Kyllä sinä, Janne kulta, saat vaatia minulta
vaikka kuinka paljon.
Sinun vaatimuksesi ovat helpot täyttää, kun
sinä
rakkaudesta vaadit ja minä rakkaudella
täytän.
Nuori nainen antaa kameralle profiilinsa. Minä ajattelen aina häntä
katsellessani, että hänessä on samaan aikaan sekä jotakin hyvin herkkää että
jotakin hyvin vahvaa ja jotakin, josta en ehkä koskaan pääse perille. Minä en
ole tiennyt hänestä oikeastaan juuri mitään – toki sen, kenen tytär hän oli ja
kenen vaimo, senkin että hänellä oli koti joka kantoi hänen nimeään ja että
hänellä oli ihana, yltäkylläinen puutarha. Olen tiennyt, että hän oli Aino Sibelius,
omaa sukua Järnefelt, ja niin, olen jo kauan halunnut tutustua häneen hieman
lähemmin, sekä hänen aikansa että hänen kauniiden kasvojensa vuoksi.
- kiitos kirjastolle! -
Aino Sibelius
syntyi 10.8.1871 ja kuoli 8.6.1969. Elämä oli pitkä, melkein vuosisadan
mittainen. Niin – tänään kamarissa juhlistetaan siis toisen vuosisadanvaihteen
tuulissa eläneen Ainon syntymäpäivää. Toinen päivä elokuuta kirjoitin
kirjailijatar-idolilleni Aino Kallakselle ja tänään asetun katselemaan hänen kaimaansa, tätä juhlavuottaan viettävän kansallissäveltäjämme vaimoa,
johon olen nyt kesän aikana hiljakseen hieman tutustunut. Nämä kaksi erilaista Ainoa
elivät samoina aikoina, juuri niinä joina jo kuhisi keskustelu uudenlaisesta
naisesta – sellaisesta, joka vapautuisi hänelle asetetuista rajoista – ja
minulle, uuden vuosituhannen naiselle, he kumpikin ovat kuvia tuohon kiehtovaan,
kipuilevaan, kurkottelevaan aikaan.
En minä ollenkaan vaadi semmoista rajatonta
rakkautta,
minä olen niin tyytyväinen, siihen minkä
sinä minulle annat,
minä olen niin sanomattoman onnellinen.
Jenni Kirveen
teos on nimeltään Aino Sibelius –
Ihmeellinen olento. Oliko Aino Sibelius sitten sitä, ihmeellinen? Ehkä,
ehkä ei. Minulle matka tähän kiehtovaan hengettäreen oli sekä hellivä että
vaikea – hellivä siksi, että hänessä on oman aikansa lumoa ja vakaata uskoa
omiin unelmiin ja arvoihin, ja vaikea siksi, että välillä mieleni kai väistämättä
riiteli hänen mielensä kanssa. Ei, en tietenkään päässyt häneen mieleensä kuin
tulkinnan ja kirjekatkelmien kautta, mutta niiden myötä hänen mielensä
näyttäytyi minulle – niin, toisaalta samaistuttavana, toisaalta sellaisena
ettemme ehkä aivan kaikessa voisi toisiamme ymmärtää. On asioita, joista olemme
samaa mieltä, ja asioita, joista emme. Väkisinkin hermostuin hetkittäin myös
hänen mieheensä, niin paljon kuin tuota armasta Jannea taiteilijana
kunnioitankin. Mm. kihlausaikaisen harharetkensä jälkeen Janne runoilee
Ainolleen näin: Sinä kun et saa minulta
sitä runoilijoiden ylistämää ensirakkautta. Mutta kun Sinä annat minulle
ensirakkautesi, niin kokonaisuus on hyvä. Mies antautuu täydellisemmin kun on
kokenut jotakin. Niin: sulho sai kyllä avioliiton alkaessa olla kokenut, mutta morsiamen piti olla puhdas kuin lumi. Tuskinpa Aino olisi
muuta tahtonut ollakaan, mutta tätä lukijatarta sulhoherran kaksinaismoralismi silti
tympii. Ylipäätään Janne näyttäytyy aika vanhoillisena aviomiehenä, joka –
vaikka rakastikin vaimoaan tulisesti – omasi myös eräitä mainitunlaisen miehen
erheitä.
Kirves on
kirjoittanut kirjansa hyvin. Hän kertoo Ainosta, ihmeellisestä olennosta,
helppolukuisesti ja vaivattomasti, lähdeviitteitä unohtamatta. Kirja myös perustuu
autenttiseen aineistoon, so. Ainon ja Jannen toisilleen kirjoittamiin
kirjeisiin, ja niiden ohella myös aikaisempaan Sibeliusta käsitelleeseen elämäkertatyöhön.
Pidän paljon myös kirjan kuvaliitteestä, jossa Aino Sibelius näkyy erilaissa
elämänhetkissään. Se, että sellaiset kirjeiden sanat kuten passiooni ja representeerata
on selitetty hakasulkein, häiritsee kyllä hieman, mutta tämä on toki vain pieni
kirjekatkelmien aitoudentuntua rikkova yksityiskohta.
