Katri Valan Eikä minussa ollut pelkoa ja/tai kirjallisuuden lukemisen merkityksistä

Olen oppinut »toivottomaksi». Suuret luulot itsestäni olen vallan masentanut. Kirjoitan vain, siksi että minun täytyy kirjoittaa, että se tuo minulle täydellisesti onnellisia hetkiä. En tiedä, onko kirjoittamani hyvää tai huonoa, en osaa sitä kylmästi kritikoida.

Kerttu Saarenheimon Katri Valan erilaisista kirjoituksista toimittama ja koostama Eikä minussa ollut pelkoa – runoilijan omakuva kirjeiden, päiväkirjojen ja kirjoitusten valossa (1991) sai minut jälleen kerran miettimään kirjallisuuden lukemisen ydintä omalla kohdallani (ja niin, toki yleisemminkin, mutta tietenkin voin jokseenkin varmasti puhua vain omasta kokemuksestani, vaikka tietyltä osin uskonkin inhimillisten kokemusmaailmoiden samankaltaisuuteen).

Ymmärtää elämää ja sen tarkoitusta, – Se on maailman vaikein asia. Kerran joku kysyi sitä minulta ja silloin minä (sain välähdyksen?) ja sanoin: »Elämän tarkoitus on elämän jatkaminen.» Ja kysyjä oli hämmästynyt ja sanoi, että vastaukseni oli kaunis ja yksinkertainen ja suuri.

Niin. Kirjallisuus kiinnostaa minua historiassa rakentuvana jatkumona ja menneiden aikojen peilipintana. Se kiinnostaa minua sanoina, taiteena, jäsennyksinä ja mahdollisuuksien rakentajana, pyrkimyksenä representoida ja osaltaan myös luoda maailmaa, tallentaakin. Se kiinnostaa minua sekä elämyksenä ja tunteena että ajattelun mahdollistajana ja paikkana.

Kuinka meillä pääsisivätkään »uudet» esiin! Esim. kirjojen kustannus on tullut rahaatuottavaksi ammatiksi, ei miksikään taiteen kehittämiseksi. Uskon kumminkin varmasti, että »uusi innoitus» murtaa itsellensä väylän. En uneksikaan olevani itse siinä pinnalla. Minä saan joutua unhoon, kunhan vain joku, joka on suuri ja voimakas pääsee avaamaan uusia näköaloja.

Mutta mitä ilmeisimmin kirjallisuus merkitsee minulle paitsi halua ymmärtää maailmaa myös halua ymmärtää itseäni ja lopulta varmaankin myös halua ymmärtää maailman ja itseni välistä suhdetta ja vuorovaikutusta. En kai ikinä ole muuta luullutkaan, mutta nyt, Katri Valan sanojen äärellä, tämä ajatus taas jotenkin aktivoitui. Niin, janoan ymmärrystä maailmasta, koska elän siinä. Janoan ymmärrystä historiallisesti rakentuvasta naiseudesta, koska olen nainen. Janoan ymmärrystä kirjoittajuudesta, kirjoittajana olemisesta, koska kirjoitan. Ja varmaankin tämä kaikki näkyy myös siinä, mitä ja miten kirjallisuudesta kirjoitan.

Tiedätkö, olen menettänyt kokonaan kyvyn itse arvioida tuotteitani, minusta tuntuu vain, että kaikki, mitä kirjoitan, on vähäpätöistä.

Ja kyllä, niin, rakastan sitä tunnetta, kun kohtaan kirjallisuuden kautta sukulaissieluja ja/tai ajattelutapoja ja tunteita jotka koen myös omikseni. En usko, että kyse on vain narsistisesta halusta katsella itseään toisista ihmisistä, todellisista kirjailijoista tai todellisten kirjailijoiden luomista ihmisyyden representaatioista (vaikka varmasti kysymys on siitäkin, emmeköhän me kaikki ole siinä mielessä jossain määrin narsisteja, etsimme itseämme toisistamme ja samalla vahvistusta omille tavoillemme ajatella ja tuntea), vaan myös jonkinlaisesta laajemmasta toivosta, halusta löytää mahdollisuuksia sellaiselle maailmalle ja sellaiselle ihmisyydelle, joita kohti toivoisin maailman ja ihmisyyden kulkevan. Tietenkin tahtoisin esimerkiksi niin, että koko maailma yhdessä vastustaisi sotaa ja että kaikki ymmärtäisivät puolustaa heikompia ja vähäosaisempia. Niin, että ihmisyys saisi kukoistaa nimenomaan hyvässä, aidossa lähimmäisenrakkaudessa. Niinkin, että elämä saisi olla myös aitoa intohimoa, kiihkeää kukkahurmaa, puhdasta elämänhalua, halua hehkua elämän ja olemassaolon riemua. Menikö tämä nyt taas kauas? Kyllä ja ei. Sillä kuten Katri ihanassa, iättömässä Kukkivassa maassaan sanoo:  


Mitä siitä, että kuolema tulee! 
Mitä siitä, että monivärinen ihanuus 
varisee kuihtuneena maahan. 
Onhan kukittu kerta! 
On paistanut aurinko, 
taivaan suuri ja polttava rakkaus, 
suoraan kukkasydämiin, 
olemusten värisevään pohjaan asti!

