The Wounded Self - Siri Hustvedt ja minä

Luin alkukesästä Siri Hustvedtin ihanan pienen omaelämäkertaa, neurotieteitä ja psykologisia teorioita yhdistelevän teoksen The Shaking Woman or the History of My Nerves (2010), jossa Hustvedt yrittää ratkaista outojen neurologisten kohtaustensa mysteeriä. Teos tulee niin lähelle omia kiinnostuksenkohteitani, että ajattelin ensin etten haluaisi kommentoida sitä sen tarkemmin - jättää vain mieleen hautumaan ja tukemaan omia ajatuksia. Niin paljon oli tosiaan samaa: Freudilta, peilisoluista, minuuden heijastumista ja samastumisista, muistoista ja tarinoista identiteettiä rakentamassa; kielen tavoittamattomista ruumiillisista kokemuksista, affekteista, tunteista; tiedostamattoman vaikutuksista. Hustvedt jopa diagnosoi itselleen hysterian - ajatus, jolla olen leikkinyt vähintään lukioiästä lähtien.

Shaking Womanin lukeminen johti kuitenkin esseekokoelman A Plea for Eros (2006) lukemiseen, jonka omaelämäkerrallinen, jälleen pitkälti samoja minuuden, toisiin sekoittumisen ja erottautumisen aiheita käsittelevä "Extracts from a Story of a Wounded Self" (2004) puolestaan vakuutti omaelämäkerrallisen puheen ja muiden kanssa jakamisen tärkeydestä. Ja sai kaipaamaan jatkoa tälle tarinalle minuuden rakentumisesta. Tai minuuksien, niin kuin Hustvedt ajattelee:

Kun tyttäreni oli kolmivuotias, hän katsoi minua ja kysyi: "Äiti, kun minä kasvan isoksi, olenko silti Sophie?" Sanoin kyllä, koska onhan se niin, että nimi seuraa ruumista ajan kuluessa. Mutta kolmivuotiaalla, joka esitti kysymyksen on hyvin vähän tekemistä sen aikuisen nuoren naisen kanssa, jonka tunnen tänään. Meidän on ajateltava itseämme jatkumona, vankkumattomana tarinana. Mieli etsii aina yhtäläisyyksiä, assosiaatioita, toistoja, sillä ne luovat merkitystä. ("Poimintoja haavoittuneen minän tarinasta", A Plea for Eros, 205, suom. AO.)

Humpsahdin sisään Hustvedtin maailmaan, jota olen jo muutaman vuoden ajan elänyt hänen fiktiivisten tekstiensä kautta. Lopputulos on, että nyyhkin tänään koneen ääressä itsekseni, kun luin Hustvedtin nettisivujen elämäkerrasta hänen ja Paul Austerin menneen naimisiin "on Bloom's Day, June 16". Bloomsdaynä! Joycen romaanin tapahtumapäivän valitseminen hääpäiväksi on niin perinpohjaisen imaginaarista, että tuntuu kuin tämän ja kirjojen maailman rajat hälvenisivät lopullisesti.

Häiden vuosi oli 1982, jolloin Siri Hustvedt oli 27 vuotias ja Paul Auster 35. Joycen Odysseuksen tapahtumapäivästä oli 78 vuotta ja julkaisusta tasan 60. Itse olin tuolloin vähän alle kahden kuukauden ikäinen.

Hustvedt ja Auster päätyivät tapaamaan, kun Hustvedt oli tullut New Yorkiin opiskelemaan kirjallisuutta (ja kirjoittamaan runoja, tekemään hanttihommia) suoritettuaan kandidaatintutkintonsa St. Olaf Collegessa Minnesotassa. Hustvedt kirjoittaa "Haavoittuneen minän" esseessä myös opiskeluajoistaan Columbia Universityssä 70- ja 80-lukujen taitteessa:

Englannin maisteriohjelma, johon olin tullut opiskelemaan vilisi kriittisiä teorioita. Foucault, Derrida, Althusser, Lacan, Deleuze, Guattari ja Kristeva olivat kirjailijoita, joista en ollut koskaan kuullutkaan, saatikka lukenut. Kun saavuin, strukturalismi oli jo ollutta ja mennyttä, ja hipsterit, jotka kansoittivat humanististen aineiden korkeakoulut, olivat syvällä sen jälki-inkarnaatioissa. Aatteet muodostivat säätilamme. Elimme niissä ja ne elivät meissä, ja nämä kuumat, voimakkaat ajatukset levittivät kumouksellisen hohteen yli Philosophy Hallin ja Hungarian Pastry Shopin, joihin opiskelijat kerääntyivät kiistelemään ja selittämään ja hajottamaan palasiksi ranskalaisia tuontiajatuksia. Kun Jacques Derridan uusin kirja julkaistiin englanniksi, Salter's, yksi Columbian alueen kirjakaupoista kiinnitti ikkunaansa suuren käsinkirjoitetun kyltin: MEILLÄ ON DERRIDAN GRAMMATOLOGY! Opiskelijat ryntäsivät kauppaan hankkimaan omansa. (s. 223, suom. AO.)

Auster kirjoitti New York Trilogiansa 1985-1986 ja Hustvedt väitteli Dickensistä 1986. Tytär Sophie syntyi 1987 ja Hustvedtin fiktiiviset romaanit Blindfold (1992), Enchantment of Lily Dahl (1996), What I Loved (2003) ja Sorrows of an American (2008) julkaistiin aina muutaman vuoden välein.

Itse otan heidän ajattelunsa maailmaa kiinni pikkuhiljaa. Vuodesta 2002 olen kahlannut yliopistolla Freudia, Winnicottia, Kristevaa, Barthesia, Derridaa. Strukturalismin tavoin myös jälkistrukturalismi alkaa olla täysin passé, mutta siitä välittämättä käytin osan tästäkin kesästä samaista Derridan Off Grammatologya kahlaten (jonka englanninnos julkaistiin muuten jo 1976, 2 vuotta ennen Hustvedtin tuloa New Yorkiin). Ja onhan toki uusiakin nimiä - mielen, ruumiin, kielen ja kirjoittamisen mysteereistä kiinnostuneille yhteisiä; esimerkiksi neurologi Antonio Damasio tai Columbia Universityn narratiivisen lääketieteen ohjelmaa johtava Rita Charon, jonka ansiosta myös Shaking Woman sai alkunsa (Hustvedt oli luennoinut yliopistolla Charonin kutsumana, mikä johti lopulta teoksen syntyyn). Shaking Womanissa Hustvedt mainitsee sitä paitsi ohimennen jopa kognitiotieteilijä Antti Revonsuon tutkimukset unista ja tietoisuudesta - tutkimukset, joista meillä puhutaan filosofian laitoksella. Jälkistrukturalismi, jälkijälkistrukturalismi, mielenfilosofian ja terapiakirjoittamisen kurssit sekä Hustvedtin kirjojen lukeminen tuntuvat kulkevan käsi kädessä. Hustvedtin maailma on kotoisa monesta syystä.

"Haavoittuneen minän" esseessä on monia tärkeitä huomioita, ja haluan vielä esitellä muutaman ajatuksen ihan lyhyesti:

Hustvedt kirjoittaa tulleensa yhdessä vaiheessa murrosikää koulukiusatuksi. Hänen kuvauksensa on monessa suhteessa tuttu ja paljastaa hienosti sen dynamiikan, joka helposti syntyy nuorten aikuisten välille kouluissa tai muissa laitoksissa, joissa lähimpiään ei pysty itse valitsemaan ja kun kokemus ei ole vielä silottanut kipeimpiä ristiriitoja omassa itsessä:

Syistä, jotka jäivät minulle hämäriksi, ajauduin yhtäkkiä pois erään tytön suosiosta, joka oli ennen pitänyt minusta. Muutuin halveksituksi hylkiöksi - julmien vitsien ja rääkkäyksen kohteeksi. Minua tönittiin, nipisteltiin ja sysittiin. Kaikki mitä sanoin sai vastineeksi hihitystä ja kikatusta tytöissä, joista oli kuin ihmeen kaupalla tullut kaikkivaltiaita meidän pienessä kuudesluokkalaisen murrosikäisen tyttöyden maailmassamme. Elin kuukausia tuskaliaassa ymmärtämättömyyden tilassa. Kuten useimmat tarinat naisten välisestä kiusaamisesta, minun alkoi yhdestä tytöstä. Olen varma, että hän huomasi sisäisen elämäni haavoittuvaisuuden - ja tähtäsi siihen. Jos olisin ollut vahvempi, olisin saattanut kyetä vastustamaan hänen juonittelujaan. Hän tuli perheestä, jossa sisarusten välinen kilpailu oli julmaa. Hänen halunsa satuttaa minua oli epäilemättä kotona syntynyttä, mutta tuohon aikaan minulla oli harvoja keinoja analysoida hänen psyykettään, ja vaikka olisikin ollut, se tuskin olisi auttanut. Avoin vihamielisyys - hän piti huolen, että minut pidettiin leikkien ja keskusteluiden ulkopuolella - sekoittui peitettyyn julmuuteen, tekaistuihin ystävällisyyden osoituksiin, joiden tarkoituksena oli huijata minut uskomaan, että minut oli taas hyväksytty mukaan. Nämä petokset olivat kamalimpia. Kaksinaamaisuus kuvotti minua. Laahasin ja kituutin surkeaa olemustani eteenpäin kuin hakattu koira. Ainoa puolustukseni olisi ollut aito välinpitämättömyys. Olin nähnyt sitä toisissa ja olisin mielelläni nähnyt sen itsessäni, mutta tämä ominaisuus karttoi minua. Halusin olla pidetty ja ihailtu enkä kyennyt ymmärtämään, mikä oli saanut aikaan viheliäisen kohtaloni. (s. 208, suom. AO.)
---
Näiden julmien onnen käänteiden opetus upposi syvälle. Joillekin ihmisille julmuus on helppoa, häpeämätöntä. Minulla kaikkia lausumiani ilkeitä sanoja seurasi armoton syyllisyys ja katumus, joita pystyin hädintuskin kestämään. Olen edelleen ihmeissäni näistä eroista ihmisten välillä. Persoonallisuuden mysteeriä ei ole helppo selvittää, mutta on varmaa, että ihmisiä on olemassa erittäin empaattisista täysin kylmiin. Salaisuus tähän löytyy ruumiistamme ja niistä tarinoista, jotka kertovat elämistämme toisten ihmisten kanssa, toiston ja keskeytyksen tummista vivahteista. (s. 210, suom. AO.)

Analyysin välineet ovat tärkeitä. Mitä enemmän meillä on mahdollisuuksia ymmärtää toisten ihmisten tekojen taustoja, sitä helpompaa on kestää esimerkiksi halua satuttaa - ja sanoutua siitä irti. Ja sama pätee myös omaa itseen.

Hustvedtin, niin kuin monen muunkin, nuoruusaikaan kuului myös voimakas poliittinen herääminen. Hänen havaintonsa on, että poliittinen ajattelu edellyttää aina samastumista toisiin ihmisiin, tai laajemmin ihmisryhmiin. Taipumus samastua heikkoihin ja sorrettuihin valtaapitävien ja voimakkaiden sijaan johtaa toisentyyppiseen näkemykseen yhteiskuntajärjestyksestä ja sen ideaaleista. Politiikka on "joukkojen etiikkaa" (niin kuin Lissu Lehtimaja oivaltaa sarjakuvassaan Levinasin kasvot (2008)) - kyse on suhteista toisiin, valtavissa mittakaavoissa.

Poliittista tunnetta ei voi olla olemassa ilman identifikaatiota, ja minä samastuin vääjäämättä ihmisiin, joilla ei ole valtaa. Tätä vastoin oikeistolaiset ideologiat vetoavat usein niihin, jotka haluavat linkittää itsensä auktoriteetteihin, ihmisiin, joille sotilasparaatien tai sotaan marssivien sotilaiden näkeminen on ylentävää, ei kivuliasta. Politiikka on vääjäämättä myös sublimaatiota. Se voi toimia kanavana tukahdetulle aggressiolle ja vihalle, enkä minä ollut poikkeus. Ja niinpä, intohimolla varustautuneena ja poliittista historiaa ahmien, minusta tuli neljätoistavuotiaana kansalaisaktivisti. (s. 212, suom. AO.)

