Tiitu Takalo: Minä, Mikko ja Annikki (2014)

 

Joskus mietin, olisiko tätä kaupunkia olemassa, jos järvien korkeusero olisi pienempi. Jos jääkausi olisikin muovannut maan jotenkin eri tavalla.

Koski ei olisi ollut niin voimakas eikä rannalle olisi syntynyt teollisuutta. Tampere olisi vain pikkukylä. Ei olisi yliopistoa, eikä mun vanhemmat olisi muuttaneet tänne.

Ja vaikka oliskin, ei olisi vanhassa puuvillatehtaassa taidekoulua, joka mut olisi pitänyt täällä. Ei olisi teknillistä korkeakoulua, joka sut olis tuonut tähän kylään!

Eikä me oltais koskaan tavattu.

Kyllä, on ihmisiä joiden ajatukset kulkevat toisinaan hieman kummallisia liikeratoja – sekä sarjakuvataiteilijoissa että heidän luomustensa lukijoissa. Mutta ehkäpä se on rikkautta, tämä ajatuspolkujen harhailu. Sillä todella: ajatella, jos koko Tamperetta ei olisi, ei sellaisena kuin se on. Jos ei olisi yliopistoakaan. Silloin minäkään en olisi päätynyt sinne. En olisi minä. En olisi kohdannut miestäni. Enkä saanut lapsiani. On se sentään hyvä, että jääkausi oli sellainen kuin oli! Sekä minun että Tiitu Takalon kannalta. Ja varmasti myös monen, monen muun.

Toisinaan sitä kyllä ihmettelee omia kaavoihin kangistumisiaan. Niin kuin vaikkapa sitä, että ei juuri tule lukeneeksi sarjakuvia. Ei, suhteeni sarjakuviin ei ole millään tavalla kielteinen. Eikä oikeastaan edes kartteleva. Päinvastoin, minusta on erittäin hienoa, että on sellainenkin laji kuin sarjakuvataide. Jostakin syystä en vain ole suuremmin hakeutunut sen äärelle. 

Mutta nyt. Tai oikeastaan jo joskus viime vuonna. Niin – kun jonakin aamuna satuin lukemaan lehdestä tästä luomuksesta, teoksesta Minä, Mikko ja Annikki (2014), tiesin kohdanneeni sarjakuvakirjan johon varmasti tarttuisin. Ja tässä sitä ollaan, uudesta kokemuksesta riemastuneena.

Kyllä: varmasti ihastukseeni vaikuttaa se, että Tampere on minulle henkilökohtaisesti niin läheinen kaupunki. Edelleen siihen vaikuttaa se, että olen kiinnostunut menneistä ajoista ja niin loputtoman viehtynyt vanhoihin taloihin. Mutta lisäksi hurmiotilaani kohottaa myös se, että riemuitsen suuresti onnistuneesta elementtien yhdistelystä – tässä tapauksessa ennen kaikkea yksityisen ja yleisen hienosta vuoropuhelusta.

Takalo yhdistää teoksessaan omaelämäkertaa, Tampereen historiaa ja tämän päivän kansalaisvoimaa. On rakkaustarina ja remonttikertomus, kohtaaminen joka aikanaan johtaa myös yhteiseen kotiin Annikin puutalokorttelissa.

Kunpa saisi suuta suulle,

kädet kaulan ympärille.

Kaksin kuuluu meidän olla,

kaksin kasvaa kukkasetkin.

Kahden kultakurkkuisetkin

linnut laulavat lujimmin.

Hullu! Lopeta heti!

Etkö tiedä miten vaarallisia lemmenloitsut väärin käytettynä voivat olla?!

On mielenkiintoisia kurkistuksia Tampereen historiaan: siihen kuinka kaupungin synty juontaa juurensa jääkautisiin muodostelmiin ja keskiaikaisiin kyliin ja kuinka se 1800-luvulla kehittyy nopeasti merkittäväksi teollisuuskaupungiksi, joka toisaalta kasvaa ja kukoistaa mutta toisaalta kärsii lisääntyvän väestön mukanaan tuomista asumisongelmista ja köyhyydestä. Voimistuvan teollistumisen vaiheisiin liittyy myös Tammelan kaupunginosa, joka sekin alkaa 1880-luvulta alkaen nopeasti kasvaa: kaupunki laajenee, kun kasvavalle työväestölle tarvitaan yhä uusia asuinalueita. Tammelaan syntyy mm. kortteli 247, johon rakennetaan osoitteissa Ainonkatu 11 ja Mäkipäänkatu 13 sijaitsevat talot. Näissä taloissa on enimmäkseen 35 neliön perheasuntoja, ja asuminen on mukavan uudenaikaista: on oma keittiö ja huussikoppi, pian myös sähkö ja vesijohto. Rahaa ei seudun työläisillä kuitenkaan liiaksi ole, asukkaista yli puolet ei yllä tuloineen pienimpään kunnallisveroluokkaan. 

