Virginie katsoo minua kasvot käsivarsiaan vasten. Huulilla
on nuoren naisen pehmeän kujeileva hymy, silmissä surumielisyys jossa kimmeltää
elämänkokoinen tarina. En kai koskaan väsy häntä katselemaan. Häntä ja hänen
tarinaansa, jonka melkein voin hänen silmistään lukea, mutta en sittenkään.
Mitä jää jäljelle ihmisestä, josta tiedämme
hädin tuskin etunimen ja joitakin kasvonpiirteitä? Täytyyhän jotain jäädä.
Anna Kortelaisen Virginie! (2002) on oikeastaan
niitä kirjoja, joista en melkein tahtoisi kirjoittaa mitään tai joista
tahtoisin kirjoittaa vain itselleni. Mutta niin, taas keskustelen itseni
kanssa, hieman kiukuttelenkin, sellainen olen, ja kysyn kumpi on oikein, sekö
että pitää kirjan itsellään vai että nostaa sen esiin sillä pienellä areenalla,
jossa sen sentään voi tehdä.
Miksi joidenkin ihmisten tarinat tallentuvat
takuuvarmasti tuleville polville ja joidenkin tarinoita ei enää koskaan pysty
lopullisesti selvittämään?
Milloin se oli, kun sain tietää että ihanasta, kauniista Virginiestä on
kirjoitettu kirja? Joitakin vuosia sitten ehkä. En muista enää. En varmaankaan
vielä silloin, kun kirja julkaistiin, sillä minulla oli silloin muuta
ajateltavaa ja tieto kirjan julkaisemisesta on luultavasti mennyt minulta ohi. Muistan
vain, että joskus pari vuotta sitten kohtasin kirjan sattumalta
antikvariaatissa ja keräsin sen lumoutuneena mukaani. Tiesin, että tämä olisi
niitä kirjoja, joista voisin sydän pakahtuneena sanoa että minun. Ja niin
voinkin.
Virginie on esimerkki juuri sellaisesta
naisesta, joka huolestutti 1800-luvun lopun naiskeskusteluun osallistuneita:
hän pakenee määrittely-yrityksiä.
Voin, koska kirja kertoo naisesta vuosisadanvaihteen
Pariisissa. Koska se kertoo suomalaisen taiteen kultakaudesta. Koska se kertoo
rakkaudesta, sen monista kasvoista. Koska se sekoittaa toisiinsa elämän,
taiteen ja tutkimuksen, matkustaa taiteen kertomien tarinoiden, menneisyyden hämärän todellisuuden ja
nykyisyyden tulkintapyrkimysten välillä.
Mikrohistorian täytyy uskaltaa käyttää
sanoja, jotka ilmaisevat tiedon ja elämän epävarmuutta: ”ehkä”, ”sanotaan”,
”luulen”.
Kyllä, juuri niin! Ja eikö se oikeastaan olekin kaikkein
rohkeinta, se että rohkenee ilmaista kaiken epävarmuuden? Niin, Virginie! on mikrohistoriaa. Sitä historiaa, joka antaa äänen
tavallisten ihmisten elämälle. Eikä nyt takerruta tavallisuuden
problematiikkaan, vaan otetaan käsite määritelmänä kaikille niille ihmisille,
jotka jäävät historiankirjojen ikuistamien suurmiesten (ja joskus harvoin
-naistenkin) varjoon. Mikrohistoria on myös sitä historiaa, jota kirjoittaessaan [h]istorioitsija
ei ole se joka tietää, vaan se joka kysyy. Ja jo se yksin saa minut sitä
rakastamaan, sillä kysyminen on aina vastaamista tärkeämpää ja syvempää:
kysyminen kertoo, että ihminen on kylliksi nöyrä ymmärtääkseen ettei tiedä.
Mikrohistoriaa kirjoittaessaan tutkija voi tuoda esiin juuri sen, että myös hän
itse on oman aikansa ja inhimillisen rajoittuneisuutensa vanki. Että hänellä on
polku, jota hän voi kulkea, mutta jonka taivaltaminen ei välttämättä takaa mitään
muuta kuin hyviä arveluita, mahdollisuuksia. Lopullista totuutta ei ole eikä
voi olla, ja juuri se tekee yhä uusista kysymyksistä niin tärkeitä.
Anna Kortelainen kertoo Virginielle yhden mahdollisen
tarinan, jossa mahdollisuuksia on monta. Minä luen mitä hän kertoo ja katselen Virginietäni,
mietin mikä Kortelaisen kertomassa tarinassa on totta ja miten paljon voimme
todesta tietää, sitäkin mitä totuus ylipäätään on. Ajattelen myös rakkautta, tietenkin. Juuri sitä,
miten rakkaudellakin on aina useammat kasvot. Sitäkin, pitäisikö minun olla
vihainen Edelfeltille, jonka teoksia olen vähäisellä kuvataiteen
ymmärrykselläni ja palavalla sydämelläni aina ihaillut. Ei kai, ei sittenkään.
Ja kyllä, kuitenkin. Mutta jos hän ei olisi maalannut rakastajatartaan, Virginien tarinaa ei olisi senkään
vertaa kuin se nyt on. Hän ikuisti sinut Virginie, vaikka – niin, vaikka.
Kun lopetan kirjan,
olen huumaantunut ja hurmaantunut, molempia yhtä paljon. Siksi, että jälleen yksi vuosisadanvaihteen naiskohtalo
hengittää minussa. Siksi, että minusta tuntuu että minulle avautuu hiljalleen
kokonainen uusi maailma ja että juuri tämä kirja on osaltaan raottanut ovea.
Siksi, että minusta tuntuu, että minussa kasvaa jotakin. Että jokin, joka on jo
jonkin aikaa ollut versolla, on juuri kasvattanut itselleen uuden nupun. Siksi,
että kirjat jotka ovat itselle oikeita ja tärkeitä ja tarpeellisia, tulevat
kyllä lopulta vastaan, etsittyinä tai sattumalta. Siksi, että haluan tietää
enemmän, ymmärtää enemmän. Kysyä enemmän.
**********
Anna Kortelainen: Virginie! Albert Edelfeltin rakastajattaren tarina.
316 s. Tammi 2002.
PS. Ja mitä
tutkimuksen tekemiseen tai ylipäätään luovan työn innoittavuuteen tulee, niin tiedämmehän,
että [o]lotila muistuttaa kovasti rakastuneisuutta.