Ja lopuksi, ja ennen kaikkea, Hustvedt onnistuu esseensä lopussa artikuloimaan jotakin hyvin selkeää ja koskettavaa kirjoittamisen terapeuttisesta voimasta. Haavoittuneelle minälle on olemassa vastinparinsa, kirjoittava minä, joka on yhtä lailla itselleen tuntematon ja veitsen terällä, mutta samalla muuntumiskykyinen, dynaaminen, elävöityvä:

Pelkään kirjoittamista, myös, koska kirjoittaessa liikun aina kohti artikuloimatonta, sanomatonta. Paikkaa, jossa seinät eivät enää pidä. En tiedä mitä siellä on, mutta se kutsuu minua luokseen. Onko haavoittunut minä sama kuin kirjoittava minä? Onko kirjoittava minä vastaus haavoittuneelle minälle? Ehkä jälkimmäinen on lähempänä totuutta. Haava on staattinen, annettu. Kirjoittava minä on moninainen, elastinen ja se kiertää haavaa. Ajan kuluessa olen ymmärtänyt yhä selvemmin, että minun ei ole tarkoitus peittää tuota sanatonta, kipeää ydintä, että minun on taisteltava sitä pelkoa ja väkivaltaa vastaan, joka siellä myös on. Minun on kirjoitettava pelkoni. Kirjoittava minä on rauhaton ja etsivä ja se kuuntelee ääniä. Mistä ne tulevat, nämä kuiskuttelijat, jotka puhuvat minulle ennen kuin vaivun uneen? Henkilöhahmoni. Minä luon ne ja en luo niitä - niin kuin unieni henkilöt. Ne juttelevat, tappelevat, nauravat, huutavat ja itkevät. Olin hyvin nuori, kun kuulin ensimmäisen kerran tarinan Jeesuksesta manaamassa riivattua miestä. Jeesus puhuu demonille miehen sisällä ja kysyy hänen nimeään, ja sanat jotka tämä huutaa vastaukseksi sekä pelottivat että kiihottivat minua. Demoni sanoo: "Minun nimeni on Leegio". Se on minun nimeni myös. (s. 228, suom. AO.)

Lopuksi. Luen nettisivuilta vielä, että Hustvedtin uusin romaani, The Summer without Men, julkaistaan 2011. Se on ihan pian.

Stendhalin syndroomaa Pietarissa

Talvipalatsi, Eremitaasin sisäänkäynti. Asfalttiin maalatut ajoviivat pilaavat ikävästi tunnelmaa, mutta itse rakennus on komea.

Palasin eilen neljän päivän matkalta Pietariin, Pietarista.

En osannut kunnolla varautua Eremitaasin taidekokoelmien näkemiseen. Ilma oli tappavan kuuma ja turistiryhmät tunkivat huoneesta toiseen kovaäänisten oppaiden johdolla ja ottivat toisistaan kuvia. Tästä kaikesta huolimatta meinasin purskahtaa itkuun nähdessäni Van Goghin teoksen "Souvenir du jardin à Etten (Femmes d'Arles)" (1888). Se kuvaa kahta naista, jotka ovat juuri ikään kuin astumassa ulos maalauksen vasemmasta reunasta, kukkia ja päivänvarjoa kantaen. Taustalla, oikealla näkyy peltoaukeaa muistuttava mutta kuitenkin ranskalaiseksi puutarhaksi kääntyvä maisema, jonka alalaidassa yksinäinen nainen kumartuu kukkapenkin ylle.

"Souvenir du jardin à Etten" (1888)

Van Goghin maalaukset ovat niin kuuluisia, että niistä on helposti nähnyt kaikki tunnetuimmat. Lempiteokseni on Musée D'Orsayn "L'Arlésienne", josta on kopio myös Metropolitan Museumissa New Yorkissa. Tajuan nyt jälkikäteen ajattelevani, että vasemmanpuoleinen naisista "Puutarhan muisto" -teoksessa on tuo sama Arlesitar. "L'Arlésiennen" vetovoima liittyy ehdottomasti sen kirkkaan keltaiseen taustaan ja kontrastiin tummiin pukeutuneen, tummahiuksisen naisen kanssa. "Souvenir du jardin à Etten" on sitä vastoin täynnä eri värejä ja elementtejä. Ihmeellistä on se, miten nuo elementit ovat yhtaikaisesti sekä esittäviä että pelkkää koristeellista pintaa jatkuvassa liikkeessä. Teoksen perspektiivi on oudosti (mutta tutusti) vääristynyt: taka-alan puutarha nousee pystyyn ikään kuin naisten mielensisäiseksi maailmaksi. Kukkia poimiva nainen on liian lähellä etualan naisia ollakseen fyysisesti samassa todellisuudessa. Yhdessä kuvassa on kaksi eri maailmaa. Eron huomaa myös liikkeessä vasemmalta oikealle: taivas yhtyy puutarhan hiekkakäytävään ja toisen naisen kantamat kukat kukkapenkkiin, jota kumartunut nainen hoitaa. Van Goghille ei ole vertauskohtaa, mutten ole koskaan nähnyt häneltä teosta, joka yhtä vahvasti ennakoi tulevia nabeja ja heidän dekoratiivisia, yksiulotteisia pintojaan. Maailma on yhä esittävä, mutta jo hyvin hyvin kaukana niin realismista kuin impressionismistakin.

Toinen hätkähdyttävä teos oli Matissen "La conversation" (1908-1912), miehen ja naisen keskustelu avoimen ikkunan äärellä sinisenä aamuna.


"La conversation" (1908-1912)

Julia Kristevalle sininen on subjektiuden synnyn ja myös maailman synnyn väri: se on ensimmäinen, jonka ihmissilmä kehittyy näkemään, ja ensimmäinen, joka pimeyden väistyessä havaitaan. Ikkunasta avautuvan puutarhan maa on omenien peittämä ja puutarhan vihreä ja punainen asettuvat kontrastiin miehen ja naisen huoneen ja keskustelun sinisyyden kanssa. Teoksen elementit ovat länsimaisesta mytologiasta tuttuja: mies ja nainen, puutarha, puu, omenat. Aamuisen hetken ja sinisyyden tulkitsen aluksi jollekin uudelle, nimi "Keskustelu" viittaa kommunikaatioon, puheen syntyyn. Paratiisillinen puutarha jää toisaalle sivilisaation alkaessa.

Nämä ajatukset tulivat välähdyksessä, kun seisoin teoksen luona (luulen, että olen joskus lukenut osan niistä jostakin, mutten muista enää mistä). Eremitaasin nettisivujen tulkinta maalauksesta on vähän samankaltainen kuin omani, ja vähintään yhtä lennokas:

"Conversation", painted in the artist's country house in the summer of 1909, is one of the important works Matisse produced during the highly productive period 1908-1913. Only slightly smaller than "The Red Room", the images are simplified, minimalised.

The central figures of Matisse and his wife Amelie are schematic, while still retaining a portrait likeness. Most importantly, whilst depicting a moment in real life, Matisse "captures the truer and more profound meaning behind it, which serves the artist as a point of departure for a more consistent interpretation of reality," as he himself wrote in 1908.

We enter into the blue world of the "Conversation", sink deep into the atmosphere of colour. The blue colour does not represent solidity; this is not the colour of the carpet or the colour of the wall. Filling a large part of the paintign space, the blue bears the concept of space through the force of the associations it gives rise to. It is cold; it is emotional and significant; it excites us with its profundity. Submitting to the blue's dominance, the green becomes not only the colour of the meadow but a symbol of the earth, a symbol of Life, an image which is reinforced by the straight, strong trunk of "the tree of life".

In this ideal world of pure light-colour we find two figure-symbols embodying the two eternal sources of Life. In the contrast and mutual attraction of the straight lines (male) and the soft, emotional, lines curving (female) lies one of the mysteries of existence.


Eremitaasissa käyminen oli ehdottomasti hienointa - ja turisteinta - Pietarissa. Sunnuntaiaamuna museo oli tupaten täynnä espanjalaisia ja italialaisia turistiryhmiä, jono kiersi Talvipalatsin sisäpihaa. Pietarin kaduilla ryhmät katoavat eikä öisillä Nevan risteilyillä ulkomaalaisia juuri tapaa - siltojen aukeaminen on venäläisten hupia. Ihmiset kerääntyvät rantoihin ja laivoille juhlimaan, syömään, juomaan. Talvipalatsi saa toimia öisen veneilyn ja juhlinnan kulissina, kun sadat veneet täyttävät Nevan:

"Jos ei ole baroque - niin hällä väliä" ja muita Rooman aikakausia

Bernini, Pyhän Teresan hurmio Santa Maria della Vittoriassa

Santa Maria della Vittoria löytyi aivan yllättäen kävelymatkalla kohti keskustaa. Ulkopuolelta vaatimaton kirkko sisältää yhden barokin keskeisimmistä teoksista, Berninin Pyhän Teresan hurmion - teoksen, jota oikeastaan lähdin Roomaan katsomaan. Rooman kirkoissa voi tehdä yllättäviä löytöjä, ja kirkot löytyvät yllättävistä paikoista: liikenneruuhkien keskeltä, kapeiden kujien lomista.

Myöhemmin opin, että lähes kaikki koillisesta Piazza Venezialle kulkevat bussit ajavat Santa Maria della Vittorian ohi, Esquilinon ja Quirinalen kukkuloiden välistä. Kukkuloita on vain hankala mieltää kartalla; ne ovat talojen ja katujen peitossa, kooltaan vain muutamien kortteleiden kokoisia. Jostakin syystä Santa Maria della Vittoriaa ei myöskään nimetä kartoissa, vaikka olin kuvitellut, että Berninin mestariteosta säilyttävä kirkko olisi vähintään kolmen ensimmäisen joukossa Rooman top10 -listalla.



Forum Romanum vasemmalla, taustalla Vittorio Emmanuelen monumentti, kuva Colosseumilta kohti Piazza Veneziaa

Forum Romanum oli upea näky auringonlaskussa. Olin odottanut Colosseumin ympärille liikenneympyrää ja normaalia kaupunkimiljöötä (en muistanut Forum Romanumin olemassaoloa). Sain antiikkisia pylväsraunioita, eteläisiä ihmepuita ja sädehtivän laskevan auringon hohtavan valkoisen "antiikkirakennuksen" ympärille. Myöhemmin opin, että valkoinen palatsi hevosvaljakoineen on Italian kuningas Vittorio Emmanuel II:lle vasta sata vuotta sitten pystytetty.



Santa Maria in Trastevere, Trastevere

Kaiken antiikin ja barokin keskellä mietin useampaan otteeseen, missä keskiaikainen Rooma piileskelee - kunnes tajusin, että romaaninen keskiaika on eri asia kuin gotiikka, jota ei Rooman kaduilla juuri näe. Puhtaimmin romaanista keskiaikaa edustava kirkko löytyy Trasteverestä. Se jäi selvittämättä, miltä ajalta ja mistä Roomassa yleinen punatiilinen kellotorni periytyy. Kaupungin profiili muodostuu noista torneista.



Barokkisen St'Ignazion kirkon edustalla on soma pieni rokokooaukio. Pantheonin turistimassat vyöryvät sivukujia pitkin kohti Fontana di Treviä tai toiseen suuntaan kohti Piazza Navonaa. St'Ignazion kirkolla saa olla aivan rauhassa.


St'Ignazion frescot kuvaavat Ignatius Loyolan urotöitä. Trompe d'oeil-efekti: kirkko saa kupolin ja yhden kerroksen lisää. Barokissa elementit liikkuvat kohti taivaita.



