Leo Tolstoi: Anna Karenina (1875-77)

”Kaikki onnelliset perheet muistuttavat toisiaan, jokainen onneton perhe on onneton omalla tavallaan.”

Näin kuuluu kenties kaikkien aikojen siteeratuin teoksen aloitus – ensimmäinen virke Leo Tolstoin (1828-1910) romaanista Anna Karenina. Olen lukenut tätä täyteläistä teosta hitaasti pitkin kevättä, tunnustellen, tuumien, taitellen hiirenkorvia ja vedellen viivoja marginaaleihin ja rivien alle. Tällainen paha tapa minulla on: minun on pakko jättää lukemisestani itselleni jälkiä ja samalla merkitä teoksen kiehtovimmat kohdat mahdollista myöhempää käyttöä varten - annan itseni kuitenkin ryhtyä tähän vain omien kirjojeni kohdalla.

Kauniskansinen kirjani on Otavan painos vuodelta MCMLXIX (1969), 

suomennos Ulla-Liisa Heino.

Anna Karenina lienee maailman kuuluisin intohimodraama: monet tietävät, että teoksessa on kysymys Anna Kareninan ja Aleksei Vronskin intohimoisesta rakkaudesta, vaikka eivät koskaan ole kirjaan vilkaiseetkaan. Teos onkin polttavaa intohimoa, mutta myös paljon muuta: se on psykologisen, yhteiskunnallisen ja aatteellisen realismin huikean monitasoinen kudelma ja sellaisena yksi 1800-luvun realismin merkittävimmistä huipentumista. Teosta lukiessaan saakin paitsi nauttia hienosta ja temaattisesti moniaineksisesta kertomuksesta myös tutkia ja tunnustella mitä ”realismilla” oikeastaan tarkoitetaan. On myös äärettömän antoisaa havaita, kuinka paljon realistinen kerronta voikaan kaikkiaan näyttää.

Anna Karenina on siis tematiikaltaan hyvin rikas romaani, mutta keskeisimpänä teemana on silti rakkaus. Tolstoi on ikään kuin tutkinut rakkautta kirjoittamalla teokseensa useita rinnakkaisia rakkaustarinoita: Annan ja Vronskin roihuavan intohimotarinan vierellä siinä kulkee myös toinen, Kittyn ja Levinin seesteisempi – joskaan ei tyystin särötön – rakkaustarina. Lisäksi teokseen sisältyy tarina Annan veljen Stivan ja Kittyn sisaren Dollyn horjuvasta avioliitosta. Keskiöön nousee kuitenkin juuri Annan ja Vronskin tarina ja - kuten teoksen nimikin antaa ymmärtää - ennen kaikkea Annan kokemus tästä tarinasta.

Mitä rakkaus siis on?

- Minun käsittääkseni, sanoi Anna leikitellen kädestä vedetyllä hansikkaallaan, - minun käsittääkseni... jos on niin monta mieltä kuin on päätäkin, niin on myös yhtä monta rakkauden lajia kuin on sydäntäkin.

Kenties on juuri näin: rakkauden lajeja on niin monta kuin sydäntäkin. Annalle rakkaus on totaalista, pakottavaa tunnetta, joka ei anna hänelle rauhaa ja on lopulta enemmän tuhoavaa kuin luovaa. Rakkaus vie Annan mennessään ja pyyhkii pois entisen: Anna on valmis jättämään aviomiehensä ja jopa pienen poikansa saadakseen olla yhdessä rakastettunsa kanssa.

Anna sanoo Vronskille:

- Kaikki on lopussa, sanoi Anna. – Minulla ei ole enää mitään muuta kuin sinut. Muista se.

Ei mitään muuta kuin sinut – näin valtava on tämä suuri, kaiken nielevä tunne. Mutta suuruudessaan tunne on myös raskas. Annan mieli on rakkauden takia täynnä loputonta sisäistä myrskyä. Ensin häntä riepottelee ristiriita, joka syntyy toisaalta yrityksestä olla lankeamatta ja toisaalta pakottavasta tarpeesta olla rakastettunsa kanssa. Myöhemmin, suhteen jo jatkuttua, myrskyn keskiöön nousee jatkuva epävarmuus: Anna on epätoivoinen, koska tarvitsee Vronskin rakkautta, mutta ei voi olla siitä varma.

