”Tässä aavetarinassa olen koettanut manata esiin erään aatteen hengen,
joka ei saa suututtaa lukijoitani, ei itseensä, toisiinsa, jouluun eikä minuun.
Kummitelkoon se hauskasti heidän kodissaan ja älköön kukaan sitä karkottako.”
Charles Dickensin (1812-1870) Joululaulu (1843) on niitä klassikoita, joiden tarina lienee monelle
tuttu, vaikka itse teos olisikin vielä lukematta: joulua vihaava saituri Ebenezer
Scrooge saa jouluyönä seurakseen kolme joulun henkeä ja kokee merkillisen muutoksen,
jonka myötä saidasta ja kärttyisästä ukonrähjästä tulee antelias ja
hyväntahtoinen, joulumielen valaisema miekkonen. Sellainen tämä tarina oli myös
minulle: tuttu, mutta sittenkin alkuperäisessä muodossaan kokematon. Joskus
lapsena olen varmastikin lukenut tästä jonkinlaisen Roope-setä-version,
ja viime joulun aikaan kävimme myös katsomassa Tampereen Teatterin
kerrassaan mainion Saiturin joulun –
Ilkka Heiskanen oli Scroogena aivan lyömätön ja koko esitys ehdottomasti
kokemisen arvoinen. (Aavetarina hienoine lavasteineen ja huikeine humisevine henkineen
saattaa tosin olla pienille katsojille hieman liiankin jännittävä, mutta siinä
onkin kaikki ”poikkipuolinen” mitä tuosta erinomaisesta esityksestä voi sanoa.)
Erään ihanan
sunnuntain ihana hankinta:
jouluklassikko
jouluisen somissa kansissa.
Saituri Scrooge on julma,
armoton, kärkäs, kitsas, voitonhimoinen ja ahnas vanha syntisäkki, joka vihaa joulua: joulu on hänelle pelkkä
pyh ja silkkaa hölmöä hölynpölyä. Kirjuri Bob saa jouluaattonakin
värjötellä kylmissään synkässä pienessä kopperossaan, ja hänen kainot toiveensa
jouluvapaasta saavat vastaukseksi vain tympääntynyttä motkotusta – onhan joulu ”kurja tekosyy tyhjentää miehen taskut joka
joulukuun kahdeskymmenesviides päivä!” Sisarenpojalleen, joka saapuu
kutsumaan enoaan joulunviettoon, Scrooge tiuskahtaa vain: ”Painu tiehesi”. Vähäosaiset saavat hänen puolestaan mennä vaikka
vankiloihin ja köyhäintaloihin tai kuolla kokonaan pois liikaväkeä
vähentääkseen – hyväntekeväisyyteen ei saiturin ropoja taatusti liikene.
Vaan mitäs tapahtuu? Kun Scrooge tympeiden,
jouluntahtoisten ihmisten pilaaman päivänsä päätteeksi palaa synkkään kotiinsa,
näkyy oven kolkuttimessa jotakin kummallista: hänen seitsemän vuotta sitten
kuolleen yhtiökumppaninsa, Jacob Marleyn, kasvot. Itsekkään elämänsä vuoksi harhailemaan
tuomitulla Marleylla on Scroogelle tärkeää ja painavaa asiaa: ”Olen täällä tänä iltana ilmoittamassa
sinulle, että sinulla on vielä mahdollisuuksia ja toivoa välttää minun
kohtaloni,” hän sanoo ja kertoo että ”Luoksesi
tulee kolme henkeä.”
Niin alkaa Scroogen haamujentäyteinen jouluyö. Henget
tulevat yksi kerrallaan: ensin menneitten joulujen henki, sitten nykyisen
joulun henki ja lopuksi tulevien joulujen henki. Scrooge saa nähdä sekä omia menneitä
joulujaan iloineen ja suruineen että sisarenpoikansa ja kirjurinsa nykyisen
joulun ja huomaa, että joulumieli pesii köyhässäkin kodissa, mutta hän itse
olisi voinut tehdä toisten hyväksi paljonkin. Kamalimmat näyt näyttää viimeisenä
saapuva tulevien joulujen henki, puhumaton ja kalsea olento joka vain
osoittelee ojentuneella kädellään: Kuka onkaan tuo onneton kuollut, jota ei
yksikään kaipaa... Tuo, jolta viedään kuolinpaitakin, koska hän ei koskaan
antanut itsestään mitään... Ja voi, missä onkaan nyt kirjurin pieni ja hento
poika, pieni ja poloinen Tim... Scroogen syytä tämä kaikki tuleva kamala ja paha! Ja niin hän vaikertaa
vaiteliaalle tulevien joulujen hengelle: ”Ovatko
nämä Tulevien tapahtumien kangastuksia, vai ovatko nämä vain Mahdollisten
tapahtumien varjoja?” Scroogen tuskat ovat suuret, mutta oh, lopulta aaveen
tilalla onkin vain sängyntolppa...