Katri Vala, joka Saarenheimon toimittamassa teoksessa puhuu, on juuri elämän hurman ylistäjä, hän on kirjoittaja ja kirjallisuuden tarkastelija, jumaluuden ja luovuuden pohtija ja muun muassa ihmisen luonnollisen eroottisuuden, sodanvastaisuuden, lasten ja vähempiosaisten puolestajapuhuja. Mahtaako olla mitään tärkeää, mistä en olisi hänen kanssaan samaa mieltä. Minusta tässä nyt sinänsä viis, mutta silti.

Minulla ei ole persoonallista Jumalaa, en rukoile koskaan tietoisesti. Tunnen vain, että kaikki se, mikä täällä on pientä, säälimätöntä, kavalaa, omaa etua tavoittelevaa, on kaukana jumaluudesta.

Ja:

Juuri rikos viisasta animaalisuutta vastaan on aiheuttanut yhteiskunnan suuren mielipuolisuuden.

Tahtoisin, että minulla olisi parempia sanoja. Että osaisin kirjoittaa kohtaamisestani Katrin sanojen kanssa paljon enemmän, paremmin, syvemmin. Mutta ei, sanani ovat aina niin rajalliset. Ja niin kuin usein silloin, kun luen jotakin hyvin lähelle tulevaa, menen tälläkin kertaa lukemastani kirjoittaessani jotenkin lukkoon. Tai ei, en ehkä lukkoon, mutta alan höpöttää tai kirjoittaa jotenkin ohi tai ainakin vähän vierestä. Tuntuu, että oikeita sanoja ei ole. Mutta sitaatit, niin, ne kertovat siitä mitä en ehkä itse osaa sanoa.

Tämä on hyvin hämärä, miltei selittämätön asia, tämä elämä. Parhaiten kai elävät ne, jotka eivät sitä mieti, elävät vain.

Niin, Katri Vala on juuri niitä, joiden sanojen ja ajatusten äärellä kokemukseni kiteytyy yhteen sanaan: sielunsisar. Ja ei, tällä kiteytymällä en tahdo kohottaa itseäni tämän ihanan, suuren tulenkantajarunoilijattaren rinnalle. Tahdon vain ilmaista sen, miten suurta on kirjallisuus, mitä kaikkea se voi lukijalleen antaa. Voiko olla suurempaa kuin sielujen, ajatusten, tunteiden kohtaaminen?

Loppujen lopuksi: mikä onkaan ikuisempaa kuin rakkaus elämään, taistelu pimeyttä vastaan. Niin yksinkertaista ja – vaikeata se on.

Kiitos Katri kaikista sanoistasi ja ajatuksistasi. Olen varma, että kannat tulta myös siellä missä olet nyt.

Satu Koskimies: Hurmion tyttäret (2009)

Yksinäisillä kävelyretkillä tapahtuu, että jostakin putoilee särkyviä säkeitä tajuntaan. Illalla sitten lampun kajossa yritän niitä tavoittaa paperille. Niissä on minun toivoni ja toivottomuuteni. Kummallista, saman tunteen kaksi kääntöpuolta.

Vain kirjoittaessani tämä huojunta täyttää minut.

Satu Koskimiehen Hurmion tyttäret hurmaa. Pidän valtavasti Koskimiehen tavasta kirjoittaa Katri ja Elina, 1920-luvun uudet runottaret. Siitä, miten teos tarjoaa heidän elämänsä lukijalle päiväkirjamaisen fragmentaarisesti, vuorotellen etenevänä ajatuspuheena joka on kuin ikiomaa vaikka sen saakin myös lukija. Siitäkin pidän, että teos tarjoaa nimenomaan mahdollisen totuuden ja että saan siten itsekin leikitellä ajatuksilla siitä, mikä olisi voinut olla totta myös oikeasti vaikka ei välttämättä ollut. Jotakin tietysti totta olikin. Ehkä paljonkin. Toden ympärille kiertyy silti myös kuviteltua, syntyy romaani.

Kun maa hekumoi helteessä, minäkin juovun auringonsauhusta ja avautuvien kukanteriöiden lupauksista. Olen maannut alastomana auringossa, olen kuin malja johon taivaantuli vuotaa.

Yöllä punainen kuu lietsoo sellaista kaipausta, että palan. Aamulla puutarhassa on avautunut uusia hehkuvia unikoita. Onnellisuuteni on jostain järjen tuolta puolen. Tartun runoon. Maa kukkii, kuolemaa ei ole.

