Persoonallisuuksista, rakkauksista ja perhe-elämästä: The Kids Are All Right

Rakkautta ja Anarkiaa on taas täällä ja käytiin katsomassa Lisa Cholodenkon (mm. L-koodi ja Mullan alla) ihana draamakomedia The Kids Are All Right (2010).

Se on tunteita herättävä ja samastumisiin kutsuva elokuva parisuhteen vaikeudesta, vanhemmuudesta ja vähän myös seksuaalisuudesta. Tarina kiertyy lesbopariskunnan perheen ympärille. Annette Bening ja Julianne Moore esittävät äitejä ja Mia Wasikowska (Terapiassa-sarjan loistava nuori tyttö!) ja Josh Hutcherson heidän lapsiaan.

Elokuvassa lapset ovat kasvamassa aikuisiksi ja ilmoille nousee kysymys biologisesta isästä: tytär Joni saa täysi-ikäistyttyään mahdollisuuden kuulla spermapankilta tämän henkilöllisyyden, ja erityisesti pikkuveli Laser kaipaa kohtaamista miehen kanssa.

Laserin kantaa on helppo ymmärtää. Murrosikäinen poika on täysin sinut kahden äidin perheestään, mutta silti hänellä on vähän yksinäistä kolmen naisen taloudessa. Laser hengaa tiiviisti häirikkökaverinsa kanssa ja hassuille äideille tulee ensimmäisenä mieleen, että poika saattaa olla homo, kun kaverisuhde ei ota laantuakseen. Ja ehkä biologinen tausta voi paljastaa nuorille jotakin myös heidän persoonallisuuksistaan? Sisaruksilla kun on yhteinen luovuttaja-isä, mutta äidit ovat biologisesti eri.

Äidit Nic ja Jules taas tasapainoilevat sekä parisuhteen arjen että vanhemmuuden ongelmien kanssa.

Nic on kiireinen synnytyslääkäri, jonka persoonaa määrittävät perfektionismi ja taipumus stressiin - joiden kanssa hän pärjää punaviinin avulla. Lahjakas mutta arvottomuuden tunnetta poteva Jules taas kulkee urakokeilusta toiseen (arkkitehdin opinnot ovat kääntyneet huonekalujen maahantuontiin ja nyt vuorossa on maisema-arkkitehtuurifirma).

Elokuva saa miettimään tärkeitä kysymyksiä parisuhteen arjesta sekä niistä valta-asemista, joita suhteissa on.

Molemmat äidit ovat huolissaan lasten aikuistumisesta ja tyttären tuleva kotoamuutto tuntuu raskaalta. Suhteessa on rakkautta mutta ongelmista ja ristiriidoista ei enää juurikaan puhuta: ne elävät elämäänsä suhteen dynamiikassa. Sanomattomana leijuu esimerkiksi ajatus siitä, että collegeen menevä tytär olisi perinyt lahjakkuutensa Nic-äidiltään, ja Jules-äidin geenit taas olisivat vaikuttaneet siihen, että Laser vetelehtii epämääräisessä seurassa. Absurdi ajatus - mutta puhumattomana se jatkaa elämäänsä.

"Spermanluovuttaja" suostuu lasten tapaamispyyntöön ja hänen ilmestymisensä perheen elämään räjäyttää esiin piilevinä pysyneet ristiriidat.

Luovuttaja Paul (Mark Ruffalo) paljastuu hieman Julesin kaltaiseksi (joskin tätä vielä paljon rennommaksi) "tekijämieheksi", jolle opinnot ovat nuoruudessa olleet vähemmän tärkeitä: spermapankin dokumenttien kv-suhteiden opiskelijasta on (Nicin kauhuksi) tullut luomupuutarhuri ja ravintolanomistaja.

Joni tykästyy mieheen heti ja alkunikottelujen jälkeen myös Laser löytää miehestä ystävän. Nuoret saavat äitien huolehtivan rakkauden rinnalle rennon aikuisen, joka yllättäen selvittääkin muutaman sotkun silkalla huolettomalla asenteellaan. Äidit ovat kuitenkin vähemmän innoissaan ja erityisesti Nic tuntee itsensä uhatuksi. Jules yrittää löytää kompromisesseja ja kaipaa Niciltä tukea - jota ei kuitenkaan saa.

Kids Are All Rightin mahtavia puolia on sen ihmeellinen aitous. Sanomattomat asiat ovat käsinkosketeltavia ja hahmot ovat hyvin uskottavia, ymmärrettäviä, inhimillisen säröisiä - samastuttavia. Jokaisen tarpeiden, halujen ja tekojen taustalla on omat painavat syynsä. Kaikki ovat yhtä lailla oikeassa ja väärässä - niin kuin oikeassakin elämässä. Myös Paulista, joka vastaa elokuvan komediallisesta puolesta, piirtyy kohtalaisen syvällinen hahmo, joka "lapsistaan" kuulleessaan alkaa ensimmäistä kertaa elämässään haaveilla omasta perheestä, ja lähteekin täysillä mukaan Jonin ja Laserin elämään.

Myös Jules päätyy Paulin läheisyyteen - tekemään tälle töitä - ja lopulta Paul on se, joka tarjoaa sitä kiitosta ja arvonantoa jota Jules on kaiken aikaa kaivannut. Monimutkaisessa tilanteessa he ajautuvat suhteeseen keskenään.

Elokuva kertoo selvästi, ettei Julesin ja Paulin erikoiselle suhteelle ole puolustusta, mutta jollakin tasolla sitä voidaan ymmärtää. Epävarmuus ja yksinäisyyskään eivät lopulta sovi kunnollisiksi selityksiksi Julesin toiminnalle. Hän päätyykin itse ymmärtämään, miten helppo parisuhteessa on heijastaa toiseen omia pelkoja ja epävarmuuksia. Puolison kuullaan ajattelevan ja sanovan ainoastaan kaikkein rumin, ja myös Julesin on helppo kuvitella menestyneen Nicin ylenkatsovan ja vähättelevän häntä.

Elokuvan mahdolliset ongelmat kiertyvät seksuaalisuuden kuvauksen ympärille. Homoseksuaalisuus ei ole elokuvan kantava teema, ennemmin satunnainen perusta, jonka ympärillä kaikki muu tapahtuu. Tästä huolimatta Julesin "hairahdus" ulos lesbon identiteetistään voi varsinkin queer-näkökulmasta tuntua oudolta. Elokuva tekee parhaansa tehdäkseen ymmärrettäväksi kaipuun toisaalle, erilaiseen - tai tähän tapaan Jules asian muotoilee, kun äideille tulee vastaan Laserin kysymys siitä, miksi naiset katsovat miestenvälistä homopornoa: "Sometimes desire can be counterintuitive." (Jules myös perustelee, jälleen Nicin kauhuksi, että lesboporno on usein heteropornoa jossa kaksi naista teeskentelee.)

Elokuvassa on hyvin vähän asioita, joilla ei ole mitään funktiota sen merkitysten kannalta, ja sekä homoporno että Julesin ja Paulin suhde kertovat inhimillisen seksuaalisuuden monimuotoisuudesta. Oikea kysymys ei ole, onko Jules suhteen myötä bi tai hetero - vaan mikä kaikki on mahdollista. Niin kuin Jules toteaa pojalleen, "Human sexuality is complicated."

Ohjaaja-käsikirjoittaja Cholodenko rakentaa perheen ja siihen ulkopuolelta kohdistuvan uhan, ja mullistuksen, tarinaa taitavasti. Tuntuu, että kaikki sen palaset loksahtavat paikalleen, eikä mikään jää vaille merkitystä. Paitsi perheelle, myös luovuttaja-isälle jää vain toivomaan hyvää.

The Kids Are All Right on lisäksi elokuva, jota katsoessaan voi hetkeksi unohtaa suomalaisen todellisuuden sukupuolineutraalia avioliittoa ja adoptio-oikeutta koskevine kiistoineen ja pride-iskuineen. Näiltä osin elokuvan maailma on täysin yksiselitteinen.

