Karl Ove Knausgård: Talvi (2016) (ja ehkä vähän novellista yleensäkin) (novellihaaste)

Ajatella, että olet olemassa, mutta et tiedä lainkaan, miltä maailma näyttää. Ajatella, että jokainen näkee joskus ensimmäistä kertaa taivaan, näkee ensimmäistä kertaa auringon, tuntee ensimmäistä kertaa ilman iholla. Ajatella, että jokainen näkee joskus ensimmäistä kertaa kasvot, puun, lampun, pyjaman, kengän. Minun elämässäni ensimmäisiä kertoja ei juuri enää tule. Mutta kohta tulee. Muutaman kuukauden päästä näen ensimmäistä kertaa sinut. (”Kirje syntymättömälle tyttärelle”)

Kävi niin, että luin novellikokoelman vähän niin kuin vahingossa. Karl Ove Knausgårdin Talven (2016) hypähtäessä syliini kirjaston uutuushyllystä en nimittäin ollenkaan ajatellut lainaavani ”novelleja” vaan – no, Knausgårdia, Knausgårdin ajatuksia, mietelmiä, pohdintoja, jotakin sellaista hieman määrittelemätöntä, en nyt ainakaan novelleja, jotenkin vaan en.

Syksy on siirtymävaihe, jolloin kaikki tyhjenee: valo häviää taivaalta, lämpö ilmasta, lehdet puista ja kasveista. Syksyä seuraava talvi taas on staattinen tila, jossa liike lakkaa. Maa kovettuu, vesi jäätyy, lumi peittää maan. (”Talvi”)

Vasta hyvän matkaa näitä ajatuksia, mietelmiä, pohdintoja luettuani huomasin, että teos on kirjastossa luokiteltu novelleiksi. Että sen tunnistetarrassa lukee tosiaan novellit. Hämmensi. Tuli sellainen omituinen olo, että enkö minä tiedä mikä on novelli. (Enkö, vaikka olen sentään käynyt novellikurssinkin!) Että olenko minä (taas) jotenkin yksinkertainen. (Olen, mutta silti.)

Olit pimeys, olit vesi, olit töyssähtely kun äitisi kulki portaissa. Olit lämpö, olit uni, olit pienen pieni muutos, joka tapahtui kun heräsit. (”Kirje syntymättömälle tyttärelle”)

Niin. Ei ollut ihme, että Talvi tarttui mukaani, kun sen talven kynnyksellä kirjastossa kohtasin. Talvea edeltävää Syksyä en tosin ole vielä lukenut, enkä ehkä ennen ensi syksyä luekaan. Tekee mieli edetä vuodenaikojen mukaan. Mutta niin: myös Knausgårdin Taisteluni-nimeä kantava mittava autofiktiivinen projekti on minusta erittäin kiinnostava, vaikka en toistaiseksi olekaan hänen taisteluaan lukenut kuin yhden teoksen verran. Knausgård taisteluineen taitaa kyllä jakaa mielipiteitä aika vahvastikin, mutta itse olen niitä, joita tällaiset omaelämäkerrallisuudella leikittelevät ja sitä tutkiskelevat projektit kovasti kiinnostavat. Ja juuri mielipiteiden jakautuminenhan on usein merkki siitä, että kyseessä on jotakin kiinnostavaa.

Sanonnan mukaan koti on paikka, johon pääsee aina sisään. Se on myös paikka, jossa ei tarvitse esittää mitään vaan voi olla oma itsensä. Jos joutuu esittämään, siis teeskentelemään, on vieras omassa kodissaan. (”Vieraat”)

No mutta, takaisin Talveen. Talvi sisältää kolme kuukautta, joulu-, tammi- ja helmikuun, ja jokaiseen kuukauteen sisältyy kaksikymmentä kirjoitusta. Joulu- ja tammikuuta edeltää myös ”kirje syntymättömälle tyttärelle” ja helmikuuta ”kirje vastasyntyneelle tyttärelle”. Kirjeet tyttärelle ovat hyvin kauniita, isän puhetta tyttärelle joka aikanaan kasvaa niin isoksi että voi näitä isänsä kirjoituksia lukea, ja niin, tietenkin ne ovat samalla myös kirjailijan puhetta lukijalle.

Tämä on sinun vuotesi, vuosi jona synnyt, niin kuin 1968 on minun. Muista tänä vuonna syntyneistä tulee sinun ikäluokkasi, tapaat heidät koulussa, lukiossa, yliopistossa, ja sinulla on enemmän yhteistä heidän kanssaan kuin minun kanssani, sillä jos persoonallisuutesi ja ominaisuutesi määräytyvät geneettisesti ja ovat jo valmiita, aika jossa ne joutuvat koetukselle vaikuttaa hyvin merkittävästi ajatuksiisi ja tekoihisi, enemmän kuin ehkä yleisesti kuvitellaan – tai niin ainakin minä luulen. (”Kirje syntymättömälle tyttärelle”)

Kirjoitusten aiheet ovat enimmäkseen hyvin arkisia ja yksinkertaisia, ne kertovat vedestä, ensilumesta, joululahjoista, pehmoeläimistä, sokerista ja talvisaappaista, mutta knausgårdilaisittain myös näihin pieniin, arkisiin kirjoituksiin sisältyy yksityiskohtien ja ajatuspolkujen kiehtova runsaus.

Kuvitteellisista tarinoista elantonsa saavasta kirjailijasta on hämmentävää nähdä kolikkoja milloin missäkin, kodeissa ja kämmenillä, kauppojen tiskeillä ja kassalippaissa, koska niihin kätkeytyy niin hirvittävä voima, nehän vaihtavat vähän väliä symbolisen arvonsa todelliseen arvoon ja liikkuvat siis yhtä mittaa fantasiamaailman ja todellisuuden välillä, vaikka näyttävätkin ihan pieniltä ja vaatimattomilta. Siitä näkökulmasta me kaikki olemme kirjailijoita: sepitämme rahalla kokonaisen yhteiskunnan. (”Kolikot”)

Lukiessani kirjoitan jo hieman muistiinpanoja kategoriahämmennyksestäni, siitä ovatko nämä kirjoitukset minusta novelleja ja jos eivät niin miksi, mutta myöhemmin kadotan paperin. Niin, olisi varmaan pitänyt kirjoittaa muistikirjaan eikä erilliselle paperille, joka oli kai sillä hetkellä lähimpänä. Ehkä katoaminen ei kuitenkaan haittaa, tuskin menetän mitään kovin merkittävää. Muistan kyllä, että kirjoitin jotakin myös rajankäynnin tietystä tarpeettomuudesta ja että päädyin jonkinlaiseen ajatukseen siitä että onneksi novelli on juuri sellainen kuin on, vaikeasti määriteltävä, ja että novellin rikkaus ja elinvoima on juuri sen moneudessa. Silti olen edelleen hämmentynyt siitä, että minun pitäisi kutsua näitä mietelmiä novelleiksi. En ehkä kutsu.