Kirjoitan, kirjoitan.

Ja siinä he ovat, uuden runon sukupolvi, nuoret runoilijat täynnä tulenkantajien hehkua ja nuoruutta: Katrin ja Elinan ohella myös Lauri, Olavi, Mika, Yrjö, muitakin. On ystävyyttä, sisaruudentunnetta, rakkautta, kateuttakin ja mustasukkaisuutta, ystävyys ei ole särötöntä eikä rakkauskaan, eivätkä hurmanhetket koskaan kestä ikuisesti.

Kati saa runoihinsa kuunvalon ja kuoleman, siniset illat, valkoisen hellyyden, punaisen temppelin kukitetun alttarin... – ja paisteen rinnalle mustan laivan, auringon temppelin rinnalle pakenevan purjeen!

Onko Kati nyt ystäväpiirin lahjakkain ja huomatuin runoilija?

Tietenkin ajattelen lukiessani myös omaa nuoruuttani. (Enkä tiedä, uskonko ollenkaan sellaiseen lukemiseen, jossa teksti ei availisi myös lukijaa.) 1920-luvun maailma on tietenkin toinen kuin tämä jota elämme nyt tai jota elimme vaikkapa kaksi vuosikymmentä sitten, mutta nuoruus kokemuksena on ehkä ajaton. Ja niin, yhtä ajatonta on sekin, miten se väistämättä myös väistyy, miten siitä väkisinkin tulee menneisyyttä, muistoja.

Minusta tulee opettajatar, mutta runo seuraa minua, sen verran olen kiihkeä, että sitä en jätä, en.

Ja:

Vakituinen tulo, taloudellinen turva – minussa taitaa olla järkevä puoli ja sitten tuo hulluus, joka taas puskee esiin. Runo.

Ja runon ja rahan vaikea suhde, aina vain yhtä ikuinen tuntuu olevan sekin. Voiko runoista ikinä leipä lähteä? Onneksi runo on silti usein saanut myös voittaa, syntynyt vaikka elämä on ehkä ollut aineellisesti vaatimatonta ja rahahuolet jatkuvia. Onneksi, niin, sillä mitä olisikaan kirjallisuutemme ilman Katrin kukkamerinä kuohuvaa runoutta, syreenien sinipunaisia terttuja, pihlajain valkeata kukkahärmää, tervakkojen punaisia tähtisikermiä. Sitä, että onhan kukittu kerta!

Niin, minulle tämä on ennen kaikkea Katrin kirja, sillä juuri Katri on ollut minulle nuoruudestani asti tärkeä. Elinan runoutta tunnen huonommin, mutta teos herättää minussa kyllä halua tutustua enemmän ja paremmin hänenkin runoihinsa. Nyt saan ennen kaikkea illuusion siitä, että kirjassa puhuu juuri Katri, että kuuntelen hänen omaa ääntään, helteessä hekumoivaa maata ja punaista kuuta. Elina puhuu hänen rinnallaan, mutta Katri tulee minua lähemmäksi. Ja kun suljen kirjan, etsin hyllystä Katrin kootut, selailen niitä, silittelen. Ajattelen, miten runot ovat syntyneet. Sitä, miten runojen takana on kokonainen maailma, johon voi kurkistella koko totuutta silti tietämättä.

Hurmion tyttäret viipyy mielessäni kauan. Niin tahdonkin sen viipyvän, tahdon antaa sille aikaani ja kirjoittaakin siitä, vaikka viime aikoina näitä kirjoituksia on syntynyt harvakseltaan. Nyt lokakuun harmaa iltapäivä kehystää hetkeä, jona siitä kirjoitan. Tuntuu jotenkin oikealta, vaikka Katrin runoissa on niin paljon myös auringon ja värien hehkua. Siltä, että sekä elämä että runot ovat sekä valoa että hämärää. Ja kyllä, tässä kirjoittamisen hetkessä ajattelen, jälleen, että Pauliina Vanhatalon Pitkän valotusajan ohella Hurmion tyttäret kuuluu kuluvan vuoden hienoimpiin lukukokemuksiini. Mietin, kärsiikö sana ”sielukirja” inflaation, jos käytän sitä taas, ja päätän että ei. Joskus näitä kaikkein erityisimpiä kirjoja tulee vastaan tiuhemmin, joskus vuosien välimatkoin. Melkein luulen, että olen tahallani antanut tämänkin kirjan odottaa, viivytellyt astumista elämykseen jonka en tahtoisi olevan ohi.

Ja ei, teos ei kerro elämää loppuun, eikä sen pidäkään. Sen pitääkin kertoa vain nuoruus, 1920-luvun kiihkeys ja se kuinka hurmion vuosikymmen hiljalleen väistyi uuden vuosikymmenen ja toisenlaisten aikojen tieltä.