Elämänmelankolian jatkumo

 

Toisinaan mietin, miksi minua – ja meitä ihmisiä yleensä – puhuttelevat usein erityisesti surulliset tai vähintään melankoliset teokset. Sellaiset, joissa rakkaus on kaipuuta ja täyttymättömyyttä, haaveet todellisuuden rosoihin sortuneita ja ihmiset eksyneitä ja yksinäisiä, hylättyjä ja petettyjä, ylikuljettuja ja menetettyjä, aina jotakin kaipaavia ja/tai kadottaneita.

Resonoiko elämänmelankolia meissä elämänvaloa vahvemmin? Saammeko enemmän kiinni elämänkivuista ja kaipuusta kuin onnesta ja tasapainosta? Tai rakentuuko kivuista ja kaipuusta vain parempia narratiiveja kuin onnesta? Onko elämänsäröissä enemmän tarttumapintaa ja samalla ehkä lohdullisuuttakin kuin säröttömyydessä? Ja näemmekö teosten elämänsäröjen äärellä myös sen, miten kaunista oma elämämme on, vaikka pienet murheemme tuntuvat toisinaan niin suurilta – ja sen, että meidän on yhä etsittävä parempaa ihmisyyttä ja maailmaa?

Muistelen näissä mietteissäni monia lukemiani kirjoja, niin vanhempia kuin uudempia, ja silmäilen omaa, itselleni merkityksellisimmistä teoksista koostuvaa kirjahyllyäni, jossa ei kepeän hyväntuulisia teoksia juuri ole. Hyllyssäni on lähinnä klassikoita, jotka ajattomuudessaan kantavat mukanaan selvästi enemmän elämän ja ihmisyyden rosoja kuin sileyttä.

Ehkä en kaipaa kirjoilta niinkään hyväntuulisuutta kuin koskettavuutta ja elämänsyvyyttä ja olen kirjan jäljiltä mieluummin haikea ja mietteliäs kuin hilpeä. Pidän kyllä onnellisista tai ainakin sovinnollisista lopuista, mutta useinkaan en sellaisia lukemieni teosten äärellä saa, vaan pikemminkin jään leijumaan ihmiselämän kipujen ajassa kerrostuvaan jatkumoon.

Kuitenkaan en ole vain elämänsäröinen ja melankolinen, vaan myös elämänvaloinen, naurava ja höpsöttelevä – ihminen, jossa on sekä säröjä ja kaipuuta että onnea ja iloa, niin kuin meissä kaikissa.

Ehkä juuri lukijuudessani vain painottuu halu ymmärtää ihmiselämän ajatonta keskentekoisuutta ja katoavuutta, johon väistämättä kuuluu myös melankoliaa ja surua?

*

Kuvassa kaksi yli aikojen puhuttelevaa elämänkipeää teosta: Albert Edelfeltin kaunis, surusilmäinen Virginie (1883) ja Leo Tolstoin elämän ja rakkauden repeilevissä ytimissä monella tasolla liikehtivä Anna Karenina (1875–1877).

 

Tekijää (ihmistä) etsimässä: lukemisesta ja kirjoittamisesta

 

Katkelma Maria Jotunin mietelmästä ”Tekijää etsimässä”, 

teoksessa Avonainen lipas, 1929.

 

”Miksi luemme kirjoja? Me tunnemme tavallisesti nuo tarinat ja mitä niissä on, eiväthän ne paljon muutu. Me olemme itsekin ajatelleet jotakin sinnepäin, ajatukset ovat tuttuja, tunteet tuttuja. Onko niissä siis uutta meille?

Ei. Melkein kaikki ulkonainen on vanhaa ja tuttua. Ovathan ihmisten kohtalot, tuskat ja riemut jokseenkin samoja. Juonen jännityskään ei meitä enää lumoa kuten lapsina. Kokeneina tiedämme alusta asti, kuinka käy, ja eiköhän meille ole jokseenkin samantekevää, kuinka paperilla asioiden käy. Meitä ei siis petä juoni eikä jännittäväisyys.”

Näin kysyy ja sanoo Maria Jotuni mietelmässään ”Tekijää etsimässä” (Avonainen lipas, 1929). Tunnistan tässä mietelmässä paljon omaa lukijuuttani ja myös jotakin olennaista siitä, miksi itsekin kirjoitan – miksi minäkin haluan osaltani toistaa sitä, mitä kuitenkin on toistettu jo tuhannet ja taas tuhannet kerrat ja mitä myös ilman minua ja yritelmiäni yhä vain toistetaan.

Niin – miksi? Miksi luen ja kirjoitan, vaikka kaikki on kuitenkin aina vain sitä vanhaa ja tuttua? Siksi, tietenkin, että lukemisessa ja kirjoittamisessa ei oikeastaan ole ollenkaan kyse siitä, vanhasta ja tutusta. Tai ehkä sittenkin siksi, että siitä se kysymys juuri on.

Ei, ei ole kyse siitä, että etsisin lukiessani yhä uusia, ihmeellisiä tarinoita ja ihmiskohtaloita, vaikka toisinaan kirjallisuus toki edelleen tarjoaa uusia näköaloja ihmisenä olemisen maisemiin ja avaa ja näyttää tarinoita ja tarinoidenkatkelmia, jollaisia en ole elänyt tai kokenut. Se, mitä tarinoissa tapahtuu, on kuitenkin pohjimmiltaan koko lailla samaa, niin kuin Jotunikin sanoo. Vivahde-eroja on, mutta se, mitä henkilöille tarinoissa tapahtuu ja mitä he kokevat, ei useinkaan ole erityisen uutta: he rakastavat, pettyvät, etsivät itseään ja toisiaan ja joskus ehkä löytävätkin, he kasvavat ja kärsivät ja iloitsevat, he juonittelevat ja joskus häpeävät, he saavat jotakin ja menettävät jotakin, he rikkovat itseään ja toisiaan vastaan ja toisinaan sen myös huomaavat, aina eivät – niin, he ovat ihmisiä.

Tämä ei tietenkään tarkoita sitä, ettenkö silti esimerkiksi samaistuisi henkilöiden tunteisiin ja kokemuksiin, päinvastoin. Samaistun kyllä, ja saan heistä ihmisenä olemisen tarttumapintaa, löydän ja tunnistan juuri sitä vanhaa ja tuttua. Tai jos en aina samaistukaan, niin ainakin saan sitä tarttumapintaa silloinkin, toisenlaisesta näkökulmasta.

Eikä tämä tarkoita sitäkään, etteikö minua liikuttaisi, mitä ihmisille ”paperilla” tapahtuu. Kyllä liikuttaa. Lukemisen verran ja toisinaan paljon kauemminkin henkilöt ovat minulle todellisia, totta, ihmisiä, ja se, mitä heille tapahtuu, on tapahtumista ihmiselle. 

Eikä tämä, tosiaankaan, tarkoita myöskään sitä, ettenkö innostuisi ja viehättyisi juuri siitä jostakin, mitä juuri joku tietty kirjailija kykenee sanoillaan ja teoksellaan tekemään: miten juuri hän ihmisenä olemista ja maailmaa sanoittaa, millaisena ihmisyys ja maailma hänen sanojensa kautta näyttäytyy. Ei, kyllä innostun ja viehätyn, toisinaan hurmaannunkin, edelleen, ja toivottavasti niin kauan kuin luen (elän). Ja toisinaan kyllä myös yllätyn, vieläkin, vähän ainakin.

Maria Jotuni kysyy ja sanoo mietelmässään myös:

”Mutta vaikka näin varoillamme olemme, luemme ja luemme yhä. Mitä siis kirjoista etsimme?

Me etsimme niistä tekijöitä. Meille tuottaa suuren ilon löytää tekijä. Kaikilla kirjoilla ei ole tekijää edes. Mutta jos kirjalla sellainen on, on hän kallis meistä. Hän puhuu meille aina. Me tapaamme hänet kirjan sivuilta vuosisatojen takaa. Hänen nimensä voi olla haihtunut, mutta hän itse elää, hän olkoon maasta mistä tahansa, oudoista sivistysoloista, jotka ovat olleet ja menneet. Hän ei ole mennyt keskuudestamme. Hän puhuu omalla äänellään tänään niinkuin vuosisatoja sitten. Aika ja paikka eivät hänelle esteitä rakenna. Hän avaa meille sydämensä, antaa meille ajatuksensa. Hän on meille ihminen, elävä ja tunteva.”

Ja juuri tähän me tekijöitä – kirjailijoita – tarvitsemme: ihmisenä olemisen sanoittamiseen, kerta toisensa jälkeen. Tarvitsemme lohdun ja ilon siitä, että on ollut ja on toinen ihminen, joka osaa sanoa sen, mitä ihmisenä olemisemme on, ajasta aikaan. 

Juuri tästä syytä minäkin lähinnä luen: tavoittaakseni, löytääkseni ja ymmärtääkseni tätä ihmisenä olemisen jatkuvuutta tekijän, toisen ihmisen, kautta. Lukemiseni voi tilanteesta ja teoksesta riippuen olla mitä tahansa eskapismista lähes viileän analyyttiseen tutkimiseen (”lähes”, koska ihmisenä olemiseni kaikkine polttelevine hyökyineen kulkee kyllä aina mukanani), mutta ennen kaikkea se on juuri tätä: tekijän, toisen ihmisen ja samalla ihmisenä olemisen, etsimistä.

Ja niin – myöskään kirjoittajana en (enää?) juurikaan luulottele kirjoittavani mitään erityisen uutta ja ihmeellistä, mitään ennen kirjoittamatonta. Ehkä joskus vielä luulottelinkin, hupaisassa ja lapsekkaassa suuruudenhulluudessani, mutta nyt olen sellaisia luulotellakseni lukenut ja elänyt jo ihan liikaa, ja viimeistään kunkin meneillään olevan kirjoitusprosessin aikana sitä herkistyy kaikille mahdollisille samankaltaisuuksille niin että viimeisetkin luulotelmien rippeet hälvenevät omaan hataruuteensa.

