Héctor García (Kirai) ja Francesc Miralles: Ikigai: pitkän ja onnellisen elämän salaisuus japanilaisittain

Japanilaisella Okinawan saarella asuvat maailman pitkäikäisimmät ihmiset. Siellä on eniten satavuotiaita koko maailmassa ja kaiken lisäksi okinawalaiset satavuotiaat ovat terveitä, touhukkaita ja elämäniloisia. Mikä on heidän pitkän ikänsä salaisuus?

Héctor Garcían ja Francesc Mirallesin mukaan pitkäikäisyyden ytimessä on ikigai. Japaninkielinen termi tarkoittaa tekemisen iloa, jonka kautta elämiselle löytyy tarkoitus. Mieli pysyy virkeänä ja sitä kautta elinvuosia karttuu enemmän. Kaikilla okinawan satavuotiailla näyttää olevan hyvin vahva ikigai.

Ikigain ideassa on paljon samaa kuin Viktor Franklinin logoterapiassa. Siinäkin ihmistä yritetään auttaa löytämään olemassaololleen tarkoitus, josta elämän mielekkyys syntyy, ja on ymmärrettävää, että myös logoterapian periaatteet esitellään kirjassa. Samoin kuin Csìkszentmihályin kuuluisa käsite flow, mikä sekin omalta osaltaan liittyy ikigaihin.

Parasta antia Garcian ja Mirallesin kirjassa (2017 Gummerus, suom. Satu Ekman) ovat yli satavuotiaiden sitaatit ja haastatteluvastaukset. Nämä elämäniloiset vanhukset eivät ota elämäänsä kovin vakavasti.

”Elän satavuotiaaksi. Totta kai elän! Siinä on minulle tavoitetta kerrakseen.”

”Näen ja kuulen huonosti enkä haista juuri mitään, mutta kaikki on hyvin.”

Elämäntaitokirjallisuutta ahmineelle Garcian ja Mirallesin kirja voi aiheuttaa pettymyksen, sillä sisältö on moneen muuhun teokseen verrattuna köykäinen. Pintaa raapaistaan vähän sieltä sun täältä ja lopputulos tuntuu hivenen hajanaiselta. Kun 180 sivussa koetetaan esitellä ikigai, logoterapia, flow ja pari muuta keskeistä ajatusta ja niiden lisäksi annetaan vielä ohjeita ruokavalioon ja esitellään aamuvoimisteluliikkeitä, ei kovin syvälle päästä.

Mutta köykäisyys on toisaalta myös etu, sillä se tekee kirjasta helppolukuisen ja helposti lähestyttävän. Jos ei ole eläessään lukenut yhtäkään elämäntaitoteosta, tästä on hyvä aloittaa. Hyvälle mielelle kirja saa jokaisen. Tämän teoksen jälkeen ei varmasti tee mieli pötkähtää sohvalle katsomaan netflixiä, vaan lähteä reippaalle kävelylenkille ja höyryttää itselleen sen jälkeen parsakaalia.

Tartu tähän:

1. Jos kaipaat kannustusta elämäntaitoremonttiisi.

2. Jos arvostat helppolukuisuutta.

3. Jos sinulla ei ole aikaa paksulle kirjalle.

Alex Schulman: Unohda minut

Kun Alex Schulmanin äiti sammui lastenhoitovuorollaan sohvalle ja Alex löysi kotiin palattuaan pienen tyttärensä yltä päältä ulosteesta, hän päätti vihdoin ottaa juomisen puheeksi äitinsä kanssa.

Alexin äidin vuosikymmeniä kestänyt alkoholismi oli salaisuus, jonka kaikki tiesivät, mutta johon kukaan ei puuttunut. Lapsuutensa varhaisvuodet Alex vielä muistaa onnellisena ja alkoholittomana aikana, mutta kun viina otti äidistä vallan, muistot muuttuivat ja siitä eteenpäin ne olivat täynnä epätietoisuutta, ahdistusta, surua ja häpeää.

Alex oppi veljineen olemaan ärsyttämättä äitiä, sillä äiti saattoi räjähtää pienimmästäkin vastahankaisuudesta tai vastoinkäymisestä. Lasten piti koko ajan lukea kasvoilta, millä tuulella äiti oli: olisiko tänään huono vai hyvä päivä. Häpeä salaisuudesta kasvoi niin suureksi, että Alex valehteli jopa alkoholiparantolan henkilökunnalle äidin juoneen vain kymmenisen vuotta, vaikka tiesi hyvin juomisen jatkuneen kolme kertaa kauemmin.

Tästä kaikesta kokemastaan Alex Schulman on kirjoittanut pienen, alle 200 sivuisen romaanin, joka sisältää suuren ja surullisen tositarinan. Hän omistaa kirjansa kahdelle veljelleen ja korostaa, että heidän tarinansa äidistä voi olla toisenlainen ja että tässä tarinassa näkökulma on vain hänen.

