Kirjankansibingo – hajaruksinen haastekoonti

Tiedänhän minä: olen huono haasteissa, koska olen tuulinen ja tällä hetkellä myös opintolukemiston mukavasti kalisevissa kahleissa. En kuitenkaan millään malttanut olla olematta mukana tässä Jonnan hauskassa kirjankansibingossa, jossa kesän ajan (15.5. – 15.8.) tarkkailtiin kirjojen kansia ja laitettiin bingoruudukkoon niiden mukaisia rukseja. Itseni tuntien lähdin haasteeseen mukaan vain hajaruksitavoitteella, joten tavoitteeni täyttyi, vaikka täyttä bingoriviä ei ihan tullutkaan :) Läheltä piti, mutta tuuleni eivät nyt harmi kyllä tuoneet kamariin kirjaa, joka olisi ehtinyt täydentää ruudukkoon kokonaisen rivin.

Kamarin hajaruksiruudukon koostaneet bingokirjat olivat
(lukujärjestyksessä tuoreimmasta vanhimpaan):


Jenni Kirves: Aino Sibelius - Ihmeellinen olento (2015)
(siluetti)

Aino Kallas: Barbara von Tisenhusen (1923)
(punainen)

Fredrika Wilhemina  Carstens: Muratti (1840/2007)
(kasvi)

Jenni Pääskysaari: Tyttö sinä olet... (2015)
(värikäs)

Juhani Salokannel & Juhani Seppovaara: Tuusulanjärven taiteilijaelämää (2005)
(maisema)

Lauri Pohjanpää ja Gertrud Solitander-Borberg: Ainon ja Liisan kesätoimet (1918)
(lapsi)

Lena Andersson: Vailla henkilökohtaista vastuuta (2015)
(kengät)

Juhani Aho: Helsinkiin (1889)
(kaupunki)

L. Onerva: Valvottu yö - Runoilijan maalauksia pimeydestä valoon (2004)
(piirroskuva)

Kiitän Jonnaa haasteesta ja onnittelen kaikkia täyden rivin saaneita! Monella ahkeralla taitaa täysiä rivejä olla useampikin. Oli hauskaa olla mukana myös hajaruksiosallistujana ja kansien katseleminen bingosilmällä oli aika metkaa – ruudukkoon sopivia kansia näkyi ympärillä paljon, vaikka ne kaikki eivät nyt kamariin ehtineetkään. Mutta lukeminen ja kansien ihastelu tietenkin jatkuu :)

Jenni Kirves: Aino Sibelius – Ihmeellinen olento (2015)

  

Kyllä sinä, Janne kulta, saat vaatia minulta vaikka kuinka paljon.

Sinun vaatimuksesi ovat helpot täyttää, kun sinä

rakkaudesta vaadit ja minä rakkaudella täytän.

Nuori nainen antaa kameralle profiilinsa. Minä ajattelen aina häntä katsellessani, että hänessä on samaan aikaan sekä jotakin hyvin herkkää että jotakin hyvin vahvaa ja jotakin, josta en ehkä koskaan pääse perille. Minä en ole tiennyt hänestä oikeastaan juuri mitään – toki sen, kenen tytär hän oli ja kenen vaimo, senkin että hänellä oli koti joka kantoi hänen nimeään ja että hänellä oli ihana, yltäkylläinen puutarha. Olen tiennyt, että hän oli Aino Sibelius, omaa sukua Järnefelt, ja niin, olen jo kauan halunnut tutustua häneen hieman lähemmin, sekä hänen aikansa että hänen kauniiden kasvojensa vuoksi.

- kiitos kirjastolle! -

Aino Sibelius syntyi 10.8.1871 ja kuoli 8.6.1969. Elämä oli pitkä, melkein vuosisadan mittainen. Niin – tänään kamarissa juhlistetaan siis toisen vuosisadanvaihteen tuulissa eläneen Ainon syntymäpäivää. Toinen päivä elokuuta kirjoitin kirjailijatar-idolilleni Aino Kallakselle ja tänään asetun katselemaan hänen kaimaansa, tätä juhlavuottaan viettävän kansallissäveltäjämme vaimoa, johon olen nyt kesän aikana hiljakseen hieman tutustunut. Nämä kaksi erilaista Ainoa elivät samoina aikoina, juuri niinä joina jo kuhisi keskustelu uudenlaisesta naisesta – sellaisesta, joka vapautuisi hänelle asetetuista rajoista – ja minulle, uuden vuosituhannen naiselle, he kumpikin ovat kuvia tuohon kiehtovaan, kipuilevaan, kurkottelevaan aikaan.

En minä ollenkaan vaadi semmoista rajatonta rakkautta,

minä olen niin tyytyväinen, siihen minkä sinä minulle annat,

minä olen niin sanomattoman onnellinen.

Jenni Kirveen teos on nimeltään Aino Sibelius – Ihmeellinen olento. Oliko Aino Sibelius sitten sitä, ihmeellinen? Ehkä, ehkä ei. Minulle matka tähän kiehtovaan hengettäreen oli sekä hellivä että vaikea – hellivä siksi, että hänessä on oman aikansa lumoa ja vakaata uskoa omiin unelmiin ja arvoihin, ja vaikea siksi, että välillä mieleni kai väistämättä riiteli hänen mielensä kanssa. Ei, en tietenkään päässyt häneen mieleensä kuin tulkinnan ja kirjekatkelmien kautta, mutta niiden myötä hänen mielensä näyttäytyi minulle – niin, toisaalta samaistuttavana, toisaalta sellaisena ettemme ehkä aivan kaikessa voisi toisiamme ymmärtää. On asioita, joista olemme samaa mieltä, ja asioita, joista emme. Väkisinkin hermostuin hetkittäin myös hänen mieheensä, niin paljon kuin tuota armasta Jannea taiteilijana kunnioitankin. Mm. kihlausaikaisen harharetkensä jälkeen Janne runoilee Ainolleen näin: Sinä kun et saa minulta sitä runoilijoiden ylistämää ensirakkautta. Mutta kun Sinä annat minulle ensirakkautesi, niin kokonaisuus on hyvä. Mies antautuu täydellisemmin kun on kokenut jotakin. Niin: sulho sai kyllä avioliiton alkaessa olla kokenut, mutta morsiamen piti olla puhdas kuin lumi. Tuskinpa Aino olisi muuta tahtonut ollakaan, mutta tätä lukijatarta sulhoherran kaksinaismoralismi silti tympii. Ylipäätään Janne näyttäytyy aika vanhoillisena aviomiehenä, joka – vaikka rakastikin vaimoaan tulisesti – omasi myös eräitä mainitunlaisen miehen erheitä.

Kirves on kirjoittanut kirjansa hyvin. Hän kertoo Ainosta, ihmeellisestä olennosta, helppolukuisesti ja vaivattomasti, lähdeviitteitä unohtamatta. Kirja myös perustuu autenttiseen aineistoon, so. Ainon ja Jannen toisilleen kirjoittamiin kirjeisiin, ja niiden ohella myös aikaisempaan Sibeliusta käsitelleeseen elämäkertatyöhön. Pidän paljon myös kirjan kuvaliitteestä, jossa Aino Sibelius näkyy erilaissa elämänhetkissään. Se, että sellaiset kirjeiden sanat kuten passiooni ja representeerata on selitetty hakasulkein, häiritsee kyllä hieman, mutta tämä on toki vain pieni kirjekatkelmien aitoudentuntua rikkova yksityiskohta.