Mutta eihän tämä silti – tietenkään – tarkoita sitä, ettenkö toivoisi, että juuri siinä minun käsikirjoituksessani olisi kuitenkin jotakin riittävän erityistä, niin erityistä että juuri se tulisi valituksi jonkun kustantamon tiheästä seulasta. Tietenkin toivon, enhän muuten kirjoittaisi. Tai ainakaan en lähettelisi kirjoituksiani maailmalle.

Se, mitä kirjoittamisellani etsin, on kuitenkin juuri ihmisenä olemisen kokemuksen jakaminen. Kirjoittaessani ja kirjoittamalla toivon, että saan yhteyden toiseen ihmiseen – ihmiseen, jolla hänelläkin on suruja ja iloja, pelkoja ja haaveita ja pettymyksiä, muistoja ja kaipuuta, rakkautta ja elämänhalua ja -valoa.

Vielä en ole saanut käsikirjoituksiani läpi missään. Enkä tiedä, saanko koskaan. Mutta kirjoittamiseni ei lakkaa, koska en osaa olla etsimättä sanoja sille, mitä on olla ihminen, kaikessa tässä ihmisenä olemisen kauneudessa ja kipeydessä.

Eikä lakkaa myöskään lukeminen – innoittuminen ja iloitseminen siitä, miten tekijä, toinen ihminen avaa meille sydämensä, antaa meille ajatuksensa. Miten [h]än on meille ihminen, elävä ja tunteva. 

 

Lukupettymyksistä

 Ishibashi Kazunori: Runoja lukeva nainen, 1906.

Jos ja kun omat lukumakunsa ja -tarpeensa tuntee jotensakin hyvin, lukupettymyksiä tulee todennäköisesti suhteellisen harvoin. Myönteistä lukukokemusmaailmaa ruokkinee osaltaan myös lähtökohtaisesti arvostava asennoituminen kirjallisuuteen eli se, että kunnioittaa kirjailijan työtä ja työn tulosta (mikä ei tietenkään tarkoita sitä, että olisi valmis nielemään ihan mitä vaan). Aina joskus käy kuitenkin niin, että kirja jättää jälkeensä jonkinasteisen pettymyksen tunteen. Tuntuu, ehkä epämukavastikin, että no johan oli. Että olipas siinä – tuota – huonosti tai vähintään hieman kyseenalaisella otteella kirjoitettu kirja. Että eipä siinä osattu ihan sitä mitä oltaisiin voitu. Että onpa sitten tämmöinenkin julkaistu. Tai: että onpa sitten tämmöistäkin niin kovasti kehuttu.

Kuten monet kerrat ja viimeksi ihan hiljattain olen todennut, en yleensä lähde niitä kehnompia lukukokemuksiani täällä ruotimaan, koska haluan, että kamarini on ennen kaikkea kirjailon paikka. Tämä on kamarimatkani varrella melko pian kirkastunut ja minulle omantuntuinen linja. Harvoin silti olen täysin itsekritiikitön missään asiassa, enkä siis tässäkään. Tiedän, että tämä ei ole ainoa oikea tapa eikä välttämättä edes kaikkein hedelmällisin, mutta tämä on kuitenkin sellainen, joka ainakin toistaiseksi tuntuu sopivan minulle ja mielentasapainolleni parhaiten.

Tässäkään en siis aio yksilöidä niitä kirjoja, joihin olen joskus ollut pettynyt. Minusta se ei ole mitenkään tarpeen. Joku voi toki olla toista mieltä ja toivoa tiettyä konkretiaa, ja se hänelle sallittakoon, mutta täällä nyt kumminkin on tällainen linja kuin on. Mutta niin, nyt on kuitenkin sellainen olo, että tekeepä mieleni vähän pyöritellä näitä pettymyksiäni ihan noin niin kuin yleisellä tasolla. Ne nimittäin ovat, kyllä vain, aika mielenkiintoinen juttu.

Niin... lukutarpeidensa tuntemisesta ja tietystä lähtökohtaisesta hyväntahtoisuudesta huolimatta sitä tosiaan aina toisinaan kumminkin pettyy. Ainakin itse olen huomannut ensinnäkin sen, että se, että petyn kirjaan, tuntuu usein juontuvan ihan vain siitä, että olen odottanut siltä aivan liian paljon. Joko sen tematiikka, tekijä, mainoslauseet tai sen ympärille jo ehtinyt hehkutus ovat nostaneet odotukseni niin korkeiksi, että odotan kirjan lukemista ihan täpinöissäni, valmiina astumaan jonkinlaiseen kirjalliseen taivaaseen (ei niin, että aihe välttämättä olisi mitenkään taivaallinen, mutta siis, ymmärrätte, eikö niin). Olen toki nähtävästi tässäkin kohtaa pöhkö ja naiivi ja kaiken lisäksi ainakin toistaiseksi myös toistuvasti: yhä vain lataan kirjan lukemiseen odotuksia, joita mikään kirja ei voi täyttää, enkä opi, että kyseessä on kuitenkin ihan ”vain” kirja. (No, tämän suhteen elän toivossa. Tai sitten en. Toisaalta on jotakin somaakin siinä, että osaa vielä olla myös vähän naiivi. Ja sitä paitsi: kyllähän sitä kumminkin lukiessaan joskus sinne taivaaseenkin pääsee, ainakin melkein. Niin että antaa olla.)

Aika usein tunnistan myös nyreyteni tietyn epäreiluuden, sen että sillä ei aina ole oikeastaan mitään tekemistä itse kirjan kanssa, vaan johtuu nimenomaan minusta sen lukijana – minusta, minun elämänkokemuksistani ja arvoistani, minun intresseistäni, minun odotuksistani ja mieltymyksistäni, minun taajuuksistani (joko sillä hetkellä tai yleensä), ehkä myös siitä mitä ja miten itse kirjoitan. Pettymyksentunne ja sen monet vivahteet onkin kaiken kaikkiaan tosiaan aika kiinnostava juttu ja kuvastaa osaltaan selkeästi sitä, että teos on aina myös lukijansa luomus: kukin teos rakentuu kullekin lukijalle omalla tavallaan, ja lukukokemuksen ympärillä porisee melkoisen monimutkainen keitos. Pettymyskuohahdus, jonka kirja lukijaansa jättää, voi sekin siten olla kaikkea muuta kuin suoraviivainen osoitus kirjan kaunokirjallisista heikkouksista.

Aika mielenkiintoinen juttu on sekin, että toisinaan – ja itse asiassa aika usein – juuri nämä ”pettymykset” jäävät mieleen erityisen pitkäksi aikaa. Jokin näissä kirjoissa, niiden teemoissa, kerronnassa, jossakin, jää askarruttamaan ja saa ajatukset virkistävästi liikkeelle. Ja kyllä, joskus käy sitten niinkin, että ajatusvellonta päätyy lopulta siihen, että tietyn ajallisen etäisyyden takaa näen sittenkin kirjan arvon: ymmärrän, että se olikin oikeasti tosi tai vähintään aika hyvä, hyvin kirjoitettu ja hyvin teemoitettu, vaikka lukuhetkellä olinkin pettynyt ja/tai nyreä. Aina näin ei tietenkään käy, mutta joskus pettymys muuttuu tosiaan ehkä vähän hämmästyneeksikin innostukseksi ja arvostukseksi. Ja se, kyllä vaan, on myös aika kiinnostavaa. Kiinnostavaa on toisaalta sekin, jos pettymys pintaa pintansa.

Joskus juuri niistä pettymyksistä tulee siis syystä tai toisesta sittenkin niitä kaikkein mieleenpainuvimpia lukukokemuksia. Ne saavat ajattelemaan kirjallisuutta ja myös kirjoittamista monella tavalla, monesta näkökulmasta. On hyvinkin mielenkiintoista pohtia esimerkiksi sitä, miksi jotakin kirjaa hehkutetaan niin, mutta minä en saa siitä mitään erityistä: miksi se minulle on vain ”ihan tavallinen” kirja, ehkä jopa vähän huono, mikä minussa siis oikein on vikana vai onko. Tai sitä, miksi juuri tämä kirja – ja tällaisena – on ylittänyt julkaisukynnyksen: mikä tässä on vedonnut siihen kustantajaan, joka on päättänyt sen ohjelmaansa ottaa (ja juu, saatte halutessanne tulkita kateudeksi, mutta minulle tämä ei ole sitä vaan julkaisupolitiikasta kiinnostunutta pohdiskelua). Aina yhtä mielenkiintoinen kysymys on kaikessa laajuudessaan ja monikulmaisuudessaan myös se, mikä minua kirjassa pohjimmiltaan oikein häiritsee: miksi se ei ole minusta hyvä ja hyvin kirjoitettu, mikä siinä ärsyttää ja miksi, miksi se ei minusta käsittele teemaansa niin hyvin teema ansaitsisi, miksi se on minusta keskentekoinen tai esimerkiksi liian pintapuolinen, syventymätön.

Niin että näin(kin) se vaan on: pettymykset käynnistävät usein paljon monipolvisempia ja virkistävämpiä ajatuspolkuja kuin ne kirjat, jotka ovat olleet napakymppejä (käynnistävät niitä tietysti ne napakympitkin, mutta eri tavalla). Kumma juttu ja tosiaankin hyvin kiinnostava. Luulenpa, että onkin aika hedelmällistä lukea aina silloin tällöin sellainen oikein kunnon pettymys. Kaikkein hedelmällisimpiä ainakin minulle taitavat myös olla juuri ne teokset, joilta todella olen jotakin supermahtavaa odottanut ja joita lukiessani odotukseni ovat sitten oikein kunnolla lässähtäneet. Minulle tekee selvästi oikein hyvää, sekä lukijana että kirjoittajana, antaa tällaisten kokemusten jäädä vaivaamaan ja ihmetellä sitten aikanaan, mihin tulokseen sitä lopulta ehkä tuleekaan tultua. Oliko teos sittenkään lopulta ”pettymys”? Vai jotakin ihan muuta? Ehkä se olikin innoituksen ja uusien ajatusten lähde?

