Erling Kagge: Hiljaisuus melun ja kiireen keskellä

Norjalainen tutkimusmatkailija-kirjailija-kustantaja-isä Erling Kagge pohtii hiljaisuuden merkitystä pienessä kirjassaan Hiljaisuus melun ja kiireen keskellä (2017 Gummerus, suom. Katriina Huttunen). Hän antaa kirjassaan lukijalle 33 vastausta kolmeen kysymykseen:

Mitä on hiljaisuus?

Missä sitä on?

Miksi se on tärkeämpää kuin koskaan?

Kagge havahtui elämässään siihen, että istuessaan hetkenkin hiljaa paikoillaan hänen aivonsa syöksyivät kaaokseen ja hän ryntäsi tekemään ihan mitä tahansa, jotta vain saisi täytettyä tekemisellä tyhjän hiljaisen hetken. Jossain vaiheessa hän alkoi aavistella kaikkien ongelmiensa johtuvan siitä, ettei hän koskaan antanut hiljaisuuden täyttää itseään.

Sen jälkeen hän kiinnostui hiljaisuudesta, luki siitä, hakeutui sen pariin ja huomasi käytännössä, miten tärkeää on sulkea suunsa ja korvansa ja pysytellä omissa oloissaan ilman häiriötekijöitä. Hiljaisuuden ansiosta hänen elämänsä laatu parani ja siksi hän päätti kirjoittaa kaikkien muidenkin kaltaistensa säntäilijöiden iloksi tämän mainion ja viisaan kirjan.

Kaipaus hiljaisuuteen ja vain itsensä kanssa olemiseen on ihmisen perustarve, ei mikään uusi keksintö, vaikka nykyään sitä esitellään lehdissä trendikkäänä muoti-ilmiönä. Jo ranskalaisfilosofi Blaise Pascal totesi, että nykyaika (1600-luku!) kiduttaa ihmistä ja että ihmiset ovat onnettomia siksi, etteivät malta olla hiljaa ja yksin, vaan täyttävät aikansa kaikenlaisella jonninjoutavalla puuhastelulla.

Koska meidän nykyaikamme, 2010-luku, vasta meluisa ja virikkeellinen onkin, on hiljaisuuden merkitys korostunut entisestään, mutta harva ymmärtää oikeasti sitä, millaisen hälyn keskellä joudumme jatkuvasti elämään ja millaisten virikkeiden äärelle me olemme itsemme tietoisesti asemoineet. Vielä harvempi näyttää tajuavan sitä, että siinä voi piillä ongelmiemme ydin.

Hiljaisuuteen vetäytyminen ei Kaggen mukaan tarkoita äänettömyyttä, vaan sitä, että pystyy löytämään hiljaisuuden omasta arjestaan ja sisältään ympäristön äänistä huolimatta. Se tarkoittaa myös sitä, että karsii elämästään ylimääräisen kohinan, keskeytykset, häiriöt ja kieltäytyy osallistumasta, kommentoimasta ja peukuttelemasta. Hiljaisuus ja tavoittamattomaksi ryhtyminen ovat Kaggen mukaan suurinta mahdollista nykyajan luksusta.

Omissa hiljaisissa oloissaan oleminen voi olla neulomista, luonnossa yksikseen liikkumista tai halkojen hakkaamista, ei välttämättä sitä, että lähtee kuukausien pituiselle hiihtovaellukselle Antarktikselle absoluuttiseen hiljaisuuteen tai meditoi tuntikausia risti-istunnassa joogaretriitissä. Kagge kokeili näitä kaikkia ja ymmärsi lopulta sen, että mitä rauhallisempaa ympärillä on, sitä enemmän kuulee.

Tämän kauniin pienen kirjan lukeminen on jo itsessään meditatiivinen ja hiljainen elämys. Kagge kirjoittaa hyvin ja hän pakottaa lukijan pohtimaan omaa elämäntilannettaan, muttei tee sitä hyökkäävästi ja provosoiden, vaan houkuttelee ajatuksia esiin vaivihkaisemmin. Kirjan loppuun päästyään tekee mieli sulkea heti kaikki häritsevät kanavat, lähteä yksin kävelylle ja pysyä hiljaa.

