Jordas: Saaristonväkeä ja huvilaneitejä – Skäribor och villafrökarna (2014)

Silloin kun omat kirjoitustyöt vievät suurimman osan aikaani, pöydille ja hyllyille kertyy paljon kirjoja, joita toivon pääseväni lukemaan “sitten joskus”. Yhden joululahjakirjan ahmaisin sentään saman tien, kun sen käteeni sain. Porvoon museon tutkija Lillemor Jordasin mainio pikkuinen teos kertoo havainnollisin kuvaesimerkein Albert Edelfeltin taideteosten malleina toimineista ihmisistä. Kaksikielisenä kirja ylittää myös kielirajat.

Hyviä lukuelämyksiä!

Eppu Nuotio: Mutta minä rakastan sinua

Eppu Nuotion uutuus Mutta minä rakastan sinua (2015 Otava) teki tuloaan yli kymmenen vuotta. Teos oli jo tekeillä, kun Nuotio putosi portaista, katkaisi jalkansa ja elämä pysähtyi hetkeksi toipumiseen. Vasta vuosia myöhemmin Nuotio tarttui keskenjääneeseen tarinaansa, vaikkei se mihinkään mielestä ollut kadonnut. Etenkin päähenkilö Karin Kiurukorpi tuntui ilmestyvän Nuotion eteen milloin mistäkin.

Karin Kiurukorpi on se viisikymppinen näkymätön puurtaja, jota harva panee merkille. Hän keräilee hissukseen yhden hengen ostoksia koriin lähikaupassaan. Hän tekee työnsä tunnollisesti ja hoitaa sairastelutkin lomillaan. Hän istuu yksinään ajatuksiinsa vaipuneena konsertissa tai teatterissa. Hän hoitaa sairaan äitinsä asioita ja vierailee tämän luona säännöllisesti. Hän ei pidä itsestään meteliä. Muiden mielestä hän on väritön, hajuton ja mauton. Huomaamaton ja harmiton uurastaja.

Eppu Nuotio näyttää kirjassaan, että kyllä karin kiurukorpienkin sisällä kuohuu. Hänen päähenkilönsä, viisikymppinen historianlehtori, elää itsekseen ja toipuu avioerosta. Mies lähti nuoremman matkaan ja aikuinen tytärkin asuu jo omillaan. Karin kaipaa salaa rakkautta elämäänsä, mutta sitä on vaikea löytää kassajonosta, vanhainkodista tai työpaikan kahvihuoneesta. Karin Kiurukorven elämä pyörii niin pienissä piireissä, ettei potentiaalisia kumppanikandidaatteja kävele kovin usein vastaan.

Yhtä yksinäinen on Lauri Eriksson. Tunnollinen insinööri, jonka vaimo sätti, petti, jätti ja lähti. Eron jälkeen Lauri uppoutuu entistä syvemmin töihinsä ja on jo tottunut ajatukseen, ettei löydä enää ketään. Työpaikan nuoren pitkäsäären iskuyrityksetkin jäävät Laurilta huomaamatta.

Nämä kaksi yksinäistä Eppu Nuotio törmäyttää kirjaimellisesti toisiinsa asuntonäytössä. Lauri tunnistaa Karinissa juuri sellaisen lempeän ja tavallisen naisen, jollaista on pitkään kaivannut elämäänsä. Karinkin huomaa Laurin ystävällisen hymyn, muttei aluksi usko, että tämä sillä hänelle mitään erityistä viestittää. He kuitenkin lähtevät asuntonäytöstä yhdessä ja sopivat kävelevänsä joku päivä yhdessä. Tästä kohtaamisesta alkaa Karinin ja Laurin hieno tarina, joka pikku hiljaa Nuotion taitavissa käsissä kehittyy rakkaudeksi.

Eppu Nuotion kirja nostaa parrasvaloihin kiltin ja tavallisen eronneen naisen. Ei mitään puumaa, joka miehestään eroon päästyään juo villisti puumaporukassaan driksuja Tallinnan laivalla ja tatuoi käsivarteensa delfiinin vapautensa kunniaksi. Karin Kiurukorpi on kaikkea muuta ja oli jo aikakin, että joku nostaa juuri hänenlaisensa eturiviin - Karin Kiurukorpia kun ei elokuvien, teatteriesitysten tai kirjojen päähenkilöinä juuri esiinny.