Palaan vielä hetkeksi siihen myönteisyys- ja kirjailolinjaani. Tätäkin kirjoittaessani huomaan nimittäin linjani heikkoudet. Jos kirjoittaisin myös niistä pettymyksistä, saattaisin – ainakin sen tietyn ajallisen etäisyyden myötä – saada aikaan ihan kelpoja ja ainakin itselleni hedelmällisiä pohdintoja siitä miksi ja miksi ei. Luulen kuitenkin, että sen yksilöidymmän pettymyskuohunnan pidän toistaiseksi edelleen omanani ja pyörittelen lukupettymyksiäni tarpeen tullen ihan vain tällä tavalla ympäripyöreästi. Mutta, muistakaa te kanssakirjoittajatkin: tervettä, hyvässä hengessä kirjoitettua kritiikkiä, joka sisältää hyvin perusteltuja huomioita myös siitä, mikä ei oikein tunnu toimivan, on myös kamarin rouvasta oikein antoisaa ja raikasta lukea. Ilkeilyä ja pahantahtoista lyttäämistä edelleenkään ei, mutta sehän onkin kokonaan toinen juttu.

Lukemisen mahdottomuudesta ja mahdollisuuksista

– aina ei etene, nousee vaan –

”Lukijan blokki ei iske niihin, jotka pitävät kirjallisuutta turhuutena tai viihteenä. Siitä kärsivät ne, joille kirjallisuus on henki ja elämä.”

Näin kirjoittavat Tommi Melender ja Sinikka Vuola tuoreessa Parnassossa (5/2017), artikkelissaan ”Lukija horroksessa”. Aah, ajattelen minä, olen vapautettu!

Sillä kyllä vaan, aina aika ajoin se iskee: täydellinen kyvyttömyys lukea. Se, että haluaisin lukea, mutta en kuitenkaan halua. En pysty enkä kykene. On mahdotonta keskittyä. Janoan sanoja, mutta olen niitä täynnä. En pääse samalle aaltopituudelle minkään teoksen kanssa, vaan kaikki jäävät liian etäälle, värisevät epätahtiin. Katselen kaihoten kutsuvia selkämyksiä ja kansia, mutta en saa avatuksi mitään, en yhtään kirjaa. Tai jos saankin, en ainakaan pääse alkua pitemmälle.

Nyt taitaa sitten taas olla tällainen blokki. En ole muutamaan viikkoon saanut luetuksi loppuun kuin yhden kirjan. Kyseessä oli syksyn uutuusromaani, jolta siltäkin odotin kai enemmän kuin sain. En tiedä, johtuiko lukukokemuksen laihuus teoksesta vai minusta, tästä lukemiseni vaikeudesta. Voi olla, että se johtui molemmista. Mutta niin epäreiluksi en kyllä rupea, että ryhtyisin tämän enempää rääpimään laihaa kokemustani, johon kirja itse tuskin on ainoa syypää. Eikä se sitä paitsi ehkä oikeastaan edes ollut laiha. Kirjan luettuani aloin nimittäin taas miettiä muun muassa sitä, miten kirjat oikein valikoituvat kustannettaviksi. Enkä nyt siis niinkään siksi, että kirja olisi ollut erityisen huono (ei ollut), vaan ihan vaan siksi, että se nyt vaan on aika mielenkiintoinen juttu. Jaaha, taas harhapolku.

No. Kesken on kyllä monia kirjoja ja on ollut jo kauan. Osa on tainnut keikkua keskeneräisten pinossa kesästä asti, loppukesästä ainakin, en enää varmaksi muista mitä olen milloinkin aloittanut. Kirjojen keskenjättäminen noin niin kuin ylipäätään on minusta tätä nykyä erittäin sallittua (nuorempana olin ehkä kiltimpi ja toista mieltä, nyt olen sitten kai tuhma tai ainakin ajastani tarkka), mutta tässä parhaillaan keikkuvassa keskeneräisten ja/tai lukuvuoroaan odottavien kirjojen pinossa (josta tuossa kuvassa näkyy vain murto-osa) ei ihan oikeasti ole mitään järkeä, koska kaikki nuo odottelevat kirjat ovat kuitenkin sellaisia, jotka vielä haluan ja aion lukea ihan kokonaan. Sellaisiakin on, jotka odottavat pinossa hartaasti odotettua uusintalukua ja ihmettelevät, miksi niitä nyt oikein tällä tavalla kartellaan.

Tämä kuluva viikko on nyt sitten taas oikein lukublokin huipentuma, sillä en ole tällä viikolla tainnut kirjoja edes availla. Siis ollenkaan. No jaa, katselin kyllä paria valokuvakirjaa, mutta jotenkin sitä ei nyt minusta lasketa. Eli olen tässä taas vain katsellut niitä selkämyksiä ja kansia, mutta yhtään kirjaa en ole saanut edes kunnolla avatuksi. Niin että on sitten taas tämmöiset viikot. Tämmöiset, että luen levottomasti, jos ollenkaan.

No niin, tietenkään tämä ei ole mitenkään uutta. Blokki on koettu monet kerrat, ja aina se on mennyt aikanaan ohi. Tiedän jo, ettei kirjallisuus katoa minulta minnekään, vaikka joskus menisi muutama viikko (tai, öö, kuukausi) niin etten kykene lukemaan yhtään mitään (no, mitään on toki ehkä turhan kärjistynyt ilmaisu, sillä luen kyllä aina jotain, kuten nyt vaikka Parnasson artikkelin lukijan blokista, mutta niin, en kirjoja enkä ainakaan kaunokirjallisuutta). Tiedän, että kirjallisuus tulee kyllä takaisin tai että se oikeastaan onkin tässä, yhä ja kaiken aikaa, vaikka en juuri nyt saa siihen oikein otetta. Tiedän, että ehkä jo huomenna jokin kirja vie minut taas ihanasti mennessään. Tai jos ei vielä huomenna, niin sitä seuraavana päivänä tai sitä. Tai no, joskus ainakin.

Selvää on tietenkin sekin, että välillä sitä vaan on kaikkea muuta. Sitä elämää, esimerkiksi. Mieli ehkä liian täynnä. Tai sitten ei vaan yksinkertaisesti ole lukutuulella. Ei, vaikka kuinka olisi lukutoukkien kuningatarkuntaa. Saattaa olla, että neulotuttaa enemmän. Tai ihan vaan mietiskelyttää. Mitä nyt sitten milloinkin. Ja joskus saattaa ehkä olla, kyllä vaan, blokissa ihan vaan siksi, että tarjolla olevien kirjojen runsaudenpula hengästyttää niin, ettei kerta kaikkiaan tiedä, mitä sitä juuri nyt sitten haluaisi eniten lukea.

Ja ei, blokki ei minulla(kaan) liity siihen, että kirjoitan. Joskus kirjoittamisessa on toki vaiheita, jolloin mieli on prosessista niin täysi, että lukemiseen on vaikeaa keskittyä, mutta se on sitten hieman erilainen ilmiö. Enkä muuten edes ole niitä kirjoittajia, jotka karttelevat lukemista vaikutteiden pelossa. Minun kirjoittamistani lukeminen päinvastoin ravitsee, vaikka toki omat rakenteilla olevat tekstini saattavat monin tavoin vaikuttaa siihen, mitä milloinkin luen. Kaikenlainen luettava ei aina sovi kaikenlaisen kirjoittamisen viereen. Mutta lukeminen itsessään sen sijaan sopii. Itse asiassa se pitää kirjoittamista kädestä.

Mutta niin, varmasti saan lukiessani kaiken aikaa myös niitä vaikutteita, ja yhtä vaikutteiden sinfoniaahan koko kirjoittaminen ylipäätään onkin. Lukeminen takaakin terveellisesti myös sen, ettei unohda kirjoittajalle tarpeellista nöyryyttä ja ymmärrystä siitä, että jokaisen sanan, jonka kirjoittaa, kirjoittaa aina kaiken jo kirjoitetun jatkoksi. Ainutlaatuisuutta ei tälläkään saralla ole olemassakaan, ja on aikamoista suuruudenhulluutta kuvitella kirjoittavansa jotakin ennennäkemätöntä. Lukekaa vaikka tuosta Parnassosta, mitä Melenderkin tästä sanoo.

No, maistiaisiksi siteerattakoon Melenderiltä vaikka tämä: ”Iloitsen aina, kun löydän kirjan, jota lukiessa tekee heti mieli ruveta kirjoittamaan.” Ja kyllä vaan, niin minäkin! Onneksi niitä innoittavia kirjoja sentään riittää. Vaikka lukeminen on välillä mahdotonta, on se kuitenkin enimmäkseen mahdollisuuksia täynnä.

Joo. Ehkäpä tämä minunkin blokkini jo tässä viikonvaihteessa taas vähän hellittää. Ja jos ei vielä hellitä, niin sitten ei. Kyllä se siitä, aikanaan. Ihan jo siksi, että kirjallisuus kumminkin on se henki ja elämä. 

PS. Ja mitä tuohon Melenderin ja Vuolan artikkeliin tulee, niin tässä on siitä luonnollisesti vain raapaisu. Kannattaa lukea kokonaan. Tuskinpa olemme ainoita, joita blokit ajoittain kiusaavat.