Minulla on erilainen ja muille tytöille hyvin outo katsantotapa. Ja siksi minä en 

juuri heidän kanssaan viihdykään. Jos joskus tulee sanoneeksi jotakin, ottavat ne aivan toisen kannalta ja sanovat ettei minulla ole ”naisellisen arvoni tunnetta” että panen itseni ”alemmaksi miehiä” ja olen aivan ”liian suotuisa siinä suhteessa” ynnä muuta roskaa. Nyt se nais-emancipationi on tarttunut jokaiseen, eivätkä ne itse asiassa koko ideaa ymmärrä.

Niin – Aino Sibeliusta sanottiin konservatiiviseksi jo omana aikanaan, ja sellainen hän varmasti olikin (konservatiivisuus on kyllä myös hyvin mielenkiintoinen sana, jonka kulloinenkin sisältö ja sävy on ehkä riippuvaista monenlaisista asioista – pahoittelen harhapolkua, semantikkominäni aina aika ajoin innostuu). Aino ei tavoitellut mainetta ja kunniaa itselleen, vaan hänelle riitti, että hän seisoi miehensä rinnalla ja tuki tämän työtä. Hän ajatteli asioista omalla tavallaan, ja siksi häntä on kritisoitu sekä silloin että kaiketi nytkin. Minä(kään) en ole kaikesta hänen kanssaan samaa mieltä, mutta tästä olen:

Itsekukin toimikoon sillä alalla, jolle on luotu, sillä jokaisella on paikkansa. 

Ja kun hyvin tekee, omatuntonsa jälkeen elää, silloin on pakostakin onnellinen. 

Ja jo yksistään usko hyvään on semmoinen autuus.

Aino kirjoitti nämä sanansa laulajatar-kälylleen, naiselle jolla oli taiteellista kunnianhimoa ja jota hänen oli vaikea ymmärtää. Minusta näissä sanoissa on puheenvuoro naisen vapauden puolesta: silloinkin, kun toisen valinta on itselle käsittämätön, sen voi sittenkin käsittää toiselle oikeaksi.

Kirves huomauttaa teoksessaan, että Aino Sibeliusta ei oikeastaan edes voi tarkastella nykyaikaisen tasa-arvopuheen puitteissa, ja juuri siltä minustakin tuntuu: hän ja hänen naiseutensa edustivat toisenlaista aikaa ja tapaa ajatella, vaikka jo hänen aikanaan käytiinkin myös toisenlaista naiseuskeskustelua. Hän ei kuitenkaan ollut tahdoton nukke, vaan tahtova, intohimoinen nainen, joka rakasti miestään ja halusi tämän tekevän tärkeää työtään. Myös hänen naiseutensa oli vahvaa naiseutta, omalla itselleen uskollisella tavallaan. Hän halusi olla ennen kaikkea miestään tukeva vaimo eikä kokenut olevansa alistettu. Ja kyllä, miehensä sylissä hän varmasti oli nainen.

Mutta ei, ei se rakkaus aina helppoa ollut. Janne oli kiihkeästi rakastava mies, mutta myös uskoton, alkoholisti ja hermoheikko, ja rahastakin oli alituisesti pulaa. Perhettä ravistelivat monet muutkin surut ja murheet, mutta Janne vaati herkkäsieluiselta vaimoltaan kuitenkin loputonta iloisuutta. Vaan olihan Ainolla ja Jannella kuitenkin yhteinen päämäärä: Jannen musiikki. Se tosin tarkoitti usein myös sitä, että Janne viftasi, matkusti ja tuhlasi, kun taas Aino piti kotia kasassa – ja niin, jopa rakennutti sen. Ja kun Aino raskausaikoina masentui, Janne lähti pois, koska kotona oli liian raskasmielistä. Huoh, sanon minä, väkisinkin. Koetan kyllä muistaa, että Ainon tahto oli Ainon, mutta en sentään jaksa uskoa, että hän ihan tätä kaikkea suorastaan tahtoi.

Koko elämäni elän sinulle, sinua varten. Kaikki mikä minussa on, on sinun. Joka suoni tykkii sinulle ja kaikki tunteeni tunnen sinulle. Elämäni tehtävä on rakastaa sinua kuolemaan asti, ja elämäni ehto on sama. Minä en ole mikään ihminen erikseen, vaan olen sinun vaimosi.

Tekijän sanoin teos on pikemminkin elämän- kuin paperinmakuinen tutkimus Aino Sibeliuksesta ja myös kuvaus äärimmäisen kauniista ja kiihkeästä rakkaudesta, josta ei puuttunut intohimoa. Luonnehdinta osuu oikeaan: Ainosta piirtyy kirjan sivuille elävä, kiehtovan ristiriitainenkin kuva, joka ei sekään suinkaan ole särötön. Myös hän oli epätäydellinen, inhimillinen olento, jonka ihmeellisyys onkin ehkä juuri siinä – hän oli keskeneräinen niin kuin me kaikki. Samoin sivuilta välittyy liekehtivän intohimoinen rakkaus, jossa hehkui sekä kehojen että sielujen yhteys – ja sekin, että nämä suhteen molemmat puolet olivat tärkeät myös Ainolle itselleen. Tytär sai toisenlaisen rakkauden kuin äitinsä.

Janne:

Kuule yksi asia ihan kuiskaten: Voiko Aino antaa Jannelle semmoinen yö kun se viimeinen vaikka Janne on ruma ja vanha mutta kun se rakastaa kultaa!

Ja Aino:

Voi voi, kuinka minä sinua odotan. Ihan vapisen kun ajattelen yhtymystämme.

(Kokonaan toinen asia tietysti on, mitä tämä kaikki meille

muille oikeastaan ollenkaan kuuluu.)

Minä ihailen Aino Sibeliusta ennen kaikkea siksi, että hän oli uskollinen sille, mihin hän uskoi. Naisen (ja kyllä, miehenkin!) puristaminen ahtaisiin muotteihin on aina väärin, riippumatta siitä mitä niillä muoteilla tahdotaan valaa. Aitoa vapautta on vapaus valita – se, että henki saa kulkea vapaasti sinne minne tahtoo. Siksi minusta ei myöskään ole ristiriitaista ihailla samaan aikaan sekä Aino Kallasta, kunnianhimoista taiteilijatarta, jolle naisen perinteiset roolit eivät riittäneet, että Aino Sibeliusta, joka koki elämäntehtäväkseen olla Jannensa vaimo. Kysymys on minusta ennen kaikkea siitä, että kukin kuuntelee sydämensä ääntä. Ja niin, saattaa olla, että suhtaudun heihin näin myös siksi, että minussa itsessäni on ripaus kumpaakin: sekä uutta että perinteistä naista. Joskus leikittelen ajatuksella, millainen nainen olisin ollut, jos olisin elänyt heidän aikanaan. Kysymys on ratkaisematon ja sellaisena se ehkä pysyykin. Minun on elettävä aikaa, joka on omani, ja hyvä niin. Ja ei, sukulaissieluja me emme ehkä olisimme olleet, minä ja tämä Aino. Eräistä keskeisistä maailmankatsomuksen alueista meille olisi tullut riitaa tai vähintään mykkäkoulua, vaikka toisissa kohdin olisimmekin ymmärtäneet toisiamme ehkä hyvinkin. Mutta riittävän etäisyyden takaa tarkasteltuna myös hänessä on minulle menneen ajan lumoa ja yksi kiehtova naiseuden tarina.