Vittorio Emmanuel II:n 1911 valmistunut monumentti on valtava marmorinen kompleksi näköetäisyydellä Colosseumista ja Forum Romanumista. Se aiheuttaa hilpeyttä niin matkaoppaissa kuin myös (joissakin) turisteissa: "Rooman viimeinen keisari halusi myös itselleen muistomerkin." Täytyy kuitenkin myöntää, että auringonlaskun aikaan sen katolla olevat pronssiset valjakot näyttävät upeilta. Mutta uusklassismi erottuu kyllä ympäristöstä: se on uutta, naarmutonta, puhdasta ja valkeaa.

Muistiinpano: Loma Roomassa

Ennen matkaa oli pakko katsoa Loma Roomassa (1953): Audrey Hepburnin päivä karanneena prinsessana amerikkalaisen, Roomaan jämähtäneen lehtimiehen (Gregory Peck) opastamana.

Elokuvan tapahtumat olisi helppo rekonstruoida matkalla - Hepburn ja Peck liikkuvat kätevästi nähtävyydeltä toiselle. Seuraavassa kohtaukset ja paikat elokuvassa esitetyssä järjestyksessä:

1. Unilääkkeitä stressiinsä saanut, velvollisuuksiaan hetkeksi pakeneva prinsessa nukahtaa Forum Romanumille, mistä lehtimies Gregory Peck hänet löytää.

2. Toipuva prinsessa herää aamulla Via Marguttalla Gregory Peckin asunnosta.

3. Prinsessa lähtee tarkastelemaan elämää Espanjalaisilla portailla muutaman korttelin päässä, syö jäätelöä.

4. Hän käy Fontana di Trevillä kampaajalla ja leikkauttaa hiuksensa.

5-6. Lehtimies vie prinsessan katsomaan nähtävyyksiä. Juodaan shampanjaa Pantheonilla ja ajaetaan vespalla ympäri Colosseumia.

7. Prinsessa ja lehtimies käyvät kokeilemassa, jäävätkö kiinni huijauksistaan Totuuden suulla - Bocca della Verita:lla.

8. Tanssit St. Angelon sillalla - ja pieni uinti Tiber-joessa.

9. Paluu Via Marguttalle

Kaikki tämä on mahdollista tehdä yhdessä päivässä mutta kierros vaatii kyllä vespan tai jonkin muun kulkuvälineen jalkojen pelastajaksi - etenkin Bocca della Verita ja St. Angelon silta ovat muista paikoista sen verran kaukana. Ollapa prinsessa. Tai Audrey Hepburn!

(Mieli)kuvia Roomasta

Tiber, Gianicolon kukkulat, Pietarinkirkon kupoli auringon laskiessa

Tiber-joki hallitsee Roomaa eri tavalla kuin esimerkiksi Seine Pariisia, vaikka joet ja rannat muuten muistuttavat toisiaan. Rooma jakautuu selvästi itä- ja länsipuoleen: idässä on keskusta kuuluisine suihkulähteineen, espanjalaisine portaineen, liikenneympyröineen ja pääkatuineen; lännessä rauhallinen Vatikaani sekä sen eteläpuolella Gianicolon kukkula ja Trasteveren idylliset pienet kujat, joiden talojen seinissä kasvavat köynnökset.



Espanjalaiset portaat, Piazza di Spagna

Roomassa on kesäkuussa jo valtavan kuuma. Naisilla on tyylikkäät, värikkäät hellemekot ja korkeakorkoiset sandaalit. He kävelevät lujaa. Kaikki ovat ruskettuneita. Miehet eivät hikoile puvuissaan - lounaalla ehkä otetaan takit pois.


Barokkia. Berninin Fontana dei Quattro Fiumi (4. joen suihkulähde) (1651) Piazza Navonalla ja taustalla Borrominin Sant'Agnese in Agone (1652-1657)

Kirkkoja on joka puolella ja niitä on kahta tyyppiä: ulkopuolelta komeita mutta sisältä vaatimattomia ja ulkopuolelta vaatimattomia mutta sisältä täynnä aarteita. Antiikki ja barokki vuorottelevat kaupunkinäkymässä. Barokki on pröystäilyä ja silmänlumetta, antiikki eroosion syömää mutta suurta ja näkyvää. Etenkin öisin antiikin todellisuus herää eloon. Varjot kuuluvat raunioihin.

Forum Romanum Colosseumilta päin

Area Sacra

Liikennettä on paljon. Autot ajavat lujaa pääkatuja, kohti Colosseumia, ohi Forum Romanumin, ympäri Area Sacran, Caesarin murhapaikan ja Pietarinkirkon, jonne Pietari on ensimmäisenä paavina haudattu. Katu ylitetään menemällä autojen sekaan. Jokainen pysähtyy vuorollaan.


Colosseum auringon laskiessa

Kiveä on paljon, rauniota, heinät, unikot, muratti kasvavat ja kuihtuvat.

Forum Romanum Palatinumin kukkulalta

Iltaisin lämpö muuttuu leijuvaksi ja auringon kuuma paahde katoaa. Ihmiset syövät terasseilla antipastoja: mozzarellaa, oliiveja, ricottajuustoa, lämpimiä tomaatteja, munakoisoa ja kesäkurpitsaa, ilmakuivattua kinkkua, melonia. Sitten pastaa äyriäisillä ja kalaa friteerattuna sitruunaisen, öljyisen salaatin kanssa. Limoncelloa, amarettoa, tiramisua.

"Huomaan jo nyt tulevani Rooma-hulluksi"

Ensiksikin tekee Rooma itse voitavansa estääkseen työnteon. Päivä päivältä vetää se yhä enemmän puoleensa. Kaikki aikakaudet myllertävät yhtaikaa poloisen suomentajan aivokomeroissa. Huomaan jo nyt tulevani Rooma-hulluksi niin kuin niin monet tuhannet ennen minua ovat tulleet. (Eino Leino, 1909, teoksessa Rooma - kirjailijan kaupunki.)

Eino Leino vietti noin sata vuotta sitten pitkän aikaa Roomassa suomentaessaan Danten Jumalaista näytelmää. Leino näyttää rakastuneen kaupunkiin: sen historian kerrostumiin, ilmastoon, ihmisten muodostamaan ilman piiriin.

Itse lähden ensimmäistä kertaa huomenaamulla. Tuntuu siltä, että menen täsmälleen samalla innolla kuin nuo kirjailijat lähes sata vuotta sitten: Leino, Elina Vaara, Mika Waltari...

Maailma oli joillekin avoinna jo silloin: suurkaupungit elämän henkireikiä, taiteen ja kirjallisuuden koteja, outoja paikkoja joissa koko maailma - sen menneisyys ja tulevaisuus - on läsnä. Rooma ennen kaikkea... ja tietenkin Pariisi (kun miettii vaikka Juhani Ahoa ja Yksin -romaania). Euroopan suuret kaupungit, ajattomat, kerrostuneet, elävät, merkityksineen ikuiset.

Näkymätön

Luin Paul Austerin uusimman teoksen Invisible (2009, sen suomennos Näkymätön julkaistaan tänä syksynä) reilussa vuorokaudessa, uppoutuen niin kuin kesälomalla voi tehdä.

Austerin tapaan tarina sisältää jälleen toisen tarinan. Teoksessa puhutaan kirjoittamisesta - ja tekstin suhteesta todellisuuteen. Todellinen ja kuviteltu, kirjoitettu, sekoittuvat toisiinsa ja on vaikea erottaa kumpi on kumpaa. Sisäkkäistarinan (kuten myös kehyksen) väitetään olevan faktaa: ainoastaan nimet ja paikat on kirjan kirjoittajan mukaan muutettu.

Kehyskertomuksessa Brooklynissä asuva kirjailijahahmo (tällä kertaa nimeltään James Freeman) saa, Austerille tyypillisesti, käsiinsä keskeneräisen käsikirjoituksen. Tuo käsikirjoitus ja sen sisältämä tarina puolestaan on erään Adam Walkerin, James Freemanin kauan sitten kadonneen opiskelutoverin, nuoruusmuisto ajalta jolloin Walker haaveili kirjailijan ammatista Columbia Universityn toisen vuoden kirjallisuudenopiskelijana. Freeman ja lukija pääsevät seuraamaan teosta nimeltä 1967 ja osia "Kevät", "Kesä" ja "Syksy". Kaksi ensimmäistä osaa sijoittuvat New Yorkiin, kolmas Pariisiin.

Invisible muistuttaa monessa suhteessa Austerin Leviathania (1992) ja toistaa myös Moon Palacen (1989) teemoja (sekä New Yorkin miljöötä): James Freemanin kehystävää kertomusta ajaa eteenpäin velvoite rekonstruoida ja julkaista vanhan ystävän traaginen tarina. Tragedia puolestaan kumpuaa jälleen halun ja reaalisen maailman välisestä ristiriidasta, mm. kolmiodraamasta, jonka henkilöhahmoksi Adam Walker ajautuu, sekä sen seurauksista. Syvimmällä tasolla kyse on uskon menettämisestä omaan itseen. Kuka minä olen? on kysymys, joka polttaa nuorta Adam Walkeria.

Walkerin tarina todistaa, ehkä kipeämmin kuin yksikään Austerin aiemmista kertomuksista, miten sattuma voi kääntää koko elämän suunnan. Walker päätyy toimimaan omaa arvomaailmaansa vastaan, kun hänen ihailemansa mies, kolmiodraaman kolmas osapuoli, puukottaa tummaihoisen pojan, illan päätteeksi, pimeällä kujalla New Yorkissa, eikä hän kykene estämään tapahtumaa tai löytämään sille hyvitystä. Itseinho ja pettymys syövät sisuksen minuudelta ja vähitellen koko omien tekojen, motiivien ja halujen todellisuus muuntuu käsittämättömäksi.

Romaanin nykyhetkessä Walker yrittää Freemanin avulla kirjoittaa itseään ehjäksi - rekonstruoida vuoden 1967 tapahtumat ja siten voittaa takaisin palasen menetettyä minuutta. Kertojahahmo Freeman huomauttaa kuitenkin itsen katoavan myös kertomisen aktissa: By writing about myself in the first person, I had smothered myself and made myself invisible, had made it impossible for me to find the thing I was looking for. I needed to separate myself from myself. (p. 115.) Freemanin neuvojen avulla Walker päätyy kirjoittamaan tarinansa kolmessa eri persoonassa - tässä syy, miksi teosta on markkinoitu "kolmen kertojan" romaanina.

Otsikko "Invisible" viittaa menetetyn minuuden lisäksi myös näkymättömään todellisuuteen: potentiaalien maailmaan, joka elää vain mielikuvituksessa eikä ehkä koskaan muutu fyysisiksi tapahtumiksi. Walkerin kertomus on myös täynnä näkymättömiä tarinoita: asioita, joita ei koskaan tapahtunut tai jotka tapahtuivat ainoastaan hänen sisäisessä maailmassa.

When does the idea revolving in both of your minds manifest itself as action in physical world? (p. 143.), Walker kysyy. Millainen on se hetki, jolloin ajatus manifestoituu fyysiseksi toiminnaksi? Aavistus muuntuu teoiksi, halu kosketukseksi. Kysymyksen voi kuitenkin esittää myös toisin päin: millainen on se hetki, jolloin fyysinen toiminta lakkaa ja jäljelle jää vain sisäinen todellisuus, toiveet, halu? Romaanin lopullinen mysteeri koskee tapahtuneen ja kuvitellun välistä eroa. Kuten Freeman huomaa: Little by little his descriptions begin to have less to do with the physical world than with inner states. (p. 236.) Teksti erkanee maailmasta, ja lopulta sisäinen todellisuus osoittautuu todellisimmaksi, tunteineen, kuvitelmineen, potentiaaleineen.