Kirjojen moittimisesta ja hups, vähän tästä kirjoista kirjoittamisesta yleensäkin

Ishikawa Kazunori: Lady Reading Poetry, 1906

(Kuvalähde Wikimedia Commons)

Luin hiljattain tuoreehkon romaanin, jossa oli hyvät ainekset älykkääseen, syvälliseen ja monikerroksiseen kertomukseen. Teos ei kuitenkaan vienyt mennessään, se tuntui jotenkin keskentekoiselta, luonnosmaiselta, siltä että se olisi ehkä pitänyt vielä kirjoittaa uudestaan ennen kuin se olisi ollut valmis. Päädyin lukemaan kirjan hieman harppoen ja ylimalkaisesti, halusin nähdä miten se sulkeutuu mutta en jaksanut lukea sitä kokonaan. Olen lukenut saman kirjailijan teoksia aiemminkin täysin vakuuttumatta, joten sinänsä tämä ei ollut yllätys. Teoksen aihepiiri veti kuitenkin puoleensa, teki mieli nähdä miten sitä on kirjassa käsitelty. No, joidenkin kirjailijoiden tekstien kanssa sitä vaan on samalla aaltopituudella ja joidenkin ei, eipä siinä sen kummempaa. Ja tämähän ei tietenkään tee kirjailijasta huonoa kirjoittajaa eikä minusta huonoa lukijaa. Tässä kyseisessä tapauksessa olisin silti toivonut, että kirjalla olisi ollut mahdollisuus kypsyä enemmän sellaiseksi kuin se olisi voinut olla. Luonnosmaisuus voi joskus toimiakin, mutta tässä tapauksessa se ei nyt minulle toiminut, tekstistä puuttui tietty intensiteetti ja kypsyys.

Oli selvää, että en tästä kyseisestä teoksesta tänne kamariini kirjoittaisi. No, tuon verran nyt kuitenkin kirjoitin. Muun muassa ajankäytön priorisoimiseksi jätän välillä kirjoittamatta hienoistakin lukuelämyksistä, mutta etenkin ne vähemmän innoittaneet jätän yleensä enempiä ajattelematta tänne tallentelematta. Koska tunnistankin ”omat” kirjani yleensä melko hyvin, lukuhuteja sattuu minulle melko harvoin, ja luen enimmäkseen kirjoja, joilla koen olevan juuri minulle tavalla tai toisella jotakin annettavaa. Miksi oikeastaan edes lukisin kirjoja, jotka eivät kiinnosta, kun kiinnostaviakin riittää? Etenkin kun myös niille kirjoille, jotka eivät ole juuri minua varten, riittää kyllä varmasti muita, innostuneempia lukijoita. Ja juu, oman mukavuusalueen ylittäminen on toki toisinaan suotavaa, mutta se on minusta vähän eri juttu. Ja niin, aina ei tietysti vaan voi ennalta tietää, ettei juuri se tietty kirja sittenkään ihan oma olekaan. No, sekin opettaa.

No mutta, miksi siis tämäkin itsereflektiivinen kirjoitus? Siksi kai, että tuon kyseisen kirjan luettuani ja todettuani, etten siitä välittäisi tänne kirjoittaa, huomasin taas pohdiskelevani sitä, mitä tämä kamarikirjoittaminen minulle kirjallisuudesta kirjoittajana oikeastaan merkitsee. Mitä koen tänne kirjoittavani? Miksi? Miksi haluan kirjoittaa mieluummin hienoista lukuelämyksistä kuin vähän huonoista? Olenko jotenkin huono, kun olen tällainen? Kykenemätön esittämään kriittisiä (niin, älykkäitä!) mielipiteitä ja samalla myös oikeasti osallistumaan kirjallisuuskeskusteluun? Olenko vain tyhjäpäinen hihkuja, ah ja oi? Olisinko huono kriitikko? Minkälainen oikeastaan on ”hyvä” kriitikko? Entä ”hyvä” kirjabloggaaja? Haluanko olla jotenkin ”hyvä” vaiko vaan sellainen kuin olen?

Pätevän kirjallisuuskriitikon osaamiseen kuuluu minusta kyky lukea tekstiä nimenomaan kriittisesti eli kyky löytää tekstin vahvuudet ja heikkoudet sekä muodon että sisällön tasolta ja kyetä nämä heikkoudet ja vahvuudet myös perustellusti kritiikissään esittämään. Edelleen kriitikon on hyvä ymmärtää kirjallisuuden ilmiöitä yhtä teosta laajemmin ja kyetä sijoittamaan teokset myös niitä itseään laajempiin kirjallisiin konteksteihin. Täydelliseen objektiivisuuteen en usko, mutta ammattikriitikolta odotan jossain määrin myös kykyä tarkastella teoksia omia henkilökohtaisia mieltymyksiään avarammissa kehyksissä. Asiantuntevat kritiikot ansaitsevat ehdottomasti asemansa kirjallisuuden kentällä, ja enemmänkin soisi nimenomaan sitä asiantuntevaa kritiikkiä täällä vaalittavan.

Bloggaajalle ei – toisin kuin ammattikriitikolle – ole varsinaisia osaamisvaatimuksia, vaikka tietokonetta nyt varmaan on hyvä osata vähäsen käyttää :) Blogikirjoitukset saavat nekin olla juuri niin monimuotoisia kuin ne ovat. Ammattikritiikiltä odottaa ja toivoo laajaa ammatillista asiantuntemusta, blogikirjoitukselta enemmänkin henkilökohtaista, yksilöllistä lukukokemusta. Monen kirjabloggaajan kirjoituksista välittyy toki myös se laaja asiantuntemus, mutta ainakin itse koen, että täällä blogimaailmassa korostuu ja pitääkin korostua juuri henkilökohtaisuuden merkitys ja arvo: meidän ei tarvitse (yrittää) olla objektiivisia, vaan saamme olla nimenomaan subjektiivisia ja pyöriä mielin määrin sen ikioman lukunapamme ympärillä. Erinomaisen rikastuttavaa on sekin, että blogikirjoitus voi ja saa olla yhtäältä hihkuva ja haltioitunut ja toisaalta hyvinkin analyyttinen ja ammattimainen – ja mikä parasta, vaikka molempia samaan aikaan. Muoto samoin kuin merkkimäärät ovat täällä täysin vapaat, bloggaaja saa itse päättää mitä ja miten ja miten paljon kirjoittaa. Aika hyvä paketti!

Me ”diletantit” kirjoitamme blogejamme myös eri syistä kuin ammattikriitikot kritiikkejään: meille tämä on harrastus josta ei irtoa leipää eikä leivänpäällistä, eikä meidän harrastelijoina myöskään tarvitse olla millään tavalla kirjallisuusalan ammattilaisia. Kokonaan toinen asia on, että osa kirjabloggaajista kyllä on myös vähintäänkin lähellä ammattilaista, ja on sellaisiakin kirjabloggaajia, joita bloggaaminen tavalla tai toisella tukee myös ammatillisesti. Ennen kaikkea täällä kukoistaa kuitenkin lukemisen ja luetusta kirjoittamisen vapaa ilo. Siksikään ammattilaisuudella ei täällä kirjablogimaailmassa ole oikeastaan väliä: lukijoina olemme kaikki täysin samanarvoisia riippumatta siitä, mitä me muuten elämässämme teemme. Erilaiset taustat ja persoonallisuudet luovat kirjablogimaailmaan rikkautta ja lukukokemusten ja niiden sanallistamisen moninaisuutta. Ja menköön nyt sitten vaikka vähän kirjablogihehkutukseksikin, mutta kyllä vaan tämä on kaikin puolin mahtava mahdollisuus lisätä kirjallisuuskeskustelua ja – nyt tuo oma lehmä tuolla ojassa iloisesti mölähtää – ennen kaikkea sitä kirjallisuuden ilosanomaa.

Niin. Syy siihen, etten juuri välitä täällä kamarissani kirjallisuutta moittia, lienee pitkälti siinä, että minulle tämä kamarini on ennen kaikkea paikka rakastaa kirjallisuutta. ENKÄ tarkoita sitä, etteikö myös ärhäkämmin kritisoiva lukija kirjallisuutta rakastaisi, vaan sitä, että juuri minulle ja juuri täällä kamarissa on ominta on kirjoittaa lukukokemuksista, joihin liittyy ennen kaikkea iloa ja innostusta, ehkäpä haltioitumista ja hurmioitumistakin, ja joista voin siis kirjoittaa myönteisesti (ja huom, iloa älköön tässä sekoitettako siihen, että kirjallisuuden pitäisi olla ”iloista”). Ja korostettakoon nyt vielä sitäkin, että tämä on siis juuri minulle omantuntuinen linja, eikä ärhäkämpikään ote toisten kirjoituksissa minua ollenkaan häiritse – päinvastoin pidänkin siitä, että saan lukea myös rakentavia ja perusteltuja näkemyksiä siitä, miksi jokin juttu ei jossakin kirjassa toimi. Arvostan suuresti perusteltua kriittisyyttä niin kritiikeissä kuin blogikirjoituksissakin, ja niinkin se vaan on, että kaikki kirjat eivät ole kaikkia varten ja että kaikki kirjat eivät ihan oikeasti toimi, ja on virkistävää, että joku sen osaa rakentavasti tuoda myös esiin. Koska minulle itselleni tulee moittimisesta kumminkin pikemminkin paha kuin hyvä mieli, annan sen omalta osaltani enimmäkseen olla, ja keskityn täällä niihin minulle hienoihin ja hyviin lukukokemuksiin (ja niin, attribuutit ”hieno” ja ”hyvä” voivat tietenkin perustua hyvin erilaisiin asioihin). Urputan ne mahdolliset urputtamiseni sitten muualla.

Niin että. Entä se ”hyvä” kirjabloggaaja? Taidan ajatella niin, että minusta jokainen kirjabloggaaja on lähtökohtaisesti hyvä, sillä yleensä kirjabloggaaja rakastaa ja arvostaa kirjallisuutta ja haluaa jakaa kirjallisuuden iloa ja hurmiota eteenpäin sillä omalla, omantuntuisella tavallaan. Jokainen kirjabloggaaja kohottelee kirjallisuutta esiin ja tarjoaa omat yksilölliset lukukokemuksensa myös toisten lukijoiden luettavaksi. Ja siinä missä ammattikritiikkiin liittyy ja pitääkin liittyä tiettyjä pätevyysvaatimuksia ja -odotuksia, me harrastelijat saamme olla juuri sellaisia kuin olemme. Varmasti myös kirjablogien lukijoilla on omia mieltymyksiään ja eri lukijat pitävät tietenkin erilaisista blogeista, mutta tässähän onkin kysymys nimenomaan ruohonjuuritason kulttuurityön moneudesta. Ja juuri tässä ruohonjuuritason moninaisessa vapaudessamme saamme vapaasti valita myös sen, miten kilttejä tai ärhäköitä kirjoittajia olemme. Minä valitsen sen, että hehkutan enemmän ja moitin vähemmän. 

