Jyrki Vainonen: Luutarha

Jyrki Vainonen: Luutarha

Loki-Kirjat 2001, 151 sivua.

Nyt on vuorossa viimeinen taannoin lupaamistani novellikokoelmista. Kyseessä on oikea herätelainaus, sillä nappasin kirjan ihan vain siksi kun se novellihyllyssä sattui olemaan lähellä sitä kirjaa jota olin etsimässä. En tiennyt siitä etukäteen yhtään mitään enkä tainnut lukaista edes takakannen tekstiä.

Novellit sijoittuvat "toden ja fantasian rajamaastoon", mitä ikinä se mahtaakaan tarkoittaa. Minusta fantasiaan ei oikein voi mennä vain vähän, sillä se on lopulta aika tarkka raja, joka joko ylittyy tai sitten ei. Vainosella ylittyy, ei tulisi mieleenikään luokitella näitä tositarinoiksi, joten rajamaasto ei johdu siitä että takakannen tekstin kirjoittajalla olisi vaikeuksia päättää onko tarinoissa fantasiaa vai ei. Tietenkin sillä oletuksella, että hän on niihin itsekin tutustunut :)

Kirjassa on vain kahdeksan novellia, mikä on lukumääränä vähänlaisesti. [Vakiovalitukseni novellikokoelmien lyhyydestä kuviteltakoon tähän, en aio kuluttaa bittejä kirjoittamalla sitä taas kerran.] Tällä kertaa en edes kaivannut niitä lisää. Liekö syynä alkava novelliväsymys, eli tahtoisin taas takaisin romaanien pariin.

Tarinoista kaksi nousi minun asteikollani yli muiden. Avauskertomus bussikuskista, jonka linjalla matkustaa aamusta iltaan ja päivästä toiseen salaperäinen pikkumies, on hauska. Toinen suosikkini kertoo kukkakaupan orvokkimeren seasta löytyneestä kihokista, joka vaikuttaa löytäjänsä elämään vielä monen vuoden jälkeen.

Vaikka kertomuksia on vain kahdeksan, niin silti ne tuntuvat melko epätasaisilta ja rikkonaisilta siinä mielessä, etten keksi yhdistäväksi tekijäksi muuta kuin sen epämääräisen toden ja fantasian rajamaaston. Niinikään pari lyhyempää jättivät minut täysin kylmäksi. Ehkä ne eivät ehtineet kunnolla aueta, mutta en tuntenut minkäänlaista halua yrittää uudestaan.

Minun arvoasteikollani Luutarha hautautuu jonnekin alempaan keskikastiin.

Petri Tamminen: Enon opetukset

Petri Tamminen: Enon opetukset

Otava 2006, 205 sivua.

Enon opetukset on ehtinyt olla sen verran monessa blogissa ja valkokankaallakin, ettei se sisältönsä tai juonensa puolesta pahemmin kaipaa esittelyä. Olen aiemmin lukenut Tammiselta Muita hyviä ominaisuuksia sekä Mitä onni on ja niistä Enon opetukset muistuttaa enemmän jälkimmäistä. Lainatessani kirjan odotin saavani lukea Tammisen tuttua tyyliä ja kokevani hauskoja hetkiä. Tyyli oli sitä mitä pitikin, mutta kovin hauskana en kirjaa pidä. Elokuvasovitus voi parhaassa tapauksessa olla jotain aivan muuta (en ole nähnyt), mutta ansio siitä kuuluu silloin elokuvantekijöille eikä käsikirjoitukselle.

Lukukokemus jätti ristiriitaisen tunteen. Toisaalta kirjassa oli joitain hauskoja pilkahduksia, mutta takakannen luonnehdinta "lakonisen huumorin ja tilannekomiikan mestarin elämää suuremmasta ja hauskemmasta romaanista" tuntuu kuuluvan naapurikirjalle, mikä se sitten onkaan. Toisaalta sitten enon opetuksissa voi olla jotain syvällisempääkin totuutta, mutta kun kirja on kustantajan toimesta huumoriksi leimattu, on siihen vaikea suhtautua tosissaan ja jäädä asioita pohtimaan. Kirjan nopealukuisuus on myös tekijä, joka haittaa sitä oletettua pohdiskeltavaa puolta. Teksti vain kiskoo lukemaan yhä eteenpäin niin, että lyhyet kappaleet vilistävät silmissä. Kovaa vauhtia haluaa pitää yllä päästäkseen vihdoin viimein käsiksi siihen luvattuun hauskuuteen.

Vaikka Enon opetukset ei minuun täysillä uponnutkaan, aion lukea jossain vaiheessa lukea Tammisen tuotantoa edelleen. Jotain ihmeellisen vetovoimaista hänen kirjoitustyylissään vain on.