Nuotion tarina on liikuttavan ihana kertomus kahdesta särkyneestä sydämestä. Kirjailija kohtelee Karinia ja Lauria lempeästi ja ymmärtäen ja heidän suhteensa eteneminen on yhtä varovaista, haparoivaa ja herkkää kuin teini-ikäisillä toisiinsa ihastuneilla.

Kun kaksi elämässään kovia kokenutta aikuista kohtaa, on luottamuksen rakentaminen aluksi vaikeaa ja epäusko siitä, kepaanko varmasti, nakertaa mielessä välillä pahastikin. Jos kuitenkin haluaa saada jonkun lähelleen, on jossain vaiheessa uskallettava heittäytyä ja otettava riski. Rakkaudessa kun ei voi koskaan pelata varman päälle.

Nuotion lämminhenkinen rakkausromaani hurmaa ja on todellinen hyvän mielen kirja. Se todistaa sen, että koskaan ei ole liian myöhäistä kohdata se oikea. Eikä siihen tarvita treenattua takapuolta ja trendivaatteita. Rakkauden löytyminen on mahdollista ihan tavallisellekin ihmiselle.

Tartu tähän:

1. Jos haluat lukea aidonoloisen rakkaustarinan.

2. Jos tavallisten keski-ikäisten elämä kiinnostaa.

3. Jos pidät laadukkaasta viihteestä.

Kirja on saatu kustantajalta luettavaksi. Sillä ei ole ollut vaikutusta tämän tekstin sisältöön. 

Eunsun Kim: Pohjois-Korea: yhdeksän vuoden pakomatka helvetistä

Pohjois-korealainen Eunsun Kim uskoi kuolevansa nälkään 11-vuotiaana. Kuusi päivää hän virui yksin kodissaan ilman ruokaa. Paljaalla betonilattialla ohuessa makuupussissa. Sähköä ei ole. Lämmitystä ei ole. Huonekalut on myyty. Ruokaa ei ole ollut enää moneen päivään.

Kuusi päivää aikaisemmin äiti ja isosisko ovat lähteneet etsimään syötävää naapurikaupungista. Seitsemäntenä päivänä he palaavat. Tyhjin käsin. Äiti päättää yrittää tytärtensä kanssa sitä, missä niin moni on epäonnistunut: hän lähtisi rajan yli Kiinaan. Pohjois-Koreassa heille ei ole jäljellä kuin kuolema.

Uskomaton pakomatka kestää yhteensä yhdeksän vuotta ja siihen mahtuu monta dramaattista käännettä. Maastaan paenneisiin pohjois-korealaisiin suhtaudutaan Kiinan rajan takana inhoten. He ovat nälkäisiä ja ryöstelevät saadakseen syötävää. Koska heillä ei ole mukanaan mitään, he tarvitsevat paikallisten apua ja joutuvat usein hyväksikäytetyiksi – kuten myös Eunsun perheineen.

Eunsun ei ylitä Pohjois-Korean ja Kiinan rajaa vain kerran, vaan kahdesti. Hänet perheineen käräytetään ja kuljetetaan takaisin kotimaahan, josta he onnistuvat pakenemaan toistamiseen. Jälleen he ovat kiinalaisten armoilla ja pakenevat lopulta Kiinasta Mongolian puolelle, josta pääsevät vihdoin Etelä-Koreaan.

Eunsun Kimin kuvaus yhdeksän vuoden pakomatkasta (2014 Siltala, suom. Pirjo Thorel) tuntuu välillä niin uskomattomalta, että lukija alkaa epäillä sen paikkansa pitävyyttä. Miten voi olla, ettei Pohjois-Korea teloituta saman tien maahan palautettuja loikkareita, jos maassa saa mestaustuomion melkein siitäkin, jos ei näytä aina iloista naamaa Kim jong-ilin kuvan edessä? Miten Eunsun perheineen onnistui aina selviämään, vaikka matkalla sattui valtavia vastoinkäymisiä? Uskomattoman hienoa, jos näin todella kävi.