Ymmärrän nyt, että nykypäivän virtuaalimaailma, johon lapset kasvavat, on niin koukuttava juuri siksi, että se tyydyttää vastauksen ja palautteen tarpeen ja vieläpä välittömästi. Virtuaalitodellisuus tavoittaa siis sosiaalisuuden ytimen ja palkitsee sosiaalisen kanssakäymisen tavoin vaatimatta sosiaalisen kanssakäymisen hintaa, ja niinpä jokainen voi kyyhöttää ypöyksin saarellaan pelkän mekaanisen vuorovaikutuksen varassa ilman, että seurankaipuu kertaakaan herää poukkoilemaan sisimmässä kuin juuri vangittu eläin häkissä. (”Sosiaalisuus”)

Niin. Talvi sisältää niin monta ja monenlaista kirjoitusta, että lajimääritys on ehkä siksikin hämmentävää. Onneksi lukemisessa ei kuitenkaan viime kädessä ole kysymys siitä, mihin kategoriaan teksti pitää sijoittaa. Ja oikeastaan minua tietysti vain kiinnostaa ja kutkuttaa – juuri se, mitä kaikkea novelli on ja mitä se voi olla. Kyllä: Knausgård antaa minulle myös näillä talvimietteillään paljonkin ajatuksia ja mietiskeltävää.

Me tunnemme aina jotain ja olemme aina jollain tuulella. Mutta vaikka tunteet ja mieliala vaikuttavat elämäämme olennaisesti, kukaan ei tarkkaan tiedä, mitä tunteet ja mielialat ovat, missä ne syntyvät, miten ne muodostuvat, miksi ne ovat olemassa. [-----] Mutta jos minuus on tosiaan erillään tunteista ja mielialasta, voisi ajatella, että minuus voi olla myös tuntematta mitään ja olematta millään tuulella. Sellainen neutraali minuus ei ole mahdollinen. Jokainen tuntee aina jotain, ja jokainen on aina jollain tuulella.  (”Elämäntunne”)

Luulen, että Talvi jää mieleeni ennen kaikkea kirjoituskokoelmana, joka saa minut pohtimaan novellin olemusta ja ylipäätään kategorisointia ja sen tarpeellisuutta ja ongelmallisuutta. Mutta kyllä, tulen muistamaan sen myös Knausgårdin ajatuksista, joissa pinta ja syvyys kohtaavat. Knausgårdin tavasta kirjoittaa. Siitä, että Knausgård lahjoittaa minulle myös muutaman erityisen hienon ajatuskiteytymän. Sellaisen kuin tämä:

Jos runouden perimmäinen tehtävä on paljastaminen, sen tulisi paljastaa todellisuus sellaisena kuin se on. (”Pöllöt”)

Novelleja tai ei, mitä sitten. Kirjoituksia, kyllä. Ajatelmia, niin kuin kirjoitukset aina. Kirjaan joka tapauksessa itselleni komeat 63 novellia Ompun novellihaasteeseen. Lasken mukaan sekä kutakin kuukautta edeltävät kirjeet syntymättömälle/vastasyntyneelle tyttärelle että kuhunkin kuukauteen sisältyvät kaksikymmentä mietelmää (ei kun siis novellia). Ja:

Tätä nykyä tiedän, että kaikki kirjailijat ovat amatöörejä ja heitä yhdistänee vain se, etteivät he tiedä, miten romaani, novelli tai runo kirjoitetaan. (”Tavat”)

Yhtä amatöörejä ovat ehkä myös muutamat kirjoittamisen harrastajat. Ainakin minä. Siispä vetäydyn taas kirjoittamaan omia mietelmiäni ja kyhäelmiäni ja pohtimaan mitä ne mahtavat olla. Tai sitten kirjoittamaan vaan. Sillä niin: kategorisointi ei (onneksi!) ole oikeastaan ollenkaan kirjoittajan ongelma. Eikä oikeastaan lukijankaan. Kirjoittajan tehtävänä on kirjoittaa, lukijan lukea :)

*****

Karl Ove Knausgård: Talvi. 238 s. Like 2016. Alkuteos Om vinteren, 2015.
Suomentanut Jonna Joskitt-Pöyry.

*****

Kamarin novellihaastenovellit:

Aino Kallas: ”Lasnamäen valkea laiva” ja ”Gerdruta Carponai”, 2 kpl.

Karl Ove Knausgård: Talvi. 63 kpl.

Tähän mennessä yhteensä 65 kpl.

Karl Ove Knausgård: Taisteluni – Viides kirja (2010/2015)

 

Kas niin, Karl Ove. Minä hyppään sinun taisteluusi kesken matkan. Tiedätkö: kaikki se humu näiden sotiesi ympärillä on tavoittanut minut viiveellä, taidan olla vähän sellainen että kiertelen asioita joista kasvaa ilmiöitä, ummistan silmäni tai olen muuten vain näkemättä, en tiedä, jotenkin kai pakenen keskiöstä marginaaliin. Tunnustan kyllä tämänkin: osittain olen ohittanut teoksesi myös siksi, että niillä on niin sotaisa nimi – niin, niistä tulee mieleen se, tiedäthän, tiedät, olet luultavasti nimennyt kirjasi näin tietoisesti ja tarkoituksella.

 

- kiitos kirjastolle - 

Sinä sanot:

”Mikä tunne se oli?

En tiennyt. Sitä ei voinut tarkastella, sitä ei voinut selittää eikä perustella, siinä ei ylipäätään ollut mitään rationaalista, mutta toisaalta se oli päivänselvä, kaikenkattava: kaikki muu kuin kirjoittaminen oli turhaa. Mikään muu ei riittäisi eikä voisi tyydyttää sitä janoa.”

Tämä kaikki, kokemukseni sinun kirjasi äärellä, saa minut miettimään kaikenlaista. Ajan hermolla olemista ja nimiä jotka kätkevät ja ihmisen merkillistä mieltä joka valitsee ja jättää valitsematta ja niin, kaikenlaisia merkillisiä sattumanvaraisuuksia ja kirjallisia ilmiöitä ja temperamenttejakin (lukijan tai kirjoittajan tai ylipäätään ihmisen tai niiden kaikkien) ja niin, ehkä myös suuria sanoja.

Varmaan tiedätkin, että sinusta puhutaan paljon hyvää: sinua kutsutaan Pohjolan suurimmaksi kirjallisuustapaukseksi ja sanotaan, että tulet muuttamaan kirjallisuutta. Ehkä muutatkin ja jos minulta kysytään, niin minä sanon että se on hyvä, sekin että omasta elämästä kirjoittaminen on ehkä lopultakin yhtä suurta ja tärkeää ja oikeaa kuin ’fiktion’ kirjoittaminen (ja niin, kuka sitä paitsi sanoo, että silloin kuvittelisi yhtään vähemmän?). Eikä nyt takerruta käsitteisiin, ei omaelämäkerrallisiin sopimuksiin eikä autofiktioihin, puhutaan niistä sitten, tuonnempana, lasillisella tai kahdella. Sanotaan nyt vain tämä: kysymys totuudesta on ehkä aina jonkinlainen leikki.