Kas niin. Tämä itsereflektiona alkanut ja aika nopeasti käsistä karannut, vähän päätön ja hännätönkin purkaus sulkeutukoon nyt toteamuksella, että minä nyt olen tällainen ja tällaisena aion pysyä niin kauan kuin tämä tällaisyys omalta tuntuu. Ja oikeus muuttumiseen pidetään tietysti itsellä – itsensä kun on hyvä jossain määrin tuntea mutta on silti parasta olla sanomatta ”ei koskaan” ;) Tuon alussa esille ottamani teoksen palautan pian kirjastoon ja toivon että sen löytää seuraavaksi lukija, joka saa siitä enemmän irti. Minua odottavat onneksi monet muut kirjat, jotka taas todennäköisemmin innoittavat ja hurmaavat. Vaan kas, tuosta teoksesta se tämäkin purkaus nyt liikkeelle lähti... Eipä tiedä ei, minkälaisia ryöpäytyksiä mikäkin kirja lukijassaan lopulta aiheuttaa.

Lukuiloa kaikille ja sitä ärhäkkyyttäkin kullekin omantuntuisissa määrin! Jatketaan kirjallisuuden rakastavaa ruotimista, kukin omalla tavallamme!

Hömpänpömppää

- viikonloppuluettavaa -

Minähän olen (nykyisin) niin henkevä, että en lue hömppää. Että luen vain hyvää/laadukasta/ylevää/korkeatasoista kirjallisuutta, jolla on viihdearvon sijaan taiteellinen arvo. Asian varmistamiseksi ja lukijaidentiteettini selventämiseksi olen muun muassa moittinut kamarissani erästä historiallista viihderomaania ja rutissut esimerkiksi sen liian ilmeisistä historiallisista kehyksistä. Mutta nytpä onkin niin, että olen itseni kanssa myös vähän eri mieltä, ja ihan jo tuosta viihdearvon ja taiteellisen arvon vastakkainasettelusta. (Ja missä se sitä paitsi olikaan se viihteen ja sen toisen raja? No, ei mennä nyt siihen, koska muuten tämä kirjoitus ei ikinä pääse siihen asiaan mitä tällä mielestään on. Vaikka kyllähän tuokin kysymys tähän tietysti liittyy. Itse asiassa se on myös tämän asian ytimessä. Niin että voisihan sitä, tässä, vähän – Ääh, pää kiinni. Minäkö? Sinä. Mutta onhan se – Nyt kyllä!)

No niin. Totta toki on, että en minä mitä tahansa hömpänpömppää oikein jaksa lukea enkä noin niin kuin yleisesti ottaen tunne mitään erityistä vetoakaan kyseistä "lajia" kohtaan. Kaavamaiset tarinat ja tietty syvyyden puute alkavat aika nopeasti kyllästyttää, eivätkä ne oikein tunnu antavan mitään. Totta on sekin, että esim. historiallisella viihderomaanilla saattaa aika tietoiset kehykset olla ja että niihin saattaa lukijarassu myös ärsyyntyä. Mutta mitenkäs on, tekevätkö ne kehykset koko kirjasta sitten jotenkin huonon? Tai se ennustettava kaavamaisuus, tietty helppous? Eivät tietenkään. Huono ei ole erilaisen lajikategorian synonyymi, ja sopii muistaa sekin, että keskeinen osa esim. juuri historiallisen viihderomaanin viehätystä taitavat ollakin juuri ne selkeästi annetut ankkurit, joilla lukijakin voi tarinan tiettyyn historian hetkeen sijoittaa. Tämä rutisija on sitä paitsi itsekin elämänsä varrella suuresti nauttinut juuri niistä kehyksistä, jotka ovat kertoneet yksityiskohtia historiasta ja tarinoiden historiallisista miljöistä ja ehkäpä myös hyvällä tavalla kuvittaneet tarinaa. Eikä sovi unohtaa sitäkään, millainen arvo helposti ja vaivattomasti soljuva tarina usein on, vaikka sitten ennalta-arvattavakin – historiallisessa viihderomaanissa tai viihderomaanissa ylipäänsä. Miksi vain "vaikea" olisi hyvää ja arvokasta ja "taiteellista"? Ihan potaskainen ajatus. (Haa! Pääsinpäs sanomaan! Eikä sitä rajaa ole kuule aina kovinkaan helppoa vetää, onko se edes tarpeen, häh? No voi se olla, joskus, ja onhan se nyt jo ihan sellainen ilmiökysymyskin. Mikä ilmiö? No siis, tiedäthän sinä, on erilaisia kirjallisuuksia ja kyllä niistä pitää voida jonkinlaisin käsittein keskustella. No joo, okei, kunhan ei arvoteta! Niin, sehän se...)

Muistellaanpa. (Juu, olen muistellut samaa ennenkin, mutta menköön, tämä muistelu on niin mukavaa.) Yläasteikäisenä minua sytytti huomattavasti enemmän Angelika-sarja kuin Seitsemän veljestä (ja ymmärrän tämän kyllä täysin). Opiskeluaikoina (niinä taannoisina) ahmin ähkyyn asti Kaari Utrion keskiaikaisiin miljöisiin rakentelemaa romantiikkaa (juu, ihan jo opiskelujenkin vuoksi luin kyllä silloinkin esim. myös niitä klassikoita, mutta monet niistä olivat kovin raskaita, eivätkä kaikki suinkaan aiheuttaneet sellaisia hurmiotiloja kuin Kallas ja Onerva – Utrio taas tarjoili vähän niin kuin satuja, joiden lisäbonuksena oli keskiaikajanoisen virvoittaminen). Myöhemmin, pienten palleroiden univelkaisena ja ehkä hieman tahma-aivoisena äitinä nautin suuresti myös Enni Mustosen romaaneista ja esim. Anneli Kivelän Katajamäki-sarjasta (ei kiitos mitään venäläisiä (eikä oikein suomalaisiakaan) klassikoita tässä kohtaa ja huom: oma tahma-aivoisuuteni ei tässä merkitse minkäänlaista arvotusnäkökulmaa mainittujen kirjojen suhteen vaan viittaa ennen kaikkea lukutarpeitteni laatuun).

Ja nytkin, kun olen tällaiseksi superhenkeväksi kulturelliksi jo erinomaisuuttani kehittynyt, minulla on ihan ikioma hömppäkirjailijasuosikkini. On nimittäin ilmennyt, että Pauliina Vanhatalon viihteellinen alter ego Veera Vaahtera kirjoittaa täydellistä täsmähömppää juuri minulle. Vaahteran kirjoissa kirjoitetaan suomen kielen gradua ja omataan äärettömän huono suuntavaisto, muutetaan maalle mummon taloon ja saadaan vauva, ollaan introverttejä ja töissä kirjastossa. Kaikki asetelmia, joihin jollakin tasolla voin samaistua, joten rentouttava elämys on siltäkin osin taattu. Ja romantiikka ja kosijakuviot kukoistavat tietenkin somasti siinä sivussa. Yksi Vaahteran romaaneista minulla onkin vielä lukematta ja aah, löysin sen juuri sopivasti kirjastosta viikonloppuani sulostuttamaan. (Tattadaa, tärkeilijä rakastaa kuin rakastaakin ehtaa hömppää! Tärkeilijä? Niin! Enhän minä – Kyllä sinä! Mutta haa, sinä sanoit että hömppää!! Kukas se nyt kategorisoi? No joo... ne käsitteet, tietysti... keskustelua varten.)

On oikeastaan aika hauskaakin olla asioista itsensä kanssa eri mieltä. Vaikka nyt sitten tästä hömpän "arvosta". Ja toisinaan sitä kyllä saattaa ihan huomaamattaankin päästä itsensä kanssa myös sopuun. Sekä minä että minä ymmärrämme ainakin sen, että erilaisilla kirjallisuuksilla on erilaiset tehtävät (tästäkin ne tosin kohta varmaan riitelevät, siis "tehtävästä"). Se toinen minä puhisee kyllä aina jotakin kaupallisten arvojen kirouksista ja on siinä toki toisenkin minäni mielestä jossain määrin oikeassa. Luulen silti, että se on vähän sellainen ärsyttävä elitisti, joka oikeastaan joutaisi jorpakkoon. Toinen taas näkee kulttuurin ja sitä myöten myös kirjallisuuden ehkä laajemmin (vaikka se toinen varmaan onkin olevinaan se henkevämpi ja ylevämpi ja myös kykenevämpi) ja muistuttaa, että ei esim. viihdekirjallisuudessa suinkaan ole kysymys vain kaupallisuudesta vaan myös elämyksellisyydestä ja ihmisyyttä ja maailmaa koskevien tarinoiden kertomisesta. Ja sitä paitsi: jos viihderomaanit myyvät (myyvätkö? ei minulla ole tilastoja tähän hätään.), niin sehän on kirjailijalle vain kelpo tapa saada (lisä)ropoja. Ja koska se toinenkaan minä ei pönöttelystään huolimatta ole ihan aasi, se kykenee kyllä lähestymään myös näitä tämän toisen avarakatseisempia ajatuksia. Mutta noh, ehkäpä nämä kaksi voivat nyt jo vetäytyä teelle (toiselle vahvaa earl greytä, toiselle keveää vihreää, kummin päin sitten lieneekään) ja jatkaa keskusteluaan keskenään.