No niin – mitä hiljattain sanoinkaan: se, miten kirjoja koemme ja miten niistä kirjoitamme, kertoo usein enemmänkin meistä itsestämme kuin itse kirjoista. Tässä sitä taas peilaillaan yhtä minuutta luettua kirjallisuutta ja historiaa vasten. Mutta eikös kirjallisuuden ja historian tehtävä olekin juuri syventää ihmisen ymmärrystä itsestään ja lajistaan ja herättää ehkä myös sisäistä ja ulkoista keskustelua? Niin, ehkä minä tiedän Aino Sibeliuksesta nyt hieman enemmän. Ehkä itsestänikin ja ihmisyydestä, ihmisenä olemisesta. Siinäpä sitä onkin yhdeltä kirjalta taas aika paljon.

Aino Sibeliuksen syntymästä tulee tänään kuluneeksi 144 vuotta – hän oli kuusi vuotta Janneaan nuorempi ja seitsemän vuotta kaimaansa vanhempi. Onnea Aino! Minä luulen, että sinä istut siellä jossakin Jannesi vierellä ja hieman ihmettelet meitä täällä alhaalla. Me tämän päivän naiset olemme sinusta ehkä kummallisia, mutta tiedätkö – emme mekään ole samasta muotista emmekä aina ymmärrä toisiamme: edelleen joku hermostuu esim. siitä, että toinen tahtoo olla vain vaimo ja äiti, ja joku siitä, että toinen tahtoo vain luoda uraa. Minä mietin aina aika ajoin, että milloin tuleekaan aika, jolloin naiset ovat aidosti vapaita ja ymmärtävät myös toistensa erilaisuutta. Ehkä se tulee jossakin siellä, pilvien takana? Minusta tuntuu, että sinä kudot siellä parhaillaan hiljaisia ajatuksia, poimit pilvien puutarhasta ruusun rinnallesi. Tee niin ja rakasta Janneasi. Se on sinun tehtäväsi ehkä myös siellä. Minä jään miettimään mitä tämä kaikki merkitsee, naiseus ja aika ja katsomusten erilaisuus.

****************

Jenni Kirves: Aino Sibelius – Ihmeellinen olento. 288 s. + kuvaliite. Johnny Kniga 2015.

****************

Kohtasin kirjan ensi kerran Kirjasähkökäyrässä. Kiitos siis Maille :)

****************

Kirjankansibingosta tällä ruksiutuu ruutu siluetti.

(Ei taida valmista riviä tulla, mutta ei se mitään, hauskaa on ollut silti!)

 

Aino Kallas: Barbara von Tisenhusen (1923)

Ja minä tunsin, koska nämä kaksi nuorta ihmistä toisillensa nämä sanat sanoivat, että heidän välillänsä tänä hetkenä tapahtui, mitä ei kenkään taida tekemättömäksi tehdä, ja mikä kaikilta salattu on, ja heidät toinen toiseensa sidottiin yhdellä väkevällä ja voimallisella siteellä, joka oli kestävä aina kuolemaan saakka.

Oi sinä ihana, ihmeellinen, inspiroiva Aino! Tänään, toinen päivä elokuuta, on sinun sadaskolmanneskymmenesseitsemäs syntymäpäiväsi: sinä synnyit vuonna 1878, yhdeksänkymmentäkahdeksan vuotta ennen minua. Ajattelen sitä usein – tätä liki sataa vuotta ja sen pituutta, lyhyyttä, pituutta, lyhyyttä. Ajan kerroksinen virta on niin kiehtova, niin kummallinen, niin kutsuva... Ja voi, minä matkaan siinä, luen sinua, kaikkia näitä vanhoja rakkaita kirjoja, ja minun ajatukseni, niin – minun ajatukseni saavat niistä voimaa ja valoa, ne kasvavat ja kiteytyvät, etsivät itseään yhä kiihkeämmin ja ehkä, ehkä joskus ne löytävät.

Sinun kaiketi tunnetuimmat teoksesi, Surmaava Eros -trilogian kolme kronikkamuotoista kertomusta, ovat 1920-luvulta – ajalta, jolloin ”uusi nainen” oli ehkä jo saanut hieman tuulta siipiinsä, mutta jolloin hänen siipensä maailman kaavojen puristuksissa yhä arastelivat... Niin: uuden vuosisadan alkupuolella ei edelleenkään ollut helppoa olla nainen, joka halusi olla myös jotakin muuta kuin äiti ja vaimo – päättää itse omat rajansa ja mahdollisuutensa.

Tämä teos, vuonna 1923 ilmestynyt Barbara von Tisenhusen, on Surmaava Eros -trilogiasi ensimmäinen osa. Reigin papin (1926) tapaan tämäkin on tainnut jäädä taikavoimaisen Sudenmorsiamesi (1928) varjoon, mutta niin hieno kuin Sudenmorsian onkin, myös nämä kaksi muuta ovat vahvoja esityksiä itsemääräytyvyyttään etsivästä naisesta. Kyllä, vankkumattoman lumoutunut mielipiteeni on, että yhdessä tämä kolmikkosi muodostaa yhden kirjallisuushistoriamme hienoimmista kokonaisuuksista.

Sanojesi monikerroksisuus läikehtii jo teoksesi ensisanoissa, kun kronikan kertojaksi asettamasi pappi Matthaeus Jeremias Friesner lausuu: Näin on aivoitukseni, ja sille Jumalan Kaikkivaltiaan apua anon, että sen tähdelliseen loppuun veisin, hyödyksi ja ylösnousemukseksi kuin myös murheelliseksi varoitukseksi. Amen! Niin – millainen varoitus tämä kertomuksesi nuoresta neitsykäisestä Barbara von Tisenhusenista, syntynyt Rannun linnassa Liivinmaalla, Anno 1553 onkaan? Pappi Matthaeus tahtoo tässä Herran avulla kertoa kerrottavansa totuuden hengessä, vaan mitäpä se onkaan, papin ja Herran ja ihmisen ja heidät tähän kirjoittaneen kirjailijattaren totuus?

Neitsykäisesi Barbara on kaunis kasvoiltaan ja varreltaan, niin kaunis että pappikin sen näkee, ja hän rakastaa väkevätuoksuisia kukkia joilla hän itsensä koristaa... Ja niin papista tuntuu Barbaraa katsellessaan kuin olisi hänen sielunsa tuoksunut kuin tuntematon kukka, ja hän vain omaa elämätänsä elänyt. Niin, salattu on naisen mieli: Mitä tämän nuoren neitsykäisen mielessä tähän aikaan liikkui, ja missä hänen aivoituksensa vaelsi, sen tietää yksin Luoja, joka itse kaikkiviisaan ja salatun tarkoituksensa jälkeen hänet maan tomusta on tehnyt ja taitaa tutkia hänen sydämensä ja munaskuunsa.

