On kirjoja,
joihin heti rakastuu. Jotka tulevat lähelle ja kiinni ja ihoon ja sieluun ja
joiden kohdalla tuon tunteen syvyyden syyt saattaa jopa pystyä epämääräisesti
selittämään. Sitten on kirjoja, joita katselee hieman etäältä, ihmettelee
niiden viekoittelevia silmäyksiä ja hymyjä, tuntee vatsanpohjaan hiljalleen
kertyvää perhosvärinää ja päätyy lopulta tilaan jossa rakkaus on ehkä. Jossa se
selvästi tekee itseään tykö, mutta jossa jollakin merkillisellä tavalla kokee
itsensä sen edessä epävarmaksi, ei oikein tiedä mitä sydän kaiken hälinän
takana sanoo.
Ja kyllä,
sellaiset kirjat ovat usein erityisen kiehtovia. Ne saavat
ajattelemaan, pohtimaan kirjallisuuden olemusta ja hyvän ajatusta – kenties
sekä kirjassa että ihmisessä. Sellaiset kirjat jättävät ehkä myös aivan omanlaisensa jäljen. Niitä miettii ja ihmettelee ehkä kauan, pohtii mikä niissä oikein pitää
otteessaan. Mikä on se tenho ja taika, joka niissä kiehtoo. Mikä, kun samalla kuitenkin
tietää lukeneensa vain ”melko tavanomaisen” kirjan (typerä määre, mutta
parempaa ei nyt ole). Sellaisen, jossa kerrotaan ihmisistä ja ihmisten
välisistä suhteista ja siitä kuinka ne eivät ole helppoja. Niin – sellaisiahan
kirjat ovat: rakkautta, intohimoa, pettymystä, keskeneräisyyttä, kohtaamista ja
kohtaamattomuutta, ajautumisia ja valintoja, väistämättömiä risteyksiä. Ehkä
onkin niin, että ne ovat suuria juuri siksi: ne kertovat ihmisestä, ihmiselle.
Kiitos kirjastolle!
Tämä teos, Sadie
Jonesin (s. 1967) juuri suomennettu Ehkä
rakkaus oli totta (2015), on juuri sellainen viekoitteleva, värisyttelevään
välitilaan jättävä kirja. Minulle. Tunnen halua rakastua, mutta jostakin syystä
epäröin. En siksi, etteikö teos ansaitsisi rakkauttani, vaan pikemminkin siksi,
että se hämmentää minua. Luke hämmentää. Leigh. Nina. Paul. Jones, joka heidät
kaikki kertoo, jotenkin vaivattomasti ja pakottomasti ja – niin – ehkä kepeästikin
mutta samalla silti niin ihanan painavasti. Rakastan heitä kaikkia mutta en
sittenkään. En tiedä. Olen ymmälläni. Sydän on. Katson Lukea. Niin, toki muitakin
mutta eniten Lukea. Ehkä siksi että hän on niin kaoottinen, niin kirkas, niin
suora, niin vilpitön, niin rehellinen,
niin vastustamaton. Ehkä haluaisin silittää poskea, mutta en tiedä antaisiko
hän minun niin tehdä. Ehkä ei. Eikö? Suosikkihenkilöni on silti ehkä joku toinen. Ehkä.
Niin. On
Englanti ja 1960- ja 1970-luku. Teatteri, jonka piireissä tehdään taidetta ja sitä toista samalla kun näyttelijöiden kohdalla työllisyysnäkymät
olivat ikuisesti epävarmoja. On Luke, joka kirjoittaa. Nina, joka
näyttelee. Paul, joka tuottaa. Ja Leigh, näyttämömestari. On nuoruutta ja
aikuistumista ja hetkiä, joina astutaan elämän tärkeitä askeleita – niitä joita myöhemmin voi
suhtautumistavasta riippuen kutsua joko sattumanvaraisiksi tai kohtalon
johdattelemiksi. Kohtaamisia, oivalluksia, irtiottoja. Unelmia. Silmien
sulkemisia. Suudelmia, intohimoja. Turvallisuudenkaipuuta ja halua pitäytyä totutussa.
Valintoja ja ajautumisia.