Henkientäyteisen yön jälkeen Scroogen joulupäivä valkenee
kirkkaampana ja säteilevämpänä kuin koskaan. Maailma on täynnä iloa ja ihanuutta, ja Scrooge tekee ennen tekemättömiä
tekoja muuttuen niiden myötä ihmiseksi, joka ”hän
jos sitten kukaan osasi viettää joulun oikein”. Ja tietenkin
”Jotkut nauroivat huomatessaan hänessä muutoksen, mutta hän antoi heidän
nauraa ja vähät heistä välitti, sillä hän oli kyllin viisas tietääkseen, ettei
tällä maapallolla koskaan tapahtunut mitään hyvää, mille ihmiset eivät olisi
alussa kuollakseen nauraneet. --- Hänen oma sydämensä riemuitsi ja se riitti
hänelle.”
**********
Joululaulu on
jälleen yksi esimerkki siitä, kuinka klassikkoon kannattaa aina tarttua: iätön
teos ei vanhene, vaan koskettaa yhä uusia ja uusia lukijapolvia. Ja miten lienee, liekö
joulun henki sirotellut tunteikkuutta silmäripsiini vai kuinka, mutta laulun
lopussa minä huomasin kyllä räpsytteleväni ilon pisaroita silmistäni pois... Niin
ihanaa on, että ihmisellä on mahdollisuus muuttua, jopa kaikkein itsekkäimmällä
– tulla paremmaksi ihmiseksi toisille ja samalla myös itselleen.
Luulen, etten ole aiemmin lukenut Dickensiä (ajatella,
tällainenkin puute!), mutta tämän jälkeen saatan hyvinkin lukea. Dickensin
kerronta on ainakin tässä teoksessa paitsi sisällöltään syvää ja koskettavaa myös
jotenkin mukavan velmuilevaa. Scrooge näyttäytyy hänen sanoissaan ensin
äärimmäisen jörönä ja tympeänä kärttypäänä, sitten iloisesti hyppelehtivänä
veikkosena, joka on äkkiä saanut ylleen aimo annoksen jouluhenkien hyviä henkäyksiä. Kerronta ei ole raskasta vaan koskettavuudestaan huolimatta
pikemminkin ilakoivaa: Dickens ottaa kantaa sekä ihmisen itsekkyyteen että
aikansa yhteiskunnallisiin epäkohtiin, mutta tekee sen avartavan aavemaisen
joulutarinan keinoin, sekä ymmärrys että pilke silmäkulmassaan, ja tarjoilee
tarinansa sopivan keveässä muodossa. Niinpä niin, ehkäpä juuri pilkkeen ja
ymmärryksen sopusoinnusta syntyykin usein erinomaisia kertomuksia.
Saiturista hyväntahtoiseksi iloveikoksi muuttuneen
Scroogen ja joulun humisevien henkien myötä toivotan toiseen adventtisunnuntaihin runsaasti lämmintä joulumieltä. Meidän kaikkien joulu on menneisyyttä, nykyisyyttä ja
tulevaisuutta, ehkäpä niitä kaikkia yhtä aikaa. Ja nyt – sirotelkoot joulun hyvät
henget meidänkin yllemme joulumielen suloista säihkettä ja antakoot
meille anteliaisuutta, lempeyttä ja aitoa ja puhdasta hyvää tahtoa. Aamun taas
valjetessa avatkaamme ikkuna maailmaan niin kuin Scrooge ja nähkäämme kuinka se
on ihana ja ihmeellinen.
PS. Osallistun tällä teoksella Ullan talvihaasteeseen,
tämä olkoon joulukirjoistani toinen. Kiitos Ulla – sinun ansiostasi minun tuli
tartuttua tähän teokseen juuri nyt, tämän joulun alla.