Barbara rakastaa, voi kyllä. Ja mies, jota hän rakastaa, rakastaa takaisin. (Ja niin, entä pappi?) Vaan kirjuri Franz Bonnius on alhainen ja kelvoton, eikä Barbaran rakkaus hänen veljilleen siksi sovi. Ja niin – nyt on niin, että Pärnun sopimus on tehty, että jalosukuiset neitsyet eivät avioliittoja solmisi alhaissukuisten kanssa, vaan verensä puhtaana säilyttäisivät. Siksi on miehillä valta tuomita neitsyt, joka rakkaudessaan kelvottomaan erehtyy. Kuusitoistakymmentä miestä yhtä neitsykäistä vastaan, siinä on lakien ja asetusten voima.

Mutta Barbara ei syntiään tunnusta – ei, sillä syntiä ei ole.
On vain rakkaus, se jonka nimissä itsensä toiselle antaa. 

--- ja minä sanoin itselleni: »Herra, onkos tämä syntiä?» Mutta minä en kuullut 
Herran vastausta, sillä katso, hän mykistyi minulle tänä hetkenä.

Niin: tuntematon on ihmiselle Herran mieli,
vaikka ihminen niin mielellään muuta väittää. 

Ja ei, ei mitään niin ihmeellistä vielä ole maan päällä nähty, 
kuin on kahden ihmisen rakkaus...

Vaan mikä onkaan kohtalo sen naisen, joka rakkautensa nimeen
veljiään vastaan vannoo? 

**********

Aino, kirjailijatar-idolini, toivotan sinulle pilvien taakse
onnellista syntymäpäivää <3

PS. Minulle tämä päivä, toinen elokuuta, on tärkeä muutenkin kuin sinun syntymäpäiväsi tähden:  eräänä vuotena uuden vuosituhannen alkupuolella tämä oli kukkaseppeleen ja kultaisen sormuksen päivä...

Kirjankansibingosta tällä ruksiutuu ruutu punainen.

Fredrika Wilhelmina Carstens: Muratti (1840/2007)

Kirjeideni tarkoitus, hyvä Emilia, ei ole kuvailla vain itseäni, mistä tulisi pian aivan liian väsyttävää ja yksipuolista, vaan välittää sinulle tunteita, ajatuksia, vaikutelmia ja myös epämukavuuksia, joita olen tässä arkisessa ympäristössäni vuoroin kokenut. Älä kuitenkaan odota mitään romaanien kaltaisia seikkailuja, mitään epätosia olettamuksia, mitään salaisia harharetkiä ja labyrinttejä tässä mutkikkaassa mutta aivan liian vähän salaperäisessä arkielämässä, ja ennen kaikkea, älä edes arkielämän kuvauksia. Heitä mieluummin kirjeeni, jo tämä ensimmäinen, kamarissasi iloisesti räiskyvään takkatuleen!

Ensimmäinen suomalainen romaani oli tämä: Fredrika Wilhelmina Carstensin (1808–1888) vuonna 1840 ilmestynyt Murgrönan. Muiden varhaisten naiskirjailijoittemme tapaan tämäkin kirjailijatar on ensimmäisyydestään huolimatta jäänyt pitkäksi aikaa kirjallisuushistorian hämärään, ja tämä hänen ainoaksi romaanikseen jäänyt teos on suomennettukin vasta nyt uudella vuosituhannella. Eeva-Liisa Järvisen hieno suomennos vuodelta 2007 kantaa alkuperäisnimelle uskollisesti nimeä Muratti ja on Mari Siipolan käsissä saanut myös hyvin kauniit kannet:

Vuonna 2007 ilmestynyt kauniskantinen suomennos.

- kiitos kirjastolle -

Huom! Kirjoitus sisältää lukukokemuksen mahdollisesti pilaavia juonipaljastuksia, joten suosittelen pakenemaan paikalta, jos suunnittelet tämän lukemista etkä ole pikemmin tunnelma- ja tutkiskelu- kuin tarinavetoinen lukija :)

Ensimmäinen romaanimme on kirjeromaanin muotoon kirjoitettu romanssi: 32-vuotiaan säätyläisnaisen toisille säätyläisnaisille kirjoittama rakkauskertomus. Orpo Matilda-neito matkustaa seuraneidiksi tukholmalaiselle vapaaherrattarelle ja kirjoittaa näkemästään ja kokemastaan kirjeitä ystävälleen Emilialle. Kirjeet ovat hyvin runsaita ja tarkkoja, eikä Matilda kirjoita vain itsestään – kuten hän heti alussa lupaakin – vaan myös toisista ihmisistä joiden parissa liikkuu ja kaikesta sellaisesta mitä näissä seurapiireissä tapahtuu. Keskeistä sisältöä kirjeissä on tietenkin myös rakkaus ja lisäksi se neitojen välinen tiivis ystävyys, joka niihin kirjoittuu: myös Matildan ja Emilian ystävyys näyttäytyy kirjeissä hyvin läheisenä ja lämpimänä, mutta heidän ystävyytensä sijasta niissä korostuu kuitenkin ennen kaikkea Matildan ja ihanan, enkelimäisen Rosan ystävyys, sillä Matilda kirjoittaa Emilialle hyvin paljon tästä uudesta ystävättärestään, jonka hän tapaa jo matkalla uuden kasvattiäitinsä luo. Emilia jääkin kirjeiden vastaanottajana lukijalle lopulta etäiseksi, mutta herkästä ja kauniista Rosasta tule Matildan rinnalla hyvin tuttu.

Seurapiirielämän kuvailu tuntuu paikoin vähän liiankin perusteelliselta, mutta omana aikanaan sen lienee ollut tarkoitus – niin kuin myös esipuheen kirjoittanut Heidi Grönstrand toteaa – ennen kaikkea arvostella ylimpien yhteiskuntaluokkien pröystäilevää ja pintapuolista elämää ja vahvistaa keskiluokan puhtaampia ihanteita. Tämän päivän lukijalle nämä pitkät ja perusteelliset kuvailut välittävät tarkkanäköisesti myös aitoa ajankuvaa: kirjeissä liikutaan seurapiirisalongeissa ja tanssisaleissa, mutta aikansa keskiluokkaiseksi ihannekuvaksi asettuva Matilda ei niistä tietenkään niinkään innostu vaan puhuu mieluummin rehellisyyden, huomaavaisuuden ja sydämen sivistyksen puolesta:

Voi Emilia, minä en lainkaan ymmärrä näitä ihmisiä, jotka löytävät nautintonsa vain ja ainoastaan huvituksesta toiseen siirtymisestä! He ajattelevat vain tanssiaisia, kahvikutsuja, juhlapäivällisiä, illallisia ja helyjä. Minun aikani on myös viimeksi kuluneen viikon aikana mennyt täysin näissä sieluttomissa kokoontumisissa ---

Aidon romanssin tapaan teos on tietenkin tulvillaan romanttista rakkautta ja – luonnollisesti – myös kyyneleitä ja vastoinkäymisiä ennen ah-niin-onnellista loppua. Ja Matilda tosiaan on – tietenkin – aikansa ihanneneito: hyveellinen, puhtoinen, sivistynyt. Hän ei maailman turhuuksissa turmellu, vaan pysyy hyveilleen uskollisena, ja lopussa kuuliainen sankaritar saa arvatenkin palkinnon kaikesta kärsimyksestään...