Naisten kaupunkeja, kieltä ja kuvia

Naistenpäivän saldo:

Tulppaaneita, Brunbergin suklaapusuja, eilen kävely Taivallahden jäällä ja Helsinki School -näyttely Meilahden taidemuseossa, sen sulattelua, ja tänään runoja ja puhetta Runoilevien naisten kaupunki -antologiasta Centre Culturel Françaisissa Kaapelitehtaalla.

Helsinki on nyt vähän naisten kaupunki, kun Nelli Palomäen valokuva 26-vuotiaana #3 (ja kasvot - se kuva, jossa taiteilija pitää sormea huulten yläpuolella ja sormeen on piirretty pienet viikset) on melkein jokaisessa mainostelineessä. Duchamp-nainen.

Marja Haapion, Kristina Haatajan, Jouni Inkalan, Annukka Peuran, Helena Sinervon ja Anni Sumarin toimittama ja suomentama Runoilevien naisten kaupunki on puolestaan ranskankielisten naisrunoilijoiden kaupunki Helsingissä (tänään Ranskan kulttuurikeskuksessa) mutta ylipäänsäkin kirjan kansien välissä - paikka kirjoittajille, jotka muuten uhkaavat jäädä niiden kuuluisien ranskalaisten miesten jalkoihin. Mutta ehkei enää kauaa: nyt jo prosaistit kuten Claire Castillon ja Amélie Nothomb tai supersuosittu Anna Gavalda tunnetaan melkein kaikkialla. Perässä tulevat nämä runoilevat naiset antologian myötä:

Geneviève Pastre (s. 1924 Saksa), Marie-Claire Bancquart (s. 1932 Etelä-Ranska), Silvia Baron Supervielle (s. 1934 Argentiina), Vénus Khoury-Ghata (s. 1937 Libanon), Michelle Grangaud (s. 1942 Algeria), Louise Cotnoir (s. 1948 Kanada), Hélène Sanguinetti (s. 1951 Etelä-Ranska), Hélène Dorion (s. 1958 Kanada), Fabienne Courtade (s. 1960 Etelä-Ranska), Florence Pazzottu (s. 1962 Etelä-Ranska), Nathalie Quintane (s. 1964 Pariisi), Elke de Ricke (s. 1965 Belgia), Sophie Loizeau sekä Linda Maria Baros (s. 1981 Bukarest).

Eli runoilevien naisten kaupunkia ja helsinkiläisiä valokuvaajia (naisia mutta miehiäkin).

Meilahden Helsinki School oli nautittava. Suomen valokuvataiteen museossa Kaapelitehtaalla ihailin ihan hiljattain Susanna Majurin vedenalaisia töitä, joiden taustoilla lentää ihmeellisesti lintuja ja joissa sukeltelee naisia mekoissaan kuin Jane Campionin Pianossa, joskaan ei yhtä kammottavalla tavalla.

Majurin töitä oli Meilahdessa muutama lisää, samoin Noomi Ljungdellin, joka puolestaan jäi mieleen Taidehallin Nuorten näyttelystä alkuvuodesta.

Ljungdellin idea sarjassa Placelessness (2009) on poistaa kuva ja korvata se sanoilla: teoksissa lukee vieri vieressä pienellä tekstillä mitä kuvassa pitäisi olla. Kuva muodostuu toisaalta sanojen ryhmittymistä tilassa, toisaalta käsitteiden merkityksistä. Visuaalinen referentti on kateissa, mutta merkitys säilyy ja korvaantuu mielikuvituksella.

Muutenkin näyttelystä jäivät mieleen erityisesti käsitteellistä ajattelua, sanojen, kuvien ja havainnon suhdetta pohtivat teokset. Milja Laurila kysyy sarjaan On the Way Home (2009) liittyvässä tekstissä osuvasti: "tuleeko kuvista aina sanoja ja sanoista kuvia?"

Hänen ajatuksensa on osittain sama kuin Ljungdellin, mutta siinä missä Ljungdell tarkkailee havainnon ja kielen välistä suhdetta, pohtii Laurila henkilökohtaista muistoa edustavan valokuvan ja kielen (kuvaan liittyvän kommentaarin) yhteyttä. Laurila on kuvannut uudelleen isänsä ottamia diakuvia ajalta, jota hän ei itse muista ja tallettanut äitinsä kommentit niistä, "kaunis kuva sinusta...". Osa kuvista on tyhjiä (valkoisia) ja katsojalle näytetään vain äidin kommentti, osassa on kuva diasta ilman kommenttia. Valokuva on muistin väline, joka tallettaa katoavan havainnon - mutta niin on myös kieli. Kuvaan liitetään jatkuvasti kielellinen hahmottamisen taso, ja kieli puolestaan synnyttää kuvia. On alati epäselvää kumpi vie meidät lähemmäs tavoiteltua - tai estää meitä vakavammin tavoittamasta sitä.

Wilma Hurskainen puolestaan etsii lapsuutta ja menetettyjä kokemuksia kuvaamalla uudelleen muistojaan sarjassa No Name (2007). Nykyhetken minä esiintyy kuvassa menneen paikalla ja kuviin liittyvät tekstit kertovat menneestä kokemuksesta. Hänelle kuvat edustavat tavoittamattomia tunteita ja kokemuksia, kieli puolestaan on järjestelyn ja kerronnan väline. Valokuvat ja omaelämäkerralliset ja fiktiiviset tekstit rakentavat eri puolia olemisesta, mutta osoittautuvat molemmat vajaavaisiksi. Hurskainen kirjoittaa esimerkiksi aleksitymiasta, jossa tunteita ei kyetä nimeämään ja siihen liittyvästä väärinkäsityksestä. Kieli on mahdoton kapistus, joka etäännyttää todellisesta kokemuksesta. "Kieli, veit minulta Eedenin", hän huomaa.

Tiellä kohti menetettyä on myös Niina Vatanen, joka käsittelee valokuvien kautta läheisen ihmisen kuolemaa: kuvaa esineitä, asioita ja paikkoja, joissa tämä aiemmin oli läsnä.

On tärkeää löytää mahdollisuuksia kulkea omia muistijälkiä pitkin sinne, mikä on menetetty, löytää tiloja, joissa olla, kuvien ja kielen keinoin.

Fabienne Courtade (yksi Naisten kaupungin runoilijoista) kirjoittaa:

Viime öiden uni - sanojen alle kätkeytyy valkea tyhjyys
puunoksia aina,

Kukintoja
Sitten - ei mitään

Sanoja - mutta nehän ovat kukkia (kevään alku - tuulen henkäyksiä/ lehmusten tuoksu)

(Fabienne Courtade 2003 kokoelmasta Il reste - Se mitä jää, suom. Marja Haapio 2010.)

On vaikea sanoa, missä kuvat loppuvat ja sanat alkavat - varsinkaan runoja lukiessa.

***

Naisten kaupungista vielä:

Niin kuin naiseus, myöskään ranskankielisyys tai runoilijuus ei tee antologiasta tai sen kirjoittajista mitään homogeenistä ryhmää. Aivan kuin Pariisi mielettömässä moninaisuudessaan, myös Naisten kaupungin runoilijat kirjoittavat mitä moninaisimmista aiheista erilaisin tyylein. He ovat myös kotoisin niin Buenos Airesista, Bukarestista, Quebecistä, Toulousesta, Marseillestä, Beirutista, Algeriasta, Mainzista, Gentistä kuin myös sieltä Pariisista, jonne moni on lopulta päätynyt. Suurkaupungeissa yhdistää yhteinen tila, mutta jokainen tuo aina jotakin omaansa.

Sama pätee Helsinki Schooliin. Kirjoitin nyt naistenpäivän kunniaksi vain naiskuvaajista, ja samankaltaisten teemojen (joskin erilaisten ilmaisumuotojen) alla, mutta Meilahden näyttely on mielenkiintoinen myös juuri siksi, että siellä nousevat esiin hyvin erilaiset sisällöt ja ilmaisun tavat, ja sukupuoli yhä harvemmin on vaikuttavin tekijä siinä, minkälaisiin valintoihin taiteilija teoksissaan päätyy.