Psykologinen realismi toteutuukin teoksessa ennen kaikkea Annan kuvaamisessa, vaikka Tolstoi tutkiikin myös muiden henkilöidensä tunteita ja käyttäytymistä. Juuri Anna on se psyykeltään monimutkainen ja arvaamaton nainen, joka hahmona niin kovasti ajan realisteja kiinnosti. Nainen oli realisteille(kin) merkillinen, kiehtova kummajainen. Kuten Stiva Levinille sanoo: ”Nainen, näetkös, on sellainen olento, jota saa tutkia koko elämänikänsä, ja aina se on kokonaan uusi.” Esimerkiksi Kittylläkin on toki omat mielenliikkeensä, mutta kuohunta näkyy erityisesti Annassa.

Realistiselle kerronnalle on useimmiten ominaista, että kerrottu pyritään vain näyttämään ilmaisematta siitä kertojan mielipiteitä tai näkemyksiä – jos kertoja ottaakin kantaa, se kätkeytyy juuri näyttämisen taakse. Huomasin silti ikään kuin odottavani tietoa siitä, millaisen kannan Annan lankeamiseen ääni teoksen taustalla ottaisi. Realistina Tolstoi kuitenkin ennen kaikkea juuri näyttää: tunteiden, tekojen ja tapahtumien näyttäminen toimii teeman tutkimisen ja pohtimisen väylänä, mutta jättää tulkinnan lukijalle.

Juuri Annan rakkaus ja sen mahdollinen oikeutus ovat keskeinen osa teoksen pohdiskelevaa rakkaustematiikkaa, jossa yhtä oikeaa vastausta ei ehkä ole. Huomionarvoista joka tapauksessa on, että Anna saa osakseen myös - tai jopa ennen kaikkea - ymmärrystä. Näyttäminen tapahtuu siis siten, että Anna saa tukea teoilleen, jotka periaatteessa ovat ajan yhteiskunnassa tuomittavia. Anna itse ajattelee:

”Mutta tuli aika, jolloin ymmärsin, etten enää voisi pettää itseäni, että olen elävä ihminen, etten ole syypää siihen, että Jumala on tehnyt minut sellaiseksi, että kaipaan rakkautta ja elämää.”

Tässä ajatuksessa on tietenkin Annan ääni, ja sellaisena se kantaa Annan – so. henkilöhahmon – omaa ajattelua. Mutta jo tästä voidaan lukea myös pohdintaa siitä, onko rakastunut ihminen todella jotenkin syyllinen? Vai onko rakkaus sittenkin voima, joka tekee ihmisestä syyntakeettoman?

Erityisen kiinnostavaa on se, että Levin – ylevien aatteiden mies, joka on aiemmin ankarastikin arvostellut Annaa – lopulta päätyy näkemään tämän toisin: ”Ja Levin huomasi vielä uuden piirteen tuossa naisessa, joka häntä niin tavattomasti miellytti. Paitsi älyä, suloutta ja kauneutta, hänessä oli oikeamielisyyttä.” Kiintoisin sana tässä on oikeamielisyys – tällä sanalla aatteissaan puhdas Levin ikään kuin oikeuttaa Annan tunteet ja toiminnan tai ainakin antaa ymmärtää niitä. On toki uskaliasta arvailla kirjailijan intentioita, mutta minusta tämä on kuitenkin teoksen tulkinnan kannalta mielenkiintoista. Lukijana minulle väistämättä välittyy ajatus, ettei Anna sittenkään tee niin ”väärin” kuin ehkä tekee. Intohimoinen rakkaus syöksee kyllä Annan lopulta tuhoon, mutta syyt tuhoutumiseen eivät ole yksiselitteiset.