Romaanin lopussa epäonnistunut sovitusyritys kulminoituu karkoitukseen Pariisista. Kohtalo symboloi kokonaisen maailman sulkeutumista Walkerin edestä, yhden potentiaalisen minuuden ja elämänkulun katoamista. Austerin tragediat ovat ihmisen mittaisia: niistä voidaan nousta ylös ja jatkaa elämää. Hintana on vain muutos, reinkarnaation seuraus on toinen ihminen.

***

Luin innolla Walkerin kuvausta Pariisin syksystä 1967. Nauratti huomatessa, että rue André Mazet'lla oli jo tuolloin opiskelijaruokala - ja vielä enemmän, kun kertoja Freeman tekee täsmälleen saman havainnon romaanin lopussa, jäljittäessään Walkerin jalanjälkiä 40 vuotta myöhemmin. Ilmeisesti sekä minä että Paul Auster olimme kaupungissa vuonna 2007. Samalla pikkukadulla St.Germainin ja Seinen välissä on jazzbaari Tennesee, jossa kävin usein. Se on edullisempi kuin muut noiden korttelien ja niitä halkovien Rue St. André des Arts:n ja Rue Bucin paikat. Ehkä siksi, että se on vähän vaikea löytää. Jään odottamaan Austerin seuraavaa paluuta Pariisiin.

"Ei fiktiota"

Ja tulihan se kesä! Koti aukenee taas puistoon ja kaikkialla on ihmisiä nauttimassa auringosta. Puiden lehdet vasta hiirenkorvilla mutta lämpötila hellelukemissa. Helatorstain lomien ja viikonlopun aikana ehdin Väinämöisen kentän kallioille, Taivallahden rantaan, Hesperian puistoon, Esplanadille ja Kaisaniemeenkin ihailemaan aurinkoa ja lukemaan.

Sain loppuun pitkään kesken olleen Haruki Murakamin omaelämäkerrallisen What I Talk When I Talk About Running -juoksuromaanin (2008) ja mietin tällaisten elämänkuvausten vetoa. Murakamin pientä teosta on ylistetty. Se on "inspiroiva" ja "hurmaava" tarina kirjoittamisesta ja maratooneista, omakohtainen, avoin ja kepeä - kurkistus kirjailija Murakamin elämään pitkänmatkanjuoksijana. Jostain syystä en saanut teoksesta paljoa irti (siksi se oli jäänyt keskenkin), mutta ymmärrän elämäkerrallisen tekstin kiehtovuuden: miten kirjailija hahmottaa omaa elämäänsä tarinana, faktan ja fiktion välimailla.

Hesarissa oli sunnuntaina (16.5.) Teemu Ikosen artikkeli amerikkalaisen kirjailijan David Shieldsin kirjallisuusnäkemyksistä ja faktan ja fiktion välissä hahmottuvasta ei-fiktion (nonfiction) lajista (tai ehkä pikemminkin kirjallisuudensuuntauksesta). Shieldsin manifesti Reality Hunger (2010) julistaa, että 1800-luvulla syntynyt fiktiivinen juoniromaani on katkaissut kirjallisuuden yhteyden sosiaaliseen todellisuuteen - ja että tarvitaan ei-fiktiota kirjallisuuden todellisuussuhteen rakentajaksi. Tarvitaan dokumentaarisuutta, muistelmia, päiväkirjoja, kirjeitä, esseitä - ei tiiviiksi kudelmiksi punoutuvia juonia ja ennalta lukittuja loppuja. Ikonen puolestaan esittää, että Shieldsin manifesti ja siinä kuvaillut ei-fiktiot voivat tarjota yhden vastauksen kysymykseen kirjallisuudesta postmodernin jälkeen.

Fakta-ainesten sekoittuminen osaksi kaunokirjallista tekstiä, metafiktio ja esimerkiksi autofiktion lajit toki kuuluvat olennaisesti myös postmoderniin kirjallisuuteen. Todellisuudesta ammentava, faktan ja fiktion rajat haastava kaunokirjallisuus lisääntyy kuitenkin jatkuvasti ja käy yhä mielenkiintoisemmaksi.

Hyvä esimerkki on tällä hetkellä lukemani Hannu Mäkelän Elävät ja kuolleet (2008), joka käynnistyy tutkimusmatkana Mäkelän helsinkiläisiä rikospaikkoja esittelevästä näyttelystä löytämään valokuvaan, joka kuvaa murhapaikkaa Fleminginkatu 4:ssä vuodelta 1928. Teoksen toisessa osassa kuvitellaan, mitä olisi saattanut tapahtua. Keitä kuvan esittämät ihmiset olivat, mikä johti veritekoon? Syntyy traaginen tarina sekatyömies Yrjöstä ja kutojatar Matildasta. Tämän jälkeen kuvaa katsotaan vielä tarkemmin ja neljännessä ja viidennessä osassa Mäkelä vertaa kuvan perustalta rakentamaansa kuvitteellista tarinaa vähä vähältä erilaisista arkistolähteistä ja tutkimuksista kokoamaansa mahdolliseen todellisuuteen: "Mitä todella tapahtui?". Fiktiona alkanut teos kääntyy tutkimusretkeksi 1920-luvun Helsinkiin ja selvitykseksi rikoksesta ja siihen liittyneistä ihmisistä. Eletty todellisuus ja fiktio kietoutuvat yhteen. Ja olennaista on myös, ettei mitään tyhjentävää selitystä tai ratkaisua koskaan löydy, ei elämälle eikä tarinalle:

Olen lähtenyt kuvasta ja päätynyt sanoihin. Viimeisen lauseen jälkeen seuraa hiljaisuus. Loppu on myös katoamista. Ja siitä saattaa kuitenkin nousta uusi alku, kun joku toinen jatkaa siitä, mihin edellinen päätti matkan. --- Pyhäinpäivän kynttilät palavat haudoilla ja niillä muistetaan kuolleita. Elävät muistavat heitä ja onhan niin, että kuolleet elävät juuri niin kauan kuin yksikin ihminen heitä ajattelee. Ehkä Matilda L. ja Yrjö M. ovat hetkeksi heränneet eloon ja ihmetelleet oloaan pitkän puuduttavan unen ja kauan kestäneen hiljaisuuden jälkeen. (Mäkelä 2008, 269.)

Kesälukemisia

Sään puolesta näyttää siltä, että talvi on tulossa. Tekee kuitenkin jo mieli tutkia, mitä lukisi kesällä.

Aloitin toissapäivänä, muutaman vuoden pohdinnan jälkeen, Steven Hallin Haitekstin, jonka postmoderneista kokeiluista on annettu kovin ristiriitaisia arvioita. Ensimmäisten lukujen perusteella romaani vaikuttaa kuitenkin oikein loistavalta rantalukemiselta: älyllistä, ajateltua mutta nopeasti etenevää ja sopivan koukuttavaa, outoa.

Viime vuonna luin puistossa auringon paisteessa Philip Rothia, Paul Austeria ja Dashiel Hammettia. Nytkin hyllyyn on varattu Austerin Moon Palace ja lisäksi tällä kertaa Don DeLillon Americana. Mutta tasapainon vuoksi taidan tänä vuonna korvata Hammetin Agatha Christiellä: hyllyssä odottaa "1940's kokoelma", neljä dekkaria, joissa ei ole Marplea eikä Poirot'a (joukossa toivon mukaan joku lapsuuden lempiteoksista, joiden nimiä en enää muista).

Hyllyssä odottavat valmiina myös Mary Douglasin Puhtaus ja vaara ja Bracha Ettingerin Yhdessätuotanto. (Viime vuonna luin mm. Blanchot'n Tunnustamattoman yhteisön, nyt siis naisajattelijoita.) Etsinnän alla ovat Siri Hustvedtin taide-esseet, A Plea for Eros tai Mysteries of the Rectangle.

Kotimaisista olisi kiva lukea vihdoin Helena Sinervon Tykistönkadun päiväperho, Pirkko Saision Kohtuuttomuus ja miksei myös joku Saision vanhempi lukematon.

Lisäksi ehkä vähän Yazmine Rezaa, Jeanette Wintersonia, Carol Shieldsia.

Ja Jean Rhysia rannalle ehdottomasti!

Ja vielä viimeisinä kaikkien suosittelemat Haruki Murakamin Kafka rannalla ja Joyce Carol Oatesin Haudankaivajan tytär - tai sitten jotakin ranskalaista uutta? Tule jo kesä!

Karen Blixen ja Candice Breitzin tarina nimeltä "Her"

Ihana lukea kirjaa, jossa luetaan toista kirjaa, ja tunnistaa alkuperä välittömästi:

Minulla oli Afrikassa maatila Ngong-vuoren juurella.

Täytyy olla kesä tulossa, kun tekee mieli lukea Karen Blixeniä. (Ratsastaa, ampua jousella ja puhua totta...) Itse sitaattiin törmäsin Michael Cunninghamin Samaa sukua -romaanissa. Ja Blixen on läsnä nyt muutenkin.

Kävin viime viikolla EMMAssa, missä on meneillään eteläafrikkalaisen valokuva- ja videotaiteilija Candice Breitzin näyttely. Videoteos Her, 1978-2008 koostuu Meryl Streepin 28. eri roolista kolmenkymmenen vuoden ajalta. Monikanavaisessa teoksessa eri elokuvien hahmot muodostavat dialogeja elokuvien ja samalla elämän perustavista kysymyksistä: parisuhteesta, naisen asemasta, mahdollisuuksista. Yksi hahmoista on tietenkin Streepin Karen Blixen Out of Africa:ssa, jonka mieleenpainuvimpia kohtauksia on se, jossa Blixen huutaa Denys Finch Hattonille (Robert Redford): Why is your freedom more important than mine?

(Turn your mournful dity/ to a merry measure/ I shall never come for pity/ I shall come for pleasure, siteeraa Blixen Percy Bysshe Shelleytä. Denys tulee ja menee.)

Breitzin teoksessa Blixenin hahmo irrotetaan niin oman elämänsä kuin elokuvankin kontekstista ja tulee osaksi aivan uutta kokonaisuutta. Tämä uusi on Breitzin fragmenteista koostama, pelkän naishahmon ja muutaman repliikin säilyttävä, mutta joka yhä kuitenkin kantaa yhteyttä alkuperäänsä (niin tunnistettavia tietyt tulkinnat, puvustukset, kampaukset ovat). On vaikea ajatella Karen Blixeniä ilman Meryl Streepin aksenttia, ja jopa osana jotakin aivan muuta vanha tarina herää henkiin.

Siinä missä Jack Nicholsonin rooleista koostuva teos Him, 1968-2008 tuntui toisteliaalta, oli Her vangitseva. Teoksessa dialogia käyvät hahmot ovat yksi toisensa jälkeen kaltaisia ja erilaisia, kaikki kertovat osin samaa tarinaa naisen elämästä, saman näyttelijän tulkitsemina mutta samalla Streep ja kontekstit muuttuvat kaiken aikaa. Roolihenkilö vaihtuu toiseen ja mielessä taustalla muistuvat elokuvat synnyttävät uusia merkityksiä Breitzin kertomalle, hyvin yksilinjaisellekin tarinalle, jossa nainen rakastuu, pohtii naimisiinmenoa, lasten saamista, tasapainoilee ihmissuhteissaan oman vapautensa, uran ja perhesuhteiden välillä.

Mietin, mistä saisin äkkiä Out of African, Kramer vs. Kramerin, Ranskalaisen luutnantin naisen, Sophien valinnan, Falling in Loven, Tunnit, Hiljaiset sillat, Sen mikä on totta, Death Becomes Her:n, Silkwoodin ja Heartburnin jne. ja menisin katsomaan Breitzin kollaasin uudelleen ennen kuin näyttely 6.6. päättyy, aina uudenlaisin silmin.