Yleensä Pohjois-Koreaa käsittelevät kirjat ovat rajua luettavaa: telotuksia, kidutuksia, kärsimystä ja kuolemaa. Näitä kaikkia löytyy Eunsun Kiminkin kirjasta, mutta lukija ei silti järkyty liikaa. Kimin kirjoitustyyli on kepeä, jollain tapaa lapsenomainen ja parisataa sivuisen kirjan hotkaisee helposti muutamassa illassa.

Eunsun Kim toivoo tarinansa muistuttavan meitä muita siitä, mitä Pohjois-Koreassa ihmisille tapahtuu joka päivä. Hän toivoo, ettei maailma unohtaisi ja jättäisi Pohjois-Koreaa oman onnensa nojaan. Jonain päivänä Kimien valtakunta romahtaa ja Pohjois-Korea on vapaa. Sitä Eunsun Kim eniten toivoo.

Tartu tähän:

1. Jos haluat tietää enemmän maailman suljetuimmasta valtiosta.

2. Jos pidät uskomattomista seikkailuista.

3. Jos etsit helppolukuista ja vetävää tositarinaa.

Carl-Johan Vallgren: Varjopoika

Varjopoika (2015 Otava, suom. Maija Kauhanen) alkaa jokaisen vanhemman painajaisella. On vuosi 1970. Isä on kahden lapsensa kanssa metroasemalla Tukholmassa. Vanhempi vonkuu liukuportaisiin, mutta nuorempi istuu rattaissa, joita ei portaisiin saa viedä. 

Tuntematon nainen lähestyy ja ehdottaa, että hän voisi saattaa pojan laiturille portaita pitkin ja isä voisi tulla hissillä perässä. Laituritasolle päästyään isä tajuaa, että poika on viety.

Kadonnut poika on Klingbergin pohattasuvun nuori vesa ja tapauksen selvittämiseen valjastetaan poliisivoimien lisäksi yksityisetsivien kaarti, mutta pojasta ei löydetä jälkeäkään. Kuluu neljäkymmentä vuotta ja myös kadonneen pojan veli häviää maisemista salaperäisesti. Poliisi ei epäile rikosta, mutta puoliso on toista mieltä. Hän on varma, että tämäkin veli on joutunut rikoksen uhriksi.

Tapausta ryhtyy selvittelemään Danny Katz: sekalaista etsivä- ja tiedustelutoimintaa harrastanut ex-narkkari, joka moninaisten elämänvaiheittensa ansiosta ui kuin kala vedessä sekä ökyrikkaiden seurassa että alamaailman pimeimmissä syövereissä. Näistä taidoista on hyötyä, kun Katz huomaa itse tulleensa lavastetuksi raakaan murhaan....

En voi sanoa kovasti innostuneeni, kun sain käsiini jälleen yhden ”sensaatiomaisen” ruotsalaisdekkarin. Alan olla vähän kyllästynyt koko genreen ja kaikki viimeaikaiset ”sensaatiot” ovat jääneet kesken. Tämä Varjopoika onnistui kuitenkin koukuttamaan ja välillä sitä oli vaikea laskea käsistään.

Varjopojassa on paljon hyvää. Ensinnäkään siinä ei mässäillä kidutuskuvastolla. Pidän nykyään entistä enemmän kirjoista, joissa jännitys syntyy jostain muusta kuin veren kanssa lotraamisesta.

Toiseksi Varjopoika on hyvin kirjoitettu, mikä ei sinänsä ollut mikään yllätys, sillä onhan Vallgren ansioitunut aikaisemmin vakavamman kirjallisuuden taitajana. Kolmanneksi pidin Danny Katzin hahmosta, jossa on sopivasti säröä ja joka muistuttaa vähän Stieg Larssonin Millennium-trilogian lävistettyä pahis-hyvistä Lisbeth Salanderia.

Neljänneksi Varjopojan juoni pysyy, monista muista nykyjännäreistä poiketen, edes jollain tasolla uskottavuuden rajoissa, vaikka katoamis- ja murhamysteereihin kietoutuukin kaikenlaisia kuvioita voodoosta lähtien. Kyllä tämä kannatti lukea!