Näyttelyitä Pariisissa II: Elles@Centre Pompidou - naistaiteilijat Beaubourgissa ja feministinen taide

With elles@centrepompidou the Musée National d'Art Moderne continues its innovative approach to the periodical rehanging of its permanent collections with a presentation devoted to the work of women artists.
---
Elles@centrepompidou might be taken as a manifesto: women artists are now numerous, and in their radical, complex and cross-disciplinary work they are writing a new history of art to challenge the old, tackling head-on the great issues of the day. Yet the new hang is neither female nor feminist in point of view, being primarly intended to show and to pay tribute to their work. Abstractionists, functionalists, objectivists, realists, conceptualists, minimalists, informalists, political artists: women have been, and will be, part of every revolution in art. (Centre Pompidou, 2009.)

Ranskan Modernin taiteen museo on muuttanut nykytaiteen kokoelmiensa esittelytapaa. Tällä hetkellä Centre Pompidou:n 4. kerroksesta on karsittu pois miehet ja sinne on rakennettu näyttely, jossa esitellään naistaiteilijoiden taidetta 1960-70-luvun feminismistä nykypäivän moninaisuuteen. Näyttelysalien opasteissa voi lukea tekstejä mm. Virginia Woolfilta, Marguerite Durasilta, Linda Nochlinilta, Luce Irigaraylta sekä Donna Harawaylta.

Luin Pariisissa samanaikaisesti Toni Morrisonin toimittamaa esseekokoelmaa Burn This Book (2009), jossa eri kirjailijat kirjoittavat taiteen yhteiskunnallisista merkityksistä, ja Francine Prose käsitteli omassa osuudessaan poliittisen, erityisesti feministisen, taiteen ongelmia.

Prose kirjoittaa, että hänen aikomuksenaan oli lukea esseetä varten uudelleen 1970-luvun keskeisiä feministisiä teoksia ja kirjoittaa niistä, mutta että urakan edessä hän yhtäkkiä tajusi, ettei häntä huvitakaan kahlata läpi satoja ja tuhansia sivuja kaunokirjallisuutta naisten ja miesten välisen tasa-arvon tärkeydestä, kun tuo sanoma voidaan yhtä hyvin kiteyttää muutamaan esseekappaleeseen. Prosen mukaan hänen kohtaamansa ongelma kumpusi havainnosta, että feministinen taide on usein hyvin kehnoa ja reduktiivista:

The morning after I scrapped the idea of the essay I planned to write, I found myself wondering why so much feminist visual art of the same period seemed, in retrospect, so crappy and reductive. I was thinking in particular of works such as Judy Chicago's The Dinner Party, a piece which invites the viewer to a monumental formal dinner with a pantheon of female geniouses or, more specifically, to dine (visually and metaphorically) with their genitalia, on plates. I also had in mind artists whose paintings, sculptures, and installations took off from the inarguably true observation that traditional 'women's work' - quilting, beading, embroidery, and so forth - has always been unvervalued. But at this point, frankly, I'd much rather have the quilts, the beadwork and the embroidery than the art these 'crafts' inspired.
In fact all sorts of worthwile causes have spawned work that unintentionally suggests that art needs to do something beyond calling your attention to a problem, or stating a good idea you've probably already had. --- Chekov warned about the problem of trying to combine a work of art and a sermon. (Francine Prose 2009: "Out from Under the Cloud of Unknowing", 35-36.)

En osaa sanoa olenko Prosen kanssa täysin samaa mieltä siitä, miten kehnoa ja reduktiivista feministinen taide on - se kun on yksi osa sitä naisliikkeen historiaa, jonka ansiosta nyt ollaan tässä (poliittinen pointti). Ja Pompidou-keskuksessa minua kuitenkin vähintään huvittivat esimerkiksi teos suuteluautomaatista (ORLAN:in Le Baiser de l'artiste. Le Distributeur automatique ou presque!, 1977) sekä taiteen kaanoneista muistuttava eksentrinen museokierros (Andrea Fraserin Museum Highlights, 1989) (esteettinen pointti) - sitä paitsi Niki de Saint Phallen taiteellinen ampumaharrastus tuntuu kertovan paljosta muustakin kuin silkasta feministisestä raivosta.

Olen Prosen (ja Tsehovin) kanssa kuitenkin samoilla linjoilla taiteen ja saarnan yhdistämisen ongelmallisuudesta.

Kuten Prose asian ilmaisee, poliittinen ei pidä mysteereistä - ja poliittisen taiteen ongelmana on usein, että se on riittämättömän monimielistä ja outoa. Hyvä taide sen sijaan on nimenomaan mystistä: redusoimatonta yhteen totuuteen, ideologiaan tai päämäärään.

Myös Pompidoun uusi ripustus painii taiteen ja politiikan (feminismin) yhdistämisen ongelmien kanssa. Se on äärimmäisen kiinnostava läpileikkaus naisten tekemää taidetta, ja sekaan osuu useita monivuotisia suosikkejani: Marlene Dumas, Anette Messager, Sophie Calle sekä Yayoi Kusama, jonka sukupuoli tuli minulle itse asiassa yllätyksenä (ja ilona, paikkaamaan vuosia kestäneen Jean Piaget-väärinkäsityksen aiheuttamia traumoja). Mutta samalla kuitenkin on hyvin selvää, että esimerkiksi 1960-70-luvun feministinen taide, jota ripustuksen ensimmäinen osio esittelee, on helposti jotakin muuta kuin taidetta - niin suoran päämäärähakuista ja, Prosen termein, mysteeritöntä se on. Selvää on myös, että taiteilijoita on ongelmallista kategorisoida nimikkeiden "nainen" tai "mies" alle. Esimerkiksi kukaan edellä mainituista ei ole hyvä vain koska hän on nainen, vaan koska hänellä on ainutlaatuinen kyky kääntää taiteeksi (sanoiksi ja kuviksi) osia siitä todellisuudesta ja kokemuksesta, jossa hän ja me muut elämme. Ja tuskin ketkään kaksi taiteilijaa, olivat he molemmat sitten naisia tai miehiä, puhuu samoista asioista ja elää samoja kokemuksia.

Toisaalta, ollaan kuitenkin Ranskassa, ja irigaraylaisen sukupuolieron etiikan mukaisesti voidaan myös todeta, että miksi ei voitaisi ajatella, että naisilla on myös kategoriana jotakin tärkeää sanottavaa taiteelle ja yhteiskunnalle: jotakin erilaista kuin esimerkiksi niillä sukupuoleltaan miehiksi määritellyillä ja kasvatetuilla, jotka hallitsevat gallerioiden seiniä muissa museoissa ja muina aikakausina.

Elles@Centre Pompidou onnistuukin juuri siinä, että se onnistuu näyttämään paitsi erilaisten taiteilijoiden näkökulmia todellisuuteen, myös erot noiden naisten välillä ja jokaisessa yksilössä itsessään. Sellaisena se voikin olla, kuten esittelyteksti sanoo, samanaikaisesti sekä manifesti naisten tekemän taiteen puolesta että kunnianosoitus eri taiteilijoille.

Aiheet ja esittämisen tavat liikkuvat, näyttelyn teemojen mukaisesti ja niiden välillä risteillen, sieltä 60-70-luvun propagandataiteesta: "Feu à volonté" (Niki de Saint Phalle, ORLAN) ruumiiseen: "Corps slogan" (mm. Marlene Dumas) ja narraatioon/kuvien ja sanojen yhteenlimittymiseen: "Le mot à l'oeuvre" (Nan Goldin, Eija-Liisa Ahtila, Anette Messager), abstraktioon ja post-minimalismiin: "Eccentric abstraction" (mm. Yayoi Kusama), installaatioihin: "Une chambre à soi" (mm. Sophie Calle) sekä immateriaalisuuden korostamiseen: "Immatérielles" (Vera Lutter, Yuki Onodera).