Ajan mittaan työläisten elämä kurjistuu entisestään, kun muuttuva maailma tekee työnantajista arvoiltaan yhä kovempia ja asioista päättää pieni ja varakas yläluokka. Ehkä vastareaktio on väistämätön. Vuosi 1918 onkin Tampereella erityisen murheellinen: se on ihmishengissä mitattuna, asukaslukuun suhteutettuna, synkempi kuin seuraava sota. Mutta lopulta Tampere nousee raunioista ja myös pahasti tuhoutuneeseen Tammelaan kohoaa uusia, aiempaa väljemmin aseteltavia taloja. Vanhoistakin rakennuksista Ainonkatu 11 ja Mäkipäänkatu 13 ovat ihmeen kaupalla yhä pystyssä; Ainonkadusta tulee hieman myöhemmin kuitenkin Annikinkatu. Mutta sitten, historian arvaamaton lehti kääntyy taas ja

21. joulukuuta 1939 Tammelaan pudotetaan 23 pommia. ---

Kortteli 247 kuitenkin välttyy tuholta.

Sodan jälkeen moni asia on eri tavalla kuin ennen. Tulevat sotakorvaukset, elinkeinorakenteen muutokset, kaupunkien jälleen kiihtyvä kasvu. Tammelaan kohoaa kerrostaloja ja vanhaa, vanhanaikaista, puretaan uuden tieltä. Uusi maailma on maailma, jossa katsotaan eteenpäin ja työläiskaupunginosa vuokralaisineen muuttuu keskiluokkaiseksi omistusasuntokaupunginosaksi. Uuden ja upean Betoni-Tammelan kupeeseen jäävä Puu-Tammela ränsistyy ja puliukkoistuu. On ihmisiä, jotka koettavat kyllä puhua Puu-Tammelan puolesta, mutta puheelle ei ole helppoa löytää kuuntelijoita.

Monen, monen mutkan jälkeen uudella vuosituhannella Annikin kortteli kuitenkin pelastuu – alkaa yksityinen  ja yhteinen urakointi, kun yksityisistä ihmisistä koostuva ostajayhteisö ryhtyy remontoimaan pahoin kärsineisiin taloihin itselleen koteja. Myös Tiitulle ja Mikolle rakentuu uusi, ihana koti ja vaikka kaikki ei olekaan heti valmista, se ei haittaa: Meillä on loppuelämämme aikaa saada kaikki valmiiksi. Emme muuta enää koskaan. 

Yksi hienoimmista teoksen ajatuksista on tämä:

Talo on ollut täällä pitkään ennen meitä ja se tulee olemaan meidän jälkeemmekin.

Kyllä: Ihmisen oma, yksityinen elämä on aina myös osa historiaa.
Niin pieni, niin suuri.

Tänä päivänä Tampere on monin tavoin toisenlainen kuin ennen. Kaupunki on yhä suurempi ja paljon vanhaa on tuhoutunut tai tuhottu. Mutta jotakin vanhaa on sittenkin säilynyt – ainakin Annikki! Kiitos siitä kuuluu kaikille niille uutterille ihmisille, jotka ovat sen puolesta puurtaneet. Kansalaisvoimaa todella! Niin: Tämä on kertomus siitä, mitä tapahtuu, kun ihmiset, aivan tavalliset ihmiset, päättävät toimia. He eivät sano: "Jonkun pitäisi tehdä jotain!" He tekevät itse. He eivät tyydy tarjottuihin ratkaisuihin. He uskovat unelmiin. Ja se on hienoa se!

Minä, Mikko ja Annikki on hieno taideteos ja samalla tärkeä kannanotto vanhan ja arvokkaan puolesta. Kummastelematta eivät jää myöskään nykyajan merkillinen tilantarve ja roskapönttöihin päätyvät käyttökelpoiset tavarat. Ajan virrassa ajelehtivien ihmisten touhuissa on totisesti paljon hullua, mutta ehkä meistä sittenkin vielä johonkin on. Edes askel kerrallaan.

Ja kyllä, teoksella on varmasti annettavaa sellaisellekin lukijalle, jonka suhde Tampereeseen ei ole mitenkään erityinen. Historia ja ihmisen elämä kulkevat kaikkialla, ja yksityinen ja erityinen ovat aina myös esimerkkejä  jostakin yleisemmästä. Suosittelen!

PS. Minä, Mikko ja Annikki voitti myös vuoden 2015 Sarjakuva-Finlandian.
Onnea Tiitu Takalolle ja kiitos hienosta elämyksestä!

**************

Tiitu Takalo: Minä, Mikko ja Annikki. Suuri Kurpitsa 2014.
Kiitos kirjastolle!