Tartu tähän:

1. Jos haluat viihtyä!

2. Jos pidät pohjoismaisesta jännityksestä.

3. Jos haluat tutustua uuteen kiehtovaan etsiväsankariin.

Kirja on saatu kustantajalta luettavaksi. Sillä ei ole ollut vaikutusta tämän tekstin sisältöön.

Antti Heikkinen: Risainen elämä: Juice Leskinen 1950-2006

”Kuka hyvänsä laittaa elämänsä risaiseksi, niin varautukoon siihen, että elämästä tulee risainen. Se on ehdoin tahdoin tehtyä, eikä pidä surkutella sitä lopputulosta, koska se on sitä mitä tilattiin.” 

– Juice Leskinen -

Antti Heikkisen elämäkerta Juice Leskisestä on mahtava. Se on ehkäpä paras elämäkerrallinen kirja, jonka olen koskaan lukenut. Siitä huolimatta etten tamperelaistaustastani huolimatta ole ollut mikään hirmuinen Juice-fani. Nyt olen. Ja Heikkis-fani minusta tuli myös kertaheitolla.

Heikkisen kirjoittama elämäkerta poikkeaa monella tapaa tyypillisestä elämäkertakirjoittamisesta. Yleensä elämäkertojen kirjoittajat käsittelevät kohdettaan hieman etäisesti  ja joskus jopa silkkihansikkain. Heidän jäljiltään kohteen julkinen elämä tulee kyllä tarkasti raportoitua, mutta yksityinen henkilö jää osittain suljetun kotioven taakse. Kohteensa epäonnistumisiin ja törttöilyihin elämäkerroissa viitataan lyhyesti ”haastavana elämänvaiheena” tai niissä jätetään ikävät asiat käsittelemättä kokonaan. Eikä tyypillisissä elämäkerroissa taatusti siteerata henkilöitä, joiden mielestä kohde oli toisinaan vittumainen mulkku.

Antti Heikkinen kunnioittaa Juicea, elämäkertansa kohdetta, kertomalla tästä kaiken. Kaunistelematta ja kiertelemättä. Juuri sellaisena kuin Juice oli. Ja sellaista elämäkertaa on eriyisen kiehtovaa lukea. Risaista elämää (2014 Siltala) lukee kuin parasta romaania.

Heikkisen lähtökohta kirjoittamiseen on toki erilainen kuin monella muulla elämäkerturilla. Ensinnäkin Juice kuoli vuonna 2006, eikä voi enää haudan takaa ottaa kantaa Heikkisen hengentuotteseen. Toiseksi Juice itse oli harvinaisen suorapuheinen mies. Hän ei kumarrellut lauluissaan tai lausunnoissaan ketään, eikä koskaan piilotellut ongelmiaan. Tuntuisi omituiselta, jos tällaisesta henkilöstä kirjoitettaisiin lipevän hymistelevä kirja.

Heikkinen laittaa kirjassa myös itsensä likoon. Hän tunnustaa esipuheessaan kirjoittavansa suuresta idolistaan: henkilöstä, jonka sanoitukset räjäyttivät tajunnan ja jonka biisit hän osaa ulkoa. Vain tosifani jaksaa perehtyä jonkun toisen ihmisen elämään näin perusteellisesti. Heikkinen toteaakin esipuheessaan, ettei ole kirjoittanut puhdasoppista tietokirjaa, vaan ennen kaikkea ihmisenä ihmisestä. Kunpa tällaisia elämänmakuisia elämäkertoja kirjoitettaisiin enemmän.

Heikkinen käy kirjassaan läpi Juicen koko elämän, eikä jätä kiveäkään kääntämättä. Hän on haastatellut kymmeniä Juicen lähipiiriin kuuluneita ihmisiä ja heidän kertomuksistaan välittyy kuva äärimmäisen herkästä ja tunteellisesta miehestä, joka itsetunto-ongelmistaan huolimatta uskalsi kuitenkin aina kuunnella sydäntään ja olla tarpeen vaatiessa varsinainen jästipää. Miehestä, joka tiesi olevansa poikkeuksellisen hyvä siinä mitä teki, muttei koskaan leuhkinut saavutuksillaan. Miehestä, jonka viina vei jo nuorena ja lopulta kokonaan.