Heitänpä kuitenkin vielä ilmaan erään heidän ajatustenvaihdostaan syntyneen synteesin: olen saanut päähäni, että mitä jos koettaisin itsekin kirjoittaa myös sitä hömppää. Minulla olisi pari (itseäni) kutkuttelevaa ideaakin jo, alkutekijöissään kyllä mutta silti. Siinäpähän sitten voisin myös empiirisesti testata esim. sitä, miten ”helppoa” hyvän hömppäromaanin kirjoittaminen on. Noh, usein olen parempi ideoimaan kuin toteuttamaan, joten nähtäväksi jää miten tämäkin idea käytännön tasolla etenee. Mutta noin niin kuin ajatuksena tämä on ainakin aika viekoitteleva. Ajatus liittyy myös laajempaan kysymykseen kirjoittajan erilaisista kirjoittajuuksista, josta siitäkin ehkä jotakin vielä joskus. Emmehän me juuri minkään suhteen ole vain yksi vaan monta! (On sinun kanssasi kyllä joskus vähän raskasta. Kiitos samoin kuule. Mutta, no, onko sulla vielä sitä teetä siinä? Otatko lisää? Joo, kiitos. Niin, kuule, sitä piti vielä sanoa että...)

Niin että mikä se oli se asia? Ehkä se, että toisinaan tämä kompleksinen kokonaisuuteni, jota kutsun myös minäksi, taitaa kyllä ihan oikeasti viihtyä sen hömpänkin äärellä. Avainsanoja ovat vaan ehkä juuri se täsmähömppä ja sen ohella myös sopiva annostelu.


Toivotan hyvää viikonloppua ja kulloiseenkin lukutuuleen täydellisen täsmäsopivaa luettavaa!

(PS. Veera hei, kirjoitathan lisää?)

Unpopular bookish opinions -haaste

Oletan, että kuvan kirjat 

(mm. Anna Karenina sekä Jane Austenin ja Brontën sisarusten teoksia) 

eivät ole kovin suuressa epäsuosiossa ;)

Omppu haastoi minut vastailemaan kysymyksiin, joissa ollaan eri mieltä siitä mitkä kirjat ovat hyviä. Sanon heti, että tämä on varmasti haastavin haaste, jonka olen saanut. Siksi myös teen tämän heti ja nopeasti ja vatkaamatta, siten kuin vastaukset ensi ajatuksissa syntyvät. Niin niin, tietenkään en pidä kaikenlaisista kirjoista, mutta en myöskään pidä kirjojen julkisesta moittimisesta. Vieläkin on paha mieli niistä parista kirjasta, joista olen kamarissani kirjoittanut jotakin poikkipuolista. Minusta on paljon mukavampaa hehkuttaa ja hurmioitua. Se ei ole koko totuus minun ja kirjallisuuden välisestä suhteesta, mutta se on se puoli totuudesta jota mieluummin vaalin. Olen myös oppinut aika hyväksi siinä, että luen lähinnä sellaista mikä puhuttelee ja innoittaa juuri minua. Mutta, koetetaan :)

Haasteen säännöt ovat nämä:

1. Linkkaa haasteen antaja blogipostaukseesi. Lisää haasteen säännöt postaukseen.

2. Vastaa haasteen kysymyksiin.

3. Lähetä haaste vähintään kolmelle henkilölle ja linkkaa heidän bloginsa postaukseesi.

4. Ilmoita haasteen saajille haasteesta ja linkkaa heille postauksesi, jotta he tietävät mikä on homman nimi.

1. Kirja tai kirjasarja, josta kaikki muut pitävät, mutta sinä et.

En yksilöi. Sanon tähän vain, että kirjallisuus on minulle hyvin paljon myös sanojen estetiikkaa, enkä siksi halua lukea esimerkiksi itsetarkoituksellisen alatyylisesti kirjoitettuja teoksia. Yksi paska toimii toisinaan hyvänä tehokeinona, mutta se riittää. Ja sanonpa nyt tässä kohtaa senkin, että olen taas viime aikoina pohtinut kysymystä kirjallisuuden funktioista ja siitä, millaisena kirjallisuuden tulee maailma näyttää. En väitä, että oma näkemykseni olisi ainoa oikea, mutta se on oikea minulle: en halua kirjallisuudelta rumuutta. On eri asia näyttää maailman vääryys ja epäkohdat ja ihmiselämän kipuilut ja retostella niillä.

2. Kirja tai kirjasarja, josta kukaan muu ei pidä, mutta sinä pidät.

Ei kai sellaista olekaan? Tuskin olen maailman napa tässä(kään) asiassa? Ehkä olen kuitenkin jonkinlaisessa vähemmistössä sen suhteen, että luen mielelläni kirjavanhuksia, joita toisinaan pitää kaivella kirjaston varastoista. Patsastalen siis vanhan kirjallisuuden vaalijana ja puolestapuhujana. Mitä ikinä se minusta kertoneekaan, koen vanhan kirjallisuuden itselleni erityisen läheiseksi, vaikka luenkin myös uutta.

3. Kolmiodraama, jossa päähenkilö päätyy yhteen sen kanssa, jonka et olisi halunnut.

Voi Scarlett, Scarlett! Oliko pakko roikkua sokeasti Ashleyssä??? Rhett oli sinulle se oikea. Niin niin, tietenkin tarinan piti päättyä juuri niin. Onneksi Tuulen viemäällä on kuitenkin sillä tavalla avoin loppu, että olen aina saanut olla sitä mieltä että lopulta keksit sen keinon, jolla sait hänet takaisin, ja elitte elämänne onnellisina loppuun asti. Ja juu, jatko-osakin tarinallenne kirjoitettiin, mutta olisin ollut omaa mieltäni joka tapauksessa. Silti kyynelehdin joka kerta kun Rhett lähtee ja sinä jäät. Mutta oho, eihän tämä nyt ollutkaan tähän kunnollinen vastaus kun eihän Scarlett oikeastaan päätynyt yhteen kenenkään kanssa vaan jäi portaille itkemään. No, menköön. Kolmiodraaman syytä se kuitenkin oli.

4. Suosittu kirjagenre, josta et pidä tai josta haluaisit pitää, mutta et pysty.

Tämä on helppo: minulta on aina puuttunut se dekkarimutteri. En myöskään koe tästä minkäänlaista syyllisyyttä tai huonoutta, koska dekkarien ystäviä riittää. Mielipiteeni ei myöskään ole minkäänlainen vastalause kyseistä genreä kohtaan, se ei vaan ole se minun juttuni. Dekkarimutterin ohella minulta puuttuu myös kauhumutteri ja saa puuttuakin (vaikka pääni varmaan näyttäytyykin jo aika hölskyvänä). En kerta kaikkiaan uskalla lukea mitään kamalaa, koska mielikuvitukseni on aivan liian hyvä ja muistini liian pitkä, mikä väistämättä merkitsee vakavaa traumatisoitumisen vaaraa.

5. Pidetty, suosittu tai rakastettu hahmo, josta et pidä.

Hmm. Taidan olla tylsä. Minulla ei ole mitään sanottavaa. Rakastan niitä joita rakastan ja pidän niistä joista pidän, muut taitavat olla niin yhdentekeviä, etteivät yllä edes tajuntaan. Ei ihan totta tule mieleen ketään. Paitsi örkit, ja luulen kyllä ettei niitä rakasta monikaan.

6. Kirjailija josta monet pitävät, mutta sinä et.

Johan nyt on hankalaa. Vaikka en pidäkään esim. dekkareista, en halua sanoa etten pidä dekkareiden kirjoittajista. Sehän on aivan eri asia: en voi sanoa etten pidä ihmisestä vaikka en koe omakseni sitä lajia jota hän kirjoittaa. Sitä paitsi en tunne yhtäkään. Tietysti tässä tarkoitetaan lähinnä kirjailijan tapaa kirjoittaa, mutta saivartelen tahallani. Enkä vastaa mitään.

7. Suosittu sarja, jonka lukemiseen sinulla ei ole mielenkiintoa.

No, onhan näitä. Ensimmäiseksi tulee mieleen Fifty Shades of Grey. Kaipa sen voi suosituksi tulkita, vaikka ei ehkä täällä blogimaailmassa. Ei kiinnosta yhtään.

8. Kirja, joka on mielestäsi huonompi kuin siitä tehty elokuva.

Taas on pää täynnä tyhjää. En osaa vastata. Ehkä tämä johtuu siitäkin, että katson aika vähän elokuvia. Jotakin lörpötelläkseni sanon muina naisina, että esim. Anna-kirjoista ja Ylpeydestä ja ennakkoluulosta tehdyt tv-sarjat ovat muuten kerta kaikkiaan ihania ja ainakin minulle yhtä rakkaita kuin itse kirjat. [Ja edit: tietenkin myös Tuulen viemää -elokuva kulkee sydämessäni yhtä armaana kuin kirjakin.]

 *****

Koska olen viime aikoina ehtinyt seurailla blogimaailmaa hyvin heikosti, olen ihan pihalla sen suhteen, ketkä tämän haasteen ovat jo saaneet.
Haastan nyt kuitenkin vuorostani:

Kaisa Reetan

Ainon ja

Pearl Cloverin

 Kiitos Ompulle haasteesta! Taputtelen itseäni sen kunniaksi että sain vastaukset kasaan ja nyt menen kipin kapin päivän muihin puuhiin :)

Lauantai

Vaaleat aamut herättävät aikaisin myös viikonloppuisin, uni karkaa silmistä väkisinkin ja piiloutuu tyynyn alle iltamyöhää odottamaan. Se on hyvä, edessä oleva päivä on pitkä ja avara ja siihen mahtuu paljon, sitäkin että ihan vain on.