Tiesin koko ajan, että tapaisin sinut vielä.
*****
Ja siinä, aivan lyhyessä hetkessä, oli
rakkautta.
Ja niin –
sitäkin kuinka heistä molemmista tuntui,
että siihen pisteeseen asti he olivat vain odottaneet (mutta se on ehkä toinen tarina kuin se jota kaksi edeltävää sitaattia kantavat). Sitä, kuinka Nina
ajattelee että Minä jätän sinut. Minä
lähden. Mutta hän ei sanonut sitä. Sitä, kuinka Leigh veti henkeä ja sanoi sen mitä ei voi sanoa. Sitä, kuinka Paul
ei esittänyt itselleen kysymyksiä, joihin
tiesi jo vastaukset. Ja sitä, kuinka on ikään kuin he olisivat suudelleet, vaikka mitään ei ole tapahtunut. Niin: rakkauksia, ehkä.
Ja kyllä, minä tahtoisin
sanoa henkilöille kaikenlaista mutta en sittenkään. Ei pidä puuttua tarinaan
jonka kuuluu mennä niin kuin kuuluu. Ihmisten virheille on syynsä. Ovatko ne
edes virheitä? Mikä on virhe? Milloin ihminen oikeastaan tekee oikein ja
milloin väärin? Milloin hän lakkaa olemasta kesken? Pitäisikö heti ymmärtää
tehdä toisin? Entä jos sekin olisi väärin?
ja yrityksistään huolimatta, kaikesta
päättäväisyydestään huolimatta hän ei tuntenut mitään muuta kuin menetystä:
miten jokin arvokas hänen sydämessään särkyi, jokin mitä hän ei ollut osannut
suojata.
Ja
kirjoittaminen, oi niin – se kuinka hän
kirjoitti runoja ja näytelmiä ja kätki niitä sänkynsä alle, piiloon omalta
kriittiseltä katseeltaan (ja joissa aina riitti korjattavaa, muutettavaa,
viimeisteltävää) ja kuinka haluaisin
ainoastaan kirjoittaa, mutten tiedä miten päin kaikki kääntyy.
Voi Luke. Mitä
on rakkaus, joka tukahduttaa juuri sen minkä vuoksi on se joka on? Joka
vie kyvyn ja halun kirjoittaa? Joka saa uhraamaan liikaa? Joka lopulta kysyy
oman epätoivotun kysymyksensä:
Mitä sinä olet, jos et kirjoita?
Onko se
rakkautta ensinkään? Entä Mary, niin. Miksi hän kirjoittui sellaiseksi kuin
kirjoittui? Etkö tiedä, etkö. (Kirjoittaminen on yhteys, Luke. Ikkuna.) Ja niin
ero oli alkanut ennen kuin he olivat edes
erkaantuneet toisistaan.
Ja Luke,
muistatko: Jos hän pitäisi kiinni
rehellisyydestä ja rohkeudesta, hän ei menettäisi kumpaakaan. Hän, sinä, niin.
Et menettäisi elämän henkäystä, et työtä. Mutta mitä tapahtuu? Käykö niin,
että päästät sittenkin irti juuri niistä? Rehellisyydestä ja rohkeudesta?
Oletko varoitus? Valo? Enkeli? Ja lopulta, niin, saatko lopulta sittenkin
kiinni siitä mikä sinulta pakeni?
Eikä tässä ole
kaikki, rakkauksissa ja intohimoissa, teatteritaiteen
karunkiehtovassa maailmassa. On paljon muutakin. Niin kuin vanhempia lastensa
vierellä ja takana. Äitejä, jotka kertovat lapselleen mitä tyttö oli, mitä tämä ei ollut ja mitä tästä saattaisi tulla.
Että sinä olet sitä mitä minä olisin
voinut olla. Äitejä, joilla ei ollut
ketään muuta kuin lapsensa. Äitejä, jotka katsovat kuinka mies on uskoton. Sen
sellaista.
Niin.