Minulla on erilainen ja muille tytöille
hyvin outo katsantotapa. Ja siksi minä en
juuri heidän kanssaan viihdykään. Jos
joskus tulee sanoneeksi jotakin, ottavat ne aivan toisen kannalta ja sanovat
ettei minulla ole ”naisellisen arvoni tunnetta” että panen itseni ”alemmaksi
miehiä” ja olen aivan ”liian suotuisa siinä suhteessa” ynnä muuta roskaa. Nyt
se nais-emancipationi on tarttunut jokaiseen, eivätkä ne itse asiassa koko
ideaa ymmärrä.
Niin – Aino Sibeliusta
sanottiin konservatiiviseksi jo omana aikanaan, ja sellainen hän varmasti
olikin (konservatiivisuus on kyllä myös hyvin mielenkiintoinen sana, jonka kulloinenkin sisältö ja sävy on ehkä riippuvaista monenlaisista asioista – pahoittelen harhapolkua, semantikkominäni aina aika ajoin innostuu). Aino ei tavoitellut mainetta ja kunniaa itselleen, vaan hänelle riitti,
että hän seisoi miehensä rinnalla ja tuki tämän työtä. Hän ajatteli asioista
omalla tavallaan, ja siksi häntä on kritisoitu sekä silloin että kaiketi
nytkin. Minä(kään) en ole kaikesta hänen kanssaan samaa mieltä, mutta tästä
olen:
Itsekukin toimikoon sillä alalla, jolle on
luotu, sillä jokaisella on paikkansa.
Ja kun hyvin tekee, omatuntonsa jälkeen
elää, silloin on pakostakin onnellinen.
Ja jo yksistään usko hyvään on
semmoinen autuus.
Aino kirjoitti nämä sanansa laulajatar-kälylleen, naiselle jolla oli taiteellista
kunnianhimoa ja jota hänen oli vaikea ymmärtää. Minusta näissä sanoissa on puheenvuoro naisen vapauden puolesta: silloinkin, kun toisen valinta on itselle käsittämätön, sen voi sittenkin käsittää toiselle oikeaksi.
Kirves huomauttaa
teoksessaan, että Aino Sibeliusta ei oikeastaan edes voi tarkastella nykyaikaisen
tasa-arvopuheen puitteissa, ja juuri siltä minustakin tuntuu: hän ja hänen naiseutensa edustivat toisenlaista
aikaa ja tapaa ajatella, vaikka jo hänen aikanaan käytiinkin myös toisenlaista naiseuskeskustelua. Hän ei kuitenkaan ollut tahdoton nukke, vaan tahtova,
intohimoinen nainen, joka rakasti miestään ja halusi tämän tekevän tärkeää
työtään. Myös hänen naiseutensa oli vahvaa naiseutta, omalla itselleen
uskollisella tavallaan. Hän halusi
olla ennen kaikkea miestään tukeva vaimo eikä kokenut olevansa alistettu. Ja
kyllä, miehensä sylissä hän varmasti oli nainen.
Mutta ei, ei se rakkaus
aina helppoa ollut. Janne oli kiihkeästi rakastava mies, mutta myös uskoton,
alkoholisti ja hermoheikko, ja rahastakin oli alituisesti pulaa. Perhettä
ravistelivat monet muutkin surut ja murheet, mutta Janne vaati herkkäsieluiselta vaimoltaan kuitenkin
loputonta iloisuutta. Vaan olihan Ainolla ja Jannella kuitenkin yhteinen päämäärä: Jannen musiikki. Se tosin tarkoitti usein myös
sitä, että Janne viftasi, matkusti ja tuhlasi, kun taas Aino piti kotia kasassa
– ja niin, jopa rakennutti sen. Ja kun Aino raskausaikoina masentui, Janne
lähti pois, koska kotona oli liian raskasmielistä. Huoh, sanon minä,
väkisinkin. Koetan kyllä muistaa, että Ainon tahto oli Ainon, mutta en sentään jaksa
uskoa, että hän ihan tätä kaikkea suorastaan tahtoi.
Koko elämäni elän sinulle, sinua varten.
Kaikki mikä minussa on, on sinun. Joka suoni tykkii sinulle ja kaikki tunteeni
tunnen sinulle. Elämäni tehtävä on rakastaa sinua kuolemaan asti, ja elämäni
ehto on sama. Minä en ole mikään ihminen erikseen, vaan olen sinun vaimosi.
Tekijän sanoin
teos on pikemminkin elämän- kuin
paperinmakuinen tutkimus Aino Sibeliuksesta ja myös kuvaus äärimmäisen kauniista ja kiihkeästä rakkaudesta, josta ei
puuttunut intohimoa. Luonnehdinta osuu oikeaan: Ainosta piirtyy kirjan
sivuille elävä, kiehtovan ristiriitainenkin kuva, joka ei sekään suinkaan ole
särötön. Myös hän oli epätäydellinen, inhimillinen olento, jonka ihmeellisyys
onkin ehkä juuri siinä – hän oli keskeneräinen niin kuin me kaikki. Samoin
sivuilta välittyy liekehtivän intohimoinen rakkaus, jossa hehkui sekä kehojen
että sielujen yhteys – ja sekin, että nämä suhteen molemmat puolet olivat
tärkeät myös Ainolle itselleen. Tytär sai toisenlaisen rakkauden kuin äitinsä.
