Pieni piipahdus
lastenkirjallisuuden puolelle – kuukauden lastenkirjaklassikko! (En osaa sanoa
tuleeko tästä perinne, kenties, katsotaan. Ajatus on ainakin innoittava ja kiehtova!)
”Sitten tuo tuulen paiskaama hahmo
nosti säpin, ja lapset saattoivat nähdä, että se oli nainen, joka toisella
kädellään piti kiinni hatustaan ja toisessa kantoi kankaista laukkua.
Katsellessaan Jane ja Michael näkivät jotakin kummallista tapahtuvan. Heti kun
tuo olento oli portin sisäpuolella, tuuli näytti nostavan hänet ilmaan ja
viskaavan talon ovelle. Näytti siltä kuin tuuli olisi lennättänyt hänet ensin
portille, odottanut, kunnes hän oli avannut sen, ja sitten tupsauttanut hänet
ovelle laukkuineen päivineen.”
Lasteni kirjahyllyyn kotiutunut antikvariaattilöytö:
painos vuodelta 1982, suomennos Marikki Makkonen.
Luimme
hiljattain lasteni kanssa tätä kirjaa, jonka muistan olleen minulle itselleni
lapsena mieleinen: muistin hauskasti sateenvarjollaan liitelevän, taianomaisen lastenhoitajan
nimeltään Maija Poppanen. Tästäkin
klassikosta on nyttemmin otettu uusi painos, ja käännöskin on sitä varten
uudistettu. Hyvä niin – esimerkiksi uudet, suomalaiset lasten nimet helpottavat
varmasti lapsilukijan tai –kuulijan taivaltamista tarinassa. Meillä kuitenkin
luettiin ihan tätä vanhaa, antikvariaatista löytynyttä painosta, jossa Maija
Poppasen hoidokkeina ovat vielä omastakin lapsuudestani tutut Jane ja Michael sekä
näiden pikkuiset kaksossisarukset John ja Barbara.
Muistan tarinan
innoittaneen minua lapsena niin, että ryhdyin silloin – noin kymmenvuotiaana –
kirjoittamaan jonkinlaista omaakin tarinaani Maija Poppasen tapaisesta
haltiatarhoitajasta. Ainakin taivaalle nostavia sateenvarjoja siinäkin taisi
olla – en enää oikein muista, onhan tuosta kulunut jo melkein kolme
vuosikymmentä. Tarina ei ole säilynyt ja luulen, että se jäi pahasti kesken.
Menetys maailmankirjallisuudelle tuskin on ollut suunnaton, mutta itselleni
olisi kyllä mielenkiintoista päästä vilkaisemaan pienen itseni kirjallisia mielenliikkeitä.
Mutta olkoon, onneksi mieli kerrostaa itseensäkin aika paljon.
Uusi lukukokemus
oli mielenkiintoinen: en esimerkiksi ollenkaan muistanut, että Maija Poppanen
on niin turhamainen ja tuiskahteleva. Ei, muistin vain kerrassaan hurmaavan
lastenhoitajattaren, joka vie lapsia sadunhohtoisiin seikkailuihin. Mitä
ihmettä siis on tapahtunut: onko aika hämärtänyt muistoni vai olenko vain kerta
kaikkiaan painanut lapsenmieleeni ainoastaan sen, mikä Maijassa on kaikkein
olennaisinta? Myös Jane ja
Michael pitävät Maijasta suunnattomasti, vaikka tämä on äksy ja
tuhahteleva – niiskauttelee nenäänsä ja nakkelee vastauksiaan melko
epäystävälliseen sävyyn. Taikako Maijasta tekee vastustamattoman?
Maija tulee, kun
itätuuli vinkuu ”Kirsikkatien puiden
alastomissa oksissa” ja lupaa viipyvänsä ”siihen saakka, kunnes tuuli kääntyy”. Maija Poppasen kanssa maailma
on satua ja taikaa tulvillaan: siellä kohotaan naurukaasulla korkeuksiin,
kuljetaan kompassilla maapallon ympäri, syödään sokerisormia ja liimataan
taivaalle piparkakkutähtiä sekä käydään öisessä eläintarhassa, jossa ihmiset ja
eläimet ovat vaihtaneet paikkaa. Jopa Maijan laukku on pohjatonta taikuutta
täynnä. Mutta mitä ihmettä oikein tapahtuu? Jälkeenpäin Maija on kuin ei
tietäisi mitään, tuiskahtaa vain.
Maija on
monitasoinen, mielenkiintoinen hahmo: esteetikko, taikuri, täpäkkä täti.
Mietiskelin tätä Maijan melko ristiriitaista olemusta kirjaa lukiessamme ja sen
jälkeen, pyörittelin mielessäni hänen persoonansa monia sävyjä. Aikani
pyöriteltyäni aloin saada Maijasta kumman tutun tuntuisen otteen:
kauneutta rakastava ja itseensä unohtuva, herkästi ärtyvä mutta sittenkin niin
avaria maailmoja avaava. Totesin: Maijassa tiivistyy jotakin hyvin olennaista
siitä, millaista on olla nainen ja äiti (äiti, vaikka Maija itse onkin
lastenhoitaja). Naisen olemukseen kuuluu usein kauneuden kaipaaminen ja
ihanista hepenistä iloitseminen sekä – kuten hyvin tiedämme – myös
kumma kärttyisyys. Äitinä taas tahtoo näyttää lapsilleen maailman
ihmeellisen avaruuden, sen jonka voimasta lapset sitten kasvavat. Toisaalta on
asetettava rajoja ja oltava joskus myös kipakka tuittupää. Ja – toden totta – kuten
Maija Poppasella, myös jokaisella äidillä on äitiytensä lisäksi oma
salaperäinen elämänsä, josta lapset eivät juuri tiedä. Toisinaan äiti liihottelee
tiehensä, mutta lapset tietävät, että hän tulee sittenkin takaisin. Äiti ei lähde aivan
niin pitkäksi aikaa kuin Maija Poppanen, mutta tuokioksi. Äiti ei ole,
eikä voi olla, aina saatavilla.
Kirjassa on myös
tarkkanäköistä – uskoakseni, elänhän itse aivan toisessa ajassa – havainnointia
oman aikansa ihmisistä, ihmisten välisistä suhteista ja tavoista toimia
maailmassa. Moni havainto on tosin myös ajaton. Ei ihme, että Maija Poppanen
otetaan aika ajoin uudestaan esille – kyllä hänessä klassikkoainesta totisesti
on.
Minusta kirjassa
oli edelleen kaikkein ihaninta – muistan, että olin samaa mieltä myös lapsena –
luku, jossa kerrotaan ”Johnin ja Barbaran
tarina”, perheen pikkukaksosten kasvu vauvasta yksivuotiaiksi. Kirja on
tulvillaan taikaa, mutta tämä luku tuntuu minusta kuin todelta: pienet vauvat
osaavat puhua päivänpaisteen ja kottaraisten kieltä, mutta kun ensimmäinen
syntymäpäivä koittaa, taika katoaa – lapsesta tulee ihmisten ahtaiden rajojen
vanki. Mutta onneksi meillä on yhä vielä sadut!
PS. Maija
Poppasen takana kuuluu olleen todellinen hahmo: eräs Traversin lapsuudenperheen
kotiapulainen, joka oli lapsille hyvin töykeä ja jolla myös oli papukaijapäinen
sateenvarjo – näin kertoo suomentaja Marikki Makkonen painoksemme takalehdillä.
Kiehtovaa, kuinka äksy kotiapulainen saattaa jäädä iäksi elämään
lastenkirjaklassikon sivuilla!