Keskeneräiset. Muistiinpanoja tiloista. Cunninghamin kodittomuus ja Bachelardin turvalliset tilat

Sillä talo on meidän maailmankolkkamme. Kuten monesti on todettu, se on ensimmäinen kaikkeutemme. Se on todellakin kosmos sanan täydessä merkityksessä. (Gaston Bachelard: Tilan poetiikka 2003, 75)

Bachelard puhuu eletyistä tiloista ja niiden syvästä merkityksestä olemiselle niin painokkaasti, että häntä luettuaan kaikkea kaunokirjallisuutta alkaa lukea kuvauksina maailmassa asumisesta.

On osoitettava, että talo on yksi suurimmista ihmisen ajatuksia, muistoja ja unia yhteen kokoavista voimista. (Bachelard 2003, 79.)

Tila varastoi tiivistynyttä aikaa tuhansiin hunajakennoihinsa. Tämä on tilan tehtävä. (s. 82.)

Talo on tila jolla on poeettinen perusta, ja kosketamme sitä kenties enemmän runojen kuin muistojen kautta. (s. 79.)

Michael Cunninghamin Samaa sukua (1995/2003) on tarina erilaisista kodeista, mutta toisin kuin Bachelardilla, ne kertovat useimmin perustavasta turvattomuudesta. Romaani alkaa kertomuksella nuoren naisen haaveista New Yorkissa, ja pettymyksestä ja epävarmuudesta. Maailma oli suuri ja avara, mutta loppujen lopuksi liian näännyttävä kenenkään asuttavaksi. (Cunningham 2003, 43.) Bachelard linkittää tämän turvattomuuden aikuisuuteen (ja myös Cunninghamin kuvaus on kuvaus aikuiseksi kasvamisesta): [A]ikuisuus on riistänyt meiltä ensimmäisen omaisuutemme; se on höllentänyt ihmisen siteitä kosmokseen siinä määrin, ettei hänen alkuperäistä kiinnittymistään siihen enää aisti talon kaikkeudessa. (Bachelard 2003, 76.)

Mutta, Bachelardin mukaan, maailman suuruus, avaruus ja näännyttävyys voidaan voittaa talon tarjoamassa turvassa: Talo auttaa meitä sanomaan kaikelle ja kaikkea vastaan: olen maailman asukas maailmasta huolimatta. (Bachelard 2003, 147.)

Cunninghamin tarinan alkuasetelma kuintekin paljastaa, että tällaista turvaa ei ole näkyvillä. Mary menee naimisiin kreikkalaissyntyisen Constantinen kanssa ja he saavat yhdessä kolme lasta. Constantinelle käy hyvin ja hän rikastuu vähitellen nimenomaan, ja paradoksaalisesti, taloja rakentamalla. Jo varhain perheen tytär kuitenkin huomaa, ettei heidän kotinsa ole sellainen kuin pitäisi. Vanhemmat ovat haaveilleet "amerikkalaisuudesta" ja yllättävä vaurastuminen tarjoaa ne aineelliset puitteet, jotka mahdollistavat haaveen tulla sellaiseksi perheeksi, jota mainoskuvat esittelevät: Muutettuaan tähän kaupunkiin Susanille oli valjennut asia, jota kukaan muu perheessä ei tiennyt. Hänelle oli valjennut, että heidän talonsa oli epäaito. Ruusukankailla verhoillut sohvat ja tuolit, kastanjanruskeina kiiltelevät pöytälevyt ja lamppujen pronssivälke - kaikki kalusteet olivat jäljitelmiä. Ne olivat upouusia ja tuoksahtivat kemikaaleilta. Vain Susan oli käynyt aidoissa taloissa. (s. 78.) ; Talon, jollaisia Susanin isä rakensi, talon, joka oli tehty lankanauloilla valepuusta. (s. 173.)

***

Zoe nyökkäsi. "Minä haluan myös kukkia. Voidaanko me kasvattaa tässä kukkia?" Puutarhaan voisi tulla takaisin. Puutarha muistaisi hänet. (s. 147.)

Menetettyä tilaa ei Bachelardin mukaan ole olemassakaan.

Vaikka ullakkoa ei enää olisi, vaikka ullakkohuone olisi menetetty, vaikka nuo tilat olisi ikuisiksi ajoiksi pyyhitty nykyhetkestä eikä tulevaisuus sisältäisi lupauksia niiden jälleennäkemisestä, se että on joskus rakastanut tiettyä ullakkoa tai asunut ullakkohuoneessa, ei katoa koskaan. (s. 85.)

Ensimmäinen talo on uneksimisen kannalta ratkaiseva talo, ja sen on pysyttävä hämärän peitossa. Se nousee syvältä kirjallisuudesta, toisin sanoen runoudesta --- (s. 90.)

Muistojen tuolla puolen syntymäkotion ruumiillisesti kirjoittunut meihin. (s. 93.)

Runouden suuri tehtävä on antaa meille takaisin uneksinnan tilanteet. Synnyinkoti on enemmän kuin asuinrakennus, se on ruumis, jossa uneksinta asuu. (s. 94.)

Pariisissa ei ole taloja. Suurkaupungin asukkaat asuvat päällekäin kasatuissa laatikoissa. --- Paitsi että suurkaupungin taloista puuttuvat pystysuoruuden kotoisuusarvot, niistä puuttuu kosmisuus. (s. 114-115.)

Eletty talo ei ole eloton laatikko. Asuttu tila ylittää geometrisen tilan. (s. 148.)

Muistiinpanoja Bachelardin Tilan poetiikasta

Runot ilmentävät voimia, jotka eivät ole osa tiedon kiertokulkua.

- Gaston Bachelard

Pääsin lähes oikeina opiskeluina, ei minään korviketoimintoina lukemaan Bachelardin Tilan poetiikkaa (1957/2003), tutkimusta asuttujen tilojen poeettisista kuvista.

Bachelard tutkii ennen kaikkea onnellisen tilan kuvia, jotka hänen mukaansa "kantavat uuden olemisen merkkiä" (s. 55.). Tällaisia onnen kuvia ovat usein asumiseen liittyvät runokuvat (talot, pesät, sopet, joiden analyysista Bachelardin teos koostuu), mutta taustalla häilyy myös laajempi missio: Bachelardille poeettiset kuvat ja niiden kantama (uusi) oleminen on olennaisesti hyvää oloa. "Tämä uusi oleminen on onnellinen ihminen" (mp.).

Innostuin ajatuksesta, että runokuvat ovat tiloja, jotka herättävät henkiin alkuperäisen suhteen maailmaan. Kuva on ennen ajattelua (s. 38.); Poeettinen kuva on äärimmäisen vastuuton psyykkinen tapahtuma (s. 51); Poeettisessa kuvassa sielu lausuu läsnäolonsa (s. 41).

Innostuin myös siitä, että mitään alkuperäistä suhdetta ei siltikään ole olemassa: Esitän yleisenä teesinä, että kaikki mikä ihmisessä on erityisesti inhimillistä on logosta. Pohdinnalla ei ole pääsyä alueelle, joka edeltäisi kieltä. (s. 44.)

Bachelard on kuin Derrida ennen Derridaa: vielä "oikeutettu" puhumaan alkuperistä ja kokemuksen taustalle häilyvistä "arkkityypeistä" ja "arkkityyppisistä kuvista" (jotka Bachelardin mukaan syntyvät lapsuuden kokemuksissa ennen käsitteellistä ajattelua) ilman kolkutusta, että "ei ulkopuolelle pääse". Ja silti Bachelard muistaa huomauttaa:

Kun jatkossa tulen puhumaan uuden runokuvan suhteesta tiedostamattoman syvyyksissä uinuvaan arkkityyppiin, minun on tehtävä ymmärrettäväksi, ettei suo suhde ole varsinaisesti kausaalinen. Poeettinen kuva ei ole alisteinen millekään sysäykselle. Se ei ole menneisyyden kaiku. Pikemminkin toisinpäin: esiin räjähtävä kuva herättää kaukaisen menneisyyden kaikuja, eikä ole nähtävissä, missä syvyydessä nämä kaiut kimpoilevat ja sammuvat. Poeettinen kuva on uusi ja aktiivinen ja tällaisena sillä on oma oleminen, oma dynamismi. (s. 33.)

Poeettinen kuva on yhtaikaisesti uusi ja arkkityyppinen. Siihen on suhtauduttava toiseen tapaan (kuin objektivoivalla tai hallinnoivalla asenteella):

Runojen lukijalta vaaditaan, ettei hän ota kuvaa objektina ja vielä vähemmän objektin korvikkeena - sen sijaan hänen on kyettävä käsittämään sen erityinen todellisuus. (s. 37.)

Bachelard kritisoi psykoanalyysia, joka tekee runokuvista "oireita". Todellisuudessa kuva on aina uusi ja omansa, ei objekti, ei seurausta jostakin (traumasta):

Metodinsa ajamana psykoanalyytikko väistämättä älyllistää kuvan. Hän ymmärtää kuvan syvemmin kuin psykologi. Mutta siinä vika onkin: hän "ymmärtää" kuvan. Psykoanalyytikolle poeettisella kuvalla on aina konteksti. Tulkitessaan kuvan hän kääntää sen toiselle kielelle, joka ei ole poeettisen logoksen kieli. (s. 44-45.)

Poeettisen kuvan kohtaamisen hetkellä jotakin outoa tapahtuu:

Poeettinen kuva, logoksen tapahtuma, uudistaa meitä henkilökohtaisesti. Emme enää käsitä sitä "objektina". Tunnemme, kuinka kriitikon "objektiivinen" asenne tukahduttaa "kajahtelun", kaihtaa periaatteellisesti sitä syvyyttä, josta alkukantaisen poeettisen ilmiön on lähdettävä liikkeelle. (s. 44.)

Päädytään kielellisen olemisen synnyinseuduille, subjektin hajoamisen ja rakentumisen maille. Avainsanana on kajahtelu - lumoutuminen, haltioituminen (mistä myös Blanchot on puhunut) - , joka on enemmän kuin pelkkää vastakaikua. Kajahtelussa subjektin ja objektin rajat sekoittuvat:

Vastakaiku on runon kuulemista, kajahtelu sen sanomista, omaksi ottamista. Kajahtelu saa aikaan käänteen olemisessa. Tuntuu kuin runoilijan oleminen olisi meidän olemistamme. --- Runo ottaa meidät kokonaan valtaansa. (s. 42.)

Kyse on "erilaisesta sublimaatiosta". Bachelardille puhdas sublimaatio on sublimaatiota, joka ei sublimoi mitään: "se on vapaata intohimojen painolastista tai halujen paineesta" - mitään halua tai menetystä ei muuteta toisenlaiseksi tai "hyvitetä" (s. 54-55). Runokuvalla ei ole psykologista tai psykoanalyyttista merkitystä, tässä mielessä ne ovat "turhia". Sillä on kuitenkin, ja ainoastaan, poeettinen merkitys.

Autonomisuus, poeettisessa merkityksessä pitäytyminen, ei kuitenkaan merkitse poeettisen irtaantumista maailmasta, sillä myös (ja ennen kaikkea) onnellinen ihminen syntyy Bachelardin mukaan poeettisen kuvittelun kautta:

Ehdotan, että kuvittelua pidettäisiin --- yhtenä ihmisluonnon tärkeimmistä voimista. --- Elävillä toimillaan kuvittelu irrottaa meidät sekä menneisyydestä että todellisuudesta. Se avautuu kohti tulevaa. (s. 63.)

Todellisella hyvällä ololla on menneisyys. (s. 77.)

Ennen kuin ihminen on "heitetty maailmaan", kuten nopeat metafyysikot opettavat, hänet on laskettu talon kehtoon. (s. 80.)

Bachelard löytää tutkimistaan onnellisen tilan kuvista mahdollisuuden onnelliselle olemiselle: uudelle ihmiselle, joka on poeettisten tilojen kautta yhteydessä alkuperäänsä - esivaiheeseen "jossa oleminen on hyvää oloa" (s. 80) - ja joka näin löytää voimia suuntautua kohti tulevaa.