Kyllä, minä rakastan häntä todellakin koko sielustani,

kaikesta sydämestäni minä rakastan häntä ---

2000-luvun lukijatar ei kylläkään voi olla kiinnittämättä huomiota kaikkeen siihen ohjailuun, jolle tämä puhtoinen sankaritar alistetaan. Vapaaherratar, jonka seuraneitinä Matilda teoksessa toimii, on rakastettava ja hyväntahtoinen, mutta haluaa myös ohjailla suojattinsa elämää ja asettaa tämän nykylukijattaren silmin hieman arveluttaviin uskollisuuskokeisiin. Mukana salailevassa juonessa on myös rakastettu. Matildan roolina onkin olla ennen kaikkea hyveellinen tytär ja hiljaa ja tahtomatta rakastava neito, jonka elämä on tyystin toisten käsissä. Se, että hän lopulta saa rakastamansa miehen, on palkinto juuri siitä että hän on osoittanut paitsi puhtoisuutta myös tahdotonta tottelevaisuutta. Niin: Matildan naiseus on juuri sitä 1800-luvun vaatimatonta naiseutta, joka ei tahdo eikä vaadi. Kuuliaisuus kasvattiäidille saa ohittaa myös romanttisesta rakkaudesta riutuvan sydämen äänen.

Kuinka voisinkaan, Emilia, kuinka voisin kynänvedoin kuvailla rajattoman tuskani! Et voi aavistaa, millaista piinaa koen, kuinka olen joutunut kokemaan kärsimyksen kaikessa kauhistuttavassa laajudessaan, vaikka hetki sitten olin onnellisin ihmislapsi auringon alla! – Etkö näe, kuinka sumein, itkettynein silmin kuljen morsiamena, joka on kihlattu murheelle, ja hänelle, jota silmäni eivät milloinkaan ole nähneet ja jota en koskaan voi rakastaa. Kuitenkin sydämeni kuuluu iäti hänelle, jonka nimeä en enää uskalla ääneen lausua ja jonka muistoa on rikos ajatella.

Niinpä niin – romanssin kaavat tunteva saattaa kyllä arvata kuinka lopulta käy:

ei se murheellinen kihlaus niin murheellinen olekaan.

Parasta teoksessa on tämän onnellisesti päättyvän romanssijuonen rinnalla kulkeva toinen rakkauskertomus. Omalla tahollaan rakastaa myös Emilia, mutta kerronnan keskiöön nousee Matildan rakkauden rinnalla Rosan rakastuminen. Rosan kertomus on Matildan kertomusta mielenkiintoisempi, sillä siihen nivoutuu sulhasen viettien myötä eräitä miehisiä (ja kenties naisellisiakin) paheita – niin, hyväilyjä ja tuhlailevia suudelmia... Morsian pysyy kyllä puhtaana ja koskemattomana, mutta vieteille löytyy toinen kohde. Kun siveä, puhdas, enkelimäinen Rosa saa tietää sulhasensa harharetkistä, on järkytys suuri: avioliitosta tulee mahdoton, eikä hänellä ole muuta vaihtoehtoa kuin hidas riutuminen kohti kuolemaa. Mielenkiintoista tämä on siksi, että se kertoo paljon sekä 1800-luvun puolivälissä vallinneesta ajattelusta että ajan kirjallisesta estetiikasta, jonka mukaisesti naisen oli romaanin lopussa joko mentävä naimisiin tai kuoltava*. Matildan ja Rosan kohtalot toistuivat sittemmin esim. Fredrika Runebergin romaanissa Rouva Katarina Boije ja hänen tyttärensä, jossa Margareta saa rakastamansa miehen, mutta Cecilia kuolee menetettyään kunnioituksensa sulhastaan kohtaan. Kuolema onkin omalla tavallaan myös naisen hiljainen vastalause. Rosan rakkauskertomus päättyy siis Matildan onnellisen avioliittolopun vastaisesti morsiamen murheelliseen kuolemaan. Myös romaanin nimi, Muratti, kantaa siten mukanaan monitasoisuutta: se viittaa toisaalta morsiusseppeleeseen ja toisaalta kuolinkruunuun.

Niin – tästä se siis alkoi, sekä kirjallisuutemme että naiskirjallisuutemme [edit: romaanikirjallisuuden osalta siis]! Muratti on – luonnollisesti – oman aikansa tuote: se on romanssi, sentimentaalinen ja viihteellinenkin, ja välittää myös aikansa ihannekuvia kuuliaisesta, hyveellisestä naisesta. Etenkin (kirjallisuus)historiallisena matkana tämä onkin hyvin mielenkiintoinen piipahdus 1800-luvun puolivälin säätyläisnaisen elämään, ja tällaisista matkoista kiinnostuneen kannattaakin tutustua teokseen sekä kirjallisuutemme ensiaskeleena ja esimerkkinä kyseisen ajan kirjallisesta estetiikasta että tuon jo historian kerroksiin tallentuneen ajan kuvana. Jos lisäksi pitää yltiöromanttisista rakkauskertomuksista ja osaa asettaa nöyrän päähenkilöneidon osaksi aikansa kontekstia hänen tahdottomuudestaan tuohtumatta, lukuelämys voi olla oikein soma. Rinnakkaiskertomuksen onnettomasta lopusta ja naisen ohjailtavuudesta huolimatta teos on ennen kaikkea romanttisen rakkauden ja neitojen välisen sydänystävyyden ylistys, jossa kenties on mukana myös ripaus Jane Austenia.

Itse en tällaista läpeensä puhtoista sankaritarta uudemmassa kirjallisuudessa oikein jaksa (roso antaa henkilölle aitoutta ja kiinnostavuutta), mutta tätä ensimmäistä sankaritartamme katselen hänen puhtoisuudestaan huolimatta hyväntahtoisesti, ennen kaikkea ensimmäisen romaanikirjailijattaremme luomuksena ja oman aikansa ihanteiden kontekstissa. (Ja niin – saattaa olla, että samalla henkäisen myös helpotuksesta, etten kaikesta vanhan ajan rakkaudestani huolimatta elänyt silloin vaan nyt...)

Kiitän lämpimästi suomentajaa ja kustantajaa teoksen saattamisesta myös suomenkielisen lukijakunnan saataville! Varhainen naiskirjallisuutemme voi löytää lukijansa vain, jos teokset lopultakin pääsevät kurkottelemaan pölyisten aarrekammioiden kätköistä päivänvaloon, ja tällä saralla taitaisi kyllä olla enemmänkin puuhaa!

***************

Fredrika Wilhelmina Carstens: Muratti. Romaani, 340 s.

Ruotsinkielinen alkuteos Murgrönan ilmestyi vuonna 1840,

tämä Eeva-Liisa Järvisen suomennos Faros-kustannuksen julkaisemana vuonna 2007. 

***************

*Varhaisen kirjallisuuden konventionaalisista loppuratkaisuista kirjoittaa mm. 

Kati Launis tutkimuksessaan Kerrotut naiset. Suomen ensimmäiset naisten kirjoittamat romaanit naiseuden määrittelijöinä. SKS 2005.

***************

Kirjankansibingosta ruksin tällä ruudun kasvi.

Jenni Pääskysaari: Tyttö sinä olet... (2015)

 RAKASTETTAVA! RAKASTAVA! ROHKEA!

VAHVA! VAPAA! IHANA!

Ja niin valtavan paljon muuta!

 - Kiitos kirjastolle -

Tyttö sinä olet... on kirja, joka sanoo että

Jos päätät olla rohkea, pidät silmäsi auki, katseen suorassa, mielesi avoimena ja haastat itsesi kohtaamaan nämä asiat, huomaat, että sinusta tulee oman elämäsi päähenkilö. Jos vetäydyt, pakenet, välttelet ja annat pelkojesi ohjata elämääsi, voit seurata sivusta, kuinka se valuu ohitsesi.

