Näytetään tekstit, joissa on tunniste Jansson. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste Jansson. Näytä kaikki tekstit

sunnuntai 14. kesäkuuta 2009

Hautomoon jääneet merkinnät III: Kuollut huvipuisto




Coney Islandilla, Brooklynin eteläkärjessä Atlantin rannalla sijaitsee Tove Janssonin tarinan "Hemuli joka rakasti hiljaisuutta" huvipuisto, hieman myrsyn jälkeen, rannalle huuhtoutuneena, vailla hemulin ja lasten pelastustyötä.

Alkuperäinen, suuri ja yhtenäinen puisto on mennyt kiinni vuosikymmeniä sitten ja alue on aidattu kananverkoilla omiksi erillisiksi blokeikseen, joiden sisällä on nyt pieniä huvilaiterykelmiä. Yksityiset puistoyrittäjät pyrkivät New Yorkin kaupungin tuella herättelemään puistoa henkiin, mutta aavemainen tunnelma pysyttelee sitkeästi. "Kortteleiden" väleissä on kapeita, suljettujen peli- ja ruokakioskien reunustamia kujia, joilla satunnaiset vierailijat ja poliisiautot matelevat. Kyltit muistuttavat puiston kulta-ajoista ja jostakin kuuluu hiljaa tivolimusiikkia. Suurin osa laitteista on peitetty pressuin ja lukittu kettingein kiinni maahan. Avoinna on lähinnä kaksi laitetta: vuonna 1927 pystytetty, myöhemmin kansallismonumentiksi nimetty vuoristorata Cyclone sekä Deno's Wonder Wheel, niinikään 20-luvulta peräisin oleva maailmanpyörä, jonka vaunut liikkuvat pyörän kääntyessä. Molemmat laitteet tarjoavat enemmän riemua ja kauhua kuin yksikään nykyinen vekotin - ja sopivat kokemukseen siitä, että paikka on kuin luotu nostalgisia huvipuistomuistoja elätteleville, mutta samalla sopivan määrän kauhuelokuvia nähneille nuorille aikuisille. Vuoristorata tarjoaa 5 minuuttia nytkähtelevää vapaapudotusta erilaisilla korkeuksilla ja maailmanpyörän vaunut muljahtelevat sinne tänne korkealla ilmassa. Kaukana luoteessa näkyy Manhattan, alla on kuollut huvipuisto.

Puistoalueen ja hiekkarannan välissä on rannansuuntainen kävelykatu, jonka ulkobaareissa tarjoillaan maailman vanhimpia hot doggeja, olutta ja margaritoja, baarimikko istuu jakkaralla ja jauhaa jotakin mikrofoniin, mihin autolla ohi kulkevat poliisit vastaavat kovaäänisellään.








maanantai 1. lokakuuta 2007

Muistiinpano Schjerfbeckistä ja Janssonista

Yritin muutamia viikkoja sitten, ehkä siitä on jo kauemmin, tämä syksy on mennyt nopeasti, käydä katsomassa Amos Anderssonilla Schjerfbeckin Mariaa. Se ei ollut siellä. Oli tietenkin siinä isossa näyttelyssä, joka lähti Hampurista ja asettuu nyt Pariisin modernin taiteen museoon Palais de Tokyoon. Mutta en ole siellä näkemässä.

Luin vihdoin Rakel Liehun Helenen (2003) ja jotenkin Schjerfbeck muistuttaa Durasista. Molemmat loivat jotakin mykkää, joka puhuu tulevasta. Aivan vanhoina.

Aloitin myös Tove Janssonin romaania Reilua peliä (1989), joka kuvaa taiteilijaparin elämää. Liehun Helene ja Janssonin teos kertovat jälleen jotakin työnteon ja luomisen suhteesta:

Hän [Helene] petti niiden odotukset, jotka tarkkailivat häntä... sillä se mihin hänen odotettiin ryhtyvän, sen hän joko jätti tai ryhtyi siihen vasta, kun oli luovuttu odotuksesta, ja suoritti sen niin SUURENMOISESTI - kaikessa hiljaisuudessa - että hänen aikaansaannoksensa herättivät hämmennystä. (Liehu 2003, 500.)