Ai niin, olen leimannut Tammisen mielessäni niin vahvasti lyhytproosan kirjoittajaksi, että tämä kirja oli yksi niistä tulossa olleista novellikokoelmista joista mainitsin pari bloggausta sitten.

Matt Haig: Radleyn perhe

Matt Haig: Radleyn perhe

Atena 2011, 407 sivua.

Radleyn perhe asuu pienessä englantilaiskylässä yrittäen olla kuten kaikki muutkin. Normaalius on heille tavoiteltava itseisarvo, jonka perusteella hankitaan auto, talo, sisustus, vaatteet ja kaikki muukin asiaankuuluva. Perheeseen kuuluu vanhempien lisäksi kaksi teini-ikäistä lasta, mutta koiraa ei ole, onneksi. Koira ei nimittäin perheessä viihtyisi, sillä eläimet pelkäävät vaistomaisesti vampyyreja. Vanhemmat ovat pidättäytyjiä, vampyyreja, jotka eivät juo verta. Se on kaikkein vaikein tie, ja samalla eniten vastoin vampyyrin luonnetta. Vanhemmat ovat pidättäytyneet niin pitkään, että lapset luulevat olevansa ihmisiä. Ihmisiä, jotka saavat ihottumaa auringonvalossa ja joilla on suuria vaikeuksia nukkua öisin. Ja jotka eivät koskaan ole kuulleet linnunlaulua muualta kuin telkkarista.

Tällainen on perusasetelma Atenan uutuuselokuvassa, ei kun siis -kirjassa Radleyn perhe. Kirjan tapahtumat sijoittuvat muutaman päivän ajalle, eikä lukijalle tuota vaikeuksia arvata, että noiden päivien aikana lapsetkin tulevat pääsemään selville todellisesta olemuksestaan. Kunnon elokuvaan kuukuu sekin, että vanhemmat joutuvat kohtaamaan uudestaan sen elämän, jonka he koettivat vuosia sitten jättää taakseen.

Ensimmäiset kolmisensataa sivua kirjasta on ihan viihdyttävää luettavaa. Itse en omaa juurikaan kokemusta vampyyrikirjallisuudesta, joten en osaa ottaa kantaa siihen onko "arki" samaa huttua kuin kaikissa muissakin vampyyrikirjoissa vai onko ote yhtä virkistävän tuntuinen miltä se noviisilukijan silmin näyttää. Kokemukseni vähäisyydestä huolimatta minusta tuntuu, että kaikissa vampyyritarinoissa on erilaiset "säännöt". Tarkoitan sitä, näkyvätkö vampyyrit peilistä, miten he suhtautuvat päivänvaloon, ovatko he kuolemattomia, miten vampyyriys tarttuu jne. Tässä kirjassa säännöt on viilattu juuri tarinaa tukeviksi, mitä pidän tavallaan heikkoutena, koska periaatteessa vampyyrit ovat aina samoja, mutta kuitenkin joka kerta erilaisia. Eikö asiasta voisi löytyä konsensusta?

Sitten ne viimeiset sata sivua. Kirjailija on selvästikin ollut toiveikas kirjansa filmatisoitumisen suhteen, sillä loppu tapahtuu täsmälleen tylsämielisen hollywood-elokuvan sääntöjen mukaan. Se on harmi, sillä tällaiset loput toimivat juuri päinvastoin kuin draaman kaari vaatisi. Tarinassa on huipennuksen paikka, mutta nyt siihen on sijoitettu jotain aivan muuta, jotta kirja sopisi elokuvakäsikirjoitukseksi sellaisenaan. Lukija toivoo jonkinlaista oivallusta, yllätystä jota ei tullut ajatelleeksi lainkaan, mutta sen sijaan saakin jotain triviaalia, mitä osasi pelätä jo monta sivua aiemmin.

Olen niin pettynyt tarinan loppuun, että voisin jopa suositella kirjan lopettamista kesken viimeistään sivun 350 kohdalla; siihen saakka lukeminen on vielä ollut mukavaa. Olin jo valmistautunut kirjoittamaan ylistävää arvostelua ja mietin mihin kohtaan kirja mahtaa sijoittua vuoden top 10-listallani. Suurin osa kirjasta on siis ok, mutta jälkimaku ei huimaa päätä. Ne lukijat, jotka jaksavat katsoa hollywood-takaa-ajot loppuun saakka, voivat lukea loppuun asti ja varmasti pitävät lukemastaan. Muut suhtautukoot varauksella, ainakin teitä on varoitettu!