Juicen elämää voi pitää jonkinlaisena tuhkimotarinana. Ensin juankoskelaisesta työläisperheen kasvatista tulee runoja rustaava yliopisto-opiskelija Tampereella. Sinnikkyys ja vahva usko omiin kykyihin tuo persaukiselle musiikintekijälle levytyssopimuksen. Musiikki uppoaa suomalaisiin ja keikkuu listaykkösenä vuosikaudet. Lopulta Juice bändeineen nousee Suomen suosituimmaksi rockyhtyeeksi ja sen keulakuva maan fanitetuimmaksi tähdeksi. Ilman viinaa tämä(kin) tarina olisi voinut jatkua vielä pitkään.

Kirjahullua lukijaa Heikkisen kirjassa ilahduttavat tietenkin maininnat Juicen kirjahulluudesta. Kun muut pikkupojat kirmailivat ulkona, hautautui Juice mieluummin kirjaan. Juankosken kirjastonhoitajakin alkoi jossain vaiheessa kysellä nuorelta vakiasiakkaaltaan vinkkejä kirjahankintoihinsa. Juice todistaa omalla elämällään, että hyväksi kirjoittajaksi tulee vain kirjoittamalla – ja lukemalla!

Kunnioitus ja ihailu Juicea kohtaan näkyy Risaisen elämän joka lauseessa. Tästä elämäkerrasta välittyy lukijalle Tunne.  Se ei ole vähäinen saavutus elämäkertagenressä.

Tartu tähän:

1. Jos musiikin historia kiinnostaa sinua.

2. Jos haluat lukea elämänmakuisen elämäkerran.

3. Jos et pelkää kirosanoja ja ronskeja ilmauksia.

Tuomas Mustikainen: Kielletty kansa: elämää palestiinalaisalueilla

Harva se viikko uutisissa näytetään kuvaa israelilaisten ja palestiinalaisten välisistä kahakoista. Milloin Israel pommittaa Gazaa, milloin taas palestiinalaisten Hamas heittelee kranaatteja Israelin puolelle. Vihan ja katkeruuden vyyhti tuntuu jatkuneen ikuisesti ja sota näyttää päättymättömältä. 

Miten tähän tilanteeseen on tultu? Mistä kaikki sai alkunsa? Millaista arkielämää alueilla, erityisesti miehitetyillä palestiinalaisalueilla, on mahdollista viettää? Loppuuko sota koskaan? Uskooko rauhaan enää kukaan?

Näihin ja muihin isoihin kysymyksiin saa jonkinlaisen vastauksen Tuomas Mustikaisen kirjasta Kielletty kansa: elämää palestiinalaisalueilla (2014 Atena). Vaikka Mustikainen on vieraillut alueilla useasti, myös hänen on ollut vaikea saada kunnollista kokonaiskuvaa konfliktista. Sitä ei ole edes alueella asuvilla, sillä tilanne on jatkunut kaoottisen sekavana jo vuosikymmenet ja kaikesta ei tietenkään raportoida toiselle osapuolelle, ei välttämättä edes omille.

Mustikainen vääntää ensin lukijalle rautalangasta alueen historian ja kertoo ymmärrettävän napakasti, miten tähän tilanteeseen on tultu. Sen jälkeen hän valaisee nykytilannetta yksilöiden tarinoiden kautta. Hän on haastatellut tavallisia palestiinalaisia perheenäitejä ja –isiä, jotka pelkäävät päivittäin lastensa hengen puolesta. Hän tapasi palestiinalaisen lehtitoimittajan, joka pyrkii olemaan työssään puolueeton ja saa siksi pelätä omiensa vihaa. Hän pääsi keskustelemaan yhden Hamasin johtajan kanssa, joka kertoi, mitä Hamas oikein ajaa takaa. Hän tapasi jopa palestiinalaisia homoseksuaaleja, jotka ovat vainottuja omiensa joukossa.