- kirjaston aarteita -

Luin eilen illalla loppuun Leo Tolstoin teoksen Perheonni (1894). Halusin lukea saman teoksen, jota nuori Aino Krohn luki Oskar Kallaksen kanssa kihlausaikanaan, tietääkseen mitä tämä siitä ajattelee. Jotakin tenhoavaa siinä aina vain on, ajatuksessa että kokee saman kirjallisen maailman kuin joku toinen joskus kauan sitten. Siinä, miten sen maailman eri aikoina ja erilaisina elämän hetkinä kokee, minkälaisia ajatuksia se herättää.

Nuori Aino katseli kirjan loputtua Oskariin ja tämä katseli takaisin. Aino ajatteli: Voisiko meidänkin ehkä käydä samalla tavalla, voisiko suhteemme noin vähitellen, ilman suurempaa syytä, kadottaa tuoreutensa, elinvoimansa, ja vihdoin rikkoutua, sulautuakseen sitten vanhuuden, ennenaikaisen vanhuuden resignaatioksi? (Aino Kallaksen päiväkirja, 21.7.1900.) Minulle tuo teos näyttäytyy nyt ehkä ennen kaikkea osana Ainon Kallaksen kokemusmaailmaa, se kuuluu häneen hetkiinsä juuri ennen avioliittoa ja jotakin siitä häneen ehkä jää. Samalla se on kuitenkin omakin kokemukseni, hänen jalanjäljissään minäkin olen sen nyt liki nelikymmenvuotiaana lukenut. Maria ja Sergej ovat meille molemmille tuttuja, heidän kohtaamisensa, rakastumisensa, alkava arkensa, tuiskahduksensa. Ja jotenkin minua nyt kiehtoo tässä juuri tuo ajatus lukukokemuksen jakamisesta, vaikka Tolstoi mielenliikkeineen on toki itsessäänkin kovasti kiinnostava, niin kuin myös elämä ja elämän kirjalliset esitykset.

Niin: kirjallisuus luo aikaan siltoja, monella tavalla. Ehkä juuri se on siinä myös kaikkein parasta. Tai ainakin yksi sen monista parhauksista.

Tänään aion ainakin kirjoittaa. Viikonloput ovat viime aikoina olleet kirjoittamisen kannalta hyviä, välillä illatkin. Hetkittäin on tuntunut rohkeasti siltä, että tästä tulee jotakin valmista. Että aika ja kypsyminen ovat tehneet tehtävänsä. Että jotakin on kirkastunut, täsmentynyt, syventynyt. En tiedä onko se totta, mielipiteeni on eri hetkinä erilainen, vaihtelee ehkä valon kulmien ja taivaan pilvikuvioiden mukaan tai ihan vain omia aikojaan. Mutta jatkan maailman rakentamista silti. Tai ehkä se on jo viimeistelyä, pyrkimystä toisiaan seuraavien hetkien ja sanojen eheyteen, sana kerrallaan.

Toivotan hyvää viikonloppua, kirjallisuuden ja kevään lumoa <3

Lukemisesta, kirjoittamisesta ja vaikutteista

Alkuviikosta kävin kirjastossa, taas. Tartuin erääseen kirjaan ja avasin sen, luin muutaman lauseen sieltä täältä. Suljin kirjan, avasin taas. Luin vielä yhden lauseen tai kaksi. Halusin lukea kaiken heti, enkä kuitenkaan. Tunsin samaan aikaan kiihkeää halua ja jonkinlaista epämukavuutta, kirjoittajan hämmennystä ja nöyryyttä. Laitoin kirjan pois, päätin että luen sen mutta en vielä. Vielä en voi enkä tahdo. Mutta myöhemmin kyllä.

- saattaa olla että saan vaikutteita myös ruusuilta... -

Lukemisen, kirjoittamisen, vaikutteiden ja omintakeisuuden vyyhti alkoi taas pyöriä päässäni.  Myös ajatustenvaihtoni Leenan kanssa sai minut hiljattain pohdiskelemaan lukemisen ja kirjoittamisen suhteita, sitä mitä lukeminen minulle kirjoittajana merkitsee [edit: tässä pitää lukea että kiitos Leenalle ajatustuulesta]. Sanoin, että en pelkää vaikutteita. Enkä pelkääkään. Tiedän, että saan vaikutteita joka tapauksessa: en pyri jäljittelemään ketään, mutta en toki ole niin itseriittoinen, että uskottelisin ”hienojen oivallusteni” olevan yksinomaan omien ainutkertaisten ajatusteni aikaansaannoksia. Ehkä samalla kuitenkin myös luotan siihen, että kykenen kirjoittamaan juuri omalla tavallani ja että se oma tapani kehittyy omalla painollaan, sana sanalta.

Yleisesti ottaen en siis koe mitään syytä olla lukematta vaikka myös kirjoitan, vaan päinvastoin ajattelen että lukeminen on kirjoittamisen happea. Lukeminen antaa ajatuksille tuulta ja parhaimmillaan se aktivoi liikeratoja, jotka avaavat mielen lukkoja ja osoittavat ehkä myös oman tekstin ongelmakohtia ja mahdollisuuksiakin. Mikä tahansa teos voi avata ajatuksissa jotakin uutta, ja joskus ihan yksittäinenkin luettu ajatus saattaa saada aikaan ajatusten tai alitajuisten prosessien vyöryn, joka jossakin muodossa siirtyy rakenteilla olevaan tekstiin. Valtaosa prosesseista on varmaan juuri tiedostamattomia, sellaisia jotka käynnistyvät ja etenevät omia aikojaan. Intertekstuaalisuutta syntyy tahattomasti, tarkoittamatta.

Niin, olen niitä, jotka kirjoittaessaan myös lukevat, vaikka totta kai lukemiseen on kirjoittamisen takia toisinaan hankala keskittyä. Luonnollisesti kysymys on myös ajankäytön valinnoista – siitä, että koska arkihälyjeni ohella haluan myös kirjoittaa ja koska minulla on myös ihana perheeni, en kerta kaikkiaan ehdi enkä voi lukea niin paljon kuin periaatteessa tahtoisin. En suinkaan yllä esim. siihen waltariaaniseen ihanteeseeni, jonka mukaisesti kirjoittajan olisi hyvä lukea vähintään kirja päivässä.

Uskon, että kirjoittamaan oppii kirjoittamalla. Ja lukemalla. (Olen sanonut tämän varmaan jo sata kertaa, mutta tulkoon nyt vielä kerran, ainakin.) Kuten yllä oleva kirjastokohtaaminen osoittaa, en kuitenkaan voi kirjoittaessani lukea mitä tahansa. Mieleni valikoi ja luultavasti suojeleekin prosessejaan teksteiltä, jotka tavalla tai toisella olisivat liian samankaltaisia. Prosessit eivät kai kestä sanoja, joissa on jotakin liian samaa. Mielenkiintoista on, että vastahanka ei kuitenkaan ole aukotonta, vaan sen mekanismit tuntuvat olevan jotenkin omalakisiaan: ne sallivat jotakin, jotakin taas eivät.

Mutta niin. Kenenkään kirjoittajuus ei synny tyhjiössä eikä kenenkään oma ääni ole niin puhdas, etteikö siinä oman sävellajin ohella kuuluisi myös äänien historiallinen sinfonia, se mitä ja miten aiemmin on kirjoitettu. Jokainen kirjoittaja – julkaiseva ja julkaisematon – kirjoittaa aina toisten, aiemmin kirjoittaneiden jatkoksi. Omat sanat ovat omia, kyllä, mutta samalla ne asettuvat myös osaksi kaikkien sanojen valtavaa virtaa.

Ajattelen, että lukeminen ylläpitää myös tiettyä suhteellisuudentajua, nimenomaan ymmärrystä siitä että omatkin tekstit ovat aina osa jatkumoa. Lukiessaan oivaltaa, kerta toisensa jälkeen, että kaikki on oikeastaan jo sanottu, mutta että kaiken voi ehkä sittenkin sanoa ainakin vielä kerran. Tiedämmehän me, kirjallisuuden ystävät, että tärkeät aiheet kuten rakkaus ja kuolema eivät koskaan tyhjene. Kirjoittajaa tietysti aina välillä tympii, kun aina – poikkeuksetta – törmää siihen, että myös se ja se hieno ajatus tai kudelma on jo jossakin jollakin tavalla käytetty, mutta luulen tämän kyllä johtuvan pikälti ihan vain siitä, että kirjoitusprosessit herkistävät havaitsemaan kaltaisuuksia. Ja voi, niin, minulla on niin paljon orastavia aihelmia (milloin lienevät poloiset valmiita tarinoita), että kaltaisuuksien kohtaamisia riittää. En kuitenkaan voi sulkeutua aihelmieni kanssa tynnyriin, jos haluan myös lukea. Ja minähän haluan. Siispä parhaani mukaan siedän sitä, että minä vain toistan ja toistan. Mutta ajattelen myös, että teen sen sittenkin ihan omalla tavallani.

Niin. En siis lainannut sitä kirjaa. Enää en muista mitä lauseissa sanottiin, muistan vain sen millaisia ne olivat. Lainaan kirjan kuitenkin joskus myöhemmin. Haluan ehdottomasti lukea sen. Milloin, en tiedä. Mutta oikeastaan minusta jollakin merkillisellä tavalla tuntuu myös siltä, että minun oli tarpeellista avata se ensi kerran jo nyt. Muistaakseni taas juuri sen, että kaikki on jo sanottu ja kaikilla tavoilla, mutta että kaiken voi ehkä sittenkin sanoa vielä kerran. Että minäkin voin. Sillä omalla toistamisen tavallani.

Kirja jota en missään tapauksessa halua lukea toista kertaa -käänteishaaste

Aino, joka sai minulta Kolme kirjaa -haasteen, keksi kääntää sen minulle nurinkurisena takaisin: minun pitäisi nyt kertoa kirjasta, jota en missään tapauksessa haluaisi lukea uudestaan...

