Kirja-ale. Olen ollut aivan muilla asioilla ja poikennut
kirjakauppaan puolivahingossa, vaikka tottahan mukana on myös toinen puoli
tahallista tarkoitusta: tiedänhän minä, että on tämä aika. Kirjoja on kirjakaupassa paljon, tietenkin. Aleosastolla
(joka taitaa olla ainoa, jonne itseni nyt päästän) on kuitenkin merkillisen
vähän sellaista mitä oikeastaan välttämättä tahtoisin. Itsetuntemuksen ja kohtuullisen tahtomisen riemu
hivelee kylkiluita: osaanko todellakin tahtoa vain itselleni
tarkoituksenmukaisinta. Oi, onhan ihanaa, jos osaan kohdistaa tahdon... (Niin, mainittakoon silti, että noin yleisesti ottaen tarkoituksenmukaisuus
saattaa olla käsitteenä varsin avara ja että tahdon kohdistaminen kulkee kyllä myös käsi kädessä kukkaron köykäisyyden ja kirjahyllyn rajallisen tilan kanssa.)
Ei tätä, ei tätä, ei ehkä tätäkään, ei vaikka... Hetkinen: Merete Mazzarella, Elämä sanoiksi. Muistan sen toisen, Silloin en koskaan ole yksin, ja sen
kuinka sen äärellä joskus viihdyin. Tämän takakansi lupaa kokemuksia ja vinkkejä elämäntarinan kertomisesta yksien kansien
väliin. Kertoo, että kirjoittaminen
auttaa ymmärtämään, mitä itselle on tapahtunut. Sanoo senkin, että tässä on
innostava ideakirja jokaiselle, joka
tahtoo kertoa jotain tärkeätä itsestään. Punnitsen lukemaani hetken: En ole
ajatellut kirjoittaa omaelämäkertaa. En ainakaan vakavissani. Enkä ainakaan vielä. Kai. Vaikka toisaalta... No, ehkä
joskus isona sitten, lapsille, onhan se hauska ajatus. Tai miksei vähän
jo nytkin, itselleni, onhan se aika hauska ajatus sekin. No en tiedä... Mutta
onhan kirjoittaminen kai aina myös itsetutkiskelua, jollakin tavalla. Innostava
ideakirja? Ei kai harjoituksia?
Selailen kirjaa hieman. Harjoituksia ei näy. Ensimmäisellä sivulla Mazzarella
kirjoittaa: Toivon ja uskon teoksen
voivan kiinnostaa myös niitä, jotka haluavat toistaiseksi vain pohtia
elämäänsä: tarkastella sitä, koettaa ymmärtää sitä. Ja kas, siinä se –
kukapa ei haluaisi? Tulen myös ajatelleeksi, taas, että kaikki kirjoittaminen
on oikeastaan sukua keskenään. Ja että kirjoittamisesta lukeminen ravitsee aina
paitsi kirjoittamista myös lukemista. Kyllä: tarkoituksenmukaista, minulle.
Kassalla ei ole jonoa, kirja on pian minun.
Kotona kirja odottaa aikansa, mutta ei kauan. Ärhäkän
talviviruksen riepottelemana kaipaan jotakin mukavaa mutta samalla
ajatuksekasta. Huomaan onnekseni kurkata pöydälle kasaantuneiden papereiden
alle ja sielläpä pilkottaa tämä punainen selkämys, Elämä sanoiksi. Niin alkaa lempeään tahtiin etenevä lukumatka:
Nojatuoli, kirja ja lyijykynä. Ja teetä, teetä ja teetä. (Ja tietenkin
nenäliinoja, nenäliinoja ja nenäliinoja – mutta ei sentään kyyneleitä, vaan
nuhanenää varten.)
Kun sivulla kymmenen lukee: Minä puolestani en ymmärrä tämäntyyppisiä kaavamaisia
kirjoitusharjoituksia: ”Ajattele keltaista väriä. Kirjoita siitä sitten viiden
minuutin ajan.” En kerta kaikkiaan tajua, miksi pitäisi kirjoittaa pelkän
kirjoittamisen vuoksi, se tuntuu kuivaharjoittelulta., mieleni hypähtelee
riemusta vaikka kehoparkani onkin nuutunut ja voimaton. En nimittäin minäkään
ymmärrä. Eikö harjoituksillakin voi olla joku mieli? Eikö voi kirjoittaa aina
vähän niin kuin tarkoituksella, sanoakseen jotakin itselleen oikeasti tärkeää?
Niin no tietysti, jos se keltainen väri on... Voihan se olla, jollekin.
