JP Koskinen: Kuinka sydän pysäytetään

JP Koskinen: Kuinka sydän pysäytetään

WSOY 2015

Arvostelukappale kustantajalta

"Metsän suojassa oli hämärää, korvat vinkuivat yhä ja silmissä näkyi suuliekkien aavekuvat. Kylmyys tunki takinkauluksen alle mutta kiväärinpiippu poltti hartiaani asetakin läpi. Seurasin valkoisia varjoja, jotka lipuivat puiden lomassa äänettömästi. Joka silmänräpäytyksellä näin kuolevia miehiä. Näin, mitä en ollut nähnytkään. Leipää syövä mies maassa mahallaan, tiellä lojuva kitara täynnä luodinreikiä, ryömiviä, verisiä miehiä, avunpyyntöön kohotettuja käsiä, itkua, huutoa. 

Mahaani kouristi. Ratsastus pimenevän metsän halki oli vain silmänräpäys. Elämä oli vain silmänräpäys."

Juho Stendahl on kansalaissodan mainingeissa jäänyt isättömäksi, sillä isänroolistaan huolimatta on eversti Stendahl ennen kaikkea sotilas, ja Tsaarin armeijassa palvellut Stendahl jää Venäjän vallankumouksen pyörteisiin. Juhosta tulee siis perheensä pää vanhimpana lapsena huolehtien siskoistaan ja veljestään sekä katkeroituneesta äidistään.

Juho joutuu perheineen Suomenlinnan vankileirille, sillä perheen tausta ja isän loikkaaminen rajan toiselle puolelle on riittävä syy vangitsemiseen. Samalla vankileirillä on myös orvoksi jäänyt lapsuudenystävä Laura, joka on mukana Juhon elämässä sen kaikissa kiemuroissa. Molemmat ponnistavat kohti unelmiaan, mutta raha ja rakkaus pyrkivät eri suuntiin Lauran viihtyessä paremman elämän perässä ja Juhon kamppaillessa sotaa vastaan yksin, vaikka sota ei yhtä miestä kaipaakaan.

Juho siis kulkee isänsä jalanjäljissä kohti sotilaan uraa. Hänestä tuleekin Mannerheimin suojatti ja luottomies, joka toimii niin tiedustelijan, vakoilijan kuin sovittelijankin rooleissa nähden sodan nousevat pilvet niin Berliinissä kuin Moskovassakin. Isän varjo leijuu kuitenkin kaikessa mitä Juho tekee, eikä Juho tunnu pystyvän päästämään menneisyydestään irti. Vaikka vuodet vierivät, etsii Juho silti tietoja isänsä liikkeistä. Ja sisimmässään toivoo saavansa vastauksia miksi isä päätti tehdä niin kuin teki.

JP Koskinen on kirjoittanut ei enempää eikä vähempää kuin romaanin sodasta ja rakkaudesta. Vangitseva, historiaa kunnioittava teos. Sotakirjallisuutta on paljon, ja talvisodastakin on kirjoitettu monia kirjoja, mutta silti koin että tässä oli jotain erilaista - sota tuli niin eritavalla suoraan iholle. Näkökulma oli erilainen, sillä lukija pääsee kokemaan sotaan johtaneet historialliset käänteet hyvin läheltä alusta alkaen. Myös sen, kuinka yksinäisenä ja altavastaavana Suomi sodan kynnyksellä näyttäytyy. Kirjan sivuja on myös elävöitetty ajan lehtileikkeillä, mikä muistuttaa siitä että sodittu sota on totta.

Koskinen saa historian heräämään henkiin kirjansa sivuilla, ja se jos mikä on hyvän historiallisen romaanin tunnusmerkki. Kerronta eteni jouhevasti ja lukuihin jäi koukkuja jotka halusi lukea heti auki. Vaikka kyseessä on romaani sodasta ja rakkaudesta, oli pääpaino siitä huolimatta sodalla. Oikeastaan odotin että rakkautta olisi ollut enemmänkin, mutta toisaalta sota ja rakkaus... ne ovat vaikeita asioita yhdessä.