Esimerkiksi videoprojektion mediakseen ottavat teokset kertovat näyttelyssä niistä moninaisista ihmistenvälisistä suhteista, joita taide, oli se sitten naisten tai miesten tekemää, lähes aina vääjäämättä käsittelee. Nan Goldinin multimediainstallaatio Heartbeat (2000-2001) kertoo parisuhteiden moninaisuudesta ja niiden intiimistä läheisyydestä sukupuolesta ja seksuaalisuudesta riippumatta. Eija-Liisa Ahtilan teos Tuuli (2001-2002) puolestaan kuvaa ristiriitoja yksilön suhteessa yhteiskuntaan, mutta ennen kaikkea hänen sisällään: omaa sisäistä konfliktia. Pipilotti Ristin À la belle étoile (2007) (kuvassa yllä), joka on esillä myös Kiasmassa tällä hetkellä, taas ottaa käsitelläkseen koko maapallon tilanteen, minän suhteessa tuntemattomiin toisiin.

The polemicist, or the theorist, or the strategist would have trouble with the stance that Chekov identified as basis for the artist. That is, the notion that writers must admit they understand nothing of life, that nothing in this world makes sense, so all a writer can do is to try and describe it.
Maybe, like other arts, political art might as well start from there - not from the impulse to teach or inform, but from the desire to discover and grope our way from under what a fourteenth-century English monk called the cloud of unknowing. (Prose 2009, 41.)

Muistiinpano valokuvaajasta

Selasin New Yorkissa Barnes & Noblella arkkitehtuurikirjoja sisätilojen ja korkeuksien puutteessa (suurimpaan osaan kiinnostavista rakennuksista ei tavallinen turisti pääse sisään) - ja kohtasin kuvan Margaret Bourke-Whitesta (1904-1971) ottamassa valokuvaa Manhattanin siluetista ja Chrysler Buildingin ulkokoristeista rakennuksen huipulla, gargoilin päällä tasapainoillen. Unohdin naisen nimen saman tien, enkä löytänyt selaamaani kirjaa enää uudelleen. Tänään kuva ja kuvaaja tulivat kuitenkin yllättäen vastaan netissä, enkä aio enää unohtaa.

Kuva löytyi sattumalta uudelleen täältä, kuten myös tieto, että Bourke-Whitella oli ateljee Chryslerin rakennuksessa ja että kyseinen kuva on hänen avustajansa ottama.

Jotenkin, jo ensi näkemällä, mieleen tulivat lentäjä Amelia Earhart sekä rohkeat naiset Helen Humphreysin romaaneissa.

Kohti New Yorkia - Angels in America

Greetings Prophet! The great work begins! The Messenger has arrived!

Olen viime aikoina orientoitunut tulevaan matkaan katsomalla uudelleen Angels in Americaa (2003). Tarkoituksena on kuljeskella kesäkuun toinen viikko New Yorkin Central Parkissa, tavata puiston enkeli ja nähdä täältä puuttuvat maalaukset, Met, MOMA...

Tony Kushnerin näytelmän ja siitä muokatun tv-sarjan ehkä vaikuttavin kohta sijoittuu tuohon samaan puistomiljööseen. Tarinan juonilinjat alkavat viidennessä osassa yhdistyä ja Belizen hahmo, loistava, tummaihoinen, queer aids-sairaanhoitaja alkaa hahmottaa tarinan kokonaisuutta. Hän pitää sairastuneen ystävänsä jättäneelle, jatkuvasti politiikkaa ja idealismia paasaavalle juutalaiselle Louisille mahtavan puheensa, "I hate America":

[You are] up in the air, just like that angel. Too far off the earth to pick out the details. Louis and his big ideas. Big ideas are all you love. America is what Louis loves.
---
I hate America, Louis. I hate this country. It’s just big ideas, and stories, and people dying, and people like you. The white cracker who wrote the national anthem knew what he was doing. He set the word 'free' to a note so high nobody can reach it. That was deliberate. Nothing on earth sounds less like freedom to me. You come to room 1013 over at the hospital, I'll show you America. Terminal, crazy and mean. I live in America, Louis, that’s hard enough, I don’t have to love it. You do that. Everybody’s got to love something. (Belize, "Chapter 5".)

Huoneesta 1013 löytyy reaganismin ajan pahin painajainen, aidsia sairastava lakimies Roy Cohn (Al Pacino). Hän on Belizen näkökulmasta koko Amerikan kuvajainen: menestynyt, menestyksensä toisten ihmisten elämästä ja hyvinvoinnista ryöstänyt, konservatiivinen ja pinnalta tekopyhä mutta sisäisesti liberaaleista liberaalein, "terminal, crazy and mean". Lakimies, Amerikan "ylipappi":

Hire a lawyer, sue somebody. It's good for the soul. Lawyers are the high priests of America. We alone know the words that made America.... out of thin aire. And we alone know how to use the words. (Roy Cohn, "Chapter 5".)

Sanat luovat maailman. Laki, yhteisö, valtaapitävät. Ne määräävät yksilölle tämän paikan, asettavat jokaisen rooliinsa suuressa mekanismissa. Roy Cohnin särmikkään hahmon suuruus kumpuaa pahuudessaan siitä, miten oikeassa hän on. Hän on kääntänyt järjestelmän toimimaan omaksi hyödykseen ja hallitsee niin fanaattisuuden kuin myös tekopyhyyden aikakausina, luovien läpi McCarthyn ja Reaganin Amerikan. Juutalainen, homo, joka muuntaa kaiken koskemansa kullaksi verisellä realismillaan:

Your problem, Henry, is that you are hung up on words. On labels. "Gay", "homosexual", "lesbian"; you think they tell you what a person is, but they don't tell you that. Like all labels, they refer to one thing and one thing only: Clout. Where does a person so identified fit in the food chain? To someone who doesn't understand this, homosexual is what I am because I sleep with men, but this is wrong. A homosexual is someone who, in 15 years of trying, can't get a pissant anti-discrimination bill through City Council. They are men who know nobody, and who nobody knows. Now, Henry, does that sound like me? No. I have clout. Lots. I have sex with men; but, unlike nearly every other man of which this is true, I bring the guy I'm screwing to Washington, and President Reagan smiles at us and shakes his hand. (Roy Cohn, "Chapter 2")

Angels in American keskeisenä teemana on tekopyhän poliittisuuden ja rehellisen mutta rampauttavan osallistuvuuden välinen ristiriita, joka ylittää (idealistiset) kysymykset kuten demokratia, vapaus ja tasa-arvo. Kaikki hahmot paljastavat omalla tavallaan yksilöiden sisäisen moninaisuuden ja ambivalenssin, jonka vuoksi myös yhteiskunta on aina vääjäämättä sisäisesti ristiriitainen, lain tapaan keinotekoinen, rakennettu entiteetti, jonka oikeus ja hyvyys riippuvat lopulta vain siitä, kuinka paljon ihmiset välittävät toisistaan. Ei laeista eikä politiikasta, vaan siitä, mitä niillä tehdään. Kuka hoitaa sairaat ja syrjäytyneet, ja kuka rukoilee kuolleiden puolesta?

Halu liikkua ja tarve pysyä paikallaan taistelevat näytelmässä toisiaan vastaan. Ihmiset ja enkelit, rakkaus ja kuolema, terveys ja sairaus. Halun liike rikkoo olemassaoloa ja ihmissuhteita, aiheuttaa kaaosta ja kuolemaa maan päällä niin kuin taivaissa mutta samalla se on elämää eteenpäinvievä, säilyttävä voima.

Ihmisen ja ihmisyyden moninaisuus, outous, ristiriitaisuus ja heterogeenisyys pitävät yllä elämän liikettä. Heteromiehet muuttuvat homoiksi, enkelit ilmestyvät sairaille, Jumala hylkää ihmisen ja rakastaja rakastettunsa, mutta samalla erilaiset yksilöt löytävät toisensa, murhattu rukoilee murhaajansa sielun puolesta, idealisti realistin. Kaaos, liike ja sekoittuminen ovat myös hyvän voimia. Muutoksen ja ihmisen suuressa liikkeessä ei olekaan ihme, että Belize kuvailee taivasta määrein: "racial impurity and gender confusion".