Kun Anna ja Vronski "saavat toisensa", ts. päättävät elää yhdessä Annan avioliitosta huolimatta, Vronski huomaa jo varhain, ettei yhteinen elämä rakastetun kanssa olekaan yhtä kuin täyttymys. Anna puolestaan kokee hetki hetkeltä voimakkaammin, että Vronski etääntyy hänestä yhä kauemmas antamatta hänelle enää sitä rakkautta, jota hän niin kipeästi tarvitsisi. Myöskään Annan rakkaus ei kuitenkaan lopulta ole enää puhdasta, vaan hän kantaa sydämessään kaunaa ja ärtymystä ja syyttää Vronskia mielessään kaikesta. Lopulta Anna ja Vronski ovat kumpikin ärtyneitä, eivätkä osaa enää puhua toisilleen. Rakkaus tukahtuu kyvyttömyyteen luottaa, iloita, olla onnellinen yhdessä – kenties kyvyttömyyteen rakastaa. Mutta mistä syntyy tämä kyvyttömyys? Siitäkö, että Annan ja Vronskin rakkauden perustukset ovat jo alunperin horjuvat? Siitäkö, ettei se sittenkään rakkautta ollutkaan vaan vain arvaamatonta, epävakaata intohimoa? Vai siitä, että rakkaus olisi kyllä ollut suurta ja vahvaa, mutta tilanne – so. epävarmuus ja epämääräinen asema muiden ihmisten silmissä – teki siitä sittenkin mahdotonta?

Anna on lopulta tilanteessa, jossa hänen elämänsä ja kohtalonsa tuntuvat olevan riippuvaisia vain ja ainoastaan Vronskin rakkaudesta: jos Vronski ei enää rakasta, kaikki on lopussa. Anna on jättänyt perheensä, eikä hänellä ole jäljellä enää mitään - ei muuta kuin Vronskin epävarma rakkaus. Hän sanoo:

”Haluan rakkautta, mutta sitä ei ole. Kaikki on siis lopussa!”

Se, mitä mieltä kertoja tästä kaikesta on, on minusta äärettömän mielenkiintoinen kysymys. Selvää on, että juuri Annan ja Vronskin kiihkeä, voimakas intohimosuhde päättyy teoksessa tuhoon, kun taas Kittyn ja Levinin seesteisempi – so. totisempi, tasaisempi, rauhallisempi – suhde asettuu rauhan ja sopusoinnun kehyksiin. Myös Stivan ja Dollyn suhde jatkuu, vaikka tuskin onnellisena (Stiva pettää vaimoaan ja vaimo kärsii) – mutta ehkä se jatkuu, koska ei muuta voi. Se, mikä minusta näyttää teoksessa moralisoiduimmalta, on juuri Stivan petollisuus vaimoaan Dollya kohtaan, ts. aviorikoksen jatkuvuus ja toistuvuus ja sen verhona ylläpidetty kulissinomainen elämä.

Stiva ja Dolly kantavat teoksessa totutun yhdessäolon turvallisia joskin tympeitä raameja: he pysyvät yhdessä, vaikka jäljellä ei ole enää intohimoa eikä ehkä rakkauttakaan. Kitty ja Levin taas edustavat seesteistä, omissa raameissaan jokseenkin onnellista rakkautta, Anna ja Vronski puolestaan häilyvää, arvaamatonta intohimoa. Se, ettei Annan tarina pääty hyvin, voidaan kuitenkin lukea myös kannanotoksi ajan ahtaista rajoista eikä välttämättä tuomioksi Annan rakkauden "vääryydestä": on suurempi synti elää valheessa kuin tunnustaa totuus. Tarinaa on toki luettu myös toisin - siten, että juuri Annan tunteeseen pohjautuvat valinnat johtavat hänet perikatoon ja ovat siksi vääriä. Esimerkiksi Pekka Vartiaisen luonnehtimana Anna on "tunteellinen seurapiirirouva, joka kyllästyneenä omaan avioliittoonsa ajautuu suhteeseen nuoren upseerin kanssa". Siinä missä Annan intohimot ajavat hänen elämänsä raiteiltaan, oppii vetäytyvämpi, maaseudun rauhaa rakastava Levin "yksinkertaisen elämän salaisuuden" ja päätyy "onnelliseen yhteiselämään" rakastettunsa kanssa. Vartiainen tulkitsee: "Tunteen sijasta on uskallettava luottaa Jumalaan ja seurattava hänen käskyjään."* Tämä kaikki on tietysti "totta", so. tekstistä luettavissa, mutta ei minusta tarinan koko totuus. Miten lienee, onko tarinan tulkinta lopulta aina vain lukijan mielen kehyksissä syntyvä, iäti muuttuva konstruktio? Ehkäpä näin: tapahtuuhan tarina niin monta kertaa ja niin monella tavalla kuin se luetaan.
 