”Kukaan ei kertonut meille lapsille, että äiti oli sairas, kukaan ei selittänyt miksi ja millä tavalla. Eikä varsinkaan isä sanonut meille: ”Lapset, se ei ole teidän vikanne. Teillä ei ole mitään tekemistä tämän asian kanssa.” Isä ei sanonut: ”Äiti on sairas, mutta tiedättekö mitä? Minulla on suunnitelma. Minä hoidan tämän.”

Alex Schulmanin taitavasti rakennettu tarina jättää jälkeensä surullisen olon. Se on kertomus vanhemmista, jotka omien traumojensa vuoksi hylkäävät lapsensa ja jättävät heidät henkisesti heitteille. Se on myös tarina siitä, että pahinta ei yleensä ole totuuden kuuleminen, vaikka se satuttaisikin. Kamalinta on epätietoisuus ja salailu ja siitä johtuva jatkuva tulkitsemisen pakko.

Unohda minut (2017 Nemo, suom. Raija Rintamäki) nostatti ilmestyttyään Ruotsissa melkoisen kohun, sillä Alex Schulman on kaikkien tuntema mediapersoona, hänen äitinsä Lisette Schulman myös, ja tämän isä taas ärhäkkä ja tuottelias kirjallisuusmies Sven Stolpe, jonka tunsivat kaikki.

Tartu tähän:

1. Jos pidät arjen tositarinoista.

2. Jos haluat tietää, mistä Ruotsissa viime vuonna puhuttiin.

3. Jos sinulla ei ole aikaa paksulle kirjalle.

Amanda Vaara: Pientä fiksausta vailla

Pientä fiksausta vailla (Karisto 2017) aloittaa Venla Linnasta kertovan kepeän viihdesarjan ja Amanda Vaaran nimimerkin taakse kätkeytyy kirjailija Nina Hakalahti.

Sarjan päähenkilö, Venla Linna, on reilu kolmekymppinen entinen kiinteistövälittäjä, joka burnoutin, irtisanoutumisen ja avioeron jälkeen päättää ostaa itselleen vanhan tyhjäksi jääneen kansakoulun. Hän perustaa sinne majatalo Villa Venlan ja alkaa pitää lifestyle-blogia.

                           

Venlalla on alituista kahnausta narisevaäänisen ex-miehensä kanssa, lähinnä lapsista, 13-vuotiaasta Eedlasta ja 10-vuotiaasta Laurista, eikä oma äitikään tue Venlaa tämän valinnoissa. Naapuritalossa asuu utelias ja tyrkky Riina, joka varastaa Venlan vatkaimen ja muistuttaa hahmona Solsidan-sarjan ärsyttävää Ovea. Onneksi toisella puolella sentään asuu kanojensa kanssa taiteellinen Ilona, jonka kanssa Venla löytää välittömästi yhteisen sävelen.

Tyypillisen viihderomaanin tapaan Venlan elämässä sattuu ja tapahtuu. Lähibaarista mukaan tarttuu vahingossa Janne, jonka takapuoleen on tatuoitu Amerikan lippu. Airbnb-majoittujien joukossa on rastatukkainen kitaransoittaja Jörn, joka saa Venlan sydämen jyskyttämään kiivaammin kuin kukaan pitkiin aikoihin, mutta onko Jörn tosissaan Venlan suhteen…?

Pientä fiksausta vailla on hyvä kotimainen vaihtoehto kevyelle HarperCollins-tyyppiselle käännösviihteelle ja sopii luettavaksi niihin tilanteisiin, kun arki painaa päälle ja vakavampaan kirjallisuuteen tarttuminen tuntuu liian väsyttävältä ajatukselta.

Vaikka minä tuskin jatkan Venlan elämän seuraamista tämän pitemmälle, se ei tarkoita sitä, etteikö joku muu (vähän vähemmän vakavahenkisempi lukija) voisi innostua tästä, sillä teos on oikein hyvä omassa kategoriassaan.

Kirjan kiinnostavinta antia on blogipäivitysten ja todellisuuden välinen ristiriita, ja Venlan blogipostaukset paljastavat herkullisesti sen, miten värittyneitä ne ovat. Vaikka päivä olisi mennyt päin mäntyä, on postaus aina pelkkää auringonpaistetta ja lirkuttelua.

Täydellisen ihana blogielämä on vain pieni kapea siivu todellisuudesta ja se onkin hyvä pitää mielessä, jos lifestyle-blogeja lukiessa ahdistuu siitä, kuinka hohdokkaalta bloggaajien elämä ruudun takana näyttää. Ei se oikeasti sellaista taida olla.

Tartu tähän:

1. Jos haluat viihtyä!

2. Jos pidät kevyistä kirjoista.

3. Jos haluat suosia kotimaista – viihteessäkin.