Lopulta tärkeimmäksi nousevat läsnäolo, muistaminen ja kunnioitus: kyky toimia yksilöinä, hämmentyneinä ja hajalla mutta samalla toisten kanssa, osana yhteisöä.

Central Parkin suihkulähteen enkeli, Bethesda, on pystytetty sisälissodan uhrien muistolle, rodulliselle sorrolle, jonka päätepistettä ei ole vieläkään nähty. Samalla Bethesda on myös tarina lähteestä, jonka vesi parantaa.

This disease will be the dead of many of us, but not nearly all. And the dead will be commemorated and we'll struggle on with the living and we are not going away. We won't die secret deaths anymore. The world only spins forward. We will be citizens. The time has come. (Prior, "Chapter 6.")

Muistiinpano: Peter Hoeg rakkaudesta, Kasper ja Stine

[Keskeneräiset]

Absoluuttisen sävelkorvan ja fyysikon vuoropuhelu rakkaudesta Peter Hoegin romaanissa Hiljainen tyttö.

Päähenkilö Kasper rakkaudesta naisiin:

Naisellisella ei ole tiettyä ääntä. Ei tiettyä sävellajia. Ei tiettyä väriä. Naisellinen on prosessi. Siinä hetkessä jossa dominanttiseptimisointu purkautuu duurisävellajin subdominanttiin, siinä hetkessä kuulee naisellisen.
Kasper oli siihen saakka elänyt dissonanssissa. Äkkiä hänen asuntovaununsa ei ollut enää asuntovaunu. Se ei ollut enää pyörillä liikkuva liiteri. Se oli koti.
Stinen läsnäolo nosti esiin värejä, joita hän ei ennen ollut nähnyt. Se pyöristi kulmia, se kutsui näkyviin pintoja, joita ei ollut ennen ollut. Se muutti kirjojen sisällön. Ja nuottien. Bach olisi kuulostanut toisenlaiselta ilman naisia. Todennäköisesti hän ei olisi kuulostanut ylipäänsä ollenkaan. (Hoeg 2008 Hiljainen tyttö, 281.)

Stinen hahmo rakkaudesta ja yhteydestä toiseen:

-Minä luulin, että rakkaus on muoto, hän sanoi. -Että se olisi tunteita, jotka kerrostuvat tietyn olennon ympärille. Tietyn sydämen. Kasvojen. Äänen. Sinun kanssasi rakkaus on jotain aivan muuta. Se on kuin jokin avautuva. Ovi. Avoimuus. Kuin jotain, minkä kautta minä putoan ulos. Se muuttuu kaiken aikaa. (s. 305.)

-Kun tuntee toisen ihmisen tuoksun, Stine sanoi, - tuntee olevansa aivan lähellä. Vaikuttavat aineet - esterit ja rasvahapot - ovat liuenneina ihon rasva-aineisiin, mistä hikoamisprosessi vapauttaa ne. Suun ja nenän avoimilla limakalvoilla ne taas tiivistyvät. Me huomaamme sen tälläkin hetkellä. Siinä, missä me olemme nestettä ja tuoksuja, olemme hyvin lähellä yhteensulautumista. Sieltä on lähtöisin tunne, että se voisi olla mahdollista. Että viimeinen kahta ihmistä erottava kalvo voisi hajota. Mutta niin ei tapahdu. Ei koskaan. (s. 308-309.)

-Dirichlet'n väittämä, Stine sanoi. - Se on minimaalisia pintoja koskeva. Erittäin kaunis todistelu. Kun laajennamme pintaa, se pyrkii, samalla kun antaa periksi, peittämään mahdollisimman pienen alan. --- -Kaikki elolllinen, Stine sanoi. -Ja kaikki eloton. Pyrkii samanaikaisesti laajentumaan ja pysymään. Myös rakkaus. Se on arvoitus. Miten voi pudota vapaasti? Hellittämättä otetta hätäjarrusta? (s. 313.)

Ja vielä Kasper:

Rakkaus liittyy tavalla tai toisella jälleentuntemiseen. Tuntematon voi kiehtoa meitä ja vetää puoleensa, mutta rakkaus on kiireetöntä kasvamista ympäristössä, jossa vallitsee luottamus. Siitä hetkestä jona oli nähnyt Stinen rannalla Kasper oli kuullut jotakin jo ennen kuulemaansa, se oli luottamusta ja se kuului nytkin. (s. 422.)

Uusi ihmisyys sohvaperunana

Mark Rowlands on Hesarin mukaan tehnyt samaa kuin minä tänä keväänä: pohtinut minuutta, rakkautta ja etiikkaa televisiosarjojen kautta, ja vieläpä kirjan muodossa. Kyse on, toisin sanoen, "televisiofilosofiasta".

Rowlandsin teoksen Opin kaiken tietämäni televisiosta. Filosofiaa sohvaperunoille tutkimuskohteina ovat olleet sarjat Buffy vampyyrintappaja, Frasier, Frendit, Sinkkuelämää, 24, Seinfeld ja Simpsonit. Tutkija saa selville mm. että Sinkkuelämää on moderni kuvaelma onnellisuuden tavoittelusta, 24:ssa oikeudenmukaisuus ja yhteinen hyvä joutuvat törmäyskurssille ja Frendit kertoo rakkaudesta, joka perustuu Aristoteeliseen filiaan.

Lisäksi me, television katsojat, olemme "matkijoita ja sieniä, jotka imevät itseensä stereotypioita" ja näin meistäkin tulee, television ja sen hahmojen tavoin, "poikkeavia, epäselviä ja itsemme kanssa riidoissa olevia".

Niinpä. Televisio on nopea ja helppo tapa käsitellä erilaisia tunteita, kokea toisia todellisuuksia ja elämiä. Samastumisen kohteita tarvitaan, ja jotakin vielä enemmän: eskapismia.

Parasta (syvällisintä) television tarjontaa tuntuvat olevan eettisesti jossain määrin tätä (aktuaalista) maailmaa paremmat, stereotypioita rikkovat ja löytämisen riemastuttavaa iloa tarjoavat sarjat kuten Will ja Grace heteronormatiivisuutta rikkovine ja sukupuolieroa ja ystävyyttä käsittelevine kysymyksineen.

Lähes samaan yltävät myös Hugh Laurien (lupasin jossain vaiheessa, etten tässä blogissa enää mainitse Laurien nimeä, mutta antaa mennä...) hyvän ja onnellisen ihmisen rajoja rikkovat hahmot niin House:ssa kuin myös vanhemmassa Jeeves and Wooster:issa. Niin erilaisia henkilöitä kuin tohtori Gregory House ja lorvija Bertie Wooster ovatkaan, molempia yhdistää kyky elää hetkessä sekä mahdollisuus tarjota katsojalle samastumisen kohde, joka ei ole ihanteellinen, omassa elämässään onnistunut tai edes täysin "hyvä", mutta kuitenkin niin inhimillinen, että katsoja voi kääntää katseensa myös omaan itseen ja analysoida esimerkiksi, miten toimia eettisesti vastaavissa tilanteissa.

Muistan lähiaikoina maininneeni tietenkin myös 24:sen ja vielä Gilmoren tytöt:kin. Mitä Pariisissa asuvan suomalaisen nuoren naisen elämä olisikaan ilman, että maailma silloin tällöin pelastettaan terroristeilta, jotka osoittautuvatkin amerikkalaisiksi, tai että saa kuvitella elävänsä vapaamielisessä pikkukaupungissa, jossa on hienompaa olla kahvilanpitäjä kuin menestynyt liike-ihminen?

Lopuksi kuitenkin vielä realismin sananen. Niin sievää ja mukavaa kuin tv-elämä ja eskapismi ovatkaan, ne eivät tue esimerkiksi gradun kirjoittamista samalla tapaa kuin mikä tahansa laadukas kirjallisuus (kokemusta on). Jos Rowlands oli sitä mieltä, että imemme televisiollisia stereotypioita itseemme kuin sienet ja muutumme niiden mukana yhä ristiriitaisimmiksi, voisin myös todeta, että television tarjoamat stereotypiat eivät riitä selvittämään tai tukemaan kaikkea tuota meissä piilevää ristiriitaisuutta.