Mainittakoon vielä, että kirja on jo nyt myyntimenestys, ja sen oikeudet on myyty ties kuinka moneen maahan. Kauppa tällä kirjalla takuulla käy eikä rahantuloa voi estää. Sen takia niitä elokuviakin tehdään aina samalla kaavalla.

Marko Leino: Miehen tehtävä

Marko Leino: Miehen tehtävä

Tammi 1999, 178 sivua.

Tällä kertaa on jo hotellin käytävät jääneet taa ja kirjoituspaikkana tavalliseen tapaan oma koti. Lukutyö on suoritettu pääosin matkalla, mikä tuntuu selvästi paremmalta vaihtoehdolta kuin huvipuiston lyhyet taukohetket.

Kyseessä on jälleen novellikokoelma, Marko Leinon esikoinen, joka voitti aikanaan Kalevi Jäntin palkinnon. Tarinoiden keskiössä on se, miten kevyt töytäisy voikaan riittää suistamaan suomalaisen miehen pois raiteiltaan. Kun suunta kerran on muuttunut, voi tuloksena olla väkivaltaa, kostotoimia ikivanhoista kaunoista tai vaipuminen syvän itsesäälin alhoon. Ulospäin mies ei ehkä näytä herkältä, mutta vaadittavan järkytyksen keveys kielii lopulta aivan muusta.

Suosikeiksini tarinoista nousivat Manninen, mies, jonka rahansäästötaito on vertaansa vailla jos puhelinseksipalveluja ei oteta lukuun ja Tapaus Häkkinen, missä bussifirman uuden, kovapintaisen riidanhaastajan tausta poikkeaakin melkoisesti oletetusta.

Jos Kuolemansairauksia ei minua pahemmin sytyttänyt, onnistuu Miehen tehtävä siinä huomattavasti paremmin. Tarinat kertovat tapauksista joita ei yleensä julkisesti näy tai vain niiden pinnallisesta osuudesta kerrotaan, on kohtuullisen helppo samaistua myös siihen tilanteeseen jossa raiteilta suistuminen on tapahtunut. Normaalisti kaikki junat puksuttelevat siististi aina asemalle saakka, mutta kiskoilla olevan kiven ei tarvitse olla suuri saadakseen pääteaseman vaihtumaan.

Minun on vaikea arvailla uppoaako tällainen kirja naislukijoihin, mutta miehille sitä voi suositella. Nopeasti luettu kirja ja sen verran mainiota tekstiä, että kovin monen sateisen lomapäivän pelastajaksi siitä ei ole.

Pasi Lampela: Kuolemansairauksia

Pasi Lampela: Kuolemansairauksia

WSOY 2009, 136 sivua.

Istun sen saman hotellin käytävällä kuin eilenkin, vieläpä ihan samassa kohtaa. Tällä kertaa minun ei tarvitse kaarrella yhtä pitkään aiheen ympäriltä, sillä luettavana oli novellikokoelma, joita lupailinkin muutama päivä sitten. Kuolemansairauksia päätyi lukulistalleni jo viime marraskuussa Katjan arvostelun johdosta. En enää yhtään muistanut mistä oli kyse, mutta juuri sitä vartenhan muistiinpanot ovat olemassa!

Novellikokoelman nimessä oleva kuolemansairaus ei viittaa sellaiseen sairauteen kuin sanakirjassa selitettäisiin, vaikka yhdessä tarinassa on kyse juuri siitäkin. Paremminkin yhdistävänä tekijänä on jonkinlainen muutos elämässä, joko hyvään tai huonoon suuntaan, ja sillä huonolla puolella on aina jotain elämän menettämiseen liittyvää. Elämä saattaa loppua ihan fyysisesti tai sitten olla sellaisessa tilanteessa, jossa henkilö katsoo hukkaavansa aikaa eikä samalla tiellä jatkaminen enää ole henkisesti mahdollista.

Minuun teki suurimman vaikutuksen novelli Tyttö, jossa sisko yrittää auttaa vankilasta vapautunutta veljeään uuden elämän alkuun. Toisena haluan mainita Vihan päivän, jossa abiturientti valmistautuu elämänsä tärkeimpään päivään, jonka kaikki muut tulevat muistamaan vain kauppakeskuksessa räjähtäneestä pommista.

Kuten tuolta ylempää voi havaita, on tämäkin kokoelma kovin lyhyt. En jaksa enää toistaa itseäni, vaan totean vain lyhyesti tällaisten kirjojen kaipaavan kipeästi lisää sivuja. Noin yleisesti ottaen en ollut tästä kokoelmasta erityisen haltioissani. Lukeminen oli tälläkin kertaa kovin katkonaista, joten jos joku toinen on saanut tarinoista enemmän irti paremman keskittymisen ansiosta, niin en siitä kauheasti hämmästy. Mikäli kirjan nimi ei olisi ollut Kuolemansairauksia, niin minulta olisi mennyt kokonaan ohi tuo tarinoita yhdistävä piirrekin. Ehkä tällainen yksinkertainen insinööri tarvitsee vielä enemmän toistoa tai sitten idealla täytyy huitaista otsaan, ettei sen ohi pääse livahtamaan huomaamatta.