Olen lukiessani miettinyt mikä mies sinä oikein olet tai lähinnä sitä osaatko sinä oikeastaan kirjoittaa ja mitä se sitten tarkoittaa, kirjoittamisen taito, ja tiedätkö, minä luulen että tämän kummallisen lukukokemuksen anti on juuri se, kaikki nämä kiehtovat ja itsensä kanssa kisailevat ajatukset, mietelmät siitä mitä kirjoittaminen ylipäätään on ja mistä ja miten voi tehdä sitä mitä kutsumme kirjallisuudeksi. Sinä sanot: ”Minulla ei oikeastaan ollut lainkaan mielikuvitusta, vaan kaikki kirjoittamani liittyi todellisuuteen ja omiin kokemuksiini” ja minua jotenkin naurattaa, naurattaa tämä kaikki, mielikuvitus ja todellisuus ja kokemukset ja koko maailma, se mitä sinä sanot ja miten ja se mitä kirjallisuus on, mitä.

Ja kuitenkin: sinä vain asettelet sanoja peräkkäin, ihan tavallisia arkisia sanoja, joissa ei ole mitään suurta eikä ihmeellistä, ne vain ovat, asettuvat toistensa jatkoksi ja tekevät pienistä asioista vähän isompia, sellaisia elämän hetkiä, todellisia tai todenkaltaisia. Muistat milloin söit kananmunia ja milloin kalamurekepihvejä ja hetken aikaa minä hymähtelen kunnes taas äkkiä muistan että niinhän se juuri on, niin juuri, sitä muistaa kaikkea merkillisen triviaalia tai sitten ei, ei se ehkä olekaan ollenkaan triviaalia, minäkin muistan hetkiä joina olen syönyt paahtoleipää tai jäätelöä tai juonut vihreää minttuteetä ja oikeastaan, niin, nyt me aivan pian eksymme jo ihmisen mieleen mutta sehän on juuri oikein, eikö niin, sillä sieltä se kaikki kumpuaa, se, tämä. Muisti ja kaikki ne sadut joilla sen aukkoja täytämme. (Söitkö sinä oikeasti silloin juuri kananmunia? Kalamurekepihvejä?)

Ja Skrivekunstakademiet ja kirjallisuustieteen opinnot – niin, pohdintoja kirjoittamisesta ja kirjallisuudesta. Miten minä voisin olla viihtymättä? Kirjoittajan kärsimystä, hetkiä joina kukaan ei ymmärrä ja joina osaksi tulee vain kritiikkiä joka pitäisi kyetä ottamaan vastaan kuin opetus tai lahja. Sinä sanot: ”Skrivekunstakademietiin en kaivannut, ei mennyt päivääkään ilman että minusta sanottiin jotakin alentavaa, toisin sanoen minun teksteistäni sanottiin jotakin alentavaa. Kukaan ei tarkoittanut mitään, sitä kutsuttiin kritiikiksi, ja sen tarkoitus oli auttaa, mutta minun tapauksessani se oli toivotonta, sillä teksteissä ei ollut mitään muuta kritiikin vastapainoksi.” Ja minä ajattelen sitä, kirjoittamisen opettamista ja oppimista, ja sitä miten erilaista se kaikki voi olla, niin monesta asiasta riippuen. Sitäkin, kuinka kirjoittaminen kaikesta palosta huolimatta oli myös ”tappiota, se oli nöyryytystä, siinä joutui kohtaamaan itsensä ja toteamaan ettei ollut tarpeeksi hyvä.” Hyvä, hyvä, hyvä.

Ja sellaista se joskus on ollut tai on, sellaista että ”vaikka en tajunnutkaan taiteesta, olin vain tajuavinani”, juuri sellaista, sillä mitä, mitä se oikeastaan edes on, taiteen tajuaminen, ja kun sinä sanot että ”tärkeintä esseen kirjoittamisessa oli salata oma osaamattomuutensa” minä naurahtelen taas, voi kyllä, se on lämmintä ihanaa vapauttavaa kuplivaa naurua. Niin Karl Ove, kaikkein eniten minä pidän ehkä juuri siitä: kyvystäsi nähdä kaikki se keskeneräisyys ja katsella itseäsi lämpimällä itseironialla. Niin, olet riemastuttava: ”En osannut mitään, mutta osasin entistä paremmin teeskennellä että osasin.” (Kuule, minä en ole vieläkään lukenut sitä James Joycen Odysseusta, en sitäkään, en vieläkään, ja olen kai kuitenkin olevinani jonkinlainen kirjallisuusihminen. Nauretaanko?)

Kyllä: sinä ihastutat minua, sinä tai se pieni, nuori poikaparka joka sinä tässä olet, ei, ei, sinä olet kaksi, ainakin, ja ehkä siksikin sinä ihastutat ja lämmität, tai ei, et ehkä niinkään sinä vaan se sinussa joka sinua tulkitsee ja kyllä, kirjallisuus muuttuu, se kertyy, sellaista se on, sinä tiedät ja minä, mutta entä etiikka, niin, etiikka, se mikä on oikein ja mikä ei, mutta kuule, nyt minun täytyy mennä (minulla on kirjoitettavaa, kirjoitan kirjallisuutta tai niin, kirjallisuudesta, tiedäthän) mutta jatketaan tästä, eikö vain, mennään sinne lasilliselle, minulle sopii tee tai viini, miten vain.

Niin. Osaatko sinä kirjoittaa? Nyt minä tiedän. Ehkä. Ja entä se sota, taistelu? Niin, jatketaan siitäkin.

”Niin, mitä janoa?

Miten siitä oli tullut niin voimakasta? Sanojen kirjoittamisesta? Eiväthän ne edes olleet tiedettä, tutkimusta, selontekoa tai mitään muutakaan kirjoittamisen alempaa lajia vaan kaunokirjallisuutta?

Se oli hulluutta, koska nimenomaan sitä en osannut. Kirjoitin hyviä aineita, kirjoitin hyviä artikkeleita, arvosteluja ja haastatteluja. Mutta heti kun istahdin kirjoittamaan kaunokirjallisuutta joka oli ainoa asia mitä halusin elämässäni tehdä, ainoa asia minkä koin mielekkääksi, vedin vesiperän.”

Tai sitten et. Sillä: 

”Minusta tulee esikoiskirjailija. Romaanini julkaistaan. Olen kirjailija.”

  

Kiitos. Takk.