Toinen keskeinen temaattinen taso Anna Kareninassa on sen yhteiskunnallinen ja uskonnollinen aatteellisuus. Siinä missä Anna on häilyväisen psyykensä kautta kuvattu myrskyinen, ennen kaikkea psykologinen hahmo, on Levin puolestaan teoksen aatteellisen realismin kantaja. Levin kantaa aatteita, joiden mukaan ruumiillinen työ ja yksinkertainen elämä ovat ihmiselle hyväksi, ja tärkeintä ihmisten keskinäisessä toiminnassa ovat tasa-arvo ja lähimmäisenrakkaus. Usko on Levinin pohdinnoissa riisuttava kirkon saneleman oikeaoppisuuden ahtaista rajoista - Levin päätyy jopa ajattelemaan, ettei ehkä ole mahdollista, että yksi uskonto olisi enemmän oikeassa kuin toinen.  Levin onkin nähty myös Tolstoin omakuvana (esim. Rafael Koskimies painokseni esipuheessa). Totta onkin, että Levin kantaa juuri niitä aatteita, jotka olivat Tolstoille henkilökohtaisesti tärkeitä, ja joista myös rakentui nk. tolstoilaisuus.

On mykistävää ajatella, että liki 140 vuotta sitten kirjoitettu Anna saattaisi olla myös kuin kuka tahansa tämän päivän nainen: tunteiden ja tekojen seuraukset eivät ehkä enää olisi samat, mutta sisäinen myrsky ei muutu. Intohimoisesti rakastuva nainen lienee yhä toisaalta valmis antamaan kaikkensa ja toisaalta altis ajautumaan epävarmuudessaan epätoivon partaalle. Myös tämä kirja onkin ikuisesti ajankohtainen: ajat muuttuvat, mutta naisen mieli on aina myrskyjä täynnä. Tolstoilaiset aatteet tasa-arvosta, lähimmäisenrakkaudesta ja yksinkertaisemmasta elämästä ovat nekin ajankohtaisia myös - tai erityisesti - tänään.

Tolstoi ON suuri kirjailija. Tämä näkyy paitsi teoksen monitasoisuudessa ja ajattomuudessa myös sen kerronnassa ja kielessä. Tolstoi ei ole maalaileva romantikko, mutta hän onnistuu piirtämään todenkaltaisista kuvistaan myös hyvin maalauksellisia, monivivahteisia ja paljon puhuvia. On myös jopa hämmentävää, kuinka hyvin hän pääsee sisälle naisen mieleen. Mutta ehkä on niin, että suurimmat kirjailijat kykenevät vapautumaan myös oman sukupuolensa rajoista. Omista arvoistaan ja asenteistaan sekä tavastaan tarkastella maailmaa on sen sijaan vaikeampi vapautua. Teosta lukiessani pohdinkin taas kerran, kuinka kirjailija ehkä väistämättä näkyy teoksensa taustalla, vaikka kuinka pyrkisi "objektiiviseen" todellisuuden toistamiseen: kirjoittajan arvot ja maailmankatsomus eivät voi olla vaikuttamatta rakenteilla olevaan tekstiin, eikä tarvitsekaan – antaahan kirjoittaja tekstilleen sen inhimillisyyden, jota se välttämättä tarvitsee ollakseen puhutteleva, koskettava ja ajatuksia herättävä.

Teos, joka loputtuaan jättää halun lukea se pian uudestaan, on onnistunut: se on yhä ikään kuin auki, sanottavaa täynnä. Luulisin, että tämä oli – merkillistä kyllä – ensimmäinen kerta, kun luin Anna Kareninan kokonaan alusta loppuun. Mutta viimeinen kerta se ei varmastikaan ollut.

PS. Taidan pian lukea Minna Canthin Salakarin. Minna Maijala pohti teoksessaan tämän teoksen yhteyksiä Anna Kareninaan – kerrassaan kiehtovaa.

*Teoksessa Vartiainen, Pekka 2010: Realismi länsimaisen kirjallisuuden historiassa. Avain.