Oman lukukokemukseni perusteella en osaa kauheasti suositella. On sitä huonompaakin luettu, mutta toisaalta myös parempaa. Jotenkin kirjailijan esikoisnovellikokoelma Hellekausi jäi kuitenkin kutkuttelemaan, kenties sille tulisi suoda vielä mahdollisuus.

Kalle Haatanen: Ei voisi vähempää kiinnostaa

Kalle Haatanen: Ei voisi vähempää kiinnostaa - kirjoituksia nihilismistä

Atena 2008, 165 sivua.

Istun tanskalaisen hotellin käytävällä, paossa huoneessa nukahtamista yrittäviä lapsukaisia, jotka ovat riekkuneet koko päivän Legolandissa. Oman riekkumiseni lomassa olen saanut päätökseen yllä mainitun kirjan, joka ei selvästikään ole paras valintas luettavaksi merirosvolaivojen ja vuoristoratojen välissä, kun odotellaan lasten paluuta lentokonekarusellista. Onneksi huvipuistossa luettavaksi jäi vain viimeiset kymmenisen sivua, muuten olisinkin suosiolla valinnut mukaan jonkun niistä novellikokoelmista, joista edellisessä bloggauksessani mainitsin (oikeastaan yksi olikin mukana, mutta siitä lisää seuraavalla kertaa).

Tavaus-blogin innoittamana halusin yrittää lukea jotain Nietzscheltä, mutta koska omassa kirjastossani ei ollut juuri sellaista kirjaa josta olisin katsonut voivani aloittaa, tulinkin valinneeksi tämän nihilismikirjan, koska Helmetin mainio hakutoiminto sitä niin auliisti osasi tyrkyttää. Toivoin myös, että Nietzsche olisi kertaalleen pureskeltuna helpompi lähestyttävä.

Tässä vaiheessa lukija saattaa jo havaita, että jaarittelen tavanomaista pidempään kirjan varsinaisen sisällön ympäriltä, ja siihen on varmaankin jokin syy. Kyllä vain, se liittyy juuri siihen, että opus oli aika vaikeaa luettavaa. Jos olisin optimisti, niin väittäisin tajunneeni ehkä puolet. Luultavasti tällaiseen kirjaan pitäisi paneutua oikein ajan kanssa ja vaivaa säästämättä. Jos joku kohta tuntuisi vaikealta tai vaatisi esitietoja, niin ne pitäisi hankkia ja pureksia aihetta niin paljon kuin tarvii. Lentokentällä ja -koneessa lukiessa moiseen ei ole mahdollisuutta, enkä muutenkaan haluaisi ryhtyä opiskelemaan luettaviani ihan niin tarkasti. Tällaiselle sunnuntailukijalle tekstin pitäisi siis olla vieläkin pureksitumpaa.

Nihilismi on nimensä mukaan ismi ei mistään. Kirjan nimi viittaa käsittääkseni (saa mieluusti korjata mikäli erehdyn) passiiviseen nihilismiin, jonka johtoajatuksena on se, ettei millään ole mitään väliä. Aktiivinen nihilismi puolestaan on paljon vaikeampi käsite, enkä aio yrittää sitä selittää lainkaan, siksi hämäräksi se minulle jäi. Kaikki edellä kirjoitettu huomioon ottaen tuntuu erikoiselta, että kirja jaksoi kuitenkin vetää koko ajan puoleensa. Syynä ei millään voinut olla pelkästään se, että pääsisin koko kirjasta eroon jonkin kevyemmän ja kivemman pariin, sillä olin jo antanut itselleni luvan lukea kirjoja vuorotellen. Silti tämä löytyi kädestäni paljon useammin ja lukusessiotkin tahtoivat jatkua jatkumistaan.

Nihilismi käsitteenä on tullut vastaan mm. Jokelan kouluammuskeluissa. Suomen Nihilistinen Järjestö piti ammuskelija-Auvista sankarina, mikä näin äkkiseltään ajateltuna voi tuntua ihan järkeen käyvältä, jos siis saa käännettyä aivonsa jonkinlaiseen EVVK-asentoon. Nihilistinen järjestö viittasi sankarikirjoituksessaan mm. Nietzscheläiseen yli-ihmiseen. Tässä kirjassa Haataja selittää kädestä pitäen, miksi nihilismiä ei voi mitenkään pitää kouluammuskelujen perusteluna, vaan sellaiset tulkinnat johtuvat yksinkertaisesti siitä, että ammuskelija on ymmärtänyt opin pahemman kerran väärin. Tämä seikka saa Nihilistisen Järjestön sankariksi julistuksenkin melko outoon valoon, ja ilmeisesti se (julistus) pian nettisivuilta poistettiinkin.