Kirjoittaminen on ajatusten etsimistä, joskus senkin mitä sydän sanoo. Ja
kyllä, minun rakkauteni kypsyy kun minä kirjoitan, sillä nyt, kirjoittaessani, minun
sydämeni avautuu, asettuu valmiiksi ottamaan tämän teoksen vastaan. Hämmennys
hellittää. Oi kyllä: minä
pidän Jonesin tavasta kirjoittaa. Pidän siitä, miten inhimillisiä ja
ristiriitaisia hänen henkilönsä ovat, miten hyviä ja pahoja. Tekevät oikein ja
väärin vai tekevätkö. Katson heitä, vielä ja vielä ja vielä. Ninaa, joka on kai
kyvytön vapautumaan omasta vankilastaan. Leighiä ja Paulia, jotka luottavat
siihen mikä on tuttua, turvallista. Lukea, joka ensin ehkä särkee sydämiä ja
kohtaa sitten itse koko rakkauden raskaan haurauden. Kenelle voisi olla
vihainen?
Ja pidän siitä,
miten hän kirjoittaa samaan aikaan vaivattomasti ja taidokkaasti. Ei, hän ei
juuri riko romaanikirjallisuuden konventioita, rymistele läpi raja-aitojen. Hän
ei riehakoitse rakenteilla eikä leikittele kielellä – eikö, voi sanojen kömpelöä epätarkkuutta, eikö
tarinan luominen ole aina leikki! Tarkoitan kai, ettei hän leiki kielellä siten
että leikki itsessään kohoaisi keskiöön, ja ymmärrän itseäni suunnilleen. Jonesin
teoksen keskiössä on tarina ja tarinan takana on ihmisyys. Hän näyttää henkilönsä lukijalle kaikessa näiden
inhimillisessä keskeneräisyydessä, antaa lukijan tulkita heidän haparoivia,
pyrähteleviä, jähmettyneitä mielenliikkeitään, osoittaa että ihminen on samaan
aikaan sekä selitettävissä että selittämätön. Ja pitää lukijansa otteessaan
ehkä juuri siksi. Eikä hän hukuta
lukijaansa itsestäänselvyyksiin tai liikoihin selityksiin. Toisinaan hän myös
hypähtää, jättää vähän sanomatta. Niin, hänen teoksessaan on tiettyä vaatimatonta raikkautta,
viisasta konstailemattomuutta joka usein päihittää tarkoituksellisen mahtipontisuuden. Thank you
Jones!
Kyllä, minulle
tämä teos oli merkillisellä tavalla hieno. Se avasi minussa uuden oven kohti
jotakin jonne olen vasta matkalla. Sellaista lukeminen parhaimmillaan on, kirja kirjalta kirkastuvaa ajattelua. Joskus aikanaan tulen sen ehkä vielä
tavoittamaan – oivalluksen, joka liittyy kirjallisuuden kiehtovaan olemukseen.
Siihen, mitä oikeastaan merkitsee hyvä. Tai parempi. Tai sanotaanko: korkea. Ja jos antaisin teoksille tähtiä, niin tämä saisi
niitä monta. Ihan jo siksi. Ja nyt se on siinä, kiinni ja lähellä ja iholla ja sielussa. Rakkautta!
Ja vielä: teoksen
loppulauseet ovat loistavat. Ne jäävät vaatimaan selityksiä ja ajatusten liikeratoja –
sitä että niiden äärelle pysähtyy. Niissä viipyiltyään voikin taas palata teoksen (suomenkieliseen) nimeen, siihen
että ehkä rakkaus oli totta. Ajatella
modaalisanojen merkillisiä merkityksiä.
PS. Teoksen luettuani tunsin vastustamatonta halua kuunnella tämän. Take it!
**********
Sadie Jones: Ehkä rakkaus oli totta. Romaani, 419 s. Otava 2015.
Suomentanut Marianna Kurtto.
Englanninkielinen alkuteos Fallout 2014.
**********
Tästä teoksesta
on kirjoitettu jo monessa blogissa. Oman kiinnostukseni tätä teosta kohtaan herätti Omppu, joka luki tämän jo ennen kuin se ilmestyi suomennettuna. Muista
kirjoituksista eksyin ennen omaa lukukokemustani ja sen purkamista
lukemaan myös Lumiomenan Katjan ja Kaisa Reetan kirjoitukset. Muut kirjoitukset löytää ystävämme google.