Ja kun käännän sivua, löydän tämän: Monet ehdotukseni ja neuvoni ovat kuitenkin niin yleisiä, että niistä
voi olla apua myös sille, joka ei halua kirjoittaa elämäntarinaansa vaan
fiktiota. Osa voi kiinnostaa sellaistakin joka mieluummin lukee kuin
kirjoittaa: otan esille eri kirjailijoiden työtapoja, pohdin mitä muistaminen
tarkoittaa ja käsittelen kirjailijan vastuuta suhteessa niihin lähimmäisiinsä,
joista hän kirjoittaa. Ja taas saa mieleni hypähdellä, muistella mitä
siellä kaupassa ajattelinkaan.
Kun luen kirjaa eteenpäin, huomaan että Mazzarellan
esittämät ajatukset sopivat kyllä myös fiktion kirjoittajalle tai jopa minkä
tahansa kirjoittajalle. Aika yleispäteviä mietteitä ovat esimerkiksi nämä:
Jos haluaa
kirjoittaa, on tärkeätä uskaltaa kohdata ambivalenssi: se mikä on yhtä aikaa
hyvää ja pahaa, rumaa ja kaunista, luotaantyöntävää ja houkuttelevaa. Se mitä
rakastaa ja vihaa.
Aloittaa voi
oikeastaan mistä tahansa ja mielellään siitä mikä eniten polttelee, eli juuri
siitä minkä takia tuntuu tähdelliseltä kirjoittaa. --- Ensin tekstin täytyy
saada virrata.
Ei pidä pelätä että kirjoittaa
huonosti. --- on ajateltava, että huonokin teksti on aina parempi kuin ei
tekstiä ollenkaan. Huono teksti on lähtökohta, mutta jos teksti puuttuu, ei ole
mitään. --- oikeastaan ei voi tietää mitä ajattelee ennen kuin alkaa
kirjoittaa, sillä kirjoittaessaan ajattelee.
Ja
Niin
paradoksaaliselta kuin tämä saattaa kuulostaakin, juuri henkilökohtaisesta
tulee yleispätevää. Se joka kirjoittaessaan tietoisesti tavoittelee
yleispätevyyttä vaikuttaa herkästi vain – persoonattomalta.
Niin, ei ehkä mitään uutta. Mutta tarpeellista palauttaa
aika ajoin mieleen. On hyvä muistaa esimerkiksi se, että antaa virrata vaan. Että
aloittaa, taas ja taas ja taas. Ja niin, tuo kirjoittamisen ja ajattelemisen suhde, se on sitten kiehtova, aina vain. Ja henkilökohtainen ja yleispätevä. Ambivalenssi, niin. Tuo huonouden pelko.
Luen myös muistista ja totuudesta, omaelämäkertojen
kenties epävakaasta totuudesta ja elämänsymboleista. Siitäkin, kuinka Mazzarella sanoo: Me
kaikki olemme jotain ja meillä on oikeus kertoa mitä olemme. Sitten muistankin taas, että itse asiassa
juuri ne todelliset tarinat ovat aika kiehtovia. Ne sellaiset pienet elämät, jotka ovat
suuria juuri siksi että ne ovat pieniä. Ja olemmehan me kaikki tarinoita täynnä, ja
ainakin omaa elämäntarinaa voi käyttää
pohdiskelun välineenä päästäkseen elämässä eteenpäin.
Minä kirjoitan itseäni päiväkirjoihin. Ehkä minä joskus mummuna kokoankin niistä koherentin tarinan? Tai sitten epäkoherentin? Sekoittelen, lisään muitakin muistoja ja kenties taiteellisia totuuksia. Noudatan sitä nykyään jo hyväksyttyä kaksoissopimusta, jonka mukaan ”minä puhun totta mutta minä myös valehtelen, kertomuksen päähenkilö on minä mutta ei kuitenkaan minä”. Aah, aika kiehtovaa: kirjoittaa itsestään sellainen tarina kuin tahtoo. Ja muistaa muistelmiaan kirjoittaessaan ehkä myös tämä:
Minä kirjoitan itseäni päiväkirjoihin. Ehkä minä joskus mummuna kokoankin niistä koherentin tarinan? Tai sitten epäkoherentin? Sekoittelen, lisään muitakin muistoja ja kenties taiteellisia totuuksia. Noudatan sitä nykyään jo hyväksyttyä kaksoissopimusta, jonka mukaan ”minä puhun totta mutta minä myös valehtelen, kertomuksen päähenkilö on minä mutta ei kuitenkaan minä”. Aah, aika kiehtovaa: kirjoittaa itsestään sellainen tarina kuin tahtoo. Ja muistaa muistelmiaan kirjoittaessaan ehkä myös tämä:
Kyllä, kielellä
täytyy saada leikkiä kun kirjoittaa elämästään, täytyy saada irrotella, täytyy
saada esiintyä mieleisessään roolissa. Niin teki Edith Södergran.
