Maylis de Kerangal: Haudataan kuolleet, paikkaillaan elävät

Yksi tämän vuoden hienoimmista romaaneista on tässä! Maylis de Kerangalin Haudatkaa kuolleet, paikkaillaan elävät (2016 Siltala, suom. Ville Keynäs ja Anu Partanen) on niin uljasta kielellistä ilotulitusta, ettei tämän ranskattaren verbaalista lahjakkuutta voi kuin ihailla.

Kielellisen hienouden lisäksi kirjan tarina on koskettava ja ajatuksia herättävä. Täyden kympin teos toisin sanoen!

Teinipoika Simon Limbres on lähtenyt parin kaverinsa kanssa rämällä pakettiautolla aamuyöstä meren rantaan. Aallot ovat sinä yönä erityisen hyvät. Pojat vetävät märkäpuvut ylleen ja surffaavat pari tuntia, kunnes kömpivät kohmeisina ja hampaat kalisten takaisin autoon. Simon istuu keskelle, eikä kiinnitä turvavyötä.

Matkalla auto ajautuu vasemmalle kaistalle, törmää valotolppaan ja pojat jäävät loukkoon ruhjoutuneeseen autoon. Simon Limbres on lentänyt törmäyksen voimasta päin tuulilasia ja hänen irrottamisensa autosta kestää kaksikymmentä minuuttia. Hänen sydämensä lyö yhä, mutta muuten hän on täysin tiedoton.

Sairaalassa Simonin auttamiseksi ei voida tehdä enää mitään. Poika todetaan aivokuolleeksi ja lääkärit alkavat suostutella äitiä ja isää antamaan luvan poikansa elinten käyttämiseksi toisten potilaiden hyväksi. Vanhemmille, joille pojan onnettomuudessa on jo tarpeeksi käsiteltävää, tilanne on vaikea.

Kerangalin teos on vuorokausiromaani ja siinä seurataan 24 tunnin ajan tapahtumia aivokuolleen Simon Limbresin ympärillä. Se käsittelee kouriintuntuvasti vanhemman tuskaa ja surua oman lapsensa menettämisestä. Siinä tarkastellaan sairaalahenkilökunnan tuntemuksia, kun nuoren potilaan eteen ei voida enää tehdä mitään. Se ottaa käsittelyyn myös lääkärien ja hoitajien väsymyksen sekä elinsiirto-operaatioiden täsmällisyyden ja kriittisyyden.

Kerangalin upeassa teoksessa on voimakkaampi imu ja intensiteetti kuin monessa jännärissä. Sydän (kirjaimellisesti!) jyskyttäen seuraa Simon Limbresin vahvan ja elinvoimaisen sydämen siirtämistä uuteen kehoon - toiselle ihmiselle, jolle Simonin kuolema antoi uuden elämän. Viimeiset sivut ovat lukijan juhlaa – niin huikaisevan hienosti Kerangal päättää kirjansa.

Suomentajille työ on varmasti ollut mieluinen mutta vaikea. Kerangalin lauseet ovat pitkiä (jopa yli sivun mittaisia!) ja polveilevia, mutta samanaikaisesti täysin ymmärrettäviä ja loogisesti eteneviä. Siltala on valinnut suomentajat oikein, sillä vain Ville Keynäksen ja Anu Partasen kaltaiset huipputaiturit voivat selvitä kunnialla tällaisesta urakasta.

Jos saan pyytää, lisää Kerangalia ja äkkiä!

Tartu tähän:

1. Jos rakastat hiottua kieltä.

2. Jos pidät intensiivisistä tarinoista.

3. Jos haluat lukea laatua.

Annamari Marttinen: Törmäys

Annamari Marttinen kirjoittaa uusimmassa kirjassaan Törmäys (2016 Tammi) kolmesta tavallisen ihmisen kauhuskenaariosta. 

Ensinnäkin jokaisen autoilijan painajaisesta eli siitä, että vahingossa törmää liikenteessä yhtäkkiä eteen tulevaan ihmiseen ja tulee aiheuttaneeksi jotain peruuttamatonta. Toiseksi siitä, että joutuu itse kaaharin töytäisemäksi ja kolmanneksi siitä, miten kauhealta tuntuisi menettää oma lapsi.

Aamu ajaa uutta mustaa autoaan, näprää kännykkäänsä ja törmää pöyräilijään, joka syöksähtää hänen eteensä juuri silloin, kun hänen katseensa on suuntautunut luuriin. 

Parikymppinen Miro polkee pyörää ja kuljettaa tarakalla tyttöystäväänsä Nadjaa, eikä huomaa Aamun autoa. Miro lentää törmäysksen voimasta kauemmas katuun ja Nadja luiskahtaa auton alle. 

Suvi saa tietää tyttärensä kuolleen ja Miron äiti poikansa halvaantuneen loppuiäksi. Kenenkään elämä ei ole onnettomuuden jälkeen enää ennallaan.