”Olen kuullut lukemattomia kertoja, että meidän osassamme maailmaa ei kärsitä aineellisesta köyhyydestä vaan ajan puutteesta. Kuulostaa hienolta, mutta se ei pidä paikkaansa. Meillä on kyllä tarpeeksi aikaa; elämä on pitkä, jos kuuntelemme useammin itseämme ja kohotamme katseemme.”

Tartu tähän:

1. Jos elämäsi on yhtä hulabaloota.

2. Jos sinusta tuntuu, ettei mihinkään ole aikaa.

3. Jos etsit itsellesi uutta suuntaa.

Elena Ferrante: Hylkäämisen päivät

Elena Ferranten Napoli-trilogia on huumannut lukijat ympäri maailmaa ja muistan kuulleeni Yhdysvaltain presidentinvaalien aikaan haastattelun, jossa Hillary Clintonkin kehui rentoutuvansa mieluiten juuri Ferranten kirjojen parissa.

Ferranten Hylkäämisen päivät (2017 WSOY, suom. Taru Nyström) ilmestyi ensimmäisen kerran suomeksi jo vuonna 2004 Avaimen kustantamana, mutta nousi esiin vasta Napoli-trilogian menestyksen ja uuden raikkaamman painoksen myötä. Tutustumisen Ferranteen voi hyvin aloittaa vaikka siitä.

Teos on pienimuotoisempi kuin valtava ja joka suuntaan rönsyilevä napolilaistrilogia ja silti lähestulkoon yhtä hyvä. Kirjan alussa, eräänä huhtikuun iltapäivänä, Olgan aviomies jättää hänet ja siitä alkavat hylkäämisen päivät, joiden aikana Olga koettaa vimmaisesti selvittää lähdön syitä ja vajoaa yhä syvemmälle tuskan ja epätoivon pyörteisiin.

Olga on rakentanut itsestään säröttömän. Hän on käyttäytynyt aina moitteettomasti ja kurinalaisesti. Hän malttanut mielensä kiihtymyksen hetkillä, eikä ole milloinkaan korottanut ääntään. Naimisiin menon jälkeen Olga on omistautunut aviomiehelleen ja lapsilleen ja riidat on selvitetty sivistyneesti keskustelemalla. Mutta siitä huolimatta – tai ehkäpä juuri siitä syystä – Olgan ehjän ulkokuoren alla paisui pelottava ahdistuksen ja vihan aalto.

Olga muistaa lapsuudestaan erään tapauksen, joka tunkeutuu hänen mieleensä nyt. Kahdeksanvuotiaana pikkutyttönä hän seurasi sivusta erään naapurustoonsa kuuluvan, iloa pursuavan perheenäidin muuttumista itkuiseksi ja raivokkaaksi sen jälkeen, kun tämän mies rakastui toiseen ja jätti naisen selviämään yksin kolmen pienen lapsen kanssa. Naisen romahdus jätti jälkensä Olgaan ja hän muistaa jo lapsena halveksuneensa naisen tapaa näyttä tuskansa ulospäin.

Olgan oma aviokriisi purskauttaa esiin kaikki ne tunteet, jotka hän on oppinut vuosien varrella patoamaan sisäänsä ja hänestä tulee juuri samanlainen: maaninen, epätoivoinen ja pakkomielteinen. Hän jättää huolehtimatta kodistaan ja lapsistaan, alkaa vainota miestään, eikä hänen hillitystä käytösksestään ole lopulta jäljellä mitään.

Ferrante kirjoittaa Olgan tuskan auki raivokkaasti. Olgan sisäinen myllerrys ja ulkoisen elämän kaoottisuus sekoittuvat yhteen ja niin sekoittuvat myös Olgan muistot elämästä aviovaimona Torinossa ja lapsuudesta Napolissa. Ferrante näyttää lukijalle sen, miten katkera ihmisestä tulee, jos elää vain muille ja unohtaa itsensä. Olgan hylkäämisen päivät alkoivat jo silloin, kun hän hylkäsi itse itsensä, se lienee Ferranten tärkein viesti.

