Muistiinpano: rajoista ihmisten välillä ja itsessä, kivusta ja rakkaudesta

Kirjoitin mielessäni lauseen: Hän ei halunnut herätä.
Korjasin lauseen: Hän ei olisi vielä halunnut herätä.
Liitin lauseeseen toisen: Hän oli liian väsynyt mennäkseen kouluun.
Paransin toisen lauseen: Hän oli aivan, aivan liian väsynyt mennäkseen kouluun.

Katsoin voitonriemuisena isää, joka luki paitahihasillaan Työkansan Sanomia ja joi mustaa kahvia.
Äiti levitti eteisen peilin edessä punaa huuliltaan poskipäihin ja hyräili Iltaa Redillä.

Kumpikaan ei huomannut, että minusta oli tullut hän, jatkuvan tarkkailun alainen.