Tämä oli selvästi pisimmälle edennyttä filosofiaa käsittelevä kirja, jonka olen lukenut. En katso voivani suositella sitä kenellekään, koska jos joku siitä tämän esittelyn perusteella kiinnostuu, niin hän todennäköisesti tietää jo valmiiksi aiheesta enemmän kuin minä kirjan luettuanikaan, eikä minulle silloin jää mitään neuvomisen edellytyksiä. Kiinnostuja tehköön siis omat johtopäätöksensä vailla suosituksia suuntaan tai toiseen; arvosteluni hyödyllisin anti lienee se, miten kirja minua veti puoleensa.

Mooses Mentula: Musta timantti

Mooses Mentula: Musta timantti

WSOY 2011, 163 sivua.

dsfIMusta timantti on Mooses Mentulan esikoisteos, ja myös Pienen esikoiskirjakerhon kuukauden kirja. Itse tulin löytäneeksi tämän WSOY:n katalookista joskus kuukausia sitten, enkä enää muistanut kirjaa edes odottaa. Lukupinossa se pääsi vuoroon heti, koska lähetys sattui olemaan postilaatikossa juuri samaan aikaan kun edellinen kirja oli loppunut.

Musta timantti on novellikokoelma ja samalla yhden novellin nimi. Kokoelma on jaettu kolmeen osaan, joista ensimmäisessä ja viimeisessä on ainoastaan yksi novelli, jotka vieläpä liittyvät toisiinsa. Luin kirjan melko pikaisesti, ja sen perusteella minulle jäi täysin epäselväksi, mikä oli näiden alku- ja loppuosien merkitys.

Novelleja on yhteensä 16, joten ne ovat kohtalaisen lyhyitä. Kaikki taitavat olla suunnilleen samanpituisia, mikä on hajalukijalle hyvä asia, sillä sopiva pätkä löytyy luettavaksi vaikka aikaa olisi kuinka vähän kerrallaan.

Pidin kokoelman jokaisesta tarinasta. Heikkoja kohtia ei ollut, mutta toisaalta mikään tarina ei myöskään noussut selvästi muita paremmaksi, vaikka ainahan joku miellyttää enemmän kuin joku toinen. Omiksi suosikeikseni jäivät tarinat, joissa mies yrittää peitellä sukupuolitautiaan vaimoltaan ja toinen, jossa pariskunta on ostanut lahonneen puutalon.

Olen ennenkin valittanut näiden kokoelmien lyhyyttä, ja täsmälleen sama tunne tuli nytkin. Ehkä sen vuoksi, että jokainen novelli miellytti minua, olisin halunnut jatkaa lukemista. Kustantajat hoi, patistakaa kirjailijoitanne kirjoittamaan muutama novelli lisää!

Satuin vastikään lainaamaan kirjastosta muutaman muunkin novellikokoelman, jotka mitä luultavimmin tulevat löytymään tästä blogista lähiaikoina. En panisi yhtään pahakseni sitä, että kyseiset kirjat yltäisivät juuri samalle tasolle kuin Musta timantti.

Minua ennen kirjasta ehti  jo bloggaamaan Kirsi.

Esko Valtaoja: Kotona maailmankaikkeudessa

Esko Valtaoja: Kotona maailmankaikkeudessa

Ursa 2001, 315 sivua.

Edellisestä arvostelustani tuntuu olevan jo ikuisuus. Meillä on ollut Wii-pelikonsoli jo pari vuotta, mutta se on päätynyt toden teolla käyttöön vasta tänä keväänä. Viime viikolla avasimme pakkauksesta Super Mario Galaxy -pelin, ja joudun totuuden nimissä tunnustamaan sen rokottaneen oman osansa lukuajastani. Tämänkertainen kirjani on myös liidellyt samoilla seuduilla, eli etsiskelemässä elämää eri puolilta avaruutta.

Kotona maailmankaikkeudessa päätyi lukulistalleni jo viime syksynä lukiessani Valtaojan ja Juha Pihkalan keskustelukirjoja Nurkkaan ajettu Jumala? sekä Tiedän uskovani, uskon tietäväni. Silloin vastakkain olivat uskonto ja tiede, ja yksi kiinnostavimmista aiheista oli elämän synty. Valtaoja osoittautui aiheesta mainioksi keskustelijaksi, eikä ihme, sillä Kotona maailmankaikkeudessa käsittelee nimenomaan sitä, ja teki niin vieläpä Tieto-Finlandian arvoisesti. 