Tartu tähän:

1. Jos haluat lukea raivokkaan tunneromaanin.

2. Jos suosit kielellistä laatua.

3. Jos haluat tietää, miltä ero tuntuu.

Kati Tervo: Iltalaulaja

Vietin lapsuuteni kesät Muroleessa samoissa maisemissa kuin taiteilija Ellen Thesleff aikanaan ja osin siitä syystä Thesleff on ollut kultakauden taiteilijoista aina kaikkein lähinnä sydäntäni.

Tänä syksynä meitä Ellen Thesleff –faneja hemmotellaan. Syyskuussa ilmestyi taidehistorioitsija Hanna-Reetta Scherckin teos Minä maalaan kuin jumala (2017 Teos), jota voidaan pitää ensimmäisenä perusteellisena tietokirjana Ellen Thesleffin taiteesta ja elämästä. Myös Kati Tervo on tarttunut aiheeseen vastikään ilmestyneessä romaanissaan Iltalauluja (2017 Otava).

Tervo kertoi syyskuussa Savoy-teatterin Kirja vieköön –tilaisuudessa saaneensa innoituksen Ellen Thesleffiä kohtaan vanhan sukulaistätinsä ansiosta. Äkkiväärä täti, joka ei tullut toimeen oikein kenenkään kanssa, halusi käydä vuosittain Ateneumissa katsomassa Thesleffin teoksia, joiden edessä täti suli, hänestä tuli kuin toinen ihminen ja Tervon kiinnostus unohdettua naistaiteilijaamme kohtaan heräsi.

Romaanissa eletään kesää 1945. Ellen matkustaa Helsingistä Lallukan taiteilijakodista kesäkuukausiksi Casa Biancan taloon Muroleeseen ja on malttamaton, sillä sota on ohi ja vihdoin hänellä olisi taas mahdollisuus keskittyä maalaamiseen suunnitelmallisesti ja keskeytyksettömästi.

Nuori Taimi on määrätty Ellenin aputytöksi ja tyttöä jännittää suuren taitelijan tapaaminen: ymmärtäisikö tämä suomea ollenkaan ja osaisiko Taimi toimittaa kaikki asiat oikein. Jo lapsena Taimi on salaa seurannut Kissasaaresta Casa Biancan elämää ja lumoutunut siitä.

Iltalaulaja on viipyilevä ja kaunis tarina maailmaa nähneen Ellenin ja lapsellisen Taimin kohtaamisesta kesällä 1945. Taimi viehättyy Ellenin epäsovinnaisesta elämäntyylistä ja alkaa haaveilla siitä, voisiko hänenkin tulevaisuutensa olla jossain muualla kuin Muroleessa ja säikyn äitinsä varjossa. Tervo on kuvannut nuoren tytön elämänjanoa ja ensirakkautta taidokkaasti ja koskettavasti.

Myös taiteilijan sielunmaisemaan Tervo on onnistunut sukeltamaan uskottavasti. Ellen maalaa vimmatusti ja rauhattomasti. Taidetta on synnyttävä ja tauluja on saatava kaupaksi, muuten hänelle niin rakas huvila ränsistyy korjauskelvottomaksi. Lopulta hän vangitsee Taimin sielukkaat kasvot kankaalle.

Kati Tervo kirjoittaa kauniisti ja kirjassa keskitytään tapahtumia enemmän tunnelmiin ja tunteisiin. Iltalaulaja lumosi minut ja jää mieleeni yhtenä vuoden 2017 parhaimmista kirjoista.

Tartu tähän:

1. Jos pidät haikeista tunnelmaromaaneista.

2. Jos olet kiinnostunut taiteesta.
3. Jos nuoren tytön kasvutarina kiinnostaa sinua.