***********

Karl Ove Knausgård: Taisteluni – Viides kirja. Romaani, 683 s.
Norjankielinen alkuteos Min kamp. Femte bok. 2010.
Suomennos Katriina Huttunen. Like 2015.

Lena Andersson: Vailla henkilökohtaista vastuuta (2015)

Tunnustan: tunnen toisinaan tiettyä epäluuloa jatko-osia kohtaan. Ajattelen, että taivaallistakaan hipova kokemus ei välttämättä kaipaa jatkoa vaan lumouksen säilymisen kannalta olisi parasta pysähtyä jo olemassaolevaan. Myös tähän, Lena Anderssonin (s. 1970) uuteen teokseen Vailla henkilökohtaista vastuuta (2015), suhtauduin pienellä varauksella, vaikka sen edeltäjä Omavaltaista menettelyä (2014) olikin minulle yksi viime vuoden hienoimmista lukukokemuksista. Toisaalta kuitenkin odotinkin hienolle teokselle jatkoa: mietin, miltä uusi kohtaaminen Esterin ja Anderssonin tarkkanäköisen tekstin kanssa tuntuisi, ja tartuin kirjaan sittenkin enemmän uteliaisuudella ja hyväntahtoisuudella kuin ennakkoluuloilla. Mutta ristiriitainen olen, kyllä. Vähän niin kuin Esterin ihmissuhde jälleen kerran: kinasteleva sekoitus halua ja haluttomuutta, myöntymistä ja kieltämistä, aloittamista ja lopettamista.

- Minä olen ollut ennenkin rakastajatar. Enää en aio olla.

Kiitos kirjastolle!

Tunnustan myös, että lukemiseni käynnistyi hitaasti ja hieman vaikeasti: ei taas, ei Ester, tiedänhän minä että ihminen tarvitsee rakkautta, mutta eikö sinulla kuitenkin voisi olla jo hieman enemmän ymmärrystä ja omanarvontuntoa. Myös teksti, joka edellisen teoksen kohdalla lumosi minut filosofisella vahvuudellaan, tuntui jotenkin koetulta. Kirja saikin ensimmäisten sivujen jälkeen odottaa päivän, toisen, kolmannen, aika monta.

Kaikki oli hyvin hienovaraista, kuten oli tarkoituskin. Vähitellen Ester tottuisi Olof Stenin kieltäviin myöntöihin ja hänestä tulisi niiden taitavin selittäjä.

Kuitenkin minusta tuntui, että Ester ansaitsee koko kirjan kokoisen mahdollisuuden. Että se, että hän vuotta aiemmin merkitsi minulle tärkeää kirjallista kohtaamista, on suositus jonka puitteissa voi antaa anteeksi myös tietyt jälleennäkemisessä ilmenevät hankaluudet. Päätin siis lukea kirjan loppuun, kuulostella Esteriä ja Anderssonin toista tutkielmaa rakkaudesta – tunnustella, muuttaisiko alun vastahankainen kokemus vielä muotoaan.

Toisin sanoen tilanne näytti lupaavalta, mutta silti se ei tuntunut lupaavalta. Asiat tapahtuivat liian hitaasti. Olof oli liian verkkainen. Ester halusi päästä aloittamaan heidän yhteisen elämänsä.

(Ehkä myös Katja olisi tahtonut, että Olofissa olisi ollut hieman enemmän potkua 

– ihan vain Esterin vuoksi.)

Niin: viimeksi Esterillä oli Hugo, nyt Olof. Olof on naimisissa oleva näyttelijä, jonka kanssa Esterillä on tiettyä kaavaa uskollisesti noudattava suhde: kevään kynnyksellä kohtaaminen, juhannuksena ero, syksyllä korjaaminen ja jälleenrakennus, keväällä taas kohtaaminen. Niin, suhde, vaikka Olofin mielestä sellaista sanaa ei voi heidän kohdallaan käyttää. Olof todella ärsyttää, tympii, raivostuttaa. Ja Ester, joka tälläkin kertaa roikkuu, roikkuu ja roikkuu. (Kyllä minä ymmärränkin sinua Ester, rakkaus on sokea ja kuuro ja kaikkea muuta turruttavaa mutta silti, oikeasti: Ei siitä kutaleesta ole mihinkään. Ei se ole edes mies, vaan saamaton ja tahdoton nahjus. Aivotonkin se on. Ja erittäin vahvasti vailla henkilökohtaista vastuuta. Niin Ester, sitähän sinä sitä paitsi itsekin mietit – että voivatko fatalisti ja eksistentialisti koskaan ymmärtää toisiaan?)

- Sinä siis sanot, että haluat olla minun kanssani, mutta luulet ettei se ole moraalisesti oikein jonkin sellaisen mittapuun mukaan, johon et välttämättä itse usko mutta joka silti ohjaa sinua?

Ester osaa kysyä Olofilta hienoja ja syvällisiä kysymyksiä, ja hetkittäin hän osoittaa myös kirkasta oivalluskykyä (tottakai, onhan hän Ester). Kuitenkin hän tulkitsee kaikki Olofin sanat ja teot omien itsepintaisten toiveidensa kehyksessä: kyllä, hän on mestari kääntämään asiat oikeanlaisiksi silloinkin kun ne eivät sitä todellakaan ole. Ihmettelen tätä, onhan Ester ilmeisen älykäs ja omaa sekä kyvyn elämän filosofiseen havainnointiin että poikkeuksellisen tarkan psykologisen silmän. Mutta niin kai se on, että rakkaudenkaipuu vie järjen järkevimmältäkin. Tai sitten niin, että liika älykkyys merkitsee lopulta vain liiallista ajatustenlentoa ja ylivilkasta mielikuvitusta. Se vanha ja tuttu ystävätärkuorokin laulaa yhä, ja toiset veisaavat taas oikein, toiset väärin  – riippuen luonnollisesti siitä, kuka näkee Esterin rakkauden onnellisen mahdollisena. Ainahan on niitä, jotka sanovat että jos hän haluaisi olla sinun kanssasi, hän olisi sinun kanssasi, eivätkä ymmärrä asioiden mutkikkuutta.

Jossakin vaiheessa Ester kuitenkin

punnitsi mahdollisuutta, että Olofin aivoissa oli oikeasti vikaa, 
että hänellä todella oli ruuvi löysällä.

(On Ester, on, ihan oikeasti Olofilla on ruuvi löysällä, luultavasti useampikin. Karkuun!!!)