Kuten Tilan poetiikan suomentaja Tarja Roinila esipuheessaan kirjoittaa: "Runoudella on voima tehdä maailmasta ihmiselle koti." (s. 18.)

Budapestin kevät

Palasin viime viikolla muutaman päivän matkalta Budapestistä.

Taidemuseossa Városligetin puiston reunassa (kuvan Sankareiden aukion länsilaidalla) oli esillä Pietarin Pushkin-museon ranskalaisen modernismin kokoelma. Totesin, että joskus voi matkustaa Budapestiin päästäkseen Pietariin päästäkseen Pariisiin.

On helppo arvostaa pieniä kokonaisuuksia (pieniä museoita, pieniä kokoelmia). Niiden antina on ennennäkemättömyys: teoksia, joita ei ole kirjoissa eikä julisteissa, New Yorkin, Lontoon, Pariisin suurissa nähtävyyksissä.

Budapestin Taidemuseon oma vuosisadanvaihteen kokoelma oli järjestetty temaattisesti niin, että muut eurooppalaiset taiteilijat pääsevät keskustelemaan ranskalaisten mestareiden kanssa: Juho Rissanen, Akseli Gallén-Kallela ja Pekka Halonen. Hymyilytti. Voi matkustaa Budapestiin myös päästäkseen Helsinkiin...





Eilen katsoin valokuvia. Muistamisen välineitä: mitä enemmän, sen parempi. Kuvien vilinä ei ole koskaan väsyttänyt, aina ei tarvitse katsoa tarkkaan. Siksikin on tärkeä nähdä yksityiskohtia jälkikäteen: aina jotakin jää huomaamatta.

Perjantaina oli helle. Tonavan rannasta kohoavalla Gellértinvuorella unohdin (noin vain) kiivetä ylös saakka (eli jalustalle asti) katsomaan palmunlehvää kantavaa vapauden monumenttia. Kaksi päivää myöhemmin Szobor-puistossa ("Memento Parkissa", puistossa, jonne sosialismin ajan julkisia veistoksia on siirretty) olisin kohdannut teoskokonaisuudesta irrotetun neuvostosotilaan, jos olisin tiennyt mikä veistoksista se oli. Nyt on olemassa kuva ja arvaus.



Lauantaina käytiin maata kiduttaneiden hallintokoneistojen entiseen päämajaan rakennetussa Terror hazá:ssa, joka esittelee Unkarin lähihistoriaa, nuoliristi-kansallissosialistien ja kommunistien terroria, mm. pääministeri Imre Nagyn uhrautumista vuoden -56 kansannousun aikana. Museo oli huolella suunniteltu, upea kokonaisuus. Koululaisryhmien suosiossa, mutta tärkeä kaikkien nähdä.





Sunnuntaina unkarilaiset äänestivät itselleen oikeistohallinnon, äänestyspaikoille oli pitkät jonot. Kärsimystä on edelleen, talouskriisejä ja Suomessa luin, että esimerkiksi mustalaisten syrjintä on laman myötä alati rankempaa. Kaunis, monumentaalinen Budapest, raskas elämä, köyhyyttä. Kipeitä ristiriitoja.



Maanantaina aloin oppia kielen rytmin ja konsonanttien pehmeyden matkustaessani vesisateessa metrolla ympäri kaupunkia. Perjantain auringosta maanantain sateeseen. Helsingissä sään vaihtelun huomaa vähemmän: herää eräänä aamuna, ja huomaa, että kevät on jo pitkällä. Lumikasat sulavat kaupungin jättömailla.

Esitystalous

Juha Jokelan Esitystalouden (Espoon kaupunginteatterissa) oivallus on kääntää ympäri sosiaalisen draaman kulisseja. Se ottaa satiirinsa kohteeksi yhteiskunnan, jossa jatkuva esiintyminen on sosiaalisen statuksen ehto sekä yksilöt, jotka tuottavat olemistaan julkisuuden kautta: ammatillisia rooleja, poliittista, taloudellista, intellektuaalista statusta.

Ajattelin näytelmän nähtyäni, yöllä unen rajamailla, että päiväkodeissa ja ala-asteilla rakennetaan vielä ihan oikeita esityksiä juhlapyhiä ja lukuvuoden päättäjäisiä varten. Jossakin kohtaa tämä "aito" käsikirjoittaminen, ohjaaminen ja näytteleminen loppuu (useimpien kohdalla). Siirrytään "esitystalouden" piiriin: lööpit, artikkelit, dokumentit, tosi-tv, väitöskirjat, mainokset, kampanjat, blogit... Esitystaloudessa kaikki "aikuiset hankkeet" kaupasta tieteelliseen tutkimukseen ja taiteesta politiikkaan saavat osansa.

Näytelmän "pahiksen", konsultti Rami Niittymaan (Tommi Korpela) mukaan "kaikki vuorovaikutus on esiintymistä". Näytelmä lähtee käyntiin hänen seminaarillaan (jonka yleisöä näytelmän yleisö on), jossa osallistujille opetetaan kovaan hintaan tuottavan esiintymisen alkeita.

Yhteiskunnallista draamaa näytellään Esitystaloudessa seminaarilavojen lisäksi iltapäivälehtien lööpeissä, mielipidekirjoituksissa, televisiodokumenteissä ja puoluekokouksissa. Yleisö saa olla siinä roolissa, missä se on tottunut olemaan: katsojina, draaman todistajina. Näyttelijät ovat draaman tekijöitä mutta myös sen uhreja.

Esittämisen surrealistiset ja leikilliset puolet pääsevät esiin screeneillä: yhtäkkiä katsojat huomaavat sosiaalipornon sijaan tuijottavansa vastasyntyneitä kaljurottia vikisemässä häkissä, Martti Suosaloa ajelemassa kolmipyöräisellä Tapiolan katoilla, hassua suomileffajäljitelmää... Päiväkotien näytelmissä ero toden ja fiktion välillä on vielä selvä ja draaman funktiona on leikki. Yhteiskunnallisessa draamassa nämä rajat hämärtyvät - ja Esitystalous yrittänee palauttaa draaman takaisin imaginaarisille juurilleen.

Sekin tulee näytelmää katsoessa selväksi, että nykyään on helpompi katsoa kuvaruutua kuin oikeaa ihmistä lavalla.

Satiirin taustalla Esitystalous on monin paikoin surullisenkin realistinen. Puoluekokouksen meno, kansanedustaja Jaana Sallisen (miten loistava poliitikon nimi!) (näyt. Ria Kataja) epätoivoinen taistelu SDP:n "dinosauruksia" vastaan ja idealistinen halu auttaa, Rami Niittymaan narsistinen mutta äärimmäisen tuottava konsulttitoiminta, sosiologi Hanna Krohnin (Henna Hakkarainen) taloudellisesti tuottamaton, tutkijan ja tiedeyhteisön omaan sisäpiiriin jäävä yhteiskunnallinen analyysi sekä yrittäjä OT :n (Suosalo) suunnitelma "Tapiopoliksesta" - Tapiolan uudelleenrakentamisesta pilvenpiirtäjien suurkaupungiksi - kertovat nihilististä tarinaa nyky-yhteiskunnassa, jossa yhteisöllinen toiminta, välittäminen ja hyvinvointi jäävät taloudellisen kasvun jalkoihin. Esitystalouden satiiri tarjoaa myös mahdollisen tulkinnan sille, miksi näin käy.

Kasvisruokapäiväkeskustelujen ja akateemisten työttömien Suomessa Esitystalouden sanoma on lohduton: mitä poliittinen keskustelu voi ikinä saada aikaan? Tai akateeminen tutkimus? Ehkä yksityiset, voittoa tavoittelevat tahot ovat ainoita instansseja, jotka kykenevät luovuuteen ja mielekkääseen toimintaan - tuhoten samalla viimeisetkin rippeet yhteisöllisyydestä?

Näytelmän sisäinen lopputulema on kuitenkin positiivinen: yhteys toisiin ihmisiin löytyy. Lopun yhteislaulu "Working class hero is something to be..." soi kauniisti, ja jokseenkin vailla sisältöä, mikä on oikeastaan koko näytelmän pointti: yhteiskunta tarjoaa mielettömän määrän täysin sisällöttömäksi muuttuneita ideologioita, ajattelumalleja, mutta niin kauan kun on tunteita toisia ihmisiä kohtaan, ei sisällöttömyys haittaa.

Naisten kaupunkeja, kieltä ja kuvia

Naistenpäivän saldo:

Tulppaaneita, Brunbergin suklaapusuja, eilen kävely Taivallahden jäällä ja Helsinki School -näyttely Meilahden taidemuseossa, sen sulattelua, ja tänään runoja ja puhetta Runoilevien naisten kaupunki -antologiasta Centre Culturel Françaisissa Kaapelitehtaalla.

Helsinki on nyt vähän naisten kaupunki, kun Nelli Palomäen valokuva 26-vuotiaana #3 (ja kasvot - se kuva, jossa taiteilija pitää sormea huulten yläpuolella ja sormeen on piirretty pienet viikset) on melkein jokaisessa mainostelineessä. Duchamp-nainen.

Marja Haapion, Kristina Haatajan, Jouni Inkalan, Annukka Peuran, Helena Sinervon ja Anni Sumarin toimittama ja suomentama Runoilevien naisten kaupunki on puolestaan ranskankielisten naisrunoilijoiden kaupunki Helsingissä (tänään Ranskan kulttuurikeskuksessa) mutta ylipäänsäkin kirjan kansien välissä - paikka kirjoittajille, jotka muuten uhkaavat jäädä niiden kuuluisien ranskalaisten miesten jalkoihin. Mutta ehkei enää kauaa: nyt jo prosaistit kuten Claire Castillon ja Amélie Nothomb tai supersuosittu Anna Gavalda tunnetaan melkein kaikkialla. Perässä tulevat nämä runoilevat naiset antologian myötä:

Geneviève Pastre (s. 1924 Saksa), Marie-Claire Bancquart (s. 1932 Etelä-Ranska), Silvia Baron Supervielle (s. 1934 Argentiina), Vénus Khoury-Ghata (s. 1937 Libanon), Michelle Grangaud (s. 1942 Algeria), Louise Cotnoir (s. 1948 Kanada), Hélène Sanguinetti (s. 1951 Etelä-Ranska), Hélène Dorion (s. 1958 Kanada), Fabienne Courtade (s. 1960 Etelä-Ranska), Florence Pazzottu (s. 1962 Etelä-Ranska), Nathalie Quintane (s. 1964 Pariisi), Elke de Ricke (s. 1965 Belgia), Sophie Loizeau sekä Linda Maria Baros (s. 1981 Bukarest).

Eli runoilevien naisten kaupunkia ja helsinkiläisiä valokuvaajia (naisia mutta miehiäkin).

Meilahden Helsinki School oli nautittava. Suomen valokuvataiteen museossa Kaapelitehtaalla ihailin ihan hiljattain Susanna Majurin vedenalaisia töitä, joiden taustoilla lentää ihmeellisesti lintuja ja joissa sukeltelee naisia mekoissaan kuin Jane Campionin Pianossa, joskaan ei yhtä kammottavalla tavalla.

Majurin töitä oli Meilahdessa muutama lisää, samoin Noomi Ljungdellin, joka puolestaan jäi mieleen Taidehallin Nuorten näyttelystä alkuvuodesta.

Ljungdellin idea sarjassa Placelessness (2009) on poistaa kuva ja korvata se sanoilla: teoksissa lukee vieri vieressä pienellä tekstillä mitä kuvassa pitäisi olla. Kuva muodostuu toisaalta sanojen ryhmittymistä tilassa, toisaalta käsitteiden merkityksistä. Visuaalinen referentti on kateissa, mutta merkitys säilyy ja korvaantuu mielikuvituksella.