Aikaisemmin olen lukenut Koskiselta Ystäväni Rasputin, josta pidin myös todella paljon. Historiallisten romaanien ystävänä Koskinen on nyt noussut yhdeksi suosikeistani, jonka tuotantoon aion tutustua jatkossakin. Ystäväni Rasputin oli muuten ilmestyessään Finlandia-ehdokas, kuinkahan käy tämän uusimman teoksen kanssa?

Pakko muuten puuttua vielä kirjan tuohon kirjan nimeen: en ole vähään aikaan tykästynyt kirjan nimeen niin kuten tämän kohdalla. Kuinka sydän pysäytetään on...pysäyttävä. Runollinen. Oikeastaan aika kauniskin. Osui ja upposi.

"Minä lupaan. Estän sodat vaikka yksin."

Cecilia Samartin: Los Peregrinos

Cecilia Samartin: Los Peregrinos

Bazar 2015

Suomennos Tiina Sjelvgren

Samartinilta on jälleen suomennettu uusi teos, ja se nousi heti lukulistalleni. Aikaisemmista Samartinin kirjoista olen pitänyt todella paljon, ja koska kyseessä on nyt trilogian kolmas osa, sai sarja vihdoin päätöksensä. Aikaisemmin ilmestyneet osat ovat olleet Senor Peregrino ja La Peregrina.

Kaikkien kolmen kirjojen julkaisujen välissä on sen verran pitkä väli, että mukaan hyppääminen kestää hetken. Yllättäen muistin juonen kuitenkin pääpiirteittäin, joten mitään suuria aukkoja ei päässyt syntymään. Edellinen osa, La Peregrina, päättyi dramaattisesti, ja Los Peregrinosin alussa sekä Jamilet että herra Peregrino makaavat molemmat koomassa Santiago de Compostelan sairaalassa. Läheiset eivät voi kuin odottaa, ja tuon odotuksen aikana Rosa alkaa kertoa kaikille tarinaa, legendan Sinisestä ruususta joka kuljettaa kuulijansa kauas menneisyyteen.

Los Peregrinos oli oikeastaan hyvin erikoinen luettava. Tarinan sisällä oli toinen tarina, joka liittyi odottamattomalla tavalla Jamiletin tulevaisuuteen ja Rosan menneisyyteen. Ja tämä tarina, Sinisen ruusun legenda, kuljetti kirjaa eteenpäin. Nykyhetken tapahtumat sairaalassa olivat hyvinkin toissijaisia ja niihin palattiin vain pieninä välähdyksinä. Myönnän olleeni enemmän kiinnostuneempi Sinisen ruusun tarinasta kuin nykyhetkestä. Lukiessa mietin kuitenkin useaan kertaan että miten tämä nyt liittyy yhtään mihinkään.

Los Peregrinos kokosi trilogian yhteen, mutta silti koin tämän lopun aavistuksen laimeaksi. Sinisen ruusun legenda oli mielenkiintoista luettavaa: se oli kertomus rohkeudesta ja ihmeisiin uskomisesta, mutta varasti huomion kirjan muilta tapahtumilta. Koin lukevani enemmänkin satua.

Mielikuvituksen puutteesta ei voi Samartinia kuitenkaan syyttää, sillä melkoisen tarinanhan hän on sarjaansa kehitellyt. Silti tämä päätös pääsi hieman yllättämään. Odotin jotain muuta kuin sitä mitä sitten lopulta luin. Samartinia aion jokatapauksessa lukea jatkossakin, sillä hänen kirjansa vangitsevat minut kerta toisensa jälkeen niin, että huomaan lukeneeni ne yhdessä hujauksessa. Ja se on kuulkaa nykyään tällä olemattomalla vapaa-ajalla jo melkoinen saavutus ;)