Päästän Julia Kristevan puhumaan jälleen psyykkisen tilan katoamisesta mediakuviin. Niinpä, mitä ristiriitaisempaa ja monipuolisempaa television tarjonta on, sitä vähemmän sen onnistuu latistaa psyykettä. Tasapainoilu on kuitenkin vaikeaa. Itsen parantaminen median kuvilla kääntyy helposti tuota itseä vastaan.

Entä olemmeko silti kulkemassa kohti uutta ihmisyyttä?:

[Y]our wounds are "healed" with images, and before you can speak about your states of the soul, you drown them in the world of mass media.

The image has an extraordinary power to harness your anxieties and desires, to take their intensity and to suspend their meaning. It works by itself.

As a result, the psychic life of modern individuals wavers between somatic symptoms (getting sick and going to the hospital) and the visual depiction of their desires (daydreaming in front of the tv). In such a situation, psychic life is blocked, inhibited, and destroyed.

We see too easily, however, that this mutation may be beneficial.

More than just a commodity or a new variant of the "opium of the people," the current transformation of psychic life may foreshadow a new humanity, one whose psychological conceniences will be able to overcome metapsychical anxiety and the need for meaning.

Wouldn't it be great to be satisfied with just a pill and a television screen?

(Julia Kristeva 1993 New Maladies of the Soul.)

Älyttömyyksien poetiikkaa ja sieltä ulos

Näin unessa olevani kansanedustaja. Sairaana neljättä päivää, ja jotenkin mahdotonta kuvitella että into lukea tai kirjoittaa palaisi.

Tarkastelin E. Nivangan helvetillistä Ranskan kielioppia ja käsikirjaa, sen tehtävävihkoa, ja ihmettelin miksi esimerkkilauseet ovat aina niin ikäviä. Teenpä runon, sen nimi voisi olla vaikka;

"Elämän tärkeyksiä"

Mon dentiste est très célèbre - Hammaslääkärini on hyvin kuuluisa
Voici le voile de la mariée - Kas tässä morsiamen huntu.
Le sans-abri dort souvent dans une station de métro - Kodittomat nukkuvat usein asemalla.
C'est une Francaise très élégante - Hän on hyvin elegantti ranskalaisnainen.

Opiskelen kahta kieltä: ranskaa ja saksaa
Ne ovat tärkeitä kieliä.
Minulla on ystävä joka opiskelee kiinaa
Hänellä on hyvä kielioppi.
Veljeni on lääkäri, hän on oikein hyvä lääkäri.

Soitin juuri toimistoon
Siellä nähtävästi tarvitaan sinua.
Tiedätkö, toisinaan olet aika ärsyttävä
Olisin mieluummin jäänyt tänne.
Turhaan yrität piilotella, lopulta he löytävät sinut kuitenkin.

Jostain käsioppikirjan rivien väleistä mieleen hiipii ajatus, että olisi pitänyt sittenkin mennä lääketieteelliseen opiskelemaan...

Sitten vielä mieltäylentävä proosaruno (suoraa lainausta):

"Nuoren pariisilaisnaisen päivä"

herätyskello soi klo 7.15 - lähtö töihin klo 8.05 - matka kestää tavallisesti kolme varttia - tänään saapuminen työpaikalle hiukan myöhässä, vasta klo 9.10 - töissä 14. kaupunginosassa - toimisto 25. kerroksessa - kokous klo 10 - tänään jää vain puoli tuntia lounasaikaa - paljon töitä ja kanttiini sijaitsee pohjakerroksessa - lähtee työpaikalta vasta 17.45 - tekee ostoksensa kiireessä varttitunnissa ja palaa kotiin - aviomies palaa klo 18.30 - illallinen syödään aina tasan kahdeksalta - katselee mielellään televisiota aina keskiyöhön asti

Runojen rustaamisen lisäksi totesin tänään kyllä, että taito arvata ranskan kielioppia on kehittynyt näiden täällä vietettyjen kuukausien (kuukausien!) aikana. Madame Lallemandin käskyt automatisoida ortografiaa, oikeiden prepositioiden ja artikkeleiden käyttöä... eivät ole kaikuneet kuuroille korville. Silti viimeinen asia tässä maailmassa, jonka haluan tehdä on essee omasta oppimisestani. Tai viimeistellä esitelmä koulujärjestelmistä. Viimeinen!

Kivempi runo:

Sukupuolta ei ruumiinfenomenologiassa ajatella sen paremmin luonnonoliona kuin yhteiskunnan tuotteena; se nähdään subjektin toiminnan perustavana merkitysrakenteena. Kyse ei ole ihmisen välttämättömästä eikä satunnaisesta ominaisuudesta, vaan hänen olemisensa tavasta, joka kytkee yhteen monenlaisia eri ominaisuuksia.

The body is not an object. It is the condition and context through which I am able to have relations to objects. Insofar as I live the body, it is a phenomenon experienced by me and thus provides the very horizon and perspectival point which places me in the world and makes relations between me, other objects, and other subjects possible.

Sukupuolieron ajatteleminen ja eläminen edellyttää, että tilaan ja aikaan liittyviä kysymyksiä tarkastellaan täysin uudella tavalla.

Tarvitaan loputonta intuitiota, jos yrittää muodostaa toisesta projektioille ja itsekeskeisyydelle perustumattoman käsityksen.

(Kollaasi à la Heinämaa, Reuter, Saarikangas (1997), Grosz (1994), Irigaray (1996)

Rakastava subjekti. Liian vähän feministi?

Julia Kristevaa on feminismin piirissä syytetty siitä, että hän nostaa rakkauden kokemuksen etiikkansa perustaksi. Rakkaus on kuulemma konstruktio, jonka avulla on lähinnä sorrettu naisia, eikä siitä siksi voi olla eettisen ajattelun pohjaksi.

Jostain syystä itseäni kuitenkin kiehtoo kaikki rakkauden ympärillä liikkuva ajattelu; rakkauden aikaansaama etiikan mahdollisuus ja toisaalta eettisyys rakkaudessa. Eikö feministisen teorian ehkä kannattaisi, rakkaus-kritiikin sijaan, edesauttaa toisenlaisen rakkauskäsityksen muodostamista, sellaisen, joka jättäisi tilaa kaikille sukupuolille, minän ja toisen väliselle eettisyydelle, eikä olisi sidoksissa normatiivisiin, sortaviin tai painostaviin rakenteisiin?

Sivuunmennen sanottuna, Julia Kristeva ei ole ainoa rakkauden etiikan puolestapuhuja. Luce Irigaray tekee samaa omassa tuotannossaan. Molemmille ajattelijoille rakkaus, yleisluontoisesti, on mahdollisuus erot sallivaan, vastavuoroiseen suhteeseen minän ja toisen välillä. Se on liikettä kohti toista ja takaisin itseen. Ja on muistettava, että Kristevalle se liittyy myös kiinteästi psykoanalyyttiseen terapiaan: rakkaus on transferenssia, vuoropuhelua toisen kanssa, jonka avulla voidaan eheyttää omia psyyken rakenteita.

Kristevalla rakkaus, eettisyys ja mielenterveys nivoutuvat siis kiinteästi yhteen: "ihminen on sairas, jollei häntä rakasteta" - ja etiikka ja yhteiskunnallinen muutos ovat mahdollisia vasta, kun subjektille on palautettu psyykkinen tila; toisin sanoen kyky rakastavaan vuoropuheluun, kokemus rakastetuksi tulemisesta. Kristeva ei varmaankaan tarkoita, että vain terve ihminen voi muuttaa maailman paremmaksi, mutta hänelle subjektin hyvinvointi ja eettinen oleminen ovat toisiaan tukevia asioita, rakkauden tuotteita molemmat. Ja ihmisen jättäminen vaille rakkautta, vaille perusturvaa, vaille vuorovaikutusta, on suurimpia yksilöön kohdistuvia (eettisiä ja psyykkisiä) rikoksia, mitä on olemassa.

Hyvää naistenpäivää!