Mustikainen onnistuu kirjansa kautta herättämään kiinnostuksen sotaa kohtaan, joka on jatkunut niin pitkään, ettei se enää jaksa kiinnostaa juuri ketään. Avaamalla oven tavallisiin (ja vähän epätavallisiinkin) palestiinalaiskoteihin hän tutustuttaa lukijat yksilöihin, ihmisiin, joilla on aivan samanlaiset pelot, toiveet ja unelmat kuin meilläkin. Sota tulee siten lähemmäs lukijaa ja samalla kertaa ymmärrettävämmäksi ja kauhistuttavammaksi. Ikuisesti jatkunut konflikti alkaa kummasti taas kiinnostaa.

Vaikka Mustikainen on haastatellut kirjaansa varten vain palestiinalaisia, hän yrittää välttää asettumasta kummankaan osapuolen puolelle ja onnistuu siinä melko hyvin. Hän tuomitsee palestiinalaisten terroriteot yhtä tiukasti kuin Israelin pommituksetkin. Arkisten tarinoiden rinnalla hän yrittää purkaa sitä valtavaa poliittista vyyhtiä, joka konfliktiin kietoutuu ja Mustikaisen avulla lukija saa siitäkin sotkusta jotain tolkkua.

Mustikaisen kirjan luettuaan ymmärtää vähän enemmän, mistä tässä kaikessa on oikein kyse. Toivoa tilanteen parantumisesta kirja ei valitettavasti lukijalle anna. Onneksi palestiinalaisalueilla toivo rauhasta kuitenkin elää.

Tartu tähän:

1. Jos haluat ymmärtää, mistä Israelin ja palestiinalaisten vihanpidossa on oikein kyse.

2. Jos olet kiinnostunut sodasta tavallisten ihmisten kokemusten kautta.

3. Jos pidät kiihkottomasta kirjoitustyylistä.

Merete Mazzarella: Sielun pimeä puoli

”Maryn vahvin tarina taisi lopulta olla hänen oma elämänsä.”

Merete Mazzarella ei koskaan kuvitellut kirjoittavansa hirviöistä. Hän ei ollut niistä vähimmässäkään määrin kiinnostunut, kunnes huomasi eräänä päivänä olevansa yhden kuuluisan hirviön pauloissa. Niin pahasti, että hänen oli kirjoitettava tämä kirja.

Mazzarellan uutuus Sielun pimeä puoli (2014 Tammi) kertoo Frankensteinin hirviöstä ja hirviön luojasta kirjailija Mary Shelleystä. Mikä sai nuoren 19-vuotiaan Maryn keksimään kammottavan aiheensa lähes 200 vuotta sitten? Kirjoittamaan tarinan tiedemies Viktor Frankensteinista, joka laboratoriossaan yhdistelee kuolleiden ihmisten ruumiinosia tarkoituksenaan luoda uusi, uljas ja täysin virheetön olento? Mitä Mary halusi hirvittävällä tarinallaan aikalaisilleen kertoa? Miten Frankensteinin hirviötä tulisi nykytietämyksen valossa tulkita?

Mazzarella porautuu kirjassaan syvälle hirviön syntyhistoriaan ja sen moninaisten tulkintojen syövereihin ja tekee sen kiinnostavalla, raikkaalla ja lukijaystävällisellä tavalla. Hirviö alkaa kummasti kiinnostaa myös lukijaa, joka ei Mazzarellan tapaan ole koskaan ollut kovin kiinnostunut niistä. Frankensteinin hirviö on moniin muihin historian hirviöihin verrattuna hyvin moniulotteinen olento.

Oikeastaan vielä hirviötäkin enemmän Mazzarellaa kiinnosti kuitenkin hirviön luoja, nuori kirjailija Mary Shelley. Tämän elämäntarina nouseekin teoksessa hirviötä suurempaan osaan. Mary syntyi kulttuuriperheeseen ja menetti äitinsä varhain. Jo nuorena tyttönä hän heilasteli runoilija Percy Shelleyn kanssa ja hengaili muidenkin sen ajan kulttuurihenkiöiden kanssa. Hän kesti miehensä jatkuvat naisseikkailut. Hän menetti lapsensa ja kärsi syvästä yksinäisyydestä.

