Jussi Valtonen: He eivät tiedä mitä tekevät

On hienoa kirjoittaa vuoden viimeisenä päivänä Jussi Valtosen Finlandia-palkitusta teoksesta He eivät tiedä mitä tekevät (2014 Tammi). Se on uskomattoman hieno, valtavan suuri ja piinallisen tarkkanäköinen tarina meidän ajastamme ja palkintonsa toden totta ansainnut.

Kirja kertoo amerikkalaisesta professorista Joe Chayefskista, joka tempaistaan keskelle häikäilemättömien eläinaktivistien, törkeän yritysmaailman ja tutkijoistaan piittaamattoman yliopiston väliseen taisteluun, jossa kaikki keinot ovat sallittuja ja kukin tavoittelee vain omaa etuaan. Samalla Joe joutuu palaamaan muistoissaan taaksepäin, tutkijanuransa alkutaipaleenseen Suomessa.

Aika Suomessa oli Joelle yhtä kärsimystä. Laitoksella kukaan ei tervehdi, hymyile tai keskustele. Ulkona on ainainen hämärä. Kotona häntä odotti Alina, ahdistunut vaimo, joka hoiti parin pientä vauvaa Samuelia ja toivoi, että Joe sopeutuisi, sitoutuisi ja lakkaisi puhumasta paluusta kotimaahansa. Ero tuli ja isän ja pojan välinen side katkesi, kunnes parikymmentä vuotta myöhemmin Alina ilmoittaa Samuelin olevan Yhdysvalloissa. Joen on vihdoin kohdattava myös ne asiat, jotka hän olisi voinut menneisyydessään tehdä toisin.

Jussi Valtosen supertarkka röntgenkatse näkee kaiken. Henkilöidensä kautta hän tarkastelee Suomea ja suomalaisuutta, Amerikkaa ja amerikkalaisuutta, yritysten harjoittamaa vilunkipeliä, epäeettistä markkinointia, lain porsaanreikiä, vanhempien ja lasten välisiä tulehtuneita suhteita, kaiken psykologisointia, piittaamattomuutta, itsekkyyttä, ennakkoluuloisuutta, maailmankuvien mustavalkoisuutta, sukupolvesta toiseen jatkuvaa ohi puhumista, rakkaudettomuutta, kaipuuta johonkin, valtavan kokoisia elämän ja kuoleman kysymyksiä sekä eteenpäin vyöryvää kaoottista maailmanmenoa.

Valtonen näyttää 2010-luvun lukijoille, minkälaisessa maailmassa me oikein elämme ja tekee sen viiltävän tarkasti ja uskomattoman moniulotteisesti. Vaikka kirja on paksu, siinä ei ole sivuakaan liikaa. Valtosen jumalallinen katse porautuu sekä yksilöiden syvimpien tuntojen tasolle että heitä ympäröivän, yhä monimutkaisemmaksi kehittyvän maailman tasolle. Huonomman kirjoittajan käsissä näin järkälemäinen kokonaisuus ei pysyisi kasassa. Valtosen taitavista hyppysistä yksikään langanpätkä ei irtoa omille teilleen.

Valtonen tarkkailee maailmaa ja henkilöitään viileän analyyttisesti. Hän ei asetu kenenkään puolelle ja jättää moralisoinnin muille. Onneksi, sillä nyt lukija joutuu tekemään kaiken työn itse ja saattaa samalla jopa onnistua avartamaan omaa maailmankuvaansa.

Isä armahda heitä, sillä he eivät tiedä mitä tekevät, anoo Jeesus ristillä Jumalalta. Samaan tapaan kukin Valtosen henkilöhahmoista anoo jeesuksena omasta näkövinkkelistään armahtamaan muita: heitä, jotka eivät tiedä mitä tekevät. Jeesus näki enemmän kuin aikalaisensa, mutta Valtosen henkilöhahmoista kenelläkään ei ole kokonaiskuvaa, eikä kukaan ole valmis katsomaan asioita toisin. Armahduksen huutaminen toisille on niin paljon helpompaa kuin itsensä katsominen peiliin.