Oli mukava katsoa äsken netistä Suomen tv-uutisia ja nähdä, miten monipuolisesti ja vakavilla äänenpainoilla naisten asemasta puhuttiin. Monissa ammateissa euro on naisille edelleen 70 senttiä. Sukupuolittuneita aloja riittää, samaten syrjintää ja väkivaltaa. Yritysjohtajista suurin osa on yhä miehiä, ja yhteiskunnallisen vallan keskittyessä talouselämään naisten puhe on vaarassa tukahtua. Muistakaa äänestää naista eduskuntaan! Ja kunnioittaa erilaisuutta niin toisessa ihmisessä kuin myös itsessä. Hyvää naistenpäivää!

Uudenlaisia subjektiuksia

En saa tätä sanottua. Mutta. Haparoiva, hämärä, epäselväkin teksti voi liikuttaa jotakin.

Olen viime aikoina yrittänyt pohtia, mitä todella vallankumouksellista Kristevan hahmottelemassa prosessinalaisessa subjektiudessa on. Tai mitä vallankumouksellista ylipäänsä voi olla missään teoreettisessa subjektikehitelmässä - nomadisubjektissa (Rosi Braidotti), kyborgissa (Donna Haraway) jne. jne - muuta kuin se, että ne pyrkivät antamaan esimerkkejä siitä, minkälainen jonkin marginaaliin sysätyn ryhmän toimijuus voisi olla maailmassa, jossa sana subjekti on merkinnyt vain miestä tai valkoihoista tai heteroa tai keskiluokkaista.

Kirjallisuudentutkijalle feministisen teorian, queer-tutkimuksen, kulttuurientutkimuksen jne. esiinnostamat toisenlaiset/uudenlaiset subjektikäsitykset ovat lähestulkoon aina käytännöllisiä. Niin kaukana todellisesta "käytännöstä" me usein olemme: on niin helppo nähdä erilaisia eettisiä rakennelmia, kun niitä tulee vastaan teosten sivuilla - prototyyppejä siitä, millaisia meidän kaikkien pitäisi olla, miten erilaisia meidän kaikkien pitäisi saada olla. Itsekin olen miettinyt Vaaran teosten subjektia jos jonkinlaisena skitsofreenisena, vastavuoroisuuteen pyrkivänä, fragmentoituneena jne. subjektina.

Mutta se käytäntö !?. Miten me yhtäkkiä nomadeiksi muutumme?

Pääsin jonnekin omissa ajatuksissani, Kristevasta irrallaan (se suo jatkuu vielä pitkään). Luulisi nimittäin olevan mahdollista edesauttaa seuraavanlaisen subjektin syntyä: subjektin, joka pystyisi reflektoimaan itseään, aukomaan minuuteensa syntyneitä solmuja, parantamaan haavansa, subjektin, joka rakentuisi vastavuoroisuudelle ja tiedostavuudelle. Tällaisen subjektin syntyhän on pitkälti kiinni sosiaalisesta ja yhteiskunnallisesta ilmapiiristä. Siitä, mitä puhutaan ja miten puhutaan kirjoissa, lehdissä, televisiossa, koulussa, perheissä, ystävien kanssa. Paljon puhutaan esimerkiksi liiallisen psykopuheen vaaroista, mutta kai jokaiselle ihmiselle pitäisi löytyä sellainen olemisen tapa, jonka kautta hän voi olla avoin itselleen, auki maailmalle? Ja kai sen tärkeydestä voisi keskustella ääneen, niin että henkisestä hyvinvoinnista ja toisten - niin toisten yksilöiden kuin myös luonnon - hyvinvoinnista tulisi myös itseisarvo. Niin kuin nyt on itseisarvona raha ja ura ja kehitys ja se että on muukalaisia ja arvottomia ihmisiä.

Yann Andréan mukaan Marguerite Duras kirjoitti ymmärtääkseen jotakin itsestään, toisesta ja maailmasta. Se onkin yksi asia, mikä kirjallisuudessa tapahtuu. En sano, että se olisi kirjallisuuden tarkoitus, Blanchot'n mukaan kirjallisuudella ei ole tarkoitusta: sen arvo on nimenomaan siinä, että se on objektivoimaton, sitä ei voi käyttää hyödyksi, sillä ei voi laskelmoida eikä opettaa. Mutta omasta itsestään ulos tulevan kirjoittajan lisäksi kirjallisuus tuottaa aina lukevan subjektin, joka on liikkeessä yrittäessään ymmärtää; joka pakotetaan liikkumaan ulos itsestään, kohti tekstiä ja takaisin - ja siinä sivussa syntyy aina jotakin uutta, ennenkuulumatonta.

Tämän hetken filosofista ajattelua ovat pitkälti muovanneet vuosien 1956 ja 1968 tapahtumat sekä lopulta kommunismin kaatuminen, suuri poliittinen ja aatteellinen murros. Kun taas meitä, vasta 90-luvulla aikuisiksi kasvaneita, muovaavat syyskuun 11. päivä ja sitä seurannut "terrorismin vastainen" sota. Mietin, onko 2000-luvun subjekti avoimempi vai suljetumpi, eettisempi vai dogmaattisempi kuin 1960-luvun subjekti? Naisia, homoseksuaaleja ja hulluja kuunnellaan nyt ehkä enemmän, runoilijoista ja taiteilijoista en tiedä. Viime kuussa talousjohtajatkin havaitsivat ilmaston lämpenemisen. Eriarvoisuus maiden sisällä ehkä vähenee, suomalainen hyvinvointivaltion subjekti tuntuu ottavan sijaa muuallakin maailmalla, mutta kulttuurien (islam!) välillä, mantereiden (Afrikka!) välillä, se vain tuntuu lisääntyvän.

Tästä Ranskastakin on niin vaikea sanoa mitään, tämän maan älyllisestä ilmapiiristä, ajattelusta, subjekteista, toiveista, ambitioista. Kristeva kirjoittaa: "Despite the xenophobia, antifeminism, or anti-Semitism of one person or another, I maintain that French cultural life, as I have known it, has always been marked by a curiosity, discreet but generous, reticent but essentially respective to nomadisms, oddities, to graftings and exogamies of all kinds." (Kristeva: "My Memory's Hyperbole".)

Katsotaan.

Ja entä Suomi? Kuinka avoimia, uteliaita ja kunnioittavia me olemme nomadeita, outoja ja ulkopuolisia kohtaan?

La fureur. Raivo

Luin eilisestä Helsingin Sanomista, että edelleen lähes joka kuudes miespappi vastustaa naispappeutta ja jopa kieltäytyy toimittamasta jumalanpalvelusta naisen kanssa. Piispainkokous on viime syksynä päättänyt, että yhden syrjinnän muodon (joka itse asiassa on tähän saakka tukenut miespappien vakaumusta, ainakin ajatuksen tasolla) on nyt loputtava: työvuoroja ei saa enää järjestellä niin, että misogyyni-papit eivät joutuisi samoihin työtehtäviin naisten kanssa. Ja tästä nyt sitten kiistellään. Suomessa, vuonna 2007. Sanoiko joku, että feminististä ajattelua ei enää tarvita, kun meillä on jo se tasa-arvo ja eettiset suhteet ihmisten välillä... maassa rauha ihmisten kesken?

Muistan, kun leikkikaverin tädistä tuli pappi, ensimmäisten naispappien joukossa. Miten siitä oltiin ylpeitä. En kyennyt silloin ihan ymmärtämään, että miksi vasta nyt. Taisin nähdä vain epälogiikan ja olin suhteellisen tyytyväinen, että se oli korjattu. Kaveri taisi silloin ylpeänä ilmoittaa, että hänestä tulee myös. Miten ihanaa, että sai rakentaa omaa sukupuoli-identiteettiään tietäen, että naiseus ei asettaisi rajoitteita olemisellemme, tulevaisuus olisi avoin. Hieno lahja meille 4-vuotiaille tytöille.

Nyt, 21 vuotta myöhemmin, en taaskaan meinannut ymmärtää, kunnes käsittämätön paha olo ja raivo iskivät.