Kyllä: Ester on kaikessa rakastuneen järkeilevässä typeryydessään yhä surullisen koskettava ja täydellisen inhimillinen olento ja Anderssonin teksti edelleen painokasta ja oivaltavaa. Ester ei ole muuttunut eikä Anderssonin tapa kirjoittaa, ja se on sekä hyväksi että pieneksi pahaksi: Elämä, niin kuin Esterin, on toisinaan juuri sellaista, itseään kiertävää surullisentympeää kehää, ja Anderssonin kirjoittajanääni on vatkaavan kiteyttelevässä tarkkanäköisyydessään vahva ja vakaa. Tiettyä toisteisuuden tuntua ei kuitenkaan voi välttää, jos on lukenut myös sen Omavaltaista menettelyä. Toisteisuudellakin silti on, kuten tiedämme, myös hyvät puolensa – sen turvin tietää, mitä saa (ja, hmm, tämä pätee ehkä sekä luottokirjailijoiden kirjoihin että toistuvasti onnettomiin rakkaussuhteisiin). Tiivistämisen varaa tässä olisi kyllä saattanut paikoin olla, tarinan ydin olisi tullut selväksi vähemmälläkin soutamisella ja huopaamisella, ja Anderssonin teksti olisi ehkä näyttänyt pohdiskelevan toteavuutensa paremmin hieman tiivistetyissä mitoissa.

Niin, epäluuloni osoittautuivat siis osittain oikeutetuiksi. Tämä lukukokemus ei himmentänyt Omavaltaisen menettelyn kirkasta loistoa, mutta ei se myöskään yltänyt aivan samalle tasolle. Edellisellä kerralla olin huikaistunut, nyt koen lukeneeni jotakin hyvää mutten ehkä enää nerokasta. Uutuudenviehätyksen lumovoima on kai väistämättä laantunut ja Esterin surullisenraivostuttava mielenliikehdintä on kaikessa puhuttelevuudessaankin jo hieman liian tuttua. Parhaimmillaan Esterin itseään kääntelevät ajatukset kuitenkin tempaisivat taas mukaansa, aiheuttivat kasvoille herkullisen pöyristyneitä ilmeitä ja ymmärtäväisiä päänpuisteluita, ja kyllä, saivat myös riemastumaan Anderssonin rakkautta, rakkaudenkaipuuta ja ihmisen käsittämättömyyttä koskevista oivalluksista. Tekisipä mieleni ehkä sittenkin toivoa myös vielä yhtä jatko-osaa – tosin sellaista, jossa Esterin elämässä tapahtuisi vaihteeksi jotakin toisenlaista. Luulen kuitenkin, että se ei ehkä käy päinsä, sellainen kirja. Esterin kohtalona on ehkä olla Ester. Vaikka ehkä – ehkä

Jos hän vain yrittäisi riittävän monta kertaa, niin jonakin kauniina päivänä todellisuus vastaisi hänen käsitystään maailmasta.

 Kirjasta ovat kirjoittaneet myös Lumiomenan Katja, Leena Lumi ja Suketus. 

**********

Lena Andersson: Vailla henkilökohtaista vastuuta. Romaani, 332 s. Ruotsinkielinen alkuteos Utan personligt ansvar (2014). Suomennos Sanna Manninen. Siltala 2015.

 

**********

 PS.  Jos Andersson kirjoittaa Esteristä vielä yhden samantapaisen kirjan, 

saattaa olla että kaikista jälleen aktivoituvista epäluuloistani huolimatta luen myös sen. On tässä epäonnisessa sankarittaressa kuitenkin jotakin kumman koukuttavaa...

**********

Ja kas vain: saan kirjalla ruksin myös kirjankansibingoon! Ruksin siis kohdan kengät.

Marianne Fredriksson: Anna, Hanna ja Johanna (1994)

On aika joulun alla, ehkä pari vuotta sitten. Kuljeskelen kirpputorilla vailla varsinaisia tarpeita niin kuin tapani toisinaan on, avoimena mahdollisille kohtaamisille. Eräässä pöydässä huomaan tutun keltaisen selkämyksen: oi, Anna, Hanna ja Johanna. Olen lukenut kirjan jo ainakin kahteen kertaan, mutta tässä on jotakin sellaista että uskon lukevani sen vielä ja vielä. Kirja maksaa pienen kolikon verran ja pian siitä tulee minun. Kotona kirja odottelee aikansa ennen kuin sen vuoro yllättäen eräänä kevätpäivänä tulee: se on noussut esille eräässä mielenkiintoisessa keskustelussa ja minä tunnen äkillistä halua lukea sen juuri nyt.

Kun edellisen kerran luin tätä Marianne Fredrikssonin (1927–2007) teosta, olin paljon nuorempi. Minulla ei ollut vielä lapsia eikä sitä kerroksellisuutta mitä äitiys mukanaan tuo. Kuitenkin pidin kirjasta suuresti, se puhutteli minua juuri siksi että se on sellainen kuin se on: sukupolviromaani kolmesta naisesta, isoäidistä, äidistä ja tyttärestä. Nyttemmin, äitiyden ja vuosien myötä, sukupolvien ketjusta ja kaikista niistä kertymistä joita kannamme mukanamme, on tullut minulle yhä tärkeämpi teema, jota usein pohdin.

Annan, Hannan ja Johannan keskiössä on keski-ikäinen Anna, jossa äidin elämän lähetessä loppuaan herää tarve etsiä sukupolvien kerroksia: sitä elämää, jota hänen äitinsä ja isoäitinsä ovat eläneet ja jota hänkin siksi mukanaan kantaa. Alkaa matka 1870-luvulla syntyneen isoäidin, Hannan, ja 1900-luvun alussa syntyneen äidin, Johannan, elämään ja mieleen. Kuka olikaan se ihminen, joka oli äiti? Kuka se, joka oli isoäiti?

Mitä minä oikeastaan tiedän?

Mitä ihminen voi tietää vanhemmistaan? Tai lapsistaan?

Äiti on jo kadottanut sanat eikä kysyä enää voi. Matka on siksi tehtävä toisin: on koetettava tavoittaa toinen ihminen omasta mielestään, etsiydyttävä lisäksi niihin lähteisiin joita ehkä on. Anna kurkistelee kirkonkirjoihin, kansatieteellisiin teoksiin ja vanhoihin lehtileikkeisiin. Lukee tarinoita ihmisistä, tavallisista ja poikkeuksellisista. Avaa kirstun, jossa on isoäidin jäämistö: papereita, perunkirjoja, testamenttikopioita, syntymä- ja kuolinilmoituksia, kirjeitä. Eikä matka näihin kerroksiin ole aina helppo, se on kipeitäkin muistoja ja oivalluksia ja samalla kertaa sekä yhteyksien tavoittamista että välttämätöntä rajantekoa itsen ja toisen välille.

Niin, on kolme naista, kolme naisen elämää. On muuttuva aika ja ajan ketju.
On maaseutu ja kaupunki, Taalainmaa, Göteborg ja Tukholma.

Hanna, isoäiti, on syntynyt aikaan, jossa kuukautisten alkaminen, naiseksi kasvamisen tärkeä kynnys, kohdataan toteamalla: Nyt sun täytyy käsittää, että tämä on vaarallista. Elä ikänä laske ketään miestä kahta kyynäränmittaa lähemmäs. Mutta mitä kun mies tuleekin väkisin? Kun kolmetoistavuotias tyttö synnyttää äpärän ja saa kantaakseen huoran leiman? Onko ihme, jos Hannan Jumala on epäoikeudenmukainen ja kova?