Janne:
Kuule yksi asia ihan kuiskaten: Voiko Aino
antaa Jannelle semmoinen yö kun se viimeinen vaikka Janne on ruma ja vanha
mutta kun se rakastaa kultaa!
Ja
Aino:
Voi voi, kuinka minä sinua odotan. Ihan
vapisen kun ajattelen yhtymystämme.
(Kokonaan
toinen asia tietysti on, mitä tämä kaikki meille
muille
oikeastaan ollenkaan kuuluu.)
Minä ihailen
Aino Sibeliusta ennen kaikkea siksi, että hän oli uskollinen sille, mihin hän
uskoi. Naisen (ja kyllä, miehenkin!) puristaminen ahtaisiin muotteihin on aina väärin, riippumatta
siitä mitä niillä muoteilla tahdotaan valaa. Aitoa vapautta on vapaus valita –
se, että henki saa kulkea vapaasti sinne minne tahtoo. Siksi minusta ei
myöskään ole ristiriitaista ihailla samaan aikaan sekä Aino Kallasta,
kunnianhimoista taiteilijatarta, jolle naisen perinteiset roolit eivät
riittäneet, että Aino Sibeliusta, joka koki elämäntehtäväkseen olla Jannensa
vaimo. Kysymys on minusta ennen kaikkea siitä, että kukin kuuntelee sydämensä
ääntä. Ja niin, saattaa olla, että suhtaudun heihin näin myös siksi, että
minussa itsessäni on ripaus kumpaakin: sekä uutta että perinteistä naista.
Joskus leikittelen ajatuksella, millainen nainen olisin ollut, jos olisin
elänyt heidän aikanaan. Kysymys on ratkaisematon ja sellaisena se ehkä
pysyykin. Minun on elettävä aikaa, joka on omani, ja hyvä niin. Ja ei, sukulaissieluja me emme ehkä olisimme olleet, minä ja tämä Aino. Eräistä keskeisistä
maailmankatsomuksen alueista meille olisi tullut riitaa tai vähintään
mykkäkoulua, vaikka toisissa kohdin olisimmekin ymmärtäneet toisiamme ehkä hyvinkin. Mutta
riittävän etäisyyden takaa tarkasteltuna myös hänessä on minulle menneen ajan
lumoa ja yksi kiehtova naiseuden tarina.
No niin – mitä
hiljattain sanoinkaan: se, miten kirjoja koemme ja miten niistä kirjoitamme,
kertoo usein enemmänkin meistä itsestämme kuin itse kirjoista. Tässä sitä taas
peilaillaan yhtä minuutta luettua kirjallisuutta ja historiaa vasten. Mutta
eikös kirjallisuuden ja historian tehtävä olekin juuri syventää ihmisen
ymmärrystä itsestään ja lajistaan ja herättää ehkä myös sisäistä ja ulkoista
keskustelua? Niin, ehkä minä tiedän Aino Sibeliuksesta nyt hieman enemmän. Ehkä itsestänikin ja ihmisyydestä, ihmisenä olemisesta. Siinäpä sitä onkin yhdeltä kirjalta taas aika paljon.
Aino Sibeliuksen
syntymästä tulee tänään kuluneeksi 144 vuotta – hän oli kuusi vuotta Janneaan
nuorempi ja seitsemän vuotta kaimaansa vanhempi. Onnea Aino! Minä luulen, että sinä istut
siellä jossakin Jannesi vierellä ja hieman ihmettelet meitä täällä alhaalla. Me
tämän päivän naiset olemme sinusta ehkä kummallisia, mutta tiedätkö – emme
mekään ole samasta muotista emmekä aina ymmärrä toisiamme: edelleen joku
hermostuu esim. siitä, että toinen tahtoo olla vain vaimo ja äiti, ja joku siitä,
että toinen tahtoo vain luoda uraa. Minä mietin aina aika ajoin, että milloin
tuleekaan aika, jolloin naiset ovat aidosti vapaita ja ymmärtävät myös
toistensa erilaisuutta. Ehkä se tulee jossakin siellä, pilvien takana? Minusta tuntuu,
että sinä kudot siellä parhaillaan hiljaisia ajatuksia, poimit
pilvien puutarhasta ruusun rinnallesi. Tee niin ja rakasta Janneasi. Se on
sinun tehtäväsi ehkä myös siellä. Minä jään miettimään mitä tämä kaikki
merkitsee, naiseus ja aika ja katsomusten erilaisuus.
****************
Jenni
Kirves: Aino Sibelius – Ihmeellinen olento. 288 s. + kuvaliite. Johnny
Kniga 2015.
****************
Kohtasin kirjan ensi kerran Kirjasähkökäyrässä. Kiitos siis Maille :)
****************
Kirjankansibingosta
tällä ruksiutuu ruutu siluetti.
(Ei
taida valmista riviä tulla, mutta ei se mitään, hauskaa on ollut silti!)