Keitä me olemme? Mistä olemme peräisin? Siinä kaksi kysymystä, joita kirjassa tarkastellaan eri kanteilta. Pääasiassa lähestymistapa on tieteellinen, ja on hauska nähdä mm. miten tieteen kehityksen myötä tila jumalalliselle asioihin puuttumiselle on käynyt yhä ahtaammaksi. Tähtitieteilijät tietävät, miten taivas ja maa ovat syntyneet, ja mistä yö ja päivä sekä meret ja maat ovat peräisin. Astrobiologit puolestaan lähestyvät vähä vähältä elämän syntymekanismeja ja näkevät siinä aina vain vähemmän tarvetta "hengen puhaltamiselle materiaan". Elämää on löydetty maapallolta niin monenlaisista ympäristöistä; kilometrien syvyydestä kallion sisältä ja tulikuumasta vedestä valtamerten pohjasta, että ylipäätään elämän olemassaolo ei paljoa vaadi. Jos nestemäistä vettä sekä energiaa vain on tarjolla, niin elämän ylläpidolle on edellytykset olemassa.

Uskonnollinen näkökulma aiheeseen on yksi mahdollisuus, ja sillekin suodaan tarkastelussa oma osuutensa. Itseäni viehätti sen ajatuksen korostaminen, ettei ole mitään syytä olettaa ihmisen edustavan millään tapaa kehityksen huippua universaalisti. Omalla planeetallamme niin voi hyvin ajatella ja ajatus on jopa oikeutettu, mutta se katsantokanta estää samalla tehokkaasti tarkastelemasta asioita laajemmin. Mikäli oletus siitä, ettemme ole edes Linnunradan - saati sitten maailmankaikkeuden - ainoita älyllisiä olentoja pitää paikkansa, niin on hyvin todennäköistä, että ihminen näyttäisi niiden muiden silmissä kovin alkeelliselta lajilta.

Elämän ja erityisesti älyn etsiminen muualta avaruudesta on aivan oma osuutensa kirjassa. Sen tarkastelussa on mukana myös luku ufoista ja maailmanlaajuisista salaliitoista, joten käsittely on hoidettu monipuolisesti. Vakavammat luvut antavat minun mielestäni hyvän vastauksen Enrico Fermin aikanaan esittämälle kysymykselle "No missä he sitten ovat?", mutta en aio ryhtyä selittämään sitä tässä :)

Valtaoja on hyvä kirjoittaja. Fyysikko voisi kertoa monet näistä asioista hyvin tiiviisti mutta samalla niin rutikuivasti, että karhukaistenkin hengissä pysyminen olisi jo uhattuna. Valtaojan teksti vaatii hieman enemmän pituutta, mutta sitä lukee ilokseen. Hänellä on taito selittää ilmiöitä ja asioita hienosti valituin esimerkein, jolloin mitään esitietoja fysiikasta ei tarvita. Olen aikojen saatossa lukenut jonkin verran kansantajuista fysiikkaa, ja Valtaojan valitsemat esimerkit ja vertaukset ovat mielestäni huippuluokkaa.

Ainoa miinus koko kirjalle tulee siitä, että ajan hammas on ehtinyt jo aloittaa nakerruksensa. Sellaiset osuudet, joissa viitataan teknologian kehitykseen, eivät voi olla kärsimättä siitä että julkaisun jälkeen on ehtinyt kulua kymmenen vuotta. Nyt tiedämme jo onko jotain tapahtunut vuonna 2004 tai 2007 ja pidättelemmekö jo hengitystämme sen vuoksi, mitä 2010-luvulla olikaan määrä saavuttaa.

Suosittelen tätä(kin) kirjaa lämpimästi. Samalla uskallan esittää arvauksen, että jos tähtitieteen alalta haluaa lukea kansantajuista tietokirjallisuutta, niin Valtaojan muutkin teokset ovat erinomainen lähtökohta.

Otto Hyyrynen: Tuulen laulaessa

Otto Hyyrynen: Tuulen laulaessa

Nordbooks 2011, 167 sivua.

Aivan ensiksi mainitsen, että kuva ei ole kirjasta, vaan promokuva, johon itse lisäsin kirjailijan ja kirjan nimen. Kirjailija lähestyi minua sähköpostitse arvostelupyynnön kera, ja liitteenä oli sähköinen versio itse kirjasta ja mm. tuo yllä oleva promokuva. Koska kirjan luonnehdinta Etelä-Suomen Sanomissa kuulosti ihan kiinnostavalta eikä pituuttakaan ollut liikaa, niin ajattelin voivani pyyntöön suostua. Minun mielestäni kirja-arvosteluissa ainoastaan rehellisistä mielipiteistä on hyötyä, joten tässä tulee sellainen.