Muutenkin näyttelystä jäivät mieleen erityisesti käsitteellistä ajattelua, sanojen, kuvien ja havainnon suhdetta pohtivat teokset. Milja Laurila kysyy sarjaan On the Way Home (2009) liittyvässä tekstissä osuvasti: "tuleeko kuvista aina sanoja ja sanoista kuvia?"

Hänen ajatuksensa on osittain sama kuin Ljungdellin, mutta siinä missä Ljungdell tarkkailee havainnon ja kielen välistä suhdetta, pohtii Laurila henkilökohtaista muistoa edustavan valokuvan ja kielen (kuvaan liittyvän kommentaarin) yhteyttä. Laurila on kuvannut uudelleen isänsä ottamia diakuvia ajalta, jota hän ei itse muista ja tallettanut äitinsä kommentit niistä, "kaunis kuva sinusta...". Osa kuvista on tyhjiä (valkoisia) ja katsojalle näytetään vain äidin kommentti, osassa on kuva diasta ilman kommenttia. Valokuva on muistin väline, joka tallettaa katoavan havainnon - mutta niin on myös kieli. Kuvaan liitetään jatkuvasti kielellinen hahmottamisen taso, ja kieli puolestaan synnyttää kuvia. On alati epäselvää kumpi vie meidät lähemmäs tavoiteltua - tai estää meitä vakavammin tavoittamasta sitä.

Wilma Hurskainen puolestaan etsii lapsuutta ja menetettyjä kokemuksia kuvaamalla uudelleen muistojaan sarjassa No Name (2007). Nykyhetken minä esiintyy kuvassa menneen paikalla ja kuviin liittyvät tekstit kertovat menneestä kokemuksesta. Hänelle kuvat edustavat tavoittamattomia tunteita ja kokemuksia, kieli puolestaan on järjestelyn ja kerronnan väline. Valokuvat ja omaelämäkerralliset ja fiktiiviset tekstit rakentavat eri puolia olemisesta, mutta osoittautuvat molemmat vajaavaisiksi. Hurskainen kirjoittaa esimerkiksi aleksitymiasta, jossa tunteita ei kyetä nimeämään ja siihen liittyvästä väärinkäsityksestä. Kieli on mahdoton kapistus, joka etäännyttää todellisesta kokemuksesta. "Kieli, veit minulta Eedenin", hän huomaa.

Tiellä kohti menetettyä on myös Niina Vatanen, joka käsittelee valokuvien kautta läheisen ihmisen kuolemaa: kuvaa esineitä, asioita ja paikkoja, joissa tämä aiemmin oli läsnä.

On tärkeää löytää mahdollisuuksia kulkea omia muistijälkiä pitkin sinne, mikä on menetetty, löytää tiloja, joissa olla, kuvien ja kielen keinoin.

Fabienne Courtade (yksi Naisten kaupungin runoilijoista) kirjoittaa:

Viime öiden uni - sanojen alle kätkeytyy valkea tyhjyys
puunoksia aina,

Kukintoja
Sitten - ei mitään

Sanoja - mutta nehän ovat kukkia (kevään alku - tuulen henkäyksiä/ lehmusten tuoksu)

(Fabienne Courtade 2003 kokoelmasta Il reste - Se mitä jää, suom. Marja Haapio 2010.)

On vaikea sanoa, missä kuvat loppuvat ja sanat alkavat - varsinkaan runoja lukiessa.

***

Naisten kaupungista vielä:

Niin kuin naiseus, myöskään ranskankielisyys tai runoilijuus ei tee antologiasta tai sen kirjoittajista mitään homogeenistä ryhmää. Aivan kuin Pariisi mielettömässä moninaisuudessaan, myös Naisten kaupungin runoilijat kirjoittavat mitä moninaisimmista aiheista erilaisin tyylein. He ovat myös kotoisin niin Buenos Airesista, Bukarestista, Quebecistä, Toulousesta, Marseillestä, Beirutista, Algeriasta, Mainzista, Gentistä kuin myös sieltä Pariisista, jonne moni on lopulta päätynyt. Suurkaupungeissa yhdistää yhteinen tila, mutta jokainen tuo aina jotakin omaansa.

Sama pätee Helsinki Schooliin. Kirjoitin nyt naistenpäivän kunniaksi vain naiskuvaajista, ja samankaltaisten teemojen (joskin erilaisten ilmaisumuotojen) alla, mutta Meilahden näyttely on mielenkiintoinen myös juuri siksi, että siellä nousevat esiin hyvin erilaiset sisällöt ja ilmaisun tavat, ja sukupuoli yhä harvemmin on vaikuttavin tekijä siinä, minkälaisiin valintoihin taiteilija teoksissaan päätyy.

Muistiinpano: rajoista ihmisten välillä ja itsessä, kivusta ja rakkaudesta

Kirjoitin mielessäni lauseen: Hän ei halunnut herätä.
Korjasin lauseen: Hän ei olisi vielä halunnut herätä.
Liitin lauseeseen toisen: Hän oli liian väsynyt mennäkseen kouluun.
Paransin toisen lauseen: Hän oli aivan, aivan liian väsynyt mennäkseen kouluun.

Katsoin voitonriemuisena isää, joka luki paitahihasillaan Työkansan Sanomia ja joi mustaa kahvia.
Äiti levitti eteisen peilin edessä punaa huuliltaan poskipäihin ja hyräili Iltaa Redillä.

Kumpikaan ei huomannut, että minusta oli tullut hän, jatkuvan tarkkailun alainen.
(Pirkko Saisio 1998 Pienin yhteinen jaettava, 5-6.)

"Minusta oli tullut hän, jatkuvan tarkkailun alainen." Saision kahdeksanvuotias huomaa kielen kautta sen erottumisen, jolle oman olemassaolon hahmottaminen perustuu: minä on aina muualla, toisenlainen ja eri kuin "minä itse". Se on tarkkailun kohde, arviointini, arvostukseni ja joskus myös halveksuntani vastaanottaja. Se on myös etäännyttäjä minän ja maailman välillä. Minä tuolla - en tämä oikea minä tässä. Sijainen, johon olen kasvanut kiinni ja joka on turvani mutta jota en joskus lainkaan tunne.

Tältä pohjalta ei ole ihme että meidän on joskus vaikea vastata kysymyksiin: "mitä minä haluan?", "olenko hyvä?", "olenko onnellinen?"

Anthony de Mello kirjoittaakin:

Onnellisuudesta ei voi sanoa mitään. Onnellisuutta ei voi määritellä.

ja jatkaa:

--- Rakkautta ei voi määritellä, rakkaudettomuus voidaan.

ja vielä:

--- Totuutta ei voi pukea sanoiksi tai kaavaksi. Se ei olisi totuus. Se ei olisi todellisuutta. Todellisuutta ei voi pukea kaavaan. (Anthony de Mello: Havahtuminen.)

De Mellolla on ärsyttävä tapa puhutella lukijoita suoraan ("sinä") ikään kuin "me itse" siten tulisimme häntä lähemmäs. Se, mitä hän sanoo onnellisuudesta, rakkaudesta ja totuudesta pitää kuitenkin paikkaansa. Määrittelemättömyys - ja samalla todellisuus.

Ne ympäröivät meitä kaikkialla, elävinä ja muuttuvaisina. Kyse ei ole jostakin tavoiteltavasta hyödykkeestä, joka lievittäisi elämän tuskaa ja olisi helposti määriteltävissä, vaan elämisen ehdoista, kiinnittymisestä olemiseen.

Rajat ihmisten välillä ovat häilyväisiä. Ne liikkuvat ja murtuvat helposti. Samalla muuttuu todellisuus, näkökulmat. Ja muutos on tämän rakkaudeksi (tai samastumiseksi, ruumiillistamiseksi) kutsutun seurausta. Elämän ehto ja olemisen tuska.

Tarvitaan jotakin, joka korvaa maailmassa olemisen ulkopuolisuuden ja erillisyyden, saa rajat minän ja toisten välillä hämärtymään hetkeksi, muodostaa suhteita. Rakkaus on psyykkinen mekanismi, joka syntyy, kun yksilö huomaa oman erillisyytensä maailmasta. Ikään kuin turvaksi: turvaamaan tyhjää - tai tyhjältä niin kuin Kristeva sanoo Histoires d'amourissa. Onnellisuus on myös ei-tyhjää. Samoin todellisuus. Se on "jotakin", eikä ainakaan tyhjää.

Saisionkin kahdeksanvuotias voittaa sanoillaan maailman, rakentaa suhteen todellisuuteen, voittaa niiden takaaman rakkauden turvin hylkäyksen ja menetyksen:

Nyt minusta oli tullut hän, jatkuvan tarkkailun alainen.
Ja

nyt hänellä oli kiire kouluun vangitsemaan Aira Hokkanen sanoilla.
Ja

Aira Hokkanen astuu luokkaan ja toivottaa kaikille hyvää huomenta.
Eikä hän kykene hillitsemään voitonriemuista hymyään kirjoittaessaan mielessään lauseen: Aira Hokkanen oli aivan, aivan liian väsynyt mennäkseen kouluun, sillä hän oli valvonut koko yön muistellessaan pahoja, hyvin pahoja tekojaan. (Saisio 1998, 239.)

Töölönlahdella ja Hakasalmen huvilassa, Signe Branderin Helsinkiä

Viikko sitten lauantaina oli yllättävä vapaapäivä ja pääsin ennen illan teatteria pitkästä aikaa Töölönlahdelle kävelemään. Oli yksi kireimpiä pakkaspäiviä, auringonpaistetta ja valoa jo pitkälle iltapäivään. Jäällä saattoi kävellä ja kukkula Finlandiatalon kupeessa oli pulkkamäkenä. Ihana talvi!

Päädyttiin myös Hakasalmen huvilaan lämmittelemään ja katsomaan Signe Branderin valokuvia Helsingistä vuosisadan alusta. Videohuoneessa, jossa 1910-luvun kuvat rinnastuvat 1990-luvulla otettuihin, meni yli puoli tuntia ja muutenkin aikaa kului, kun piti tihrustaa kuva kuvalta, miten maisema on muuttunut sadassa vuodessa: mitkä talot ja kadut olivat valmiita jo Branderin kuvatessa, mitä on kadonnut kokonaan, mikä muuttunut.

***

Helsingin kaupungin muinaismuistolautakunta palkkasi Branderin vuosisadan alussa tallentamaan katoavaa kaupunkia, mm. puutaloja ja vuokramökkejä, jotka saivat väistyä kivisten kerrostalojen ja uusien katujen tieltä. Siinä sivussa Brander kuvasi myös elämää kaupungissa. Hänen kuvissaan ihmiset kiiruhtavat eteenpäin tai pysähtyvät ihmettelemään valokuvaajaa, ja tulevat osaksi kaupunkikuvaa - toisin kuin monen muun kuvissa, joissa on ihmiset haluttu häivyttää kaupungin tiloista. Etenkin lapset näyttävät olevan avoimen kiinnostuneita kuvaavasta naisesta, kun taas aikuiset yrittävät jatkaa töitään normaalisti. Ennen kaikkea, Branderin Helsinki on eletty Helsinki.

Vanha optiikka vääristää etäisyyksiä hauskasti, ja etenkin rakentamattomilta alueilta kuvattuja panoraamoja on ajoittain hankala sijoittaa nykyiseen kaupunkitilaan. Vanhojen karttojen mukaan Töölössä oli 1910-luvun taitteessa olemassa jo selkeä asemakaava ja kadunnimet ovat nykyäänkin tuttuja, mutta valokuvien perusteella tiet ovat pelkkiä polkuja ja hökkelimäisiä rakennuksia on siellä täällä sikin sokin, väleissä puutarhaviljelmiä. Kivitalorivistöt ja esimerkiksi Temppeliaukiota ympäröivät talot rakentuvat vasta 1910- ja 20-lukujen kuluessa. Optiikan takia mittakaava muuttuu hämmentäväksi, mutta myös avaruus kaupungin "laidoilla" on ihmeellistä: Töölössä, Kallion pohjoispuolella on kaupunkielämä vasta aluillaan.