Marttisen kirja kattaa ajanjakson onnettomuuspäivästä Nadjan hautajaisiin ja vuorotellen kirjailija sukeltaa päähenkilöidensä Aamun, Miron ja Suvin aatoksiin. Miro tuntee syyllisyyttä siitä, että selvisi. Aamun syyllisyys on vielä sitäkin musertavampaa. Hän toivoisi voivansa palata ajassa taaksepäin, jolloin voisi tehdä kaiken toisin ja jarruttaa ajoissa. Suvi suree lastaan niin voimallisesti kuin vain lapsensa menettänyt voi surra.

Marttisen kirja näyttää kauhistuttavalla tavalla, kuinka pienestä kaikki voi joskus olla kiinni ja kuinka sattumanvaraista elämä toisinaan on. Muutaman sekunnin vilkaisu kännykkään väärällä hetkellä voi muuttaa kaiken. Liian nopea vauhti pyöräillessä voi johtaa traagisiin seurauksiin.

Marttinen kirjoittaa kouriintuntuvan rehellisesti ja aidon oloisesti. Hänen henkilöhahmojensa tuska ja tunteet tuntuvat lukijasta oikeilta. Hän kirjoittaa tyylilleen uskollisena tavallisista ihmisistä ja luottaa siihen, että ”tavallinen” auto-onnettomuuskin riittää hyvin romaanin aiheeksi. Ei hyvään ja koskettavaan tarinaan sen ihmeellisempiä juonenkäänteitä välttämättä tarvita.

Marttisen kirjan jälkeen ei tee hetkeen mieli vaihtaa edes radiokanavaa ajaessaan.

Tartu tähän:

1. Jos tavallisten ihmisten tarinat kiinnostavat sinua.

2. Jos inhoat yliampuvia juonenkäänteitä.

3. Jos pidät koskettavista kirjoista.

Kirja on saatu kustantajalta luettavaksi. Sillä ei ole ollut vaikutusta tämän tekstin sisältöön.

Tahar Ben Jelloun: Tyyntä Tangerissa

”Minä olen oman puolueeni ainoa jäsen; ei haittaa mitään, olen aina ollut yksin ja oikeassa.”

Nyt jos koskaan on hyvä aika tutustua loistavaan Tahar Ben Jellouniin, sillä hän saattaa muutaman viikon kuluttua napata itselleen Nobelin kirjallisuuspalkinnon.

Vuonna 1990 ilmestynyt pienoisromaani Tyyntä Tangerissa (Gummerus, suom. Annikki Suni) esittelee lukijalle marokkolaisen mielensäpahoittajan, mutta tämän vanhuksen katkeraa tilitystä lukiessa ei naurata kertaakaan. 

Kirjan päähenkilö, kahdeksankymppinen raihnas mies, marisee, ilkeilee ja syyttelee muita. Elämä on karsinut hänen ympäriltään ystävät, joita ei monta ole koskaan ollutkaan. Hän elää sairaana keskellä tyhjyyttä Tangerin kaupungissa ja päivät kuluvat hitaasti eteenpäin tylsinä ja samanlaisina.

Jäljellä on vain siivoojarouva, joka rumuudellaan ja typeryydellään ärsyttää miestä. Vaimo elää myös. Häntä mies ei ole koskaan kutsunut oikealla nimellä, vaan käyttänyt jotain sadoista haukkumanimityksistä. Lapset ovat liittoutuneet äitinsä kanssa ja se saa miehen kihisemään raivosta. Miksi kukaan ei käy katsomassa häntä! Miksi hänen huolensa eivät kiinnosta ketään! (Miksiköhän?)

Ikänsä muita moittinut mies pitää ilkeilyjään oikeutettuina ja muita herkkähipiäisinä ja huumorintajuttomina idiootteina. Silti mies haaveilee siitä, että joku tulisi ja kysyisi vointia. Hän toivoo, että joku istuisi viereen ja jaksaisi kuunnella hänen totuuksiaan. Mies aavistaa, että ystävällisyys voisi toimia, mutta ylpeys estää häntä muuttumasta.

Vaikka Jellounin romaani kertoo marisevasta marokkolaisvanhuksesta, on tarina niin universaali, että se voisi kertoa kenestä tahansa katkeroituneesta vanhuksesta. Jos on elämänsä kiusannut muita, ei ole mikään ihme, että lopun lähestyessä ei ole enää ketään jäljellä. Mutta myös yksinäisyyteen itsensä eristänyt ihminen kaipaa eniten toista ihmistä ja on surullista, ettei edes siinä vaiheessa pysty tulemaan puoleen väliin vastaan.

Jellounin tyyli on samanaikaisesti runollista ja ronskia. Samassa kappaleessa voidaan kirota siivojarouvan ulkonäköä ja pohtia samalla elämän tarkoituksta. Tyyntä Tangerissa on vaikuttava romaani ihmisestä, jonka elämä meni vinoon kunnian, itsekkyyden ja katkeruuden takia.

Tartu tähän:

1. Jos haluat lukea laatua.

2. Jos sinulla ei ole aikaa paksulle kirjalle.

3. Jos universaalit ihmistarinat kiinnostavat sinua.