Mikael on noin kolmekymppinen softasuunnittelija (hauska yhteensattuma oman ammattini suhteen), joka on juuri eronnut monivuotisesta suhteestaan, kun hän joutuu aivan satunnaiselta tuntuvan kidnappauksen uhriksi. Sieppaaja vaikuttaa täysin mielipuolelta, mutta hyväonniselta sellaiselta. Sieppausta seurataan suurin osa kirjasta, mutta välillä käydään tekemässä katsaus Mikaelin juuri päättyneen suhteen alkuvaiheille ja kurkistetaan pariin yksittäiseen lyhyempään tapahtumaan.

Valitettavasti en kirjasta syttynyt. Aivan alussa huomioni kiinnittyi virheisiin, niin kieliopillisiin kuin juonellisiin epätarkkuuksiinkin. Hyväksyttyäni sen tosiseikan ettei kustannustoimittajaa varmaankaan ole ollut mukana kirjoitustyössä lainkaan, saatoin jatkossa kiinnittää huomioni enemmän tarinaan itseensä. Juoni tuntuu kovin köykäiseltä. Vaikka ilmeisesti tarkoituksena onkin kuvata sitä, miten sattumanvaraisten tapahtumien varassa ihmiselämä saattaa riippua, jää koko tarinasta liian sattumanvarainen jälkimaku. Loppua kohti kaipasin yhä palavammin jotain punaista lankaa, joka nerokkaasti yhdistäisi tarinan eri osat yhteen tavalla, jota en osannut lainkaan aavistaa. Nyt tämä lanka jäi kokonaan puuttumaan ja lopusta tuli mieleen lähinnä hollywood-leffa, jonka on pakko huipentua toimintakohtaukseen. Juuri niistä saan elokuvissakin näppylöitä.

Jos teksti on oikein taidokkaasti kirjoitettu, niin se kykenee kannattelemaan juonelliset puutteet. Näin taidokkaita kirjoittajia vain on harvassa, eikä Hyyrynenkään niihin lukeudu - ainakaan vielä. Kerronta on kovin suoraviivaista ja välissä olevat tunnelmaa luovat kuvailevat virkkeet vaikuttavat hieman päälleliimatuilta. Aivan kuin tunnelma olisi koetettu luoda vasta jälkikäteen, kun tapahtumat ovat olleet jo valmiina.

Saadessani arvostelupyynnön olin juuri lukemassa Pahuutta, jota oli edeltänyt Verenhimo. Kaksi huippukirjaa, joiden jälkeen tiesin seuraavalla luettavalla olevan vaikea paikka edessään. Sitä varten luin tahallani välissä vielä matematiikkakirjan antaakseni tälle kirjalle pikkuisen "etumatkaa", mutta harmikseni joudun toteamaan, ettei sekään aivan riittänyt. Toivon kirjailijan ottavan kritiikkini vastaan rakentavana ja jatkamaan kirjoittamista. Tämä kirja ei ehkä ollut vielä aivan valmis, mutta ei se tyystin toivottomaltakaan vaikuttanut.

Lionel Salem: Kauneimmat matemaattiset kaavat

Lionel Salem, Frédéric Testard & Coralie Salem: Kauneimmat matemaattiset kaavat

Art House 2000, 143 sivua.

Hreathemuksen blogissa oli täsä kirjasta arvostelu vastikään, ja kuulosti innostavalta, että matematiikasta ja vieläpä kaavoista kertova kirja sai niin hyvän vastaanoton. Tulin hakeneeksi sen eilen kirjastosta kotimatkallani tarkoituksena lukea jossain vaiheessa. Tänään koittikin tilaisuus vilkaista kirjaa hieman, mutta vilkaisu venyikin saman tien kirjan loppuun saakka. Nyt täytyy sanoa, että venyminen ei tarkoita ajallisesti paljoakaan, sillä koko rupeama mahtui helposti pariin tuntiin. Kirja on siis hyvin nopealukuinen, eikä sitä oikein hidasta muu kuin se, jos kaavoja alkaa paperin ja kynän kanssa itse pyöritellä.

Omaan lukukokemukseeni vaikutti voimakkaasti se, että kaikki esitellyt "kaavat" olivat entuudestaan tuttuja (kaavat lainausmerkeissä siksi, että kaikki esiteltävät asiat eivät ole pelkkiä kaavoja). Selvästikään en aivan osunut kohdeyleisöön, joka näyttäisi pikemminkin olevan sellainen, joka ei ole opinnoissaan matematiikkaan törmännyt. Lukiomatematiikka riittää oikein hyvin lähtötasoksi, ja laajasta matikasta on kernaasti saanut jo unohtaa ison osan.