Karl Lindahlin suunnittelema Paasitorni (työväentalo) on hallitseva näky ja maamerkki monissa 1908 vuoden jälkeisissä kuvissa, ennen kuin Kallion kirkko (valm. 1912) alkaa hahmottua. Esimerkiksi Pitkänsillan rakennustöitä kuvaavat kuvat ovat mielenkiintoisia: nykyään niin pelkistetty alue Kaisaniemen puiston ja rannan välissä oli vuonna 1911 täynnä erilaista nosturia, rakennustelinettä ja lautakasaa. Vuoden 1908 kuvassa, joka on otettu Työväentalon tornista, Pitkänsillan ja Kaisaniemen alue on puolestaan melkein nykyisellään (lukuunottamatta puista siltaa). Siltavuorenpenkereen talot ovat vasta rakennusvaiheessa, mutta muuten maisema on suurin piirtein kohdallaan: taustalla häämöttää Uspenskin katedraali, Tuomiokirkko sekä Johanneksen kirkon kaksoistornit, edessä tiheä kaupunkimaisema ja Kaisaniemen puisto.

Branderin kuvissa on mielenkiintoista vuorottelu vanhan ja kasvavan kaupungin välillä. Hän tallensi pieniä yksityiskohtia ja elämää jo-rakennetuilla alueilla Kauppatorin ympäristössä ja eteläisessä Helsingissä, mutta myös rakennustöitä keskustan pohjoispuolilla. Kuvista huomaa myös, että aivan kaikki ei ole muuttunut. Esimerkiksi rantojen mattolaiturit ovat yhä lähes ennallaan. Samaten Kruununhaassa Kristianinkadulla eräs Branderin kuvaama piharakennus on hauska poikkeus: se on edelleen olemassa, toisin kuin lukuisat muut pienet puiset rakennukset, jotka jäivät 1910-luvun "uudisrakennusten" jalkoihin.

Elämä ja odotus

Jos Pirkko Saision loistavat romaanit (Pienin yhteinen jaettava, Vastavalo, Punainen erokirja) ovat lajiltaan autofiktiota, niin hänen, Marja Packalénin ja ohjaaja Heini Junkkaalan näytelmä Kom-teatterissa voisi olla sitten autodraamaa.

Odotus on siis "esitys henkilöistä nimeltä Pirkko Saisio ja Marja Packalén" ja se jatkaa oikeastaan siitä, mihin Saision trilogia seitsemän vuotta sitten jäi - tai palaa takaisin, kertaa, ottaa uusia näkökulmia, juttelee.

Uutta ja lämpöistä on, kun Pirkko Saisio -nimisen teatteriopiskelija-kirjailijan rinnalle ilmestyy myös toinen ääni, fiktiivinen Kom-näyttelijä Packalén. Kaksi elämää kulkee rinta rinnan 70-luvun taistolaisesta kulttuurielämästä tähän päivään. Ja on muitakin elämiä: vanhemmat, isovanhemmat, rakastetut, lapset. Henkilökohtainen avautuu kaikkien yhteiseksi kokemukseksi, muuttaa toki muotoaan, mutta saavuttaa jotakin uutta. Tätä voisi olla taiteen poliittinen nykypäivänä: elämien merkitysten huomaamista, sen odotuksen painoa, jota elämä on täynnä.

Jään etsimään Marguerite Durasilta tulleita sanoja, lukemaan uudelleen, hymyilemään pienille asioille, jotka ovat tärkeitä yhtäkaikki.

Muistiinpano Kissoista

Eero Tarastin ja H.K. Riikosen kirjekokoelmassa on hassu pieni keskustelu Kurre-kissasta, jota pohjustetaan näin: "Pidätkös muuten kissoista? Luin juuri äskettäin eräästä julkaisusta, että mitä sivistyneempi ihminen on, sitä enemmän hän pitää kissoista." (Eero ja Hannu 1998, 104.)

En keksinyt sopivaa yhteyttä, jossa nostaa aihe esiin (vaikka kissa-ihmisenä hymyilyttikin) mutta tänään löysin onneksi vähän lisää kissa-informaatiota Freudia selatessani.

Freudilla onkin vähän toisenlainen selitys kissoista pitämiseen:

Näyttää nimittäin ilmeiseltä, että toisen ihmisen narsismilla on suuri vetovoima niihin, jotka ovat osaksi luopuneet omasta narsismistaan ja etsivät kohderakkautta. --- Samoihin asioihin perustuu se, että jotkin sellaiset eläimet, jotka eivät näytä piittaavan meistä, kuten kissat ja suuret petoeläimet, tuntuvat meistä kiehtovilta. (Freud 1914 "Johdatus narsismiin".)

Hyvä Freud! Eli joko olen hyvin sivistynyt, tai sitten narsistit vetävät minua puoleensa.

Akateemisen alessa taisi olla myös Doris Lessingin Kissoista. Pitää ehkä käydä se vielä poimimassa.

Miten aamuisin pitää herätä?

Tein vähän aikaa sitten poikkeuksen paperijätettä karttavassa ympäristöpolitiikassani: tilasin ihan oikean paperisen Hesarin digilehden sijaan.

Valinta oli psyykkistä terveyttä ajatteleva, mitäs muutakaan. Tiedän, että tarvitsen aamuisin jotakin, joka ohjaa ajatukset uuteen päivään, oli se sitten työpäivä kotona tai muualla - jotakin muuta kuin omat kirjoitukset, keskeneräiset työt tai sivistävät lukemistot. Romaanin tai novellin lukuun aamun hetki on liian lyhyt, ja lyhyenkin tv-sarjan katsominen on vähän sama kuin avaisi pullon viiniä aamutuimaan, tai jatkaisi unia.

Digilehden lukemisen ongelmana oli se, että sieltä ajautui helposti jonnekin aivan muualle (jos nyt ehti tietokonetta aamulla edes avaamaan), eikä ero lehdenluvun ja muun tietokonepuuhan välillä ollut tarpeeksi jyrkkä.

Nyt aamun rutiini on selkeä: lehden luvulle löytyy päivästä riippumatta pieni hetki aikaa, jonka jälkeen voi siirtyä töihin tai vapaalle. Paperilehti on heti saatavilla ja sen selaaminen vie harvemmiin vaivihkaa väärille poluille (poikkeuksena nyt tämä kirjoitus).

Huomaan kuitenkin myös, että entisten sähköisten kulttuurisivujen lisäksi luen nyt paljon erilaisia uutisia, myös ihmisten uteliaisuuteen ja skandaalihakuisuuteen vetoavia, joilta netissä aina vältyn (sivupolkuni kun ovat vähän toisenlaisia). Olen yhtäkkiä kovin selvillä tapahtumista, joita lööpit ulkona vouhottavat.

Reilun viikon kokemuksella, asiaa sen kummemmin pureksimatta olen lähinnä huomannut juuri uuden tietoisuuden asioista, joita iltapäivälehdet pitävät myyvinä. Yhtenä aamuna mietin näitä uutisia selatessani, että kannattaako tätä lukea. Päädyin kuitenkin ajattelemaan, että jostain se tieto rikostutkintojen käänteistä ja tutkijoiden ja ohikulkijoiden mielipiteistä tulee kuitenkin. Hesarissa ja sen liitteissä on myös oikeaa asiaa, joka jäisi digilehdessä ehkä huomaamatta (ja jääkin, tiedän).

Tänäisessa hesarin kolumnissaan Tuomas Nevanlinna kuitenkin huomauttaa juuri uutisten ongelmista. Sanotaan, että viihteellinen hömppä täyttää tiedotusvälineet, mutta oikeastaan asia on Nevanlinnan mukaan toisin päin - media on pikemminkin uutisoitunut: "Viihde, jos ei muuta, tuo oman luonteensa näkyviin. Uutiset eivät, ja ovat siksi viihdettä salakavalampi osa uusintamista ja spektaakkelia."

Tähän olen nyt siis ajautunut mukaan: loputtomaan, merkityksettömään uutisten maailmaan, jonka tarkoituksena on tuottaa lisää uutisia. Vaikka aikomuksena oli tehdä aamuista selkeitä ja todellisuuteen orientoivia!

Nevanlinna tarjoaa onneksi myös ratkaisun, joka oli ihan kulman takana, en vaan siihen itse laiskuudessani päässyt:

Toverit. Lukekaa aamuisin runoja! Kehotus ei tällä kertaa perustu siihen, että runot ovat daideellisin mahdollinen virike. Runot yksinkertaisesti sopivat paremmin unen ja valveen väliseen heräämisen tilaan. Runojen lukeminen pitää unien assosiatiivisuuden ja luovuuden yllä. Samalla se herättää, avaa ihmisen kohti maailmaa. Näin aamiaiselta pintautuu terävä ja moniulotteinen avantgardisti kättelyssä lannistetun ja lokeroonsa palautetun konttorirotan sijasta.

Kyllä puun kantohintaneuvotteluiden ja Lähi-idän tilanteen ehtii tarkistaa sitten myöhemmin.

Totta joka sana.

On toki myös ihmisestä kiinni, miten aamuisin on paras herätä. Yhtä hyvinä vaihtoehtoina ovat pitkä suihku (epäekologista tosin sekin), lenkki ulkona tai kuppi kahvia ikkunan ääressä. Taidan pitää myös paperisista kulttuurisivuista ja niistä sivupoluista kirjahyllylle, joita ne aika ajoin tuottavat. Jos voisi tilata vain sen C-osan, jonne se Nevanlinnakin kirjoittaa?

Aurinko herätti aamun ja uniset silmäni.
Se tietää
miten herätessä pitää puhua.

Herätessä pitää puhua hiljaa
kunnes oma ääni
voittaa unen äänet
ja käsi tietää,
kenen se on.
(Maria Vaara 1977 Miten herätessä pitää puhua, 10-11.)

Muistiinpano kielestä ja ilmaisusta

Mikä tahansa luova tai reflektiivinen kirjoittaminen, mikäli se on minkään arvoista, näyttää edellyttävän, että sydänveri virtaa kynästä sivulle perimmältään tukea antavalla, valaisevalla tavalla.

-kirjoittaa sosiaaliantropologista luovan ja terapeuttisen kirjoittamisen kouluttajaksi päätynyt Gillie Bolton.

Hän on myös lainannut eri kirjailijoiden ja teoreetikoiden huomioita kielen ja ruumiin tai kielen ja kokemuksen välille rakennettavasta yhteydestä. Siitä, kuinka ruumis voisi kirjoittaa itsensä. Tai kuinka kirjoittaminen voisi (tai sen pitäisi) ylittää ruumiin ja mielen/kielen välillä vallitsevan kuilun ja olla kuin verensiirtoa merkkeihin - syvimmän kokemuksen ilmaisua:

Saattaa olla, että kaikki runous --- paljastaa jotakin, mitä kirjoittaja ei oikeastaan halua sanoa, mutta mistä hänen on epätoivoisesti viestittävä, vapauduttava. (Ted Hughes, "The Art of Poetry no 71")

Jokainen runo katkaisee hiljaisuuden, josta oli päästävä eroon. (Adrienne Rich, What Is Found There)

Verisuihku on runoutta. (Sylvia Plath, Collected Poems)

Pitäisi kirjoittaa vain silloin, kun on valmis jättämään palasen lihastaan mustepulloon joka kerta, kun kastaa siihen kynänsä. (Tolstoi)

Ja samaan joukkoon sopii hyvin Derridan toteama:

If I compare a pen to a syringe, and I always dream of a pen that would be a syringe, a suction point rather than that very hard weapon with which one must inscribe, incise, choose, calculate, take ink before filtering the inscribable, playing the keyboard in the screen, whereas here, once the right vein has been found, no more toil, no responsibility, no risk of bad taste nor of violence, the blood delivers itself all alone, the inside gives itself up. (Derrida, "Circumfessions")

Kuvitelma, toive kielestä.