Voih. Sanonpa, että Kolme kirjaa -haasteeseen vastatessani ajattelin hetken aikaa, että olisi paljon helpompaa valita kolme joita EN halua lukea uudelleen... Vaan nyt kun pitäisi valita yksi, niin eipäs se niin helppoa olekaan. Tässä iässä sitä tuntee omat lukumieltymyksensä ja -tarpeensa jo melko hyvin (ei aukottomasti, mutta melko hyvin!), ja sellaiset teokset, jotka eivät minua millään tavalla puhuttele/opeta/ajatteluta jätän tätä nykyä yleensä suosiolla kesken tai pitäydyn alun alkaenkin niistä erillään. Niinpä valtaosa myös kamariaikaisen lukemistoni teoksista on tosiaan sellaisia, jotka olen jo lukenut ja/tai haluaisin (tai ainakin voisin) lukea uudelleen.

Niin no – onhan tänne toki kirjoittunut muutama sellainenkin teos, joiden lukeminen ei ole osunut aivan ”otolliseen hetkeen”, mutta tuntuisi silti turhan hurjalta sanoa, etten missään tapauksessa halua lukea niitä uudestaan. Mistäs sen tietää jos joku kaunis päivä taas janoankin vaikka nimenomaan historiallista viihdettä? Retkotan jalat sohvannojalla ja ahmin korosteisia historiakehyksiä ja tuttuudessaan helliviä tarinoita aina yhtä sankarittarillisista neitosista? Never say never, ainakaan jos vähänkin tuntuu siltä että sen sanominen ei olisi täysin vakuuttunutta. Niin: yksikään kamarissani lukemistani teoksista ei siis ole ollut niin kamala koettelemus, etten missään tapauksessa koskaan ikinä missään milloinkaan voisi sitä vielä lukea. Ajankäytön optimoimiseksi en aivan kaikkia silti lukisi, mutta sehän onkin vähän eri asia.

Enimmäkseen kirjallisuus merkitsee minulle ruusuisia kohtaamisia...

(Niin: ruusuillakin on piikit, mutta niiden kauneus puhdistaa mahdolliset haavat.)

Suurin osa elämäni varrella lukemistani kirjoista on ylipäätään tavalla tai toisella tainnut sopia niille minuuksilleni, jotka niitä ovat lukeneet, enkä siksi halua totaalisesti julistautua niistäkään irti, vaikken niitä välttämättä uudelleen enää koskaan luekaan... Ja saattaapa olla niinkin, että olen onnellisesti unohtanut suurimman osan karmaisevimmista lukukokemuksistani – ehkä valikoiva muistini muistaa lähinnä ne hyvät kokemukset :) Jokunen muistiin tallentunut kauhistus minunkin lukuhistoriassani toki on, mm. pari kirjasarjaa, joihin en varmasti enää koske. Näitä en siis MISSÄÄN TAPAUKSESSA halua lukea uudestaan:

1) Ne Virginia Andrewsin Pimeyden kukat ym., joita luin joskus yläasteella (tähän sellainen pahoinvoiva hymiö). Angelikoja muistelen lämmöllä, näitä en! Kaikkea en näistä onneksi muista, liian paljon silti. Onneksi tulin jossain vaiheessa järkiini ja lopetin näiden lukemisen. Nämä olivat harha-askel, Angelikat sen sijaan keskeinen osa kasvuprosessia :) (Hmm. Pitäisiköhän joskus nostalgiamielessä lukea uudelleen myös joku Angelika? Sen ensimmäisen luinkin muistaakseni pariin kertaan jo silloin taannoin...) 

2) Margit Sandemon Noitamestari, jossa oli noin miljoona osaa ja jonka jollakin ihmeen vimmalla luin kai kokonaan, vaikka se alkoikin ärsyttää luultavasti ensimmäisestä niteestä alkaen. Luin näitä joskus vuosituhannen vaihteessa ja muistan yhä kuinka – noh, kirjallisesti kömpelö sarja oli. En edelleenkään ymmärrä, miksi oikeastaan luin koko sarjan. Ehkä sivuille oli sirolteltu jotakin hämäräperäistä, joka aiheutti addiktiota? Tai ehkä se oli sittenkin tarpeen, esimerkkinä siitä minkälaisesta kirjallisuudesta en erityisemmin pidä... Kokemus opettaa ;)

Kiitos Ainolle haasteesta!

En nyt siirrä tätä haastetta eteenpäin, mutta ken tahtoo muistella lukukarmeuksiaan 

niin napatkoon sen vapaasti :)

Kolme kirjaa -haaste

Kaisa Reetta ilahdutti minua Kolme kirjaa -haasteella. Haasteessa nimetään kolme kirjaa, joista on kirjoittanut blogiinsa ja jotka haluaisi lukea myös uudestaan. Tämä on hykerryttävä haaste, ja samalla kertaa sekä hyvin helppo että hyvin vaikea...

Minä olen niitä, jotka mielellään lukevat samoja kirjoja uudestaan ja uudestaan – ja kyllä, myös uusien lukukokemusten kustannuksella, sillä vanhoihin lukukokemuksiin palaaminen vie tietenkin tilaa uusilta. Laskeskelin likimääräisesti, että noin kolmannes myös kamariini kirjoittamistani lukukokemuksista on uusintoja: kirja on ollut luvussa toisen kerran tai kolmannen tai... Olen myös juurikin tässä kesällä lukenut uudestaan muutamia teoksia, joista olen tänne kirjoittanut: Aino Kallaksen Kirstin, Minna Canthin Salakarin ja Fredrika Runebergin Rouva Katarina Boije ja hänen tyttärensä. Uudelleenlukeminen on minulle mieleistä ja mielekästä, sillä se syventää kokemusta ja avaa katsetta. Parhaat kirjat eivät tyhjenny ensimmäisellä lukukerralla, eivät ehkä ikinä.

Ajattelin ensin, että huiputtaisin haasteessa hieman ja kehittelisin vaikka kolme kolmikkoa. Koska on kuitenkin mahdotonta nimetä tähän kaikkia niitä teoksia, jotka haluaisin lukea uudestaan (niitä on ihan totta valtaosa täällä(kin) lukemistani kirjoista – kaikkeen elämäni varrella lukemaani en toki tahdo palata, mutta aika paljon taidan silti lukea itselleni hyviä kirjoja :)), päätin olla kiltti ja pysyä siinä kolmessa.

Kriteerini ovat tänään nämä: 1) olen lukenut kirjan uudelleen jo siitä kamariin kirjoittaessani, 2) edelleen edelleen edelleen haluan lukea sen ainakin sata kertaa, 3) kyseessä on myös sielukirja, sydänkirja, sisarkirja, miten sen nyt sitten sanookin ja 4) jos joutuisin autiolle saarelle vain kolmen teoksen kanssa, juuri nämä olisivat erityisen vahvoilla valittavien joukossa. Myös näihin kriteereihin mahtuisi tietysti selvästi enemmän kuin kolme teosta – toivon siis, etten oikeasti koskaan joudu sinne meren eristämäksi: niin hienoja kuin nämä kolme ovatkin, surisin niitä poisjätettäviä kirjoja surkeasti kyynelehtien (tahtoisin mukaan myös ainakin Annat ja ja Edithit, pliis...).

Vaan enempää jaarittelematta, tässäpä nämä:

Aino Kallas: Sudenmorsian (1928)

 

Siksi että:

”Niin autuus, jolla ei määrää ole, ja joka ei maallisiin mahdu, tuli Aalon ylitse, ja hänen sieluunsa vuodatettiin ylönpalttinen onni, jolle ei ihmiskielessä ilmausta löydy sen ihmeellisen ja ylön runsaan riemun tautta, jolla se janoovaisen juottaa. Vaan tänä hetkenä hän oli yhtä Metsän Hengen kanssa, sen väkevän Daimonin, joka hänet sudenhahmossa oli valinnut  ja valtaansa ottanut, ja kaikki rajat raukesivat heidän väliltänsä, niin että he toinen toiseensa sulivat, niinkuin yhtyy kaksi kastepisaraista, ettei kenkään taida enää toista toisesta eroittaa.”

 Ah Aino ja Ainon sanat!

Sudenmorsian on kirja joka tekee vahvaksi ja rohkeaksi: 

vaikka Aalon kohtalona on kohota tuuleen, 

hän puhaltaa lukijattareensa voimaa voimaa voimaa... 

Kallas on yksi ehdottomista sielukirjailijattaristani <3

**********

L. Onerva: Mirdja (1908)

Siksi että:

”Ja elämän tahdon minä tuntea ja itseni.”

Voi vuosisadanvaihde ja uusi nainen! 

Myös Mirdjan kohtalo on lopulta karu,

mutta kaikessa karuudessaan hänen tarinansa on huikea tutkielma 

sata vuotta sitten eläneen naisen mahdollisuuksista.

Sydämeni sykkii Onervalle ja hänen Mirdjalleen aina ja ikuisesti <3

**********

Margaret Mitchell: Tuulen viemää (1936)

Siksi että:

”Mutta sinun sydäntäsi ja rakasta, häijyä, tunnotonta, itsepäistä sieluasi minä häneltä kadehdin. Hän ei välitä sielustasi, se narri, enkä minä välitä ruumiistasi.

ja että:

”Olen kyllästynyt siihen, etten milloinkaan saa olla luonnollinen enkä tehdä, 
mitä tahdon.”

ja että:

”Minun ei pidä ajatella sitä nyt. Ajattelen sitä toisen kerran, kun se on helpompaa.”

Niin: Oh, Rhett! Oh, Scarlett!

Ja ne Scarlettin heilahtavat krinoliinihelmat!

Scarlett on isosiskoni, jonka tapasin ensi kerran kolmetoistavuotiaana 

– meissä molemmissa on virheemme mutta voi, olemme erottamattomat <3

 **********

Tämä haaste on tainnut mennä jo aika monelle, enkä ole aivan perillä sen kaikista kulkureiteistä...

Mutta kamarista haaste singahtaa nyt

Ainolle

Ellenille

Jonnalle

Pearl Cloverille ja

Satu-Elinalle.

Valintojanne odotellen :)