Ja:

On saatava tehdä omaa taiteilijan työtään pyhitetyssä yksinäisyydessä, rauhassa häiriöiltä. On saatava leikkiä ja muovata milloin mitäkin materiaalia, kunnes leikki yhtäkkiä, näennäisen oikullisesti, vie vastustamatta mukaansa ja sulkee ulkopuolelle kaiken muun toiminnan. (Jansson 1990, 8.)

lauantai 26. toukokuuta 2007

Näin unta

...Tove Janssonin kadonneen novellin ensimmäisestä lauseesta. Kyse oli kauniista määrityksestä kirjailijuudelle.

Aikaisemmin tänä vuonna unessa kerrottiin Maria Vaaran suomentaneen Janssonia, runoja sekä ilmeisesti "Kuinkas sitten kävikään?". Mikäköhän yhteys tässä on?

tiistai 13. helmikuuta 2007

Kamala tarina ja sisäistekijä

Oscar Wilden The Picture of Dorian Gray. (Ajattelin, että Pariisissa on hyvä paikata kyseinen aukko sivistyksessä ja luin sen sitten. Virhe.)

Muita yhtä aidosti kamalia tarinoita:
Minna Canthin Salakari,
Teuvo Pakkalan Elsa,
Lars von Trierin Manderlay (Dogville ei ole, siinä on katharsis, joskin kyseenalainen).

Ei onnen hiventä, ei toivoa paremmasta, ei edes mitättömintä pienen pientä katharsista, tai no, tappoihan yksi paha itsensä lopussa.

Lukiessani Muotokuvaa huomasin aika nopeasti, n. sivulla 16 Lord Henryn kamalia puheita kuunnellessani, että kyse on taas tästä lajista. Mikä niissä oikein on? Jostain syystä narratologien ajatus sisäistekijästä, joka muka vastustaa teoksen arvomaailmaa ja asettuu lukijan rinnalle, ei oikein lohduta siinä vaiheessa kun lukee monta sataa sivua kamalista mielipiteistä ja tapahtumista. Lukija-parka, heitteillä kamalien ihmisten parissa pelkkä narratologia turvanaan. Jossain vaiheessa näennäisen objektiivinen kertojan äänikin, jonka kautta sisäistekijän tuomio laitettiin käytäntöön, alkoi kuulostaa kamalalta.

Ei auta kuin suojautua ja luopua kaikesta toivosta. Silloin auttaa, jos tuntee muita kamalia tarinoita. Siksi niitä varmaan pitää olla.

En sano mitään kauhuromantiikan (tai naturalismin) ja psykoanalyysin suhteesta, id:istä, joka saa turvallisesti riehua taiteessa, eskapismista, omien pimeiden puolien projisoinnista fiktiivisiin henkilöhahmoihin. Aiheeseen kuitenkin sopii mainita, että esimerkiksi Flaubertin mukaan "mikään teos, joka on hyvin kirjoitettu, ei voi olla vaaraksi". Sen allekirjoitan.

Tove Janssonin "Kamala tarina" löytyy muuten Näkymättömästä lapsesta. Oscar Wilde on kamalasta romaanistaan huolimatta kiinnostava hahmo ja jotenkin Père Lachaisen hautausmaan muistomerkki ja kaikki ne espanjalaiset turistit sopivat asiaan, ilmiön ympärille.

Pelottavaa. No, onhan se loistavaa tehdä kauhuromaani vailla kauhun efektejä: silkasta modernin ihmisen itsekkyydestä. Vamppyyrit, zombiet ja moottorisahamurhaajat tarjoavat ylettömyydessään liian helposti katharsiksen mahdollisuuden.