Edith Södergran: Runoja (1916)

Värien kaipuu on veren. Jos janoat kauneutta

sinun on suljettava silmäsi ja katsottava omaan sydämeesi.

Kauneus pelkää kyllä päivää ja liikoja katseita,

kauneus ei toki siedä melua eikä liikoja liikkeitä –

sinun ei pidä kohottaa sydäntäsi huulillesi,

meidän ei pidä häiritä hiljaisuuden ja yksinäisyyden

ylhiä ympyröitä.

Nyt se on, sinun tuulesi Edith. Se puhaltaa vahvana ja vaativana, pyörittelee kohti sanoja hehkuvia taivaita. Minä tarvitsen lisää näitä ihania, ihmeellisiä runojasi, niiden voimaa ja valoa, illaksi viileneviä päiviä ja metsien vaaleita tyttäriä, sielua joka on taivaanvärinen puku... Näethän, Syyskuun lyyrasi jätti jälkeensä ahnaan ja tahtovan janon, joka ei sammu kuin runoilla, runoilla, runoilla – sinun runoillasi Edith.

Edith vuonna 1917.

Kuvaaja Ina Roos.

(Wikimedia Commons/
Svenska Litteratursällskapet i Finland)

Tämä kokoelma, Runoja vuodelta 1916, on ensimmäisesi. Se on runoilijuutesi alkusoitto ja monien rakastetuimpien runojesi lähde. Ehkä tiedät, mikä runoistasi on minulle rakkain, se on juuri se: runo päivästä joka viilenee illaksi, kevään verestä ja kapeitten olkapäitten kaipuusta. Se on rakkain, koska se soi aina yhtä haikeana, kauniina ja hämmentävänä ja koska se kantaa mukanaan kaikkien nuorten neitojen kaihoisaa, tahtovaa kaipuuta... Ja koska sinun sanoistasi on ehkä tullut myös minun sanojani – on, sellaisina kuin ne minulle ovat.

Ja voi, tytär, metsän vaalea tytär joka juuri eilen vietti häitään ja oli kevyt lintu ja kirkas lähde ---  salainen polku ja naurava pensas ja päihtynyt ja uskalias kesäyö... Ehkä minä näen hänet, tämän vaalean tyttären, ja ajattelen kesäyötä joka on päihtynyt ja uskalias. Ja ehkä minussa on jotakin jota en osaa sanoiksi sanoa, enkä tahdo. Ehkä tahdon vain katsella ja kuunnella, nähdä vaalean kalpeuden ja kuulla kuinka metsän siemenet varisevat ihmisten sydämiin.

Sinä puhut runoissasi niin suuria, jo tässä. Puhut elämästä ja kuolemasta ja sielusta, jumalasta ja kauneudesta. Puhut metsästä ja syksystä ja putoavista tähdistä. Rakkaudesta ja onnea kehräävästä kissasta. Tuskasta, joka on onnea vahvempi. Juuri siksi minä rakastan niitä ja tarvitsen: siksi, että sinun runosi ovat suuria sanoiltaan ja sisällöiltään, pieniä maailmankaikkeuksia jotka liikahduttavat mieleni syvyyksiä ja saavat minut ajattelemaan ja kysymään, kerta toisensa jälkeen. Niin Edith, minä hengitän sinun vahvoja, vahvoja sanojasi ja tunnen kuinka kaikessa värisevässä hentoudessani saan myös itseeni jotakin joka on kuin voimaa.

Sinä sanot tämän:

Elämää kuolema eniten muistuttaa, sisartaan.

Kuolema ei ole toisenlainen,

voit hyväillä häntä ja pitää häntä kädestä ja silittää

hänen hiuksiaan,

hän ojentaa sinulle kukan ja hymyilee.

ja minä ajattelen sitä, elämänkaltaista kuolemaa, kukkaa jonka hän ojentaa ja hymyä. Ajattelen, että hän on kaunis ja että ne, jotka ovat menneet, ovat nähneet hänen hymynsä läheltä, sinäkin. Mutta en tahdo että hän tulee liian lähelle, en vielä, en pitkään aikaan. Tahdon katsella sisarta hänen vierellään, elämän hymyä ja kukkasia, sillä olen elämälle ahne. Omalleni ja kaikkien lähelläni. Minä luulen, Edith, että sellainen olit sinäkin: ahne ja elämäntahtoinen. Sillä runoissasi kuiskaa kuolema, mutta niiden vierellä huutaa elämä. Sinun sanasi eivät ole heikon ja voimattoman, ne ovat vahvan ja tahtovan. Sielu on elämän vanki, mutta ehkä se rakastaa sitä, ihanaa vankeuttaan. Kunpa olisit saanut olla vanki kauemmin, sinäkin.