Hannalle käy kuitenkin myös hyvin. Hän saa miehen, joka antaa hänelle kodin myllärinvaimona ja ottaa omakseen myös hänen poikansa. Hannasta ei tule helppoa vaimoa, sillä hän on oman aikansa ja kaiken itsessään kantamansa vanki: Nainen, joka ei itke kuin ilosta. Nainen, joka ei tohdi katsoa peiliin. Nainen, joka ei anna miehensä nähdä itseään alasti kuin kerran ja silloinkin ehkä hieman vahingossa. Nainen, joka ajattelee että satujen kertominen ei tuo leipää pöytään. Nainen, josta ei ole olemaan uudenaikainen eikä päästämään irti. Nainen, joka on yksi sukupuuttoon kuolevan sukupolven viimeisistä edustajista ja joka kysyy:

Mihin sitä ihminen sitte uskoo, jos kaikki vanha onkin väärin?

Ehkä liian helppo ei ole myöskään John, Hannan mies. Hannan ja Johnin avioliittoa lukiessani tulin ajatelleeksi, kuinka toisenlainen se olisi voinut olla, jos asiat olisivat olleet toisin. Tai jos aika olisi ollut. Mahdollisuudet onneen olisivat saattaneet olla suuret, mutta ehkä onni ei nyt ollutkaan se, jota edes lähdettiin tavoittelemaan. Ehkä onnea tärkeämpää oli se, ettei ollut juuri moittimistakaan.

Hannan lapsista nuorin on poikien jälkeen kivuliaasti syntynyt Johanna – harvinaisen kaunis lapsi, pikku ressukka. Tyttären synnyttyä Hanna suree sitä, että lapsi on tyttö ja sitä kauheaa kohtaloa, joka kaikkea hameväkeä odotti. Ehkä Hannalla ei kerta kaikkiaan ole naisena olemisen iloa ja tyttären syntymä merkitsee hänelle siksi vain uutta kärsimyksentäyteistä elämää.

Pienestä Johannasta kasvaa isän tyttö. Aurinkoinen ja etevä lapsi, joka osaa katsoa sinivuokkoja ja perhosia ja josta myöhemmin tulee sosialisti ja sekä uskonnollinen ihminen että jumalankieltäjä. Läheinen tulee Johannalle myös Annasta, perheen kanssa asuvasta vanhasta lapsenpäästäjästä, joka opettaa hänelle naisten töitä ja kertoo tarinoita ja jonka mukaan hän aikanaan nimeää oman tyttärensä. Äidin osaksi jää vain antaa tytölle huutia ja opettaa hänet tottelemaan. Läheistä suhdetta ei äidin ja tyttären välille koskaan rakennu.

Elämä muuttuu, kun John kuolee. Johanna on kahdeksan ja hänen aikansa jakautuu kahdeksi: aikaan isän kanssa ja isän jälkeen. Mylly vaihtuu kaupunkiin, toiseen maailmaan. Paikkaan, jossa on juokseva vesi ja äidillä työpaikka ja tyttärellä kaupunkivaatteet. Se on myös maailma, jossa oma itse suhteessa toisiin on määriteltävä uudestaan: Hannalle se on paikka, jossa kukaan ei enää tiedä, että tämä ihminen tässä on Hanna Augustintytär Bråtenista, ja Johannalle paikka, jossa hän lukee ja puhuu väärin ja jossa hän lopulta päättää, että hänestä tulisi sivistynyt ja koulutettu ihminen, erilainen kuin alkukantainen äiti.

Niin Johannasta kasvaa kaupunkilainen, väistämättä toisenlainen kuin äidistä. Hänestä tulee röyhkeä ja uppiniskainen tytär, joka haukkui äitiään tyhmäksi ja sivistymättömäksi, pilkkasi hänen puhetapaansa ja huusi, että hänen pitäisi unohtaa taikauskoiset hömpötykset ja ruveta ajattelemaan. Ja alussa Hanna yritti puolustautua. Sanoilla. Mutta Johannalla oli paljon enemmän sanoja kuin hänellä ja paljon selkeämmät ajatukset. Sanoja, niin: Anna, Hanna ja Johanna on myös kertomus siitä, kun sanoja ei ole, ei tarpeeksi. Sekä tässä kohdassa että monessa muussa.

Kun Johannan kuukautiset alkavat, ei äidin evästys ole tämän omaa nuoruutta parempi. Hanna sanoo että nyt se vasta kurjuus alkoi ja että nyt tytär voitaisiin häpäistä milloin hyvänsä. Voi mikä askel kohti naiseutta, jälleen kerran. Mutta Johanna lukee myös Selma Lagerlöfiä ja oppii, että rakkaus oli mahtava voima, vastustamaton, tuskallisempi ja suloisempi kuin olin osannut kuvitellakaan. Niin alkaa haaveilu omasta prinssistä. Rakkauden kaipuu on kuitenkin samalla henkiinjäämisviettiä, pakkoa saada mies myös turvatun toimeentulon takia. Ja niin osuu kohdalle Arne.

Kun Johanna kertoo Arnesta äidille, äiti kysyy:

-          Tykkäätkös sinä siitä?

-          Kyllä minä luulen niin.

-          Ei se alussa niin tärkeetä ole. Jos se on hyvä mies niin kyllä siihen vuosien mittaan kiintyy.

Sellaista on Hannan realistinen romantiikka. Ja ei, ei Johannankaan avioliitosta turhan helppoa tule. Mutta on siinä hyvääkin. On talo ja puutarha ja turvallisuutta. Ja vaikka Arne on kimpaantuva, osaa hän vaikean paikan tullen olla myös ihmeen vakaa. Kaikkein raskainta on ehkä se, että kotirouva on kokonaan vailla omia tuloja: asemassa, jossa on helppoa ottaa kantaaksen marttyyrin viitta – tuntea itsensä piiaksi ja syyttää siitä toista.

Johannalle syntyy vain yksi tytär, Anna. Tämä tytär elää jälleen erilaisessa maailmassa kuin isoäiti ja äiti häntä ennen: hänen äidillään on tämä yksi ainoa lapsi ja loputtomasti aikaa sen palvomiseen, ja ympäröivässä maailmassa kansankoti kasvaa kohti hyvinvointia. Anna saa käydä koulua, sivistyä. Samalla sivistys antaa hänelle kuitenkin myös askeleen kohti porvarien maailmaa, irti vanhemmistaan ja juuristaan. Mutta ei Annankaan elämästä tule kivuton tai helppo. Onko siis niin, että meidän naisten olemuksessa jotain sellaista, jota emme halua nähdä emmekä tunnustaa? Entä kumpi onkaan onnellisempi: se, joka on sitä mieltä, että elämän kuuluukin tehdä kipeää, vai se, joka ajattelee, että elämästä pitäisi pystyä nauttimaan?