Miten voi olla mahdollista, että niin valtaisa, moderni, instituutio kuin Suomen luterilainen kirkko ei ole kyennyt pitämään kiinni yksinkertaisimmasta eettisestä periaatteesta ja juurruttamaan sitä syvälle aatteellisiin perustuksiinsa? Onko todella niin, että teologisessa keskustelussa on edelleen mahdollista takertua sellaiseen raamatuntulkintaan, joka kaikilla nykyisillä kontekstualisoinnin, lähdekritiikin ja ETIIKAN kriteereillä on pätemätön, suorastaan kristillisen opetuksen vastainen?

No, niinhän se on.

Se vaan ihmetyttää, että jos kirkko on valmis, ollut jo 21 vuotta, siirtymään toisenlaiseen eettisempään ja tasa-arvoiseen ajattelumalliin, mikä niitä yksilöitä siellä organisaation sisällä vaivaa? Puhdas viha naisia kohtaan?

Voiko yksilö, joka pitää fanaattisesti kiinni raamatunkohdista, jotka voidaan aivan hyvin, kristillisiä arvoja loukkaamatta, ymmärtää pikemminkin silloisen yhteiskunnallisen tilanteen tuottamiksi kuin miksikään uskonnollisiksi ohjenuoriksi, ottaa ne "omantuntonsa ääneksi" (HS), ja perustelee tällä toiminnallaan oikeutensa osallistua vuosituhansia jatkuneeseen naisten syrjinnän operaatioon, todella toimia eettisenä, uskonnollisena, johtajana?

"En vastusta tasa-arvoa, mutta naisen ei silti tule toimia seurakunnassa miehen rinnalla... sen huoran." huoh.

Taidan edelleen ottaa mieluummin uskonnokseni feminismin tai eettisen filosofisen ajattelun ylipäänsä. Vaikka täällä varsinkin uskonnollinen taide ja seremoniat voivat tuottaa sellaisia henkisiä yksilökokemuksia, joiden voisi ajatella toimivan jonkinlaisena eettisenä perustana. Kun subjektin ja objektin valtasuhteet kumoutuvat, minän ja toisen välinen suhde tulee uudelleen arvioiduksi... Hyvää ja kaunista oli myös, kun Notre Damen messussa 1. tammikuuta ihmiset toivottivat toisilleen onnellista uutta vuotta, tutuille ja tuntemattomille, vilpittömästi, sukupuolesta riippumatta.

Keksin juuri muuten oikeutuksen myös Dan Brownin Da Vinci koodin olemassaololle. Pieneen päähäni ei aina mahdu, että naisen olemassaoloa tosiaan vastustetaan täällä maapallolla niin paljon. Mikä tahansa keskustelunavaus asian korjaamiseksi on arvokas.

Tien kronotooppi ja piilofeminismi

Madeleinen kirkko, Tuilerien puutarhan länsiportti, Aleksanteri III:n silta sekä sen takana näkyvä Invalidesin kirkko ja Champs-Élysées'n itäpää muodostavat Concorden aukion reunat. Seisoipa missä kohdassa tahansa, näkymä on monumentaalinen. Siis suuri, vaikuttava, merkittävä, muistomerkinomainen. Todellinen kiteytymä kaikesta siitä vallasta, joka arkkitehtuurilla ja kaupunkisuunnittelulla on ja voi olla: kyvystä herättää katsojassa mitä vahvimpia kunnioituksen tunteita. Mm. filosofi Kant liittää ylevän kokemuksen maskuliinisuuteen, ja aukion viimeistelee vähintäänkin kunnioitusta herättävä valtava obeliski.

Sivuhuomautuksena täytyy sanoa, että tämä on lisäksi se aukio, jolla mm. Marie Antoinette sai surmansa. Obeliskin paikkaa piti tuolloin vuonna 1793 valtava giljotiini. (Onkohan Freud kirjoittanut tästä jo...)

Joka tapauksessa. Katsoin eilen Madeleinen rappusilta etelään, kohti Invalidesia juuri kun auringon säteet heijastuivat sen kultaisesta tornista. Häikäisevää. Ja vasemmalta puoleltani avautui l'Avenue des Champs-Élysées. TIE isolla teellä, ja miksei iillä ja eellä.

Champs-Élysées on Dictionnaire des Monuments de Paris'n mukaan yksi maailman kauniimmista kaduista (huom. Kantin oivallisen jaon mukaan kaunis, joka ei tietenkään ole yhtä merkityksellinen kuin ylevä, on feminiininen ominaisuus). Minkä arvonimen se saakaan kantaakseen! Ja silti hämmennyn. En ole kokenut elämää, en sotaa enkä rauhaa, tuota tietä marssien ja joskin voin ymmärtää, taidan silti henkilökohtaisesti pitää sitä lähinnä uuvuttavan suurena paraatitarkoitukseen rakennettuna monumenttina, jonkun - todennäköisesti lähinnä Napoleonin - mahtipontisena vallan osoituksena. Mahtavana, mutta pakahduttavana. Ja sitäpaitsi: "avenue" merkitsee puistokatua. En muista, onko Champs-Élyséellä vihrekasvillisuutta. Epäilen. Joka tapauksessa, autojen jono etenee sitä pitkin Concordelta kohti Riemukaarta ja leveän Avenuen reunoilta löytyy desingvaateliikkeitä. Ja... on siellä yksi autokauppakin.

Helen Humphreys'in nyt lukemassani romaanissa (Afterimage) "tie" voidaan ymmärtää paitsi täysin konkreettisena asiana myös metaforana sekä näiden kahden välimaastoon sijoittuvana kronotooppina. Annielle tie merkitsee nälkätietä, tietä, jonka työmaalle hänen vanhempansa kuolivat maksaessaan ruumiillaan saamastaan ravinnosta Irlannin nälänhädän aikana. On siis nälkätie, kuolleiden tie, joka ei kuitenkaan johda mihinkään sillä sen ei ollut edes tarkoitus toimia todellisena kulkureittinä. Ja sitten on Eldonin ylevä ajatus tiestä, joka toimisi yhdistäjänä maailmojen välillä, ihmisten välillä. Hänelle tie on abstrakti käsite, asia kartalla, mahdollisuuksien tie. Annien nälkätie on paitsi konkreettinen tie, myös kronotooppi. Se sitoo yhteen ajan ja paikan henkilökohtaisessa tragediassa, muodostaen merkityksensä sen kautta. Eldonin tie taas on metafora oikeudenmukaisemmalle yhteiskunnalle, tasa-arvolle, ihailtava mutta utooppiseksi jäävä rakennelma, haave.

Ajattelin, että näiden tie-ajatusten kautta voitaisiin rakentaa jonkinlainen tulkinta Champs-Élysées'tä. Sehän on vahvasti kronotooppinen ilmiö, kiinni historiassa ja ihmiskohtaloissa, oikein huokuu menneisyyden tärkeitä sanoja kuten "vapaus", "veljeys" ja "tasa-arvo". Se on yhtä aikaa äärimmäisen konkreettinen, täällä, tässä hetkessä, ja samalla täysin abstrakti. Sen olemassaololla on merkittävä osa Ranskan mahtavan historian todentamisessa: Ranskan vallankumouksen jälkeisen historian "suuret päivät", keisarikunnan ja tasa-vallan suuret voitot on todistettu kuvilla Riemukaaresta, Napoleonista, ensimmäisen ja toisen maailmansodan sotilaista juhlimassa voittoaan Avenuella. Se on osa kansallisen identiteetin rakentamista. Täysi konstruktio mutta samalla mitä ilmeisimmin todellinen, historiallinen ja materiaalinen asia.

"Meillä tulee aina olemaan Pariisi" sekä liehuvat Ranskan liput Monet'n maalauksessa. Niin kauan kuin Champs-Élysées ja yksikin kuva säilyy. Niitä ei saa kitkettyä verkkokalvoltani, niin kuin ei myöskään napalmin polttamaa tyttöä, tai eilisen hesarin venäläistä sotilasta Hangossa kesällä 1941. Ei edes vapauden muututtua Guantanamon vankileireiksi, tasa-arvon assimilaatioksi ja veljeyden muuten vaan epäkorrektiksi ilmaisuksi.