Arvelen kirjan kuitenkin löytävän yleisönsä, kunhan se yleisö vain rohkaisee mielensä eikä anna matematiikan sanana tai aihepiirinä säikyttää. Kirjassa riittää kaavoja niillekin, jotka ovat unohtaneet koulumatematiikan aivan kokonaan, ja ansioksi on laskettava erityisesti se, että kaikille kaavojen osille on pyritty mahdollisuuksien mukaan löytämään konkreettiset ja helposti käsitettävät vastineet.

Minä en innostunut tästä niin paljon kuin Hreathemus, mutta se tosiaan johtui lähinnä siitä, että asia oli jo kauttaaltaan tuttua. Joskus vuosia sitten, vaikkapa yläasteikäisenä, olisin todennäköisesti ollut tästä aivan haltioissani ja ahminut sen saman tien useampaankin kertaan.

PS. Kuten otaksuinkin, se Eulerin identiteetti jäi edelleen kauneuskilpailun voittajaksi :)

Jan Guillou: Pahuus

Jan Guillou: Pahuus

WSOY 1996, 338 sivua.

Ensimmäiseksi täytyy esittää kiitokset Sonjalle siitä, että sai minut kiinnostumaan tästä kirjasta. Näköjään se löytyy Keskisuomalaisen 100 kirjan listaltakin, mutta tuskin olisi päätynyt luettavakseni ilman sopivasti julkaistua arvostelua. Verenhimon luettuani olin jo aika varma, että siinä olisi paras kirja jonka tänä vuonna luen, mutta haastaja tulikin vastaan heti ensimmäisen kulman takaa.

Erik on 14-vuotias tukholmalaispoika, jonka sadistinen isä pahoinpitelee tätä päivittäin. Poika on oppinut kestämään kipua ja koulussa tullut taitavaksi tappelijaksi. Liiankin taitavaksi, sillä taito on tuonut hänen rystysensä täyteen etuhampaiden jättämiä arpia ja koulujengin johtajuuden. Jengin sorruttua ylilyöntiin Erik erotetaan koulusta ja hänen äitinsä lähettää pojan isältä turvaan yksityiskouluun. Erik päättää jättää väkivallan taakseen, mutta eliittikoulussapa vallitsevatkin aivan omanlaisensa säännöt. Eteen tulee vaikea tilanne, kun opettajat sulkevat silmänsä jatkuvalta simputukselta, ja puolustautuminenkin on tehty mahdottomaksi. Ainakin melkein...

Pahuudessa on paljon väkivaltaa, mutta läpi koko tarinan Erik yrittää sitä välttää viimeiseen saakka. Loppujen lopuksi kirjassa on kyse paljon muustakin kuin yksityiskoulun idioottimaisesta simputusperinteestä. Koulu on helppo nähdä yhteiskuntana pienoiskoossa, jossa epäoikeudenmukaisuuden ilmiöt nousevat esiin puhtaimmillaan. Millaisia keinoja nuoremmilla oppilailla on olemassa, jos säännöt on laadittu pitämään vain vanhimpien puolta? Ei ole suuri yllätys, että Gandhin nimi tulee esiin poikien pohtiessa ratkaisujaan. Henkilökohtaisesti olen sitä mieltä, että Gandhin väkivallaton kapina olisi toiminut, mutta se vaatisi taakseen kokonaisen "kansanliikkeen", eli tuen nuorten oppilaiden enemmistöltä.

Vaikka kirja onkin omaelämänkerrallinen, mikä on ikävä kuulla, se sisältää myös yhteiskunnallista kritiikkiä. Ei liene sattumaa, että simputtajat kuuluvat siihen yhteiskuntaluokkaan, joka on tottunut saamaan kaiken valmiina. Käskemään, komentamaan, johtamaan. Olemaan vallassa. Valta turmelee, ja kun valta siirtyy isältä pojalle, niin turmeluskin juurtuu syvälle. Yksityiskoulu esitetään ilmapiiriltään niin vastenmielisenä paikkana, ettei sinne voi edes haluta muut kuin sellaiset, jotka on pienestä pitäen sellaiseen kasvatettu.


Pahuus on väkivaltainen kirja. Jos väkivallasta lukeminen tuntuu ylitsepääsemättömältä, niin tämän kirjan voi jättää väliin. Muussa tapauksessa sitä ei todellakaan tule jättää väliin vaan hankkia käsiinsä ja laittaa saman tien lukupinonsa päällimmäiseksi.  Lopussa lukija palkitaan katarsiksella, joka jo yksinään riittäisi lukemisen motiiviksi.