Koko elämänsä Mary haaveili suuresta rakkaudesta, miehestä, jolle olisi ollut ainoa ja kelvannut sellaisena kuin on. Vaikka Mary syntyi ja eli sen ajan ylemmissä kulttuuripiireissä, hänen henkilökohtainen elämänsä oli kuitenkin ”se tavallinen tarina” ja siksi Maryn elämä koskettaa helposti myös nykylukijaa.

Mazzarella kirjoittaa sujuvasti ja joissain kohdin vetävästikin, muttei Sielun pimeä puoli mitään kevyttä viihdettä ole. Tähän(kin) Mazzarellan kirjaan pitää keskittyä, antaa aikaa lukemiselle ja ajatuksille.  Kovin väsyneenä siihen ei kannata tarttua.

Mazzarellan teoksen voi hyvin lukea, vaikka Frankensteinin hirviö olisi jäänyt lukematta. Se kannattaa ehdottomasti lukea, jos hirviötarina on tuoreessa muistissa.

Tartu tähän:

1. Jos olet kirjallisuuden historia kiinnostaa sinua.

2. Jos haluat lukea koskettavan elämäntarinan.

3. Jos haluat oppia tuntemaan ja tulkitsemaan klassikkoa.

Saku Tuominen: Luova järkevyys: arkisen luovuuden ylistys

Saku Tuominen pukee sanoiksi uusimman kirjansa takakannessa sen, mitä moni ajattelee törmätessään jälleen kerran yhteen luovuuskirjaan. Voi ei! Taasko yksi uusi kirja lisää luovuudesta? Ei kiitos!

Tuominenkin vannoi, ettei koskaan kirjoittaisi aiheesta. Häntä kuitenkin rupesi ärsyttämään, kuinka väärinymmärretty käsite luovuus on ja haluaa tässä kirjassaan Luova järkevyys: arkisen luovuuden ylistys (2014 Otava) ravistella luovuuteen liitettyjä vääriä merkityksiä ja tulkintoja.

Ensiksi Tuominen ilmoittaa inhoavansa luovaa hulluutta, jonka perään huudetaan nykyään joka suunnasta. Luova hulluus on hänen mukaansa päämäärätöntä sekoilua. Järkevää luovuutta taas asioiden tekeminen uudella erilaisella tavalla, joka on sen lisäksi tarpeellista eli järkevää. Ei hullua.  

Tuomisen järkevä luovuus sisältää neljä osaa, jotka hän esittelee trendikkäästi hastag-merkin muodossa. Ensiksi on oltava kyky nähdä. Ihmisen on pysähdyttävä katsomaan ja tunnistettava ongelmakohdat. Usein on helpompi olla näkemättä, vedota kiireeseen ja tyytyä vanhaan. Jos ei näe, ei joudu ponnistelemaan yhtään enempää.

Toiseksi pitää olla halu tehdä. Ongelmien tunnistaminen ei riitä, ellei niihin tartuta ja ryhdytä muuttamaan. Ja tässä on Tuomisen mukaan yksi organisaatioiden suurimmista luovuuden esteistä. Innovaatiopajoja kyllä pidetään, työryhmiä perustetaan ja raportteja laaditaan, mutta mikään ei koskaan johda mihinkään konkreettiseen. Toimeen ei tartuta, henkilökunta tympääntyy ja organisaatioon pesiytyy luovuudenvastainen meininki. No ei mikään ihme!

Tuomisen mukaan luovuuden on tähdättävä aina siihen, että asiat tehdään vähän tai paljon paremmin. Vähän paremmin tekeminen on arjen pienten asioiden fiksaamista ja paljon paremmin tekeminen taas asioiden dramaattisempaa muuttamista paremmaksi. Ongelma on vain siinä, ettei lopputuloksesta koskaan tiedä. Voi olla, että tilanne muuttuu paremmaksi, mutta yhtä hyvin voi olla, että metsään menee ja siksi on niin paljon helpompaa pysyä paikoillaan. Pessimisti ei pety.