Kirja, joka lupaa että

jos valitset elää rohkean, pelottoman ja ennakkoluulottoman elämän, tulet onnelliseksi. Saat elämältä kaiken sen, mitä uskallat siltä pyytää. Ja paljon enemmän.

Kirja, joka kehottaa että

Anna itsellesi lupa olla hyvä asioissa, joissa olet hyvä, loistava asioissa, joissa olet loistava, poikkeuksellinen asioissa, joissa olet poikkeuksellinen. Ole valmis tavoittelemaan aina parasta ja tekemään todella paljon töitä sen eteen.

Kirja, joka kysyy että

Tiedätkö, mikä on kaunista?

ja vastaa että

Yksilöllisyys. Erilaisuus. Persoonallisuus. Itsevarmuus. Positiivisuus. Ilo. Nauru. Äly. Rohkeus. Luonnollisuus. Aitous. Sinä.

Kysyy,

minkälainen paikka maailma olisi, jos kaikki yrittäisivät olla samankaltaisia? 

Jos kukaan ei uskaltaisi olla oma itsensä, rohkeasti erilainen?

ja jatkaa että

Sitä paitsi ne, jotka eivät koskaan uskalla olla oma itsensä,

haluavat sitä salaa ja ihailevat niitä jotka uskaltavat.

Se on myös kirja, joka muistuttaa,
että vaikka maailmassa onkin myös paljon surua ja rumaa ja pahaa,

On myös kyse kyvystä valita valossa tai varjossa kulkeminen. Kumpaa haluat mieluummin ympärilläsi nähdä, hyvää vai pahaa? 
Mihin keskityt, sitä myös kutsut.

Niin – se on kirja, joka puhuu itse omasta puolestaan.

**********

En silti malta olla sanomatta jotakin. Sitä, että saa iloita siitä että on ja osaa. Että saa unelmoida ja tehdä työtä, kulkea kohti elämää, sitä ihan omaa. Saa olla sisko, puhua toisista hyvää ja kiittää ja kehua. (Ja voi, minä niin toivon samaa kuin Pääskysaari: että eläisimme pian maailmassa, missä voisimme kuulla tyttöjen olevan rehtejä ja reiluja toisiaan kohtaan, ja missä ketään ei jätetä yksin.) Saa olla omanarvontuntoinen ja juuri sellainen kuin on, oma ihana itsensä. Saa rakastaa ja olla rakastettu. Saa olla kilttikin, mutta ei oman hyvinvoinnin kustannuksella, sillä kiltteys ei ole vaikenemista, hiljenemistä, nielemistä, itsensä pienentämistä, loputonta venymistä, oman tahdon vaientamista ja ainaista sopeutumista. Ei – kiltteys on vallankumous ja elämänasenne.

Pääskysaari on ajatellut kirjansa lukijoiksi noin 10-17-vuotiaita tyttöjä. Lukiessani hetkittäin mietin, että kirja saattaa olla kymmenvuotiaille paikoin liian vaikea ja/tai muutamat käsiteltävät asiat hieman liian suuria niin pienen lapsen mieleen. Sitten kuitenkin taas ajattelin, että myös kymmenvuotiaat elävät tässä epätäydellisessä maailmassa ja näkevät ja kuulevat kaikenlaista mitä heidän ei soisi vielä tai koskaan kohtaavan. Pääskysaari myös käsittelee kaikkea kirjassaan niin, ettei maailman kovuus tule liian liki, vaikka se hetkittäin sivuilla välähteleekin. Ja niin – pääosassa on kuitenkin kaikki kaunis ja hyvä, tyttöyden ihana voima. Myös niitä satunnaisia vaikeita sanoja selittämään löytyy toivottavasti aikuinen, jolla on aikaa ja halua vastata tytön mahdollisiin kysymyksiin (ja voi, eikö kysyminen oikeastaan olekin aika ihanaa, osoitus halusta kuunnella mitä aikuinen sanoo?).

Yläikärajaa kirjassa ei minusta olekaan. Myös jokaisessa naisessa ikään katsomatta on (toivottavasti!) yhä jäljellä sitä pientä urheaa tyttöä, joka joskus lähti rohkeasti kulkemaan kohti elämää. Tyttöys on naiseuden pohjalla ja rinnalla pulppuavaa voimaa, olemassalon ihanaa riemua.

Kaikki kyynikot olkoot siis hiljaa silloin kun tyttöys, rohkeus ja unelmat puhuvat.

Rohkeasti unelmoivista tytöistä kasvaa rohkeasti unelmoivia naisia –

sellaisia, jotka myös tekevät.

En oikeastaan tiedä mitään ihanampaa kuin pieni, urhea tyttö, jolla on koko elämä edessään. Vaikka kukaan ei muistaisi sanoa sinulle, että olet ihana, sinä olet. Sinussa on kaikki maailman voima,  taidot, valo, ilo, äly, viisaus ja lämpö, 
kunhan jaksat etsiä ne sisältäsi.

Ei, mitään ihanampaa ei ole, ja yhtä ihanaakin on vain yksi:

se pieni, yhtä urhea poika.

**********

 

Sanoisin, että tämä on kirja, jonka lukeminen tekee hyvää
kaikenikäisille tytöille <3

Kiitos siis Jenni Pääskysaarelle hienosta kirjasta!

Nana Sjöblomin kuvitus on piste iin päälle,

ihanaa tyttöyttä tulvillaan.

Toivon, että joku kelpo mies kirjoittaa myös pojille yhtä hienon kirjan kuin tämä on tytöille! Ehkä sellaisen joku kelpo nainenkin osaisi kirjoittaa, mutta saattaa olla, että olisi hyvä jos puuhaan ryhtyisi joku, joka on itsekin joskus ollut pieni poika... Kyllä maailma tyttöineen ja poikineen on sentään toivoa täynnä <3 Lapsissa ja nuorissa kasvaa kaunis tulevaisuus, jos vain aikuisista on antamaan kasvulle tukea – kirjoittamaan tällaisia kirjoja, mutta ennen kaikkea rakastamaan, kuuntelemaan ja keskustelemaan, olemaan lähellä.

Ilman Omppua tämä ihana kirja olisi saattanut mennä minulta ohi.
Kiitos siis Ompulle!

**********

Jenni Pääskysaari: Tyttö sinä olet... 140 s. Otava 2015.

**********

Tämän kannessa on niin kaunis keltainen tähti ja niin monta värikästä pilkkua,
että rohkenen ruksia kirjankansibingosta ruudun värikäs :)

Tuusulanjärven taiteilijaelämää (2005)

On kesä, tämä ja toinen. Sininen, kirkas taivas ja pehmeitä aaltoja tekevä tuuli. Minä katselen kimaltelevaa Tuusulanjärveä ja kiireettömyys kutittaa poskipäitä – kiireettömyys, tai se, kuinka ajan kerrokset kiertyvät kehäksi ja aika lakkaa ehkä olemasta sellaista kuin se on. Kulta-aika on tässä, nyt, tuulessa joka puhaltaa hiuksia kasvoiltani pois ja vedessä joka välkkyy, kielojen ja pihlajien ihanissa valkeissa kukissa ja talon hiljaisessa kamarissa, jossa hengetär ehkä aivan hetki sitten on nukkunut...

Kiitos kirjastolle!

Menen Aholaan. Ehkä suren, että Jussi ja Venny lapsineen ovat lähteneet kesäksi pois, olisi ollut kiehtovaa tavata heidät. Kentis ihmettelenkin, miksi kukaan jättää tällaisen paikan kesäksi, mutta niin – ehkä se toinen paikka on vielä ihanampi. Tiedän, että Brofeldtit asuvat täällä vuokralla: he eivät maallisesta omaisuudesta piittaa, heille riittää se että saa tehdä sitä mikä on tärkeää (taidetta!). Sieluni vapaudenhaluinen siipi tuntee suloista sisaruutta, iloa ja yhteenkuuluvuutta sen hellivän ajatuksen äärellä, että omaisuus ei ole maailmassa tärkeintä. Ja kyllä, ihailen Jussia, mutta ehkä sittenkin vielä enemmän minua sykähdyttää nyt Venny – ajatus perheensä keskellä työskentelevästä taiteilijattaresta, joka valitsi ja sai molemmat, sekä luovan työn että perheen. Ajattelen taas, että se on mahdollista: olla kokonainen. Että se oli sitä jo silloin – niille, jotka uskalsivat.

Kuusikon läpi kulkiessani kuulen kuinka ne puhuvat, puut. Kun saavun Ainolaan, äänet jäävät taakse ja vastassa on valtava, mykistävä hiljaisuus ennen kuin äkkiä kuulen säveliä – Janneko soittaa, etsii sointujen sopusointua. Katselen puutarhaa ja näen häivähdyksen helmaa, oi, sen täytyy olla itse ihana Aino... Ja nyt, kuljeskellessani, huomaan taas myös ne toisen, omistamishaluisen minäni hurmaantuneet huudahdukset, jotka lakkaamatta riitelevät boheemiminäni vapaudenkaipuun kanssa: Oi, olisipa tämä puutarha minun! Tämä keittiö! Tämä kamari! Kellarin ovella myös hengetärminäni herää, tietenkin, se joka tahtoisi laittaa pitsihattupurnukoita vieri viereen talvea vastaan mutta taipuu yleensä tyytymään haaveiluun, suloisiin tahtoihin joista ei aina tarvitse tulla totta. Ja kyllä, minä ajattelen Ainoa, ihanaa kaunista Ainoa, ja hänen kukkiaan, hänen hennon vartensa kantamaa vahvuutta, ihmisen unelmia ja uskoa itseensä ja siihen mitä tekee, aikoja jotka ovat erilaisia ja ihmisiä niissä.

Suvirannan huvilassa pysähdyn taas ajattelemaan myös ylempien säätyjen kansaan nähden erilaista asemaa. Kai tämä on väistämätönkin, tämä ajatus: eivät nämä ihmiset olleet köyhien torppien lapsia. Ei säätyläistenkään elämä kai toisaalta ole aina ollut taloudellisesti helppoa, on saattanut olla velkaa ja vähävaraisuuttakin, mutta silti: se, että ihmisten mahdollisuudet perustuvat syntyperän sanelemaan eriarvoisuuteen, on väärin. En kuitenkaan voi tuntea kuin riemua siitä, että nämä taiteilijat ovat eläneet, jättäneet meille muistonsa. Muistelen myös Elisabethin lapsilleen kirjoittamia kirjeitä, niitä joita olen hiljakseen lukenut, ja sitä kuinka paljon niissäkin lasketaan rahoja, koetetaan saada ne riittämään. Toisinaan säätyläisillä on ollut myös unelmia paremmasta maailmasta: Eeron veljestä Arvidista tuli tolstoilainen, joka ajatteli ettei kukaan saa elää toisen työllä, ja hänen rinnallaan myös Elisabeth-äiti laittoi kätensä multaan. Eero ei tolstoilaisuutta tosin tainnut hyväksyä. Minä mietin miksi ei ja ajattelen, että tahdon tietää siitä(kin) enemmän.

Päätän taas kääntää kasvoni tuuleen, jatkaa matkaa. Astun kohti Halosenniemeä ja pysähdyn hyväksi aikaa katsomaan taloa etäältä ennen kuin menen lähemmäksi ja kosketan seinien hirsiä, hitaasti kasvanutta puuta jollaista ”ei tämän päivän lannoitusmetsistä enää saa”. Tunnustelen ajatuksia vastakulttuurista ja vaihtoehtoisuudesta ja tartun taas kiinni toiveikkaiseen optimismiin, siihen kuinka ihmisessä yhä on mahdollisuus ymmärtää ja nähdä. Ajattelen sitäkin, kuinka ilmiö yleensäkin herättää tarpeen vastailmiölle ja toivon, että se todella pätee juuri siellä missä vastailmiöitä kaivataan – että ihmiset ymmärtävät useita tärkeitä asioita ennen kuin on liian myöhäistä. Myös Suvirannassa heränneet ajatukset palaavat taas, ne jotka ovat niin totta: että oli aika, jolloin syntyperä todella saneli ihmisen mahdollisuudet valita. Pekka Halonen oli kulta-ajan poikkeus, talonsa menettäneen maalaissuvun poika. Hänellä ei ollut varoja, oli vain lahjoja. Järnefeltit olivat aatelissukua, Aho papin poika, Sibelius lääkärin. Tällaisia ajatellessani tulen väistämättä miettineeksi sitäkin, mitkä olisivat olleet omat mahdollisuuteni sata vuotta sitten. Tai mitkä yksilön mahdollisuudet tulevat olemaan joskus tulevaisuudessa, jos maailman suunta ei muutu.

Huomaan, että matkani kesäisen järven kauniissa maisemissa saa ajatukseni karkailemaan. Lepuutan silmiäni maisemien ja talojen kauneudessa, mutta tunnen myös monenlaista hämmennystä. Etsin kai myös itseäni, koetan tavoittaa sitä jostakin piian esiliinan ja isäntäväen lukunurkkausten välimaastosta. Eksyn, jälleen kerran, ajattelemaan monenlaisia kysymyksiä maailmasta ja koen etsivää levottomuutta. Tiedän, missä olen, mutta en sittenkään. Ehkä päätän, että kirjoitan näistä kaikista karkailevista ajatuksista joskus myöhemmin jotakin kokonaista, lähden tutkimusmatkalle kohti loputtomia kysymyksiä. Nyt silitän vielä hirsiä, kerään sormenpäihini niiden tunnun. Palaan hetkeksi myös talon asukkaisiin ja pysähdyn ajattelemaan Maijaa, sitä kuinka tahtoisin tietää enemmän myös hänestä: naisesta, jolla hänelläkin oli perhe ja kukoistava puutarha mutta myös oma ura – hän teki käännöstöitä ja opetti pianonsoittoa. Sitäkin kyllä ajattelen, että myös hänellä oli palvelusväkeä, joka antoi arkielämään väljyyttä, vapautti aikaa.

Matkan jatkuessa alan olla hieman hajamielinen, ehkä siksi että ajatuksia on jo niin paljon. Piipahdan kuitenkin myös Syvärannassa, Erkkolassa, Onnelassa, Iloniemessä, Villa Kokkosessa, huviloissa, kirkossakin. Tunnustelen hetken aikaa Uuno Kailaan, Eino Leinon ja Maria Jotunin henkeä – hekin ovat olleet täällä. Samoin täällä ovat kuljeskelleet myös E. N. Setälä ja Lauri Kettunen, kielimiehet joiden nimet muistan vuosien takaa. Entä Martta Wendelin! Oi, ne ihanat pieniruutuiset mökinikkunat ja tähtisilmälapset kerta toisensa jälkeen ikuistanut taiteilijatar! Niin, sitä hän minulle hän on, taiteilijatar, vaikka hän ehkä tekikin ennen kaikkea ”kuvituksia”: minulle hänen kuvansa ovat sielua hellivää taidetta, ikkunoita kauneuteen. Täällä hänkin asui.

Aleksis Kiven kuolinmökissä, tai siinä fiktiossa joksi se on rakennettu, minä olen jo aivan hiljaa. Minun ajatukseni ovat äänettömiä, sumuisia kuin katoava aika. Ajattelen sitä kuinka mennyt katoaa sumujen verhoon eikä kuitenkaan, sillä jotakin siitä sittenkin aina jää: utuisia kuvia, jotka ehkä ovat totta, ehkä tulevien aikojen tarinoita. Ehkä myös kulta-aika on tarina, jossa on jotakin totta ja loput myöhempien aikojen kertomuksia ja merkityksiä.

Matkani Tuusulanjärvellä johtaa lopulta kulta-ajasta modernismiin ja edelleen nykyaikaan. Minusta tuntuu, että minä en kuitenkaan heti ehdi mukaan, minä jään sinne vielä, kulta-ajan tarinaan. Ja kyllä: toivon, että jonakin päivänä alkaa uusi kulta-aika, sellainen joka vielä entistä vahvemmin yhdistää kaiken, mikä ihmisessä on hyvää ja kaunista. Ehkä ajattelen niinkin, että jos pysähdyn ja hengitän  tätä vienoa kesäistä tuulta, kulta-aika saattaa todella olla myös juuri nyt.

**********

Niin: Jos kaipaat kulta-ajan kauneutta, hetkiä joissa taide, luonto ja koti kietoutuvat syleilemään toisiaan, sanoja jotka kenties saavat miettimään myös erilaisten aikojen yhteyksiä toisiinsa ja ajattelemaan ajatuksia jotka ehkä myös itsepintaisesti karkailevat, tavoittelevat mieleen tilaa jossa hyvä ja kaunis on mahdollista siitäkin huolimatta että myös idylleissä on ehkä aina säröjä – niin, jos tahdot matkata sinne missä vaihtoehtoista elämäntapaa kaipaavat taiteilijat pakenivat kiivasta nykymaailmaa jo yli sata vuotta sitten, niin tässä: avaa Tuusulanjärven taiteilijaelämää ja mene. Minä palaan sieltä hiljaa mutta niin kuin aina tällaisilla matkoilla, myös tällä kertaa jotakin minusta ehkä myös jää. Ja ei, en sittenkään vaihtaisi omaa aikaani pois, mutta niin mielelläni lainaisin menneestä kaiken kauniin.

Kiitos Tuusulanjärvi ja Juhanit Salokannel ja Seppovaara!

 

**********

Juhani Salokannel & Juhani Seppovaara: Tuusulanjärven taiteilijaelämää.

159 s. Otava 2005.

**********

Tällä piirtyy ruksi kirjankansibingon ruutuun maisema.

Ainon ja Liisan kesätoimet (1918)

Joulupukki, joka vanhana ja viisaana niin hyvin tietää, että vuodenajat seuraavat toisiaan aina nopeammin kuin arvaisikaan, toi vanhojen kirjojen ystävälle viime jouluna tällaisenkin aarteen: Lauri Pohjanpään runoileman ja Gertrud Solitander-Borbergin kuvittaman kesäisen kirjasen vuodelta 1918: Ainon ja Liisan kesätoimet. 

Nimensä mukaisesti kirjanen kertoo kahden pienen tyttösen,
Ainon ja Liisan, kesätoimista. Siitä kuinka

Tuli toivottu kesä ja maalle niin

pääs meidän Liisa ja Aino.

Miten hauskaa taas, kun sukat oli pois

ja pois oli kenkien paino!

Ens aamuna noustessa auringon

he lintujen lauluhun herää

ja kirmaa luontohon raikkaaseen,

sylin täyden kukkia kerää.

Oi kesä ja maaseutu! Kasvimaa ja kukkaset, possut ja kanat ja ahvenet,
marjasadot ja rantapyykki, ne söpöt pikkuiset puput!
Ihanaa suloista idylliä, kultareunaista sopusointua 

ja tietenkin soma ripaus lempeän kasvattavaa otetta:

Taas kylläpä kelpas keinuakin,

kun oli tehty työtä.

Oli mieli niin hyvä ja onnellinen

joka ilta ennen yötä.

Niin: arkisten askareiden jälkeen on aina niin ihanaa leikkiä ja lopulta nukkua, nähdä ansaittuja unia. Kesäinen elämä maalla on ihanan vapaata mutta myös mukavan touhukasta, sellaista kesätuulen siivittämää ahkeraa puuhastelua. Ei pakkoa ensinkään, vaan lempeää touhuilua. 

Juuri sellaista sen soisi olevankin, kiireetöntä ja lempeää, lapsen (ja aikuisenkin) kesän, oltiin sitten maalla tai kaupungissa.

Aikanaan tulee taas syksykin ja silloin tuntuu että

Kuin uni meni kesä; oli syksyhyn

pari päivää ainoastaan.

On touhussa tytöt, kun leivotaan

taas pitkää talvea vastaan.

Kakut Ainon ja Liisan leipomat

ne uunilla kasvaa ja karttuu.

Hymys äiti: ”kelpo emänniks

tytöt meidän varmaan varttuu!”

Ja kyllä, tiedän jo että syksyn ensi tuulahdus on aikanaan minulle tervetullut,
mutta tätä ajatusta enempää en sinne vielä eksy. Onhan kesä!

 Niinpä luen vain pehmoista kypsyvien leipomusten tuoksua

ja aikuistumisen ja naiseksi kasvamisen merkityksiä,

sitä kuinka vanha kirja on aina myös monisäikeinen kertomus omasta ajastaan.

Mutta kyllä, samalla se niin usein on myös kuvajainen

jostakin ihmeen ajattomasta:
ehkä siitäkin, että moni pieni tyttö (ja poika) yhä leipoo mielellään, 

mutta myös lintujen laulun ja kesäisen niityn kauneudesta,

lapsen kyvystä iloita pienestä ja yksinkertaisesta,

ja oi, niin, siitä miten ihanaa onkaan heittää pois ne sukat ja kengät,

heilutella paljaita varpaitaan hymyilevässä auringossa...

Ihanaa kesää sekä pienille että isoille varpaille!


Ehkä hetkittäin alkaa jo olla niin lämmintä, että ne tarkenevat ilman sukkaa...

 

**********

Kirja on K. J. Gummerus Osakeyhtiön tuotantoa vuodelta 1918.

Oman kappaleeni omistusmerkintä on kuitenkin vuodelta 1934,
jolloin Marita-tyttönen on saanut sen mammaltaan.

Ihania nämä vanhojen kirjojen monet tarinat
ja Joulupukin kiehtovat kirjavarastot!

**********

Tällä piirtyy ruksi kirjankansibingon ruutuun lapsi.