Mutta menikö Finlandia-palkinto oikeaan osoitteeseen? Monen kriitikon mielestä ei. Romaanin olisi kuulemma pitänyt olla taiteellisempi ja jotkut päätyivät jopa moittimaan palkinnon tämänvuotista päättäjää, Anne Brunilaa, väärästä kirjallisuusmausta.

Nyt taisivat mennä kriitikoiden puurot ja vellit pahasti sekaisin. Finlandia-palkintoa ei myönnetä pelkästään taiteellisten ansioiden perusteella, eivätkä kuusi ehdokkasta koskaan  koostu niistä kaikkein taiteellisimmista tai kokeellisimmista romaanitaiteen helmistä. Niitä kirjoja varten on olemassa aivan muut kirjallisuuspalkinnot.

Finlandia-palkinto on ennen kaikkea lukijoiden palkinto. Siinä etsitään hyvin kirjoitettua romaania, joka kiinnostaa suurta yleisöä. Palkinnon itsevaltiaaksi myöntäjäksi valitaan sen vuoksi useimmiten henkilö kirjallisuuskentän ulkopuolelta. Henkilö, joka edustaa lukijoiden suurta joukkoa. Vuonna 2014 tuo lukijoiden edustaja oli Anne Brunila, jonka kirjallisuusmaku on aivan yhtä oikea kuin kenen tahansa muunkin lukijan. Siksi palkinto meni jälleen kerran täysin oikealle kirjalle.

Tartu tähän:

1. Jos haluat ymmärtää nykymaailman menoa.

2. Jos haluat lukea vuoden 2014 parhaan lukuromaanin.

3. Jos inhoat pinnallista hömppää.

Tanja Pohjola: Lintu pieni

Esikoisromaanien taso on ollut tänä vuonna erityisen kova. Tommi Kinnusen Neljäntienristeys ja Anni Kytömäen Kultarinta ylsivät Finlandia-ehdokkaiksi saakka ja Pajtim Statovcin Kissani Jugoslavia voitti ansaitusti Helsingin sanomien arvostetun esikoispalkinnon.

Sitten on vielä Tanja Pohjolan Lintu pieni (2014 Atena). Kirja, jota harva kriitikko tai lukija on huomannut, mutta joka ansaitsisi saada osakseen samanlaista suitsutusta kuin kolme edellä mainittua. Jonain toisena vuonna tämä olisi voinut kahmia koko pöydän puhtaaksi ja onneksi se sentään nostettiin Runeberg-palkintoehdokkaaksi.

Minun sydämeeni tämä pieni surullinen tarina hyljätystä tytöstä porautui niin, että nostan Pohjolan romaanin omalla listallani viime vuoden parhaaksi kotimaiseksi lukuelämykseksi. Kunpa se nyt Runeberg-palkintoehdokkuuden myötä nousisi paremmin lukijoiden tietoisuuteen.

Lintu pieni kertoo tarinan Doroteasta, olemattomasta tytöstä, jonka äiti on lukinnut pikkusisaren kanssa ullakolle vierashuoneeseen, koska heilastelee itse alakerrassa arvovieraan, harmaahapsisen herran kanssa. Yksitoista päivää tytöt viruvat huoneessa nälissään ja kylmissään ja odottavat pääsevänsä ulos. Mutta kukaan ei tule. Ja viimeistään puolessa välissä lukija jo aavistaa sydän syrjällään, mitä lopulta tuleman käy.

Aikuisena Dorotea keksii itselleen menneisyyden. Hän uskottelee kaikille olevansa Dora, Helsingissä syntynyt ja ikänsä elänyt luonnontieteen professorin orvoksi jäänyt tytär. Lapsuudesta saakka Doroteaa painaneet syyllisyys ja häpeä kasvavat päivä päivältä ja käyvät lopulta ylivoimaisiksi ohittaa, kun kotiseudulta Helsinkiin tullut Taimi pyytää saada yösijaa pienen sairaan tyttärentyttärensä kanssa. Dorotea ei voi enää paeta.

Tanja Pohjola kuljettaa riipaisevaa hylätyn lapsen tarinaa kahdessa aikatasossa. Toinen kertoo sisarusten päivistä lukitulla ullakolla Viipurissa vuonna 1944 pommitusten jylistessä välillä lähempänä ja välillä kauempana. Toinen aikataso kertoo aikuisen Dorotean ensiaskelista tuoreena aviovaimona muusikkomies Oton rinnalla syyllisyyden musertava taakka rinnassaan.

Varsinkin kuvaukset lapsista suljetulla ullakolla ovat kouriintuntuvan surullisia. 12-vuotias Dorotea yrittää olla vankeudessa vahva ja lohduttaa pikkusisartaan. Hän keksii sisarelleen tarinan lintumies Grejuksesta, jotta aika kuluisi nopeammin ja jotta Mari ei pelkäisi. Nenäliinapaketti on monta kertaan tarpeen ullakkokohtauksia lukiessa.

Vaikka Lintu pieni on itkettävän surullinen kirja, sen lukemista ei hetkeäkään kadu. Kiitos Tanja Pohjola, kun kirjoitit tämän kirjan.

Tartu tähän:

1. Jos lasten hätä koskettaa sinua.

2. Jos haluat lukea tarina, joka jää mieleen.

3. Jos haluat tutustua uuteen kotimaiseen lupaukseen.

Lukuneuvojana kansanedustaja Päivi Lipponen

Kansanedustaja Päivi Lipponen tunnustautuu ahkeraksi lukijaksi ja erityisen lähellä hänen sydäntään on historia – onhan hän työskennellyt ennen kansanedustajuutta pitkään historianopettajana ja väitellyt tohtoriksi historiaa liippaavasta aiheesta, suomalaisen kansakoululaitoksen perustamisesta.  

Kiireisenä kansanedustajana hän pyrkii aina raivaamaan kalenteristaan aikaa myös lukemiselle. Blogini lukijoille hän haluaa suositella erityisesti elämäkertoja ja historiallisia romaaneja. Niitä lukemalla kun oppii mukavasti myös faktoja. Jotta ymmärtäisi nykypäivää, on ymmärrettävä historiaa.

Päivi Lipponen suosittelee:

1. Traudl Junge: Viimeiseen saakka: Hitlerin sihteerin muistelmat (2004 WSOY)

”Jungen ainutlaatuinen muistelmakirja avaa oven Euroopan vihatuimman ja halveksituimman ihmisen yksityisyyteen. Nuori Traudl Junge palkattiin Hitlerin yksityissihteeriksi. Hän sitoutui tehtäväänsä, ystävystyi Eva Braunin kanssa ja seurasi pariskuntaa bunkkeriin asti. Erityisen kiinnostavat luvut kertovatkin juuri viimeisistä päivistä bunkkerissa – kiristyvästä tunnelmasta ja lopullisesta romahduksesta.”

”Tarina panee miettimään sitä, mikä on ihmisen oma vastuu, kun hän tekee työtä tuhoavan järjestelmän hyväksi. Myös Junge joutui vastaamaan rikoksistaan Hitlerin alaisena. Hän kuvaili esimiestään miellyttäväksi ihmiseksi ja kertoi, etteivät hänen hälytyskellonsa koskaan soineet. Natsivallan tekoja hän ei hyväksy, vaan sanoo viisaasti: En tiennyt, mutta minun olisi pitänyt ottaa selvää. Lukija voi itse miettiä, kuinka syyllinen nuori nainen oli.”

2. Tadeusz Borowski: Kotimme Auschwitz (2005 Like)

”Vierailin 7-vuotiaana lomamatkalla Auschwitzissä. Muistan kuinka hikoilin punaisen Saabimme takapenkillä ja kummastelin vanhemmilleni, mihin museoon olimme taas matkalla. Järkytyin perusteellisesti hiuskasoista, harjakasoista, silmälasikasoista, tekoraajaröykkiöistä, riutuvista vanginkuvista, kaasukammiosta ja polttouunilaveteista. Sen jälkeiset 40 vuotta olen lukenut ja yrittänyt ymmärtää, miksi tuo hirveys saattoi tapahtua?”

”Puolalainen Tadeusz Borowski joutui leirille, koska oli kommunisti. Natsit kun halusivat juutalaisten lisäksi tuhota kaikki romanit, homot, vammaiset ja vasemmistolaiset. Kirjassaan Borowksi kertoo, kuinka mielettömyydessä oppi elämään; kuinka leiri toimi ja järjestyi kodiksi. Hän itse pääsi hyväkuntoisena etuoikeutettujen joukkoon ja tyhjensi työkseen vaunuja, kun kuljetukset saapuivat laiturille.”

”Vaikka Borowski jäi henkiin, ei leiri lähtenyt hänestä koskaan. Hän ei kyennyt elämään kokemansa kanssa vapaudessa, vaan teki itsemurhan vuonna 1951.”

David Benioff: Varkaiden kaupunki (2008 WSOY)

”Kun kävelee kauniissa Pietarissa, jonne Helsingistä matkustaa Allegrolla muutamassa tunnissa, on hyvä muistaa myös kaupungin murheellinen menneisyys. Toisen maailmansodan aikaan Saksa piiritti Leningradin kaupunkia yli 900 päivää. Ihmiset näkivät nälkää, tapettiliisterit ja kotieläimet syötiin. Puistonpenkit pilkottiin polttopuiksi. Yli 600 000 ihmistä kuoli.”

”David Benioff kertoo veijaritarinan kahdesta nuorukaisesta Levistä ja Koljasta, jotka päätyvät poliisin huostaan. Heidän onnekseen eversti Gretsko tarvitsee täytekakkuunsa kananmunia ja kaksikko saa mahdollisuuden pelastaa henkensä. Heidän olisi vain löydettävä 12 kananmunaa. Mahdoton tehtävä kaupungissa, jossa ruokaa ei yksinkertaisesti ole.”

Zhisui Li: The private life of Chairman Mao (1996 Random House)

”Kiinan historia on ollut jo pitkään kiinnostuksen kohteenani ja paras puhemies Maosta kirjoitettu teos on tämä hänen henkilääkärinsä muistelmat. Zhisui Li valittiin syntyperästään huolimatta suureen ja vastuulliseen tehtävään. Hänen tuli pitää huolta johtajasta ja olla käytettävissa vuorokauden ympäri. Virheisiin ei ollut varaa. Zhisui Lin oli omistettava koko elämänsä Maolle, mutta samalla hän pääsi harvinaisen lähelle johtajaa ja tämän arkea.”

”Kirja on mainio kurkistus maailmaan, jossa rajaton valta on yhdellä ihmisellä ja kaikki toimivat kritiikittä hänen ympärillään. On kiinnostavaa tietää, millainen henkilö puhemies Mao oli – hän, jonka kuvan juurella jokainen matkalainen Kielletyn kaupungin portilla mielellään ikuistaa itsensä.”

Eugen Ruge: Vähenevän valon aika (2012 Atena)

”Lähihistorian tutkimisessa on erityisen kiinnostavaa se, että itsellään on lukijana muistikuvia ja tunnelmia tapahtumista. Voi miettiä kuinka oikein tai väärin ymmärsi asiat, kun suuri kokonaiskuva ei ollut selvillä. Vietin nuorena pari päivää Itä-Berliinissä. Tuolloin rajamuodollisuudet olivat pitkälliset. Öisin konekiväärit rätisivät rajametsikössä ja koirat haukkuivat. Pelon ilmapiiri oli käsin kosketeltava.”

”DDR on historiaa. Nykyisin on vain yksi Saksa. Rugen teos on kuvaus elämästä kommunistisessa Itä-Saksassa. Hän kertoo sukutarinan kommunistisessa järjestelmässä yläluokkaan kuuluvasta perheestä. Siitä kuinka siihen noustiin, kuinka asema taattiin ja miten ihmisiä palkitiin.”

”Kun lukee näitä kuvauksia, voi itse pohtia, kuinka olisi asemoinut oman elämänsä kyseisessä järjestelmässä. Olisiko ollut innokas puolueen soturi? Olisiko vastustanut järjestelmää ja demokratian puolustajana uhrannut elämänsä ja perheensä vankilakierteeseen ja epäkansalaisuuteen? Olisiko sulkenut silmänsä ja korvansa ja keskittynyt vain viljelemään puutarhaansa?”

Hyviä lukuelämyksiä!

Jhumpa Lahiri: Tulvaniitty

Subhash ja Udayan ovat veljeksiä Intian Kalkuttasta ja täysin erilaisia. Subhash, veljiestä vanhempi, on aina ollut varovainen, rauhallinen ja tottelevainen. Hän viihtyy yksin omissa oloissaan, eikä ole koskaan aiheuttanut vanhemmilleen huolta.

Toisin on Udayanin laita. Nuorempi veli on aina ollut levoton. Kotoa karkaileva, villi ja rohkea, joka saa vanhemmat huolesta sekaisin. Udayan houkuttelee Subhashin kaikenlaisiin konnuuksiin mukaan, eikä Subhashin auta kuin totella, sillä vanhemmat ovat käskeneet veljesten pitää toisistaan huolta.

Nuorena miehenä tulisieluinen Udayan kiinnostuu yhteiskunnallisista epäkohdista, joita Intiassa riittää. Röyhkeät maanomistajat häätävät viljelijät kodeistaan taivasalle. Kapinat tukahdutetaan väkivalloin. Laki ei tunnu olevan kaikille sama. Udayan haluaa muuttaa Intian paremmaksi paikaksi elää, myös kastittomille ja muille köyhille ja ajautuu vähitellen mukaan kommunistisen liikkeen toimintaan.

Kiltti ja tunnollinen Subhash puurtaa koulussa ja päätyy Yhdysvaltoihin opiskelemaan meribiologiaa. Veljesten välinen tiivis yhteys katkeaa, kunnes Subhash joutuu palaamaan takaisin Intiaan. Siitä eteenpäin Subhash kantaa menneisyyttä mukanaan, myös konkreettisesti.

Jhumpa Lahiri on taitava kirjoittaja. Hän julkaisee teoksia harvoin – tätä uutta Tulvaniittyäkin (2014 Tammi, suom. Sari Karhulahti) saatiin odottaa viisi vuotta. Ja se näkyy. Lahirin kirjat ovat viimeisen päälle hiottuja, taidokkaita tarinoita, joissa kerrotaan isoja asioita: rauhallisesti ja hätäilemättä. Hän ei todellakaan ole mikään vauhdikkaiden juonenkäänteiden kehittelijä, vaan luo sen sijaan hienovireisiä ja tarkkanäköisiä psykologisia romaaneja.

Tulvaniityn teemat ovat samat kuin hänen koko tuotannossaan. Millaista on siirtolaisen elämä uudessa maassa. Kun ei oikein tunnu kuuluvansa mihinkään. Kokee ulkopuolisuutta vuodesta toiseen. Kotimaakaan ei tunnu enää oikealta. Vuodet muualla ovat jättäneet jälkensä. Missään ei ole kuin kotonaan.

Lahiri käsittelee tarinassaan myös sitä, kuinka ihmisen olisi tärkeää elää sellainen elämä, joka tuntuu oikealta. Tämän kirjan onnettomimmat ihmiset ovat niitä, jotka etsivät onnea koko ajan jostain muualta kuin tästä ja nyt. Toiset jäävät haikailemaan menneitä ja toiset kurottavat johonkin kauemmas, eteenpäin, tulevaisuuteen. Ja elämä jää elämättä. 

Lahiri porautuu taitavasti ja tarkasti ihmismielen syövereihin. Tulvaniitty on surumielinen, kaihoisa ja hienosti kirjoitettu tarina. Taattua Lahiri-laatua. 

Tartu tähän:

1. Jos haluat lukea laatua ja kaunista kieltä.

2. Jos inhoat kliseistä hömppää.

3. Jos pidät viipyilevistä tarinoista.