Tuomisen kirja ei ole ollenkaan ärsyttävä kirja luovuudesta. Se on hyvällä tavalla yksinkertainen ja maanläheinen. Se on helppolukuinen ja mukaansa tempaava. Siinä todetaan kannustavasti, ettei luovuus ole mikään luonteenpiirre, eikä kuulu pelkästään organisaation luovuusyksikölle. Jokainen meistä on luova. Jos vain esteet uskalletaan karsia edestä. Ja tämä kirja toden totta auttaa niiden raivaamisessa. Eiköhän laiteta hihat heilumaan?

Mutta miksi ihmeessä kirjan kannessa on kärpänen? Pörräävän ötökän kuva liittyy sekin olennaisesti luovaan järkevyyteen. Ja yleisiin miestenvessoihin. Ja hygieniaongelmiin. Lue itse, niin sinäkin tiedät, mistä on kyse!

Tartu tähän:

1. Jos inhoat työpaikkasi innovatiivisia luovuuspajoja.

2. Jos haluat oppia tekemään jotain toisin.

3. Jos luulet tietäväsi, mistä luovuudessa on kyse.

Kim Leine: Ikuisuusvuonon profeetat

”Ihminen on syntynyt vapaaksi, ja kaikkialla hän on kahleissa.”

Elämä 1700-luvun loppupuolella ei ollut herkkua Pohjoismaissa. Taudit jylläsivät, ruuasta oli pulaa ja ahdasmielisyys kukoisti. 

Norjalaisperheen poika, Morten Falck, lähetetään Kööpenhaminaan opiskelelmaan teologiaa, vaikka lääketiede olisi pojalle itselleen mieluisampi vaihtoehto. Isä kuitenkin haluaa pojastaaan papin ja valmistuttuaan Morten päättää lähteä Grönlantiin käännyttämään siellä asuvia alkuperäisasukkaita kristinuskoon.

Jo opiskeluaikana Morten huomaa käyvänsä jatkuvaa sisäistä kamppailua itsensä kanssa. Hän kuvittelee saavansa oppineisuudesta ja papin virasta itselleen teräksisen suojan sisältään kumpuavien himojensa hillitsemiseen. Ja huomaa epäonnekseen hyvin pian, ettei näin käy.

Lähtö Grönlantiin, viheliäiselle karulle saarelle, on yksi Mortenin keinoista paeta itseään. Ei toimi sekään. Menneisyys ja sisäiset ristiriidat pysyvät mukana. Jatkuvasti hänen korvissaan soi valistusfilosofi Rousseau’n ajatus: ihminen on syntynyt vapaaksi, ja kaikkialla hän on kahleissa. Mortenin pyristelyt itseään vastaan vievät hänet yhä syvemmälle Grönlannin ja oman mielensä syövereihin, sellaiseen pimeyteen, josta nouseminen käy piinatulle sielulle lähes mahdottomaksi.

Kim Leinen Ikuisuusvuonon profeetat (2014 Tammi, suom. Katriina Huttunen) on uljas tarina nuoren miehen kamppailusta henkisen vapauden puolesta. Se on hieno kertomus meistä ja muista, jossa ne muut, Grönlannin tyhminä pidetyt alkuasukkaat, osoittautuvat meitä, mannermaan valkoisia kristittyjä, viisaammiksi. Kirja on myös tarina petoksesta, josta vapautuu vain kohtaamalla totuuden.

Leine kirjoittaa hienoa ajankuvaa 1700-luvulta. Lukija voi aistia tuon ajan hajut, maut ja tuntemukset. Erityismaininnan ansaitsevat laivamatkustuksen ja merenkäynnin kuvailut, joiden kautta tajuaa valtameren myllertävän armottomuuden. 

Huom! Tämän kirjan jälkeen kannattaa ehdottomasti tarttua Per Olov Enqvistin August-palkittuun Henkilääkäriin (2000 Gummerus). Siinä valotetaan samaa aikakautta, 1700-luvun loppupuolta, Tanskan hovin näkökulmasta ja keskitytään epävakaan kuningas Kristianin ja hänen edistyksellisyyttä ajaneen henkilääkärin suhteeseen. 

Tartu tähän:

1. Jos haluat uppoutua suureen (ja paksuun) tarinaan.

2. Jos historiallisest romaanit ovat intohimosi.

3. Jos rakastat merta.