*****

Keskeisinä teemoina Annassa, Hannassa ja Johannassa ovat mm. naisten kasvavat odotukset rakkaudesta sekä muuttuva seksuaalisuus. Hanna, 1800-luvun loppupuolen maalaisneito, ei ehkä rakkautta osannut odottaakaan, mutta jo Johannan nuoruudessa rakkaus on noussut hallitsevaan asemaan myös tavallisen kansan keskuudessa. Johanna etsii jo sitä oikeaa, mutta hän ei silti ollut mitenkään romanttinen eikä sen takia myöskään läheskään niin vaativainen kuin seuraavien sukupolvien naiset. Annan sukupolvelle rakkaus oli sen sijaan jo tosiseikka, josta ei voinut neuvotella. Voi sitä raukkaa, johon se ei iskenyt. Heillä oli lisäksi toinenkin vaatimus: seksuaalinen täyttymys.

Ja niin, seksuaalisuus. Kun lapsena raiskattu Hanna pelkää naisen aviollisia velvollisuuksia, on äidistä sentään vähän lohduttamaan: Elä nyt noin pelästyneeltä näytä. Semmosta vaimoväen tarttee tehdä ja jonkin ajan päästä siihen tottuu. --- Pitää vaan pistää silmät kiinni ja olla vetelänä. Johannalle, Hannan tyttärelle, miehen kosketus ei ole vastenmielistä, mutta ei nautinnollistakaan. Hän ajattelee: Yksi omituinen piirre, joka oli omituinen minulle ja monille muille sukupolveni naisille, oli se ettei rakastumisella ollut mitään tekemistä seksuaalisuuden kanssa. Mutta Annan sukupolvi kaipaa jo suorastaan pakkomielteenomaisesti suurta intohimoa. Mielessään hän sanookin nyt isoäidilleen, että sinä Hanna et olisi ymmärtänyt sellaisesta rakkaudesta mitään. Sinun aikoinasi rakkaus ei ollut vielä tunkeutunut yläluokan piireistä maalaistupiin.

Niin muuttuu maailma, ja ehkä sittenkin myös ihminen, monella tavalla, vaikka toisinaan tuntuu että ihminen on ajasta aikaan pohjimmiltaan sama. Ehkä tämäkin samuus on niitä asioita, jotka ovat samaan aikaan sekä totta että harhaa.

Kaiken kaikkiaan Anna, Hanna ja Johanna on viisas teos, jossa on syviä havaintoja elämästä. Se herättää lukijassaan monia tärkeitä kysymyksiä: Synnymmekö sellaisiksi kuin olemme vai tekevätkö aika ja elämä meistä sellaisia kuin olemme? Mitä merkitsee olla hyvä äiti? Entä hyvä tytär? Ja tytär kantaa äitiään mukanaan, mutta entä poika? Entä millaista on, kun omat lapset tekevät äidistään pilaa koko hänen elämänsä ajan? Ja niin, miten monella tavalla me kannammekaan mukanamme kaikkea, joka on tapahtunut paljon ennen meitä ja miten paljon siirrämme eteenpäin, tahallaan tai tahtomattamme? Ja toisaalta: millaiseksi oma aikamme, muuttuva maailma ympärillämme, meidät tekee? Ja niin, myös ripaus elämän merkillistä kiertokulkua, sielujen liikettä, sopii tähän teokseen paremmin kuin hyvin ja antaa oman kiehtovan kysymyksensä.

Ja vielä: Anna, Hanna ja Johanna on hieno kertomus kolmesta naisesta ajan ketjussa, kolmesta yksilöllisestä elämästä. Samalla se on kuitenkin myös laajempi kuvaus siitä suuresta yhteiskunnallisesta muutoksesta, joka maailmassamme on 1800-1900-lukujen taitteesta alkaen tapahtunut. Tietyt kuilut äitien ja tyttärien välillä ovat näissä murroksissa olleet ehkä väistämättömiä, maailman muuttumisen halkaisemia railoja. Ja mitä kaikkea onkaan tapahtunut vielä Annan jälkeen? Niin, tämä ei ehkä enää kuulu teokseen, mutta ajatus lennähtää mieleen väistämättä: maailma ei ole edelleenkään valmis. Ehkä tärkeintä on kuitenkin huomio siitä, että

vain hirviöt selviytyvät elämästä syyllistymättä.

Kiitos Marianne Fredrikssonin hengelle siellä jossakin,
kirjasi oli minulle elämys jälleen kerran.

Lena Andersson: Omavaltaista menettelyä - Romaani rakkaudesta (2014)

Lena Anderssonin romaani Omavaltaista menettelyä on niitä kirjoja, joita lukiessaan ymmärtää miksi kirjoja oikeastaan lukee: siksi, että ”sanoilla ei ainoastaan sanota asioita vaan myös tehdään asioita”. Andersson tekee sanoillaan jotakin, joka vahvistaa kirjallisuuden olemassaolon perusmerkityksen: kertoo tarinan, joka antaa lukijoille kiteytettyä ymmärrystä itsestään, toisesta ja maailmasta. Samalla Andersson näyttää, kuinka riipaisevan riippuvainen ihminen on rakkaudesta ja kielestä.

Lainasin kirjan kirjastosta, 

mutta minun täytynee hankkia se myös omaksi.

Eräänä päivänä runoilija ja esseisti Ester Nilsson saa tehtäväkseen pitää esitelmän taiteilija Hugo Raskista. Jo kirjoittaessaan Esteristä alkaa tuntua, että hän kuuluu yhteen aiheensa kanssa. Ehkä Ester rakastuukin jo omien sanojensa voimasta, sillä tavatessaan Hugon tilaisuudessa, jossa esitelmänsä pitää, hän on jo kuin tunteidensa kahleissa. Alkaa rakkaustarina, joka on – kenties alusta alkaen – tuhoon tuomittu.

Tarve tulla rakastetuksi on ihmisyyden perusta: ”Etsimme rakkautta, jotta tuntisimme että joku näkee meidät.” Rakkaus on elämämme valo, mutta samalla kaikki sen pimeä, sillä se vetää ihmisen itseensä kuin musta syöveri: olemme valmiita antamaan sille jopa minuutemme. Vai olemmeko? Hugo ei osaa antaa itseään, ei osaa rakastaa, tähyilee vain kohti vapautta, mutta osaako myöskään Ester? Ester on valmis kieltämään itsensä, kieltämään sen minkä tuntee ja tietää. Onko se sitten itsensä antamista, rakastamista? Osaako Esterkään antaa muuta kuin oman pakottavan tarpeensa saada rakkautta? Onko toisen todellinen kohtaaminen lopulta mahdottomuus?

Kuitenkin rakastuminen on totaalista: kaikki muu paitsi rakastaminen lakkaa olemasta merkityksellistä. Rakastava on rakastettunsa vallassa ja armoilla, sillä se, joka haluaa enemmän, on aina heikompi. Samalla rakastunut on silti myös häikäilemättömän itsekäs: rakkaus tahtoo omistaa, saada toisen omaksi, sellaisena kuin tahtoo tämän nähdä. Rakastunut näkee koko maailman ainoastaan oman rakkautensa valossa, ajattelee ajatuksia, jotka ovat väistämättä täysin subjektiivisia. Tosiasiat lakkaavat olemasta tosiasioita. Toisaalta rakastunut itsekin tietää, etteivät hänen ajatuksensa vastaa todellisuutta – mutta ”tiedon ja toivon ikuisessa taistelussa toivo voitti, koska tiedon omaksuminen olisi tullut liian kalliiksi ja toivossa oli helpompi elää.”

Mitä rakkaus siis oikeastaan on? Pelkkää kieltämistä, näkemättä jättämistä? Nieltyjä kysymyksiä ja itsensä peittämistä? Kevytmielisenä hypähtelevää turhaa toivoa? Kenties kaikkea tätä, mutta sittenkin se on myös puhtaan sydämen puhdas tunne. Rakkaus on mieletöntä, tuhoavaa, kaikennnielevää, mutta myös puhdasta, aitoa, todellista. Kaiken takana on rakastuneen rehellinen tarve saada rakastaa ja olla rakastettu, ja Ester on rakastuneen hauraudessaan sittenkin kaunis, pökerryttävän aito ja todellinen.

Omavaltaista menettelyä on romaani rakkaudesta, mutta se on myös romaani kielestä. Ja kuten kaikki, myös rakkaus on valitettavan sidottu sanoihin ja niiden tuskalliseen epätäsmällisyyteen. Ihmisellä ei ole muuta mahdollisuutta maailmansa käsittelemiseen kuin kieli, mutta tämäkin mahdollisuus on lopulta rajallinen, epätäydellisyydessään riittämätön. Samalla tavoin kuin rakkaus, myös kieli jättää Esterin sittenkin yksin, avuttomaksi. Rakkaus ei riitä, kieli ei riitä.

Rakastunut käsittelee, pyörittelee, tunnustelee rakkauttaan loputtomiin, ja juuri kieli on se lohdullinen väline, jolla rakkauttakin voi yrittää ymmärtää. Mutta ”kuten kaikki rakastuneet, Ester Nilsson painotti liikaa kielen sisältöä ja sanojen kirjaimellisuutta ja liian vähän kohtuutta ja kokonaisarviointia.” Ehkäpä toisaalta onkin näin: ”Niiden [sanojen] ei ole tarkoitus edustaa todellisuutta kielen ulkopuolella.” 
 
Omavaltaista menettelyä on erinomainen romaani. Se on sellainen kuin hyvän romaanin pitää ollakin: kysymyksiä ja ajatuksia herättävä. Lukija huomaa asettuvansa keskusteluun kertojan kanssa: nyökkäilemään, hämmästelemään, odottamaan lisää. Sanomisen tapa on teoksessa enemmän kuin kohdallaan – muoto palvelee sisältöä niin kuin pitääkin. Anderssonin ilmaisu on mykistävää: täsmällistä, tiivistä, kompuroimatonta. Tyhjiä sanoja ei ole. Huikeinta on kuitenkin se, että kaikki on niin totta: rakastunut ihminen voi olla äärettömän typerä, mutta kaikessa typeryydessään sittenkin hämmentävän paljas ja aito. Mainittakoon vielä, ettei teoksen rakkauskäsitys ehkä ole se suloisin, mutta kylläkin mielen kerroksia aktivoiva.

Omavaltaista menettelyä on osoitus siitä, että toisinaan myös keskittyminen ”vähään” riittää: syvällinen, monitasoinen tarina ei välttämättä edellytä laajaa henkilögalleriaa tai ajallista pituutta, vaan saattaa riittää, että kirjailija keskittää huomionsa yhteen ainoaan, oman lyhyen aikansa kestävään ihmissuhteeseen. Monet nykyromaanit (joskin vanhemmatkin) pursuilevat henkilöitä ja sivupolkuja ja - näitä yhtään moittimatta - on välillä virkistävää lukea kirjaa, joka pursuilemisen sijasta menee hyvin syvälle siihen, mistä se keskittyy kertomaan.

Teos näyttää myös sen, että tärkeimmät asiat sopii kyllä sanoa yhä uudestaan ja uudestaan: yksipuolinen rakkaus ei ole aiheena uusi, mutta taitavasti kerrottuna siitä saa yhä uusia koskettavia ja syvällisiä tarinoita. Omavaltaista menettelyä sopii luettavaksi kaikille sydämensä joskus särkeneille tai muuten rakkautta turhaan toivoneille, mutta myös mielen avartajaksi niille, jotka ovat onnistuneet pysymään onnellisina. Aika monelle siis, otaksun. Lukijalle, jolle sisällön ohella myös muoto on keskeinen osa esteettistä lukuelämystä, teos tarjoaa kokonaisvaltaisesti voimakkaan kokemuksen. Sanat sekä maailma niissä ja niiden takana on loputtoman kiehtova tutkimisen aihe. Myös kerronnan hetkittäinen polkuilu taiteenfilosofian puolelle rikastaa sekin jo entisestään rikasta lukukokemusta.

Lopuksi vielä yksi siteeraus, joka kenties kiteyttää koko tarinasta jotakin olennaista:

”Rakkaus tarvitsee sanoja. Sanattomaan tunteeseen voi luottaa vain lyhyen hetken. Pitkällä aikavälillä ei ole rakkautta ilman sanoja eikä pelkästään sanoilla.”

Ei - ei ole rakkautta ilman sanoja, eikä rakkautta pelkästään sanoilla. Samalla tavalla ei ole myöskään erinomaista kirjaa ilman sanoja, eikä pelkästään sanoilla: tarvitaan sanat, joilla rakentaa tarinan merkityksellinen maailma, mutta myös ajatus - tunne - maailman takana.

Lainasin kirjan kirjastosta, mutta minun täytynee hankkia se myös omaksi: tuntuu, että tahdon taas taitella hiirenkorvia, vedellä viivoja, piirrellä huutomerkkejä - ja ennen kaikkea lukea kirjan uudestaan. Näin huikeita romaaneita ilmestyy valitettavan harvoin. Toisaalta ne ovat juuri siksi kuin kimmeltäviä helmiä: hohtavat kirjallisuuden syvyyttä ja elinvoimaa. Tätä kirjaa ei voi olla rakastamatta.

 ******************************

Lena Andersson: Omavaltaista menettelyä. Romaani rakkaudesta. Suom. Sanna Manninen. Romaani, 214 s. Siltala 2014.