Oi ihana Edith! Ja oi kaikki nämä pulppuilevat ajatukset, joita
tämäkin pieni katkelma herättää: kirjoittaminen ja roolit, minuus ja
kirjoittava minä, oma elämä ja kaikki se ihana, kiehtova leikki...
Mazzarellan tapa kirjoittaa on hallitun poukkoileva – hän
antaa ajatuksensa kulkea vapaasti mutta silti liikaa eksymättä. Ehkäpä koetan
oppiakin tästä jotakin: minun ajatukseni harhailee, ja aika usein se taitaa myös eksyä.
Mitä merkitystä esimerkiksi sillä viruksella oli tämän teoksen kannalta?
Tai edes kirja-alella? Niin: ei yhtään mitään, paitsi minulle. Ehkäpä tässäkin
on ripaus juuri siitä, miten elämä tulee sanoiksi. Siitä, että elämä ja kirjoittaminen kuuluvat yhteen. Siitä,
että voi kirjoittaa paitsi
menneisyydestään myös nykyisyydestään.
Ja ah:
Tämä kirja tuskin
tekee kenestäkään kirjailijaa. Kirjoittaakseen ei tarvitse tulla kirjailijaksi. Olen aina ollut sitä mieltä, että sanoilla amatööri ja diletantti on turhan
huono kaiku, sillä etymologisesti ne viittaavat jonkin sellaisen tekemiseen,
mitä rakastaa ja mistä nauttii. Aina voi tulla paremmaksi siinä, mitä rakastaa
ja mistä nauttii.
Tämä amatööri ja diletantti hypähtelee rakkaudessaan!
Melkein parantunut keho jaksaa sekin ehkä jo hypähtää mielen mukana.
Melkein parantunut keho jaksaa sekin ehkä jo hypähtää mielen mukana.
Ja ei, tämä ei totisesti ole niitä harjoituksia. Jokusen
ajatuksenlennon voi toki kirjoittamisensa vauhdittajaksi poimia, jos niin tahtoo. Mutta nekin ovat jotakin muuta kuin niitä keltaiseen väriin kohdistuvia viisiminuuttisia. Ennen kaikkea tämä teos on
polveileva retki – yksi kirjan pituinen essee, jossa elämä, kirjallisuus ja
kirjoittaminen kulkevat rönsyilevän rehevänä kolmikkona. Tähdennän siis vielä,
että minulle tämä oli tarkoituksenmukainen kirja, kenties käsitteen kaikissa
merkityksissä.
Ja vielä yksi
riemastuttava lainaus:
Ihminen voi tosiaan sekä elää että kirjoittaa.
Mikä ihana rikkaus!
Itse asiassa oman elämäntarinan kirjoittaminen – ihan vain itselle – voisikin olla aika kiehtovaa. Onhan niitä, tarinoita. Niin, kenpä tietää,
ehkä aloitan sittenkin jo pian.
Ainakin jatkan itseni tallentamista päiväkirjoihin, sekä tämänhetkistä että myöhempää itseäni varten.Miksipä ei myös mennyttä? Vai onko sellaista... Onko vain yksi ja sama, läikehtivä minuus? Kas, ajatus karkaa taas...
ehkä aloitan sittenkin jo pian.
Ainakin jatkan itseni tallentamista päiväkirjoihin, sekä tämänhetkistä että myöhempää itseäni varten.Miksipä ei myös mennyttä? Vai onko sellaista... Onko vain yksi ja sama, läikehtivä minuus? Kas, ajatus karkaa taas...
********************
PS. Mazzarella sanoo myös tämän: Viime vuosina minua on suuresti inspiroinut myös blogimuoto ja sen
antamat mahdollisuudet yhdistellä suurta ja pientä, koettua ja ajateltua.
Hmm, minuakin on tainnut viime aikoina suuresti inspiroida tämä sama asia. Lukijana ja kirjoittajana.
PS2. Ja niin, menin kyllä vielä toiseenkin kirjakauppaan,
jossa myös oli ale. Sielläkin tein ostoksen. Mutta vain yhden! Oi ihanuus: menneiden aikojen lumo ja eletyt elämät! Kirjeitä! Tarkoituksenmukaista, kyllä! Niistä lisää aikanaan.
********************
Merete Mazzarella: Elämä sanoiksi. Ruotsinkielinen
alkuteos Att berätta sig själv. Suomentanut Raija Rintamäki. 219 s. Tammi 2013.