Kun työtön tekee
päivän töitä, työmarkkinatuen maksaminen viivästyy ja hän miettii, millä rahalla
maksaa lääkärimaksun. Itsensätyöllistäjistä liki kolmannes on köyhiä, koska
työtä ei ole riittävästi mutta työtön työnhakijakaan ei voi ”yrittäjänä” olla
eikä toimeentulotuella ole tarkoitus maksaa ”kannattamatonta yritystoimintaa”. Yhteiskunnan
kelkasta pudonneella nuorella ei ole muuta tarttumapintaa kuin pelien
virtuaalitodellisuus: ihmisten välisessä maailmassa hän ei ole
merkityksellinen, siinä toisessa on. Terveysaseman lääkäri toteaa
pitkäaikaissairaalle: Taidat olla vain
työhaluton. Ja nainen, joka kuiskaa ystävälleen olevansa niin raukka etten uskalla edes tappaa
itseäni, jätetään päivystyksessä oman onnensa nojaan. Kyllä, Suomalaisen köyhyyden (2016) kertomia ihmiskohtaloita tämän päivän
Suomesta.
Yhteiskuntamme
kovenee kaiken aikaa. Tuloerot kasvavat, kansa jaetaan menestyjiin ja
syrjäytettyihin. Niillä, jotka pitävät käsissään vallan avaimia, ei juuri tunnu
olevan aitoa poliittista tahtoa vähempiosaisten hyvinvoinnin lisäämiseksi.
Päinvastoin, köyhältä halutaan viedä yhä enemmän. Tämä on maailma, jossa
ratkaisevat ”kilpailukyky”, pääoma ja – jälleen – yhä enemmän myös se,
millaiseen perheeseen on sattunut syntymään. Luokkaretkeily on
jonkin aikaa ollut yhteiskunnassamme jossain määrin mahdollista, mutta nyt näyttää jälleen
siltä, että se on taas entistä hankalampaa ja että köyhien lapset tulevat
olemaan myös köyhiä aikuisia. Sosiaalinen tausta sanelee taas entistä herkemmin
yksilön tulevaisuuden.
Taantuuko yhteiskunta, joka oli eräs niistä
harvoista, joissa näkyvä köyhyys jo kerran pystyttiin miltei hävittämään,
takaisin luokkayhteiskunnaksi?
Solidaarisuus-
ja empatiavaje ovat päivän ilmiöitä. Mitäpä sitä köyhistä ja heikoista
välittämään, ne ansaitsevat kohtalonsa koska ovat itse sen aiheuttaneet. Niin,
työtön on työtön omasta syystään ja sairaskin varmaan sairastui tahallaan.
Masentunutkin on ihan varmasti vain laiska. Luusereita ne ainakin ovat kaikki
eikä minun verorahoillani loisia elätetä. Minä ansaitsen itse tämän kaiken,
jonka olen omaa etevyyttäni itselleni saanut.
Kyllä: Suuren köyhyyskyselyn mukaan köyhyyttä pidetään
ihmisen omana syynä.
Jo lapset
jakavat toisensa sisä- ja ulkopiiriin. Sosiaalinen stigma on suurta ja
painavaa, ja köyhien lapset suurimmassa vaarassa tulla kiusatuiksi.
Merkkitavaroilla ja -vaatteilla ostetaan tehokkaasti statusta. Ihan itsestäänkö
lapset tämän oppivat?
Pitkäaikaistyöttömiä
”aktivoidaan” kuntouttavalla työtoiminnalla, mikä valitettavan usein on täysin
työkykyisten ihmisten nöyryyttämistä. Läheskään aina ihmiseltä ei puutu
työkykyä työhalusta puhumattakaan, vaan häneltä puuttuu ainoastaan palkkatyö.
Mutta [s]iitä ei juurikaan puhuta, että työmarkkinat tai vallitsevat
talousjärjestelmät vaatisivat korjaamista. Eipä tietenkään.
Suomalainen köyhyys puhuu paljon
nimenomaan työttömistä. Haastavassa työmarkkinatilanteessamme erityisesti
pitkittyvä työttömyys onkin merkittävä köyhyyden syy. Kirjassa kuitenkin
muistetaan, että köyhiä ovat myös monet pienipalkkaiset ja muut pienituloiset,
muun muassa pitkäaikaissairaat. Marginaaliin on sysätty monenlaisia ihmisiä,
joiden toimijuus, osallistuminen ja omanarvontunne on kutistettu olemattomiin.
Siellähän vikisevät! Tai parempi kun olisivat hiljaa, mitäs eivät ole osanneet
pelata korttejaan oikein ja mitäs eivät ole niin pystyviä ja kykeneviä kuin me.
Ei,
suomalaisessa yhteiskunnassa ei juurikaan ole absoluuttista köyhyyttä, vaikka
kyllä sitäkin valitettavasti tuntuu välillä vastaan tulevan. Harva kai sitä
uskoo, mutta taitaa tässäkin maassa ihan oikeasti olla ihmisiä, jotka miettivät
ostavatko välttämättömät lääkkeensä vai ruokaa, ja jokainen sellainen
elämäntilanne on yksiselitteisesti liikaa. Absoluuttista köyhyyttä enemmän
yhteiskuntamme kärsii kuitenkin suhteellisesta köyhyydestä ja vaikka kukaan suhteellisesti
köyhä ei kuole nälkään, myös tällainen köyhyys merkitsee usein vakavaa menetystä
sekä yksilölle että yhteiskunnalle, ennen kaikkea siksi että se romuttaa
ihmisen kyvyn olla se joka hän oikeasti on ja voisi olla. Suhteellinen köyhyys johtaa kykyjen alikäyttöön ja stressiin, jolloin
ihminen ei kykene hyödyntämään omaa potentiaaliaan täysimääräisesti. Ennen
pitkää se koituu niin yksilön kuin koko yhteiskunnan tappioksi.
Niin. Suomalainen köyhyys kysyy tärkeitä
kysymyksiä: Mitä köyhyys maksaa
yhteiskunnalle? Mikä on köyhyyden takia käyttämättä jätettyjen kykyjen ja
taitojen hinta? Miten köyhät ihmiset reagoivat, jos heidät eristetään
yhteiskunnasta? Kuinka paljon yhteiseksikin hyväksi kanavoituvaa lahjakkuutta
jää hyödyntämättä?
On sanomattoman
surullista, että yhteiskunnastamme puuttuu aito halu pyrkiä takaamaan
jokaiselle yksilölle aidosti tasavertaiset osallistumisen mahdollisuudet,
jokaisen yksilöllisten kykyjen mukaan. Ja kyllä, normaalin empatiakyvyn omaava
ihminen tuohtuu tällaisesta eriarvoistamisesta ja siitä, että yhä kasvavampi
osa kansasta ajetaan yhä ahtaammalle. Onko todella ihmisen oma syy, että hän
sairastuu, fyysisesti tai psyykkisesti? Ja rakenteellinen työttömyys, onko
sekin ihmisen oma vika? Entä se, että talousjärjestelmäämme ei oikeastaan taida
edes kuulua täystyöllisyys, koska se tekisi työn teettämisestä liian kallista?
Entä onko ihan oikeasti lapsen syytä, että hän syntyy köyhään perheeseen, jolla
ei ole tarjota taloudellista pääomaa eikä niitä tänä päivänä niin tärkeitä
verkostoja?
Toiminta kertoo ihmisen olemuksesta ja
siihen kätketyistä merkityksistä. Todeksi tulemiseen tarvitaan tila, jossa
ihmiset kohtaavat ja liittyvät yhteen, ja jos se riistetään ihmiseltä, häneltä
viedään myös todellisuus.
Kyllä: ihminen
on toiminnanhaluinen olento, joka haluaa tehdä työtä. Työtä, josta hänelle
maksetaan palkkaa tai – jos (ja kun) palkkatyötä ei ole – jota hän voi tehdä
vapaaehtoisesti omista mielekkyydenkokemuksistaan käsin ja tilanteessa, jossa
hänen päivittäinen toimeentulonsa on muulla tavoin ja syrjäytetyksi leimaamatta
turvattu. Ihminen tarvitsee kokemuksen merkityksellisestä tekemisestä ja siitä,
että saa seistä omilla jaloillaan. Nykyisellään köyhän kohtalona on kovin usein
se, että häneltä anastetaan omaa elämäänsä koskeva määräysvalta ja että hänet
leimataan omaa huonouttaan ja laiskuuttaan syrjäytyneeksi. Unohdetaan, että syrjäytyminen ei ole ihmisen
henkilökohtainen ominaisuus, kuten teoksessa siteerattu Yrjö Kallinen
muistuttaa, vaan että yhteiskunnan sosiaaliset, kulttuuriset ja taloudelliset
prosessit eriarvoistavat ihmisiä. Niin: ei muisteta, että ihminen ei
olekaan ihan vain oman onnensa seppä vaan että kunkin yksilön elämänkulkuun
vaikuttavat myös kovin monet muut asiat kuin ihmisen oma tahto ja takomisen
kyvyt.
Kuten
kirjoittajat huomauttavat, ihmisen tulotaso ja onnellisuus eivät tietenkään ole
yksioikoisessa suhteessa keskenään, ja pienilläkin tuloilla voi tulla toimeen
jos kulut mitoittaa niiden mukaan ja elämässä on hyviä ihmissuhteita ja muita
onnellisuuteen liittyviä tärkeitä asioita. Köyhyys
ja osattomuus ovatkin enemmän kuin vain kysymyksiä tulotasosta, vaikka
köyhyys jo sinänsä haavoittaa ja
heikentää koettua hyvinvointia. Köyhyyteen liittyy hyvin vahvasti
nimenomaan osattomuutta, tunnetta siitä että ei kuulu tarpeellisten ja sananvaltaisten joukkoon.
Ei, ihmistä ei saa kutistaa syrjäytetyksi, vaan hänelle tulee taata
mahdollisuus osallistumiseen ja toimijuuteen.
Olennaista on tehdä ihmisten maailmasta
sellainen, jossa kukin omilla synnynnäisillä ominaisuuksillaan pystyy
liittymään sellaisiin suhteisiin, jossa monin tavoin tuotetaan hyvinvointia ja
neuvotellaan sen jakamisesta. Meidän on voitava elää yhteiskunnassa, jossa voi
tulla arvostetuksi, ja jokaisen on saatava mahdollisimman suuri osa
synnynnäisiä ominaisuuksia, olivatpa ne millaisia tahansa, omaan ja yhteiseen
käyttöön.
Kirjoittajat ja
kustantajat, jotka antavat köyhille ihmisille äänen, tekevät arvokasta työtä.
Kuten tämän teoksen kirjoittajat sanovat, [l]iian usein köyhien elämästä käyttävät
puheenvuoroja vain tutkijat, virkamiehet tai poliittiset toimijat
seminaareissaan. Hedelmällisempää saattaa kuitenkin olla kuulla – ja kuunnella
– heitä itseään. Todella toivon, että tämän teoksen lukisivat muutkin kuin
ne, joilla jo valmiiksi on halua ja kykyä ymmärtää mitä on olla köyhä ja
osaton. Että tämä avaisi edes yhdet silmät ja korvat. Että hiljalleen aito ymmärrys,
hyvä tahto ja empatia tässä maailmassa kasvaisivat.
Niin. En voi
olla kysymättä, minkälaisessa maailmassa me haluamme elää. Sellaisessako, jossa
toiset kukoistavat ja toiset kärsivät vai sellaisessa, jossa jokaisella
yksilöllä on mahdollisuus kokea elävänsä juuri sitä omaa elämäänsä, omana
täysivaltaisena itsenään. Onko todella niin, että haluamme vain vahvojen
ihmisten kylmän maailman? Niin, että haluamme kannattaa paluuta siihen kansan
kahtiajakamiseen, josta joskus olemme pyrkineet irti? Niin, että tietoisesti
lytistämme allemme kaiken sen potentiaalin, mikä rahavirtojen hallitseman
kukoistuksen ulkopuolelle potkituissa ihmisissä piilee? Sillä ei, kaikki
potentiaali ei ole siellä missä se näyttää olevan. Osa siitä makaa katuojassa.
Epätoivossa, ahdistuksessa, arvottomuuden tunteessa.
*****
Anna-Maria
Isola ja Esa Suominen: Suomalainen
köyhyys. 235 s.
Into
Kustannus 2016. Kiitos kustantajalle arvostelukappaleesta.
*****
Huom. Köyhällä
tarkoitetaan tässä teoksessa ja kirjoituksessa yksilöä, jonka rahat eivät riitä
välttämättömien ja kohtuullisten tarpeiden tyydyttämiseen aineellisella ja
aineettomalla tasolla. Esimerkiksi vapaaehtoinen vaatimattomuus ja
kohtuullisuus on eri asia, joka pakotetusta köyhyydestä poiketen on monin tavoin
suotavaa ja kannatettavaa. Köyhyys ahdistaa ihmisen liian usein
näköalattomuuteen ja arvottomuuden tunteeseen, ja kysymys on nimenomaan pakosta
ja syrjäyttämisestä, joka runtelee yksilön mahdollisuutta itsenäiseen
toimijuuteen. Vapaaehtoisesti vaatimattoman elämäntavan valinnut on sen sijaan
oman elämänsä herra tai herratar aineellisesta niukkuudesta huolimatta.