Ja Edith, sinä sanot:

Jumala on vuode jolla me lepäämme pitkänämme kaikkeudessa

puhtaina kuin enkelit, vastaten pyhimyksensinisin silmin

tähtien tervehdyksiin ---

että

jumala on voiman runsaus ja neitseellinen pimeys

ja

--- olemattoman hedelmällinen siemen ja palaneiden

maailmojen kourallinen tuhkaa

ja silloin minä ajattelen jumalaa ja vuodetta ja voimaa ja neitseellisyyttä, siementä ja tuhkaa, enkelten puhtautta. Tunnustelen jumalaa ja etsin. Että hän on, sen tiedän, millainen, sitä en. Tiedätkö sinä, näetkö?

Ja sinä kysyt:

Mitä on kauneus? Kysy kaikilta sieluilta –

kauneus on jokainen runsaus, jokainen hehku, jokainen

yltäkylläisyys ja jokainen suuri köyhyys ---

sanot että

rakkaus on uskollisuutta kesälle ja alastomuutta

aina syksyyn saakka

ja

kauneus on terävä piirre ja oma äänenpaino: minä se olen

ja kuuletko, nyt minä ajattelen kauneutta, sieluja ja sinua ja minua, runsautta ja hehkua, yltäkylläisyyttä ja köyhyyttä, rakkautta joka on alastomuutta, aina. Kauneutta joka on oma äänenpaino.

Ja sinä puhut onnesta ja tuskasta, siitä että

Olisi helppoa ja mutkatonta puhtaan lapsensydämen

seurata onnen jäljissä

mutta sielumme osaavat vain väristä.

ja siitä että

Elämä on laiminlyödä oma onnensa

ja työntää luotansa ainoa hetki,

elämä on uskoa olevansa heikko eikä tohtia.

ja voi, minun sieluni värisee vaikka se tuntee myös onnea. Värisee, koska se on sielu, joka on kääntänyt kasvonsa elämää kohti. En tahdo, että se pelkää elämää, minun värisevä, värisevä sieluni. Ja voi, värisköön, kunhan ei pelkää, laiminlyö ja työnnä pois.

Ja Edith, nyt minä kuuntelen kun sinä sanot:

En minä ole nainen. Olen neutri.

Olen lapsi, hovipoika ja rohkea päätös,

olen naurava häive helakanpunaista aurinkoa...

ja kirjoitat yhden tärkeimmistä runoistasi, sen jota siteerataan kun halutaan kertoa mitä sinä tahdot sanoa, ja ajattelen miten vahva sinä näissäkin sanoissasi olet. Olet malja kaikkien naisten kunniaksi, olet hyppy vapauteen ja itseyteen, olet tuli ja vesi rehellisessä yhteydessä ja ehdoitta. Olet Vierge moderne. Ja minä ajattelen sitä kaikkea, maljaa ja hyppyä ja vapautta ja itseyttä, tulta ja vettä ja uuttaluovaa neitsyyttä.

Mutta kun sinä sanot tämän:

Sieluni oli vaaleansininen, taivaan värinen puku,

jätin sen merenrantakalliolle

ja tulin alasti sinun luoksesi, naisen kaltaisena.

Ja naisena istuuduin pöytääsi

ja join lasin viiniä ja hengitin joidenkin ruusujen tuoksua.

Huomasit että olin kaunis ja muistutin jotain

mistä olit nähnyt unta ---

niin ruusut tuoksuvat ja unet ja viini, ja minä näen että oma pukuni tahtoo jo hiljaisuuteen, ehkä kuuntelemaan kerroksiaan sinun runojasi vasten. Ja aivan äänetönnä, sielujen salaisena puheena, minä kuiskaan sinulle enää tämän, tärkeän, sinun omat sanasi nämäkin:

Vaiteliaana tulen pysymään koko elinikäni,

puhelias on kuin loruileva puro joka kavaltaa itsensä ---

Ehkä se on hiljainen tyven, vaiteliaisuus. Vesi joka ei heilahda, mutta joka kätkee syvyyksiinsä salaisuuksien suuruudet. Huutakoon runoutesi hiljaisuutesi rinnalla. Kiitos Edith, kiitos taas, eilen ja tänään ja aina!