Ihanaa, että joulu jo kurkkii nurkan takana. Sieltä se
hiipii, niin kuin jokainen vuosi, aina yhtä suloisena ja salaisuuksientäyteisenä, hämynä ja valona. Joulun lähestymisen
tuntee aina yhtä ihanasti myös siitä, että saa alkaa lukea lapsille
joulukirjoja. Meillä joulukirjojen vuoro alkaa yleensä viimeistään marraskuussa, jolloin
alamme hiljakseen lukea niitä muiden kirjojen lomassa. Ehkäpä arvaattekin, että
näistä ihanuuksista iloitsee vuosi toisensa jälkeen myös äiti itse. Jos ja kun
lapset kasvavat näistä yli, ainakin hetkeksi, luen näitä rakkaita kirjoja kai
itselleni. Ja saattaa tietysti olla, että sellaista itseksenilukua sattuu toisinaan jo nyt...
Meillä on tietyt joulunodotuskirjat, joita luemme vuosi
toisensa jälkeen – myös siksi, että ne ovat tärkeitä minulle itselleni. Tuntuu,
että joulunodotuksesta puuttuu jotakin hyvin tärkeää ilman tiettyjä lumoavia
lukukokemuksia... Niinpä niin, rakkaat joulukirjat tuovat osaltaan joulun luoksemme
ja antavat mielen levätä joulun suloisessa sadussa ja ihanassa todessa. Monille omille
joulukirjarakkauksilleni on yhteistä se (kas kummaa!) että ne kuvaavat
entisiä, ihania aikoja – menneiden aikojen lumo puhuttelee aina vain. Se kaikkein
rakkain joulukirjani saanee pian oman kirjoitelmansa, mutta nyt tahdon jo
viivähtää muutamassa muussa joulukirjarakkaudessani. Ja rohkenenpa uskoa, että
näistä teoksista on viehättynyt myös jokunen muu...
Sven Nordqvist: Joulupuuro (1986)
Monet varmasti tuntevat Sven Nordqvistin ainakin tämän
lempeän sympaattisista Viiru ja Pesonen
-kirjoista, joissa puuhailevat valloittava partaukko Pesonen ja tämän vekkuli
kissa Viiru. Viirut ja Pesoset ovat valloittavia, lempeän hykerryttäviä
teoksia, ja sellainen on myös tämä ihana tonttutarina nimeltään Joulupuuro (ruotsinkielinen alkuteos Julgröten vuodelta 1986). Kohtasin tämän kirjan jokunen vuosi
sitten, ja se oli totisesti rakkautta ensi silmäyksellä: joulunaikaa ja
tonttutaikaa, ihanaa ihanaa!
Joulupuurossa
vietetään jouluaattoa maalla, ja on suunnilleen sadan vuoden takainen ihana
aika. Juhlahumu hulmuaa, kun talon isäntäväki saa sukulaisia kaupungista, ja
kaikki nauttivat joulun runsaasta ateriasta ja odottavat Joulupukkia. Mutta
nurkissa häärää salavihkaa myös tonttuperhe: on tonttu-ukko vaimoineen ja
lapsineen, ja mahtuupa joukkoon oikein komean kurttuinen tonttuvaarikin. Tontut
viettävät omaa jouluaan salaisessa tuvassaan, keittävät erityistä joulukeittoa
ja juovat ihmeellistä olutta, joka on ”sen
makeampaa ja miedompaa, mitä nuorempi sitä juo, ja sen vahvempaa ja karvaampaa,
mitä iäkkäämpi sitä nauttii”. Melkoisen metka juoma!
Joulu on siis ihanaa ja ilo ylimmillään, mutta
tonttumuorilla on pulma. ”Tonttumuorit
nimittäin tietävät kaiken”, ja niinpä muori nytkin tietää mitä kerrassaan
kamalaa on tapahtumassa. Voi sentään mitä siitä seuraisikaan, jos talonväki
tosiaan unohtaisi sen tonttu-ukolle niin tärkeän joulupuuron... Kyllä nyt
muorin metkuja totisesti tarvitaan!
Siinä se, Joulupukki tai naapurin Pentti...
Niinpä niin, ihmiset ovat viime vuosina kovasti hössöttäneet
siitä pukinkuvatuksesta, joka onkin vain naapurin Pentti pukeutuneena punaisiin
vaatteisiin ja valkoiseen partaan... ”Mitä?
Mikä villitys se on olevinaan...” mutisee siihen tonttuvaari. Tonttu-ukkoakin
mokoma otus huvittaa: ”Eipä ole kummoinen
tonttu, kun ei edes tiedä, ovatko lapset olleet kilttejä vai eivät. Kuulitko
vaari, hänen piti oikein kysyä, onko täällä kilttejä lapsia.” Joulupukkiuskoa
tämä saattaa siis hivenen horjuttaa, mutta toisaalta, kyllähän tuon
tonttuvaarin rutinan ja tonttu-ukon mutinan hyvin ymmärtääkin... Ja niin kuin
Nordqvistin kerronta aina, myös tässä se on sittenkin lempeän hyväntahtoista. Nordqvistin
kerronta on minusta aina yhtä hienoa ja taidokasta – samaan aikaan sekä hykerryttävän humoristista että syvällisen
ajatuksekasta.
Kirsti Manninen & Pirkko Kanerva: Olipa kerran joulu (1995)
Kirsti Mannisen ja Pirkko Kanervan Olipa kerran joulu – Lasten joulunviettoa viime vuosisadan Suomessa (1995)
kertoo nimensä mukaisesti lasten joulusta viime vuosisadalla, uudelta
vuosituhanneltamme katsoen siis 1800-luvulla.
Joulua odottavat sekä kartanon tytär Anna että torpan
poika Matti, jotka ovat molemmat kuusivuotiaita. Ihana joulunodotus alkaa sekä
kartanossa että torpassa jo syksyllä: Anna käärii jouluomenia silkkipaperiin
ja Matti valikoi pussiin suurimpia kaurajyviä, Rusko-hepan joulukauroja.
Kartanon jouluvalmisteluihin kuuluu myös kynttilöiden valamista ja
piparkakkujen leipomista, ja kulkeepa Anna-tyttönen Lucia-neitonakin ja pääsee
myös kaupunkiin joulukorttiostoksille. Torpassa tehdään joulumakkaroita ja
jouluolutta, ja Matti saa rakennella vaarin kanssa himmeliä. Ja kun Anna pääsee
kaupunkiin, pääsee Mattikin kirkonkylään joulumarkkinoille, joilla näkee myös
Tiernapojat. Jouluaattona kartanon salissa tuikkii ihana joulukuusi, ja torpan
lattialla on puhtaat jouluoljet. Kiireinen Joulupukki viskaa lahjoja sekä
kartanoon että torppaan, ja lapset ovat lahjoistaan tietysti ihastuksissaan. Jouluaamuna
mennään reellä kirkkoon ja tapaninpäivänä leikitään iloisia leikkejä.
Jouluaatto!
Pieneen kirjaan on saatu paljon tietoa entisaikojen
joulusta ilman että se tuntuu liian täydeltä. Erityisesti pidän tässä myös
sukupolvien ketjusta, siitä kuinka Anna puuhailee fammun ja Matti vaarin
kanssa. Ihana kirja! Anna ja Matti elävät ihania entisaikoja myös teoksessa Kauan sitten – Lasten elämää viime vuosisadan Suomessa (1994), joka sekin on hienoa historiatietoa tulvillaan.
Mauri Kunnas: Koiramäen talvi (1988)
Mauri Kunnaksen Koiramäen
talvi (1988) ei ole varsinainen joulukirja, mutta sopii silti erinomaisen
hyvin luettavaksi joulunalusaikaan. Teos alkaa syysaamujen pimeästä ja päättyy
pääsiäiseen, kevään koittoon. Ja syksyn ja kevään välille mahtuu koko ihana talvi:
lumet ja pakkaset ja tietysti vuoden kohokohta, joulu.
Tähän, kuten kaikkiin Kunnakseen kiehtoviin
Koiramäki-kirjoihin, mahtuu valtavasti tietoa entisaikojen elämästä. Ja tämä on
nimenomaan sitä kansan elämää: Koiramäki on kaiketi jokseenkin vauras entisaikojen talo,
mutta elämä on yksinkertaista ja työntäyteistä. Aamut alkavat kylminä ja koleina,
ja päiviin ja iltoihin mahtuu askarta askareen perään. Eläimet pitää hoitaa
talvellakin ja ruokaa laittaa ja pyykit pestä. Eikä se pirttikään ilman
polttopuita lämpene. Myös joulun valmisteleminen on puuhakasta: Koiramäessäkin
valetaan kynttilöitä ja siivotaan ja leivotaan leipää ja pannaan olutta. Mutta
kylläpä vain sitten jouluna kelpaa, kun ruokakin saa olla pöydässä koko yön. Ja
tottakai myös Koiramäen väki lähtee joulukirkkoon. Joulunaikaan mahtuu myös
oljilla leikkimistä ja uudenvuoden taikoja ja lopuksi vielä oikein kamala
sarvipää, nuuttipukki. Joulun jälkeen alkaa taas aherrus, mutta sittenpä
mennäänkin jo kevättä kohti.
Joulun ihanaa juhlaa.
Kunnaksen Koiramäki-kirjat kaikkiaan ovat hieno
kulttuuriteko, historian ja perinteiden kertomista lapsia (ja aikuisia!)
kiehtovassa muodossa. Suurkiitos Kunnakselle!
Elsa Beskow: Petterin ja Lotan joulu (1947)
Ja viimeisimpänä mutta samalla ihanimpana vielä tämä:
ihanan Elsa Beskowin ihana Petterin ja
Lotan joulu (ruotsinkielinen alkuteos Petters och Lottas jul vuodelta 1947). Oi tätä hurmaavaa tarinaa hurmaavine kuvineen:
metsänväristä Täti Vihreää, piparkakunväristä Täti Ruskeaa ja satujenväristä
Täti Sinipunaista ja tietysti somia, suloisia Petteriä ja Lottaa...
Monenmoista jouluhyörinää hääritään myös tätien talossa:
siivotaan, paistetaan piparkakkuja ja tietysti supatellaan joulun pieniä ja
suuria salaisuuksia. Setä Sinisen kanssa haetaan metsästä joulukuusi ja vähän
eksytäänkin, mutta lopulta päästään sentään onnellisesti takaisin kotiin.
Aattona kuusi hohtaa ihanaa joulua ja sen ympärillä tanssitaan joulun iloisia
tansseja. Vaan kas, juuri kun ollaan käymässä joulupöytään, huoneeseen
tömisteleekin oikea Joulupukki, semmoinen hirmuinen sarviotus jota kyllä
väkisinkin pelästyy. Mutta lahjoja se antaa ja kaikeksi ihmeeksi juuri
sellaisia kuin Petteri ja Lotta ovat toivoneetkin. Vaan kuinkas käykään
seuraavana jouluna? Tuleeko Joulupukkeja kenties yhden sijasta kaksi? Ainakin
tuo seuraava jouluaatto on Petterin ja Lotan mielestä ”melkein hauskempi kuin edellinen, sillä nyt he eivät olleet ainoastaan
saaneet lahjoja vaan myöskin antaneet niitä.” Tähän hienoon viisauteen tämän kirjan
ihanuus onkin ehkä paikallaan pysäyttää.
Piparkakkupuuhia ja muuta hyörinää.
Niin kuin kuvakirjoissa ainakin, myös näissä kaikissa kuvitus
on keskeinen osa lukuelämystä. Nordqvist on erittäin etevä kuvittaja, jonka
hahmoissa on aina sitä jotakin: pilkettä ja luonnetta. Kunnaksen koiraveitikat
ja kuvituksen runsaus ja yksityiskohtaisuus ihastuttavat nekin aina vain, ja Kanervan
kuvitus välittää sekin ihanasti entisaikojen joulua. Mutta oi, suosikkini on
kyllä sittenkin Elsa Beskow – hänen kauniita kuviaan voisin katsella
lakkaamatta, toivoa kuvien suloiseen maailmaan myös itseni, käyskentelemään
kenties Täti Sinipunaisen ihanassa leningissä tai paistamaan piparkakkuja Täti
Ruskean kauniissa keittiössä tai keräämään Täti Vihreänä kevättä hehkuvia
vuokkoja...
Mutta nytpä on kevääseen vielä runsaasti aikaa. On joulun
satujen ja piparkakkujen ihana aika. Viikon päästä on jo ensimmäinen adventti.
Joulu kuiskuttelee jo, kyllä vain!