Pauli Aalto-Setälä ja Mikael Saarinen: Innostus

Suomessa riittää yrittämisen ja innostuksen tappavia sananlaskuja. Joka kuuseen kurkottaa, se katajaan kapsahtaa. Suutari pysyköön lestissään. Kell’ onni on, se onnen kätkeköön. 

Näitä kun tarpeeksi toistellaan, ei ihme, että ihminen alkaa uskoa siihen, ettei yrittäminen kannata ja innostuminen saa ihmisen näyttämään naiivilta ja naurettavalta höhlältä. Työstään nyt viimeksi kannattaisi innostua. Ensin työ, sitten huvi, sanotaan ja ilmaistaan samalla epäsuorasti, etteivät nämä kaksi asiaa ainakaan yhteen kuulu.

Pauli Aalto-Setälä ja Mikael Saarinen ovat kirjoittaneet kirjan Innostus: myötämanipuloinnin aakkoset (2014 Talentum), koska haluavat saada innostuksentappamismentaliteettiin muutoksen. Kirjansa he jakavat kahteen osaan: ensimmäisessä osassa käsitellään innostuksen syntyä, ylläpitoa ja tuhoajia ja toisessa osassa keskitytään innostamiseen – siihen, miten saada muut innostumaan omasta asiastaan.

Tutkimusten mukaan innostuneisuus on kannattavaa sekä yksilön itsensä kannalta että taloudellisesti. Innostavat työyhteisöt ovat niitä, jotka parhaiten pärjäävät. Intohimoisen innostuneesti työhönsä suhtautuvat työntekijät ovat tuottavampia ja aikaansaavampia ja kaiken kaikkiaan elämässään onnellisimpia ovat juuri ne innostuneet ihmiset.

Kaksikko todistaa lukijalle, ettei innostuminen ole mitään amerikkalaista tekohauskaa pelleilyä. Työyhteisössä innostuminen näkyy yhteen hiileen puhaltamisena, olennaiseen keskittymisenä, läsnäolona ja avoimuutena sekä yhdessä jaettuna tunteena siitä, että ollaan menossa oikeaan ja samaan suuntaan. Siihen ei päästä järjestämällä hassunhauskoja luovuusleikkejä kerran vuodessa tyhy-päivän yhteyteen, vaan koko organisaation ilmapiirin ja käytäntöjen tulee tukea innostuneisuutta.

Yksilötasolla tärkein innostuksen lähde on työn sisältö: tunne siitä, että oma työ on merkityksellistä ja sellaista, missä kokee olevansa omimmillaan ja parhaimmillaan. Autoritäärinen johtaminen, liika byrokratia, epäonnistumisten kyttääminen ja syyllisten etsiminen estävät takuuvarmasti innostuksen roihahtamisen.

Kirjassa ei syytetä kaikesta epäonnistunutta johtamista, vaan painotetaan sitä, että innostuksensa asteeseen voi jokainen myös itse vaikuttaa. Omaa innostustaan voi lisätä harjoituksilla, joita kirjassa tarjoillaan useita. Aina se ei kuitenkaan riitä. Toisinaan pinttynyt organisaatiokulttuuri estää yksilön kehittymisen innostuksen tiellä ja silloin tarvitaan radikaalimpia toimia. Koska työ haukkaa niin suuren osan ihmisen elämästä, on ankeuttavalle organisaatiolle joskus parasta sanoa hyvästit. 

Tartu tähän:

1. Jos innostuksesi on kateissa.

2. Jos työilmapiirisi on ankea.

3. Jos olet esimies tai johtaja ja uskot (tai et usko) innostuksen voimaan.

Lukuneuvojana kirjailija Lauri Viita

”Rohkeutta ei ole pitää aina silmiä auki. Rohkeutta on uskaltaa sulkea ne joskus.”

- Lauri Viita -

Kirjailija Lauri Viita (1916 - 1965) ei ollut mikään mieto keskitien kulkija. Hän oli mies, jota joko ihailtiin tai vihattiin. Hän osasi miellyttää ja ärsyttää ja sai lähipiirinsä käyttäytymisellään usein raivon valtaan. Voimanero, joka ei tuntenut kompromisseja, kuvaili miestään Aila Meriluoto.

Nerouden taustalla oli sairaus. Elinaikanaan Viita diagnosoitiin skitsofreenikoksi, mutta myöhempi tutkimus on osoittanut, että hän kärsi todennäköisemmin maanis-depressiivisyydestä eli nykykielisesti kaksisuuntaisesta mielialahäiriöstä. Viidan aikalaisten hurjia kuvauksia lukiessa tulee väistämättä mieleen tänä vuonna ilmestynyt mielen sairauksien tärkeä puolustuspuhe: Päivi Storgårdin Keinulaudalla (2013 Schildts & Söderströms). On hämmästyttävää huomata, miten vähän mikään on muuttunut kuudessakymmenessä vuodessa.

Viita kirjoitti Tampereen Pispalan maailmankartalle pääteoksessaan Moreeni (1950 WSOY), jota työsti sinnikkäästi lähes vuosikymmenen ajan. Ensimmäiseen versioonsa hän tosin oli niin tyytymätön, että poltti koko roskan ja aloitti alusta. Ennen Moreenia Viita oli ihastuttanut lukijoita runokokoelmassaan Betonimylläri (1947 WSOY).

Lauri Viidalla oli tapana lukea kaunokirjallisuutta ääneen kirjailijapuoliso Aila Meriluodon kanssa. He lueskelivat toisilleen vuorotellen muun muassa Joel Lehtosen Putkinotkoa ja Aleksis Kiven Seitsemää veljestä. Toisinaan Viita uppoutui saman teoksen syövereihin pitkiksi ajoiksi ja antoi ajatustensa pyöriä villisti samaa rataa yhä uudestaan ja uudestaan.

Mistä teoksista Lauri Viita ammensi aineksia omiin kirjoihinsa? Mitä teoksia hän omalta ajaltaan suosittelisi nykylukijalle? Aila Meriluodon ja Yrjö Varpion kirjoittamien  kirjojen perusteella ainakin näitä: 

Lauri Viita suosittelee:

1. F. M. Dostojevski: Idiootti

”Maailman paras romaani.” (alkuperäinen sitaatti)

2. Rafael Karsten: Inkavaltio ja sen kulttuuri (1946 Tammi)

”Tätä inspiroivaa teosta luin paljon ns. näytelmäkaudellani. Moni ei taida tietääkään, että minulla oli monenlaisia näytelmäideoitakin kehiteltyinä. Moreenin kirjoittaminen vei sittemmin kaiken aikani ja näytelmien rustaaminen jäi.”

2. I.K Inha: Maantiede ja löytöretket I-IV (1912-1926 WSOY)

”Löysin vaimoni isän kirjahyllystä tämän kiehtovan kirjasarjan, jonka luin heti kannesta kanteen. Jotkut tutkijat sanovat, että ainakin teoksessani Kukunor näkyy selvästi näiden kirjojen vaikutus.”

3. Kaarlo Marjanen: Nuolia sumusta (1946 WSOY)

”Näihin hienoihin aforismeihin palaan aina uudestaan.”

4. Antoine de Saint-Exupéry: Siipien sankarit (1945 Tammi)

"Sodan jälkeen tämä teos nousi lempikirjojeni joukkoon. Siinä ovat ihailemani luonto ja luonnonvoimat niin keskeisessä osassa. Myöhemmät tutkijat näkevät tässä selviä yhtymäkohtia esimerkiksi Moreenissa käyttämääni luonnonsymboliikkaan."

5. Soren Kierkegaard: Kuolemansairaus

”Kun mieleni oli jo järkkynyt ja minua hoidettiin Lapinlahden sairaalassa Helsingissä, tutustuin tähän filosofiseen teokseen. Toisteleva ja jankkaava tyyli sopi hyvin sen hetken mielentilaani ja luin siitä otteita kovaan ääneen myös sairaalassa vieraileville ystävilleni.”

Lähteet: Aila Meriluoto: Lauri Viita: legenda jo eläessään (1974 WSOY) ja Yrjö Varpio: Lauri Viita: kirjailija ja hänen maailmansa (1973 WSOY)

Huom! Sitaatit muokattu lähdeteosten perusteella. Alkuperäiset sitaatit mainittu erikseen.

Hyviä lukuhetkiä!

Maria Jotuni: Huojuva talo

Suomessa ei ole tapana mennä kolkuttelemaan naapurin ovelle, vaikka seinän toiselta puolelta kuuluisi minkälaista huutoa tahansa. Työkaveri ei hevin ota puheeksi kollegan mustelmaista olemusta - kyllähän sitä itsekin tulee toisinaan kompuroitua. Täällä pidetään arvossa sitä, että ihmisten annetaan olla omissa oloissa. Muiden ongelmat nähdään vasta, kun on pakko. Silloin on yleensä jo aivan liian myöhäistä.

Maria Jotunin Huojuva talo (kirjoitettu 1935, julkaistu 1963) avaa oven naapuriin - sinne mistä huuto kuuluu. Se on äärimmäisen vaikuttava tarina eräästä avioliitosta, jossa kaikki on vinksallaan. Huojuva talo kertoo sen tavallisen tarinan: arka ja kiltti tyttö ihastuu nuoren miehen rehvakkaaseen itsevarmuuteen. Pari menee naimisiin ja miehen käytös muuttuu pikku hiljaa. Mustasukkainen mies ahdistaa vaimonsa yhä pienempään tilaan, joka alistuu kaikkeen.

Mies muuttuu yhä julmemmaksi ja väkivaltaisemmaksi. Vaimo muuttuu kyyristeleväksi pelokkaaksi eläimeksi, jonka itsekunnioitus hiipuu vähitelleen kokonaan. Kaikki muuttuu karmeammaksi, kun tähän yhtälöön syntyy lapsia. Ja kun vihdoin joku kuulee huudot ja huomaa mustelmat, on kaikki melkein menetetty. Lukijan onneksi Jotuni jättää kuitenkin sysimustaan tarinaansa toivon.

Enkelimäisen Lean ja narsistisen Eeron tarina puistattaa. Jotuni on onnistunut kuvaamaan kirjassaan hienosti sitä kieroutunutta ilmapiiriä, joka muuttuu vähitellen yhä ahdistavammaksi ja kuristavammaksi. Uusi Jotuni-elämäkerta (Kari Tarkiainen: Maria Jotuni: vain ymmärrys ja hymy. Musarum minister, 2013) vihjailee, että kirjailija itse joutui kokemaan jotain vastaavaa ja lukijana uskoo helposti, että todentuntuisen tarinan taustalla on ollut jotain omakohtaista.

Huojuva talo antaa Leassa kasvot kaikille perheväkivallan ja narsistien uhreille. Se näyttää lukijalle, miten ovelasti narsisti kutoo verkkonsa uhrinsa ympärille ja miten vaikeaa kiristyvästä ansasta on rimpuilla irti. Huojuvan talon jälkeen ymmärtää paremmin, miten tärkeää muiden on puuttua tilanteeseen. Perhehelvetin uhreilla ei ole uskallusta ja voimia siitä itse irtautua.

Tartu tähän:

1. Jos haluat lukea klassikon, joka ei ole menettänyt tehoaan.

2. Jos arkielämän kuvaus kiinnostaa sinua.

3. Jos pidät psykologisesta ihmiskuvauksesta.

Erik Axl Sund: Varistyttö

Tukholmalaispoliisi Jeanette Kihlberg on kohdannut urallaan monia kauheita rikoksia, mutta mihinkään näin kammottavaan hän ei ole koskaan ennen törmännyt. 

Ratakiskoilta löytyy jätesäkkiin sullottuna nuoren pojan muumioitunut ruumis. Sitten löytyy toinen kuoliaaksi ruhjottu lapsi. Kolmannen uhrin kohdalla Jeanette tajuaa lähestyvänsä todellista pahuuden ydintä. Carl Larssonin maalausten hempeästä lapsi-idyllistä ei ole tässä teoksessa jäljellä siveltimenvetoakaan.

Varistyttö (2014 Otava, suom. Kari Koski) aloittaa samannimisen trilogian, josta povataan ensimmäistä kunnon haastajaa Stieg Larssonin maailman valloittaneelle millennium-trilogialle. Kirjailijanimi Erik Axl Sundin takaa löytyy kaksikko Jerker Eriksson ja Håkan Axlander ja ainakin kotimaassaan Ruotsissa Varistyttö-sarja on noussut suureen suosioon.

On myönnettävä, että Varistyttö on vetävästi kirjoitettu ja sopivasti koukuttava jännityskirja. Siinä on kiinnostavat henkilöhahmot ja juonikin yllättää. Loppu jää mukavasti kutkuttamaan. Varistyttö ei ole kliseinen tusinadekkari ja kierossa juonessa on  onnistuttu saavuttamaan jotain uutta. Mutta.

Varistyttö on myös uskomattoman raaka kirja. Raiskauksia, pahoinpitelyjä, piiskaamista, hakkaamista, hyväksikäyttöä, kidutusta ja kaikissa näissä kuvottavissa hirmuteoissa uhreina lapset. Ruotsissa riehuvan murhaajan lisäksi juoneen sekotetaan vielä kansainvälisistä kamaluuksista pahimpia: Sierra Leonen lapsisotilaiden kokemat kauheudet ja pieni viipale Stalinin ajan Venäjän kurjuutta ja nälänhätää. Varistyttöön on ängetty yksien kansien sisään kaikki maailman kuvottavin pahuus.

Hirveyksiä vyörytetään lukijalle lähes joka toisella sivulla ja kuvailu on äärimmäisen yksityiskohtaista, suorastaan mässäilevää. Oksennus nousee kurkkuun monessa kohtaa ja viimeistään kirjan puolessa välissä pysähtyy miettimään, miksi ihmeessä luen tällaista.

Varistyttö on yhä väkivaltaisemmaksi yltyneen jännityskirjallisuuden väkivaltaisin päätepiste. Tämän pahemmaksi ei juonta enää pysty kehittämään. Sama kehitys on nähtävissä televisiossa, jossa rikossarjat käsittelevät aina vain raaempia rikoksia. Eivätkö nykyjännärien tekijät keksi mitään muuta uutta kuin lisätä väkivallan määrää? Vai onko syy meissä lukijoissa ja katsojissa? Eikö meille enää riitä mikään?

Varistytön jälkeen alkaa kummasti kaivata vanhoja salapoliisiromaaneja – kilttejä murhamysteerejä, jotka ratkaistaan älyllä, ei patologin pöydällä. Väkivallan voittokulun soisi jo päättyvän.

Tartu tähän:

1. Jos haluat lukea kirjan, joka varmasti puhuttaa.

2. Jos haluat koukuttua.

3. Jos et vähästä hätkähdä.

Kirja on saatu kustantajalta luettavaksi. Sillä ei ole ollut vaikutusta tämän tekstin sisältöön.

Riikka Pulkkinen: Iiris Lempivaaran levoton ja painava sydän

Iiris Lempivaaran elämä on alkanut kolme kertaa. Hedelmöityksen hetki oli ensimmäinen ja toinen se, kun Iiris tapasi Aleksin, elämänsä miehen. Seurasi seitsemän vuotta rakkautta, niin Iiris uskoi. Sukujouluja, sunnuntaiaamuja, riitoja ja sovintoja. Ja sitten yhtäkkiä kaikki loppui kuin seinään. Aleksi ilmoitti, ettei enää rakasta, ettei ole koskaan rakastanutkaan. Iiriksen elämä sai kolmannen alun.

Pysäyttävän tapahtuman jälkeen Iiris alkaa koota itseään sisarensa Jenniferin, parhaan ystävättärensä Elinan sekä naapurin Marja-Liisan kanssa. Shoppailu- ja suklaaterapia auttavat alkuun ja Marja-Liisan Kauniista ja rohkeista ammentamat elämänohjeet vievät nekin Iiristä hetkittäin eteenpäin. Lopulta Iiris joutuu kuitenkin katsomaan itseään peiliin, eikä näky miellytä. Ehkä eron syy ei ollutkaan lopulta Aleksissa vaan Iiriksessä itsessään.

Riikka Pulkkisen Iiris Lempivaaran levoton ja painava sydän (2014 Otava) on kerrassaan mainio pikku romaani. Siinä on kekseliään onnistuneesti yhdistetty jotain vanhaa ja jotain uutta. Vaikka kirja kertoo nuoren nykynaisen moninaisista ongelmista, säilyy tunnelma koko ajan kuplivan kevyenä. Tunnelmasta mieleen tulevat viehkeät mustavalkoiset Suomi-komediat tai vanhat kunnon Hilja Valtosen viihderomaanit.

Kielen kanssa Pulkkinen taituroi taattuun tyyliinsä. Tarina soljuu eteenpäin kevyesti, vaikka välillä onkin pysähdyttävä ihastelemaan Pulkkisen käyttämää kieltä. Miten hän osaakin kuvata kaikkea niin osuvasti! 

Tartu tähän:

1. Jos haluat lukea kepeän mainion tarinan.

2. Jos pidät kielellisesti taidokkaasta laatukirjallisuudesta.

3. Jos sinulla ei ole juuri nyt aikaa paksulle kirjalle.

Lisa O'Donnell: Mehiläisten kuolema

Nelly on sisaruksista nuorempi. Kaksitoistavuotias outolintu, joka puhuu vanhahtavaa kirjakieltä, fanittaa liiallisuuksiin saakka Harry Potteria, soittaa virtuoosimaisesti viulua ja sanoo totisena ääneen kaiken, mitä ajattelee.

Isosisko Marnie on toista maata. Hän kuuluu koulun koviksiin, polttaa röökiä, ryyppää, pössyttelee ja paneskelee naimisissa olevan jäätelöautoyrittäjä Mickin kanssa, joka diilaa autostaan vähän muutakin kuin vanilijapalloja. 

Marnie on tottunut pärjäämään. Viisivuotiaana hän vaihtoi kätevästi pikkusisarensa vaipat ja hoiti seitsemänvuotiaana kodin ruokaostokset. Vanhemmat huitelivat ties missä tai olivat kotona ollessaan niin pöllyssä, ettei Marniella ollut muuta vaihtoehtoa kuin ottaa ohjat omiin käsiinsä. Nellystä ei olisi huolehtinut kukaan, jos Marnieta ei olisi ollut.

Sisarusten elämässä tapahtuu käänne, kun isä Gene löytyy sängystä tukehtuneena ja äiti Izzy hirttää itsensä pihavajassa. Tytöt hautaavat vanhempiensa ruumiit puutarhaan, sillä muuten heidät takuulla erotettaisiin toisistaan ja passitettaisiin lastenkoteihin. Sitä ei kumpikaan sisaruksista halua.

Lisa O’Donnellin Mehiläisten kuolema (2013 Moreeni, suom. Seppo Raudaskoski) on koukuttava tarina Marniesta ja Nellystä ja heidän yhteisestä salaisuudestaan, joka uhkaa koko ajan paljastua. Naapurissa asuva Lennie tarkkailee tyttöjä ja miettii, mihin vanhemmat ovat häipyneet näin pitkäksi aikaa. Rehtori vaatii vanhempia paikalle, kun Nelly jää kiinni lintsaamisesta. Velkojat rymistelevät ovella. Valheen verkko kiristyy ja jännitys tiivistyy.

O’Donnell kuljettaa tarinaansa kolmen eri kertojan äänellä: Marnien, Nellyn ja naapurin Lennien. Tarina saa syvyyttä, kun sama tilanne näytetään kolmesta eri näkökulmasta, eikä yhden totuus olekaan toisen totuus. Salaisuuksia näyttää olevan vähän muillakin. Lukija jännittää yhdessä tyttöjen kanssa ja toivoo tälle karuissa oloissa kasvaneelle kaksikolle vain parasta.

Huom! Jos pidit Ian McEwanin Sementtipuutarhasta, pidät takuulla tästäkin.

Tartu tähän:

1. Jos nautit hyvästä ihmiskuvauksesta.

2. Jos haluat jännitystä, muttet pidä vauhdikkaista poliisijännäreistä.

3. Jos haluat lukea todentuntuisen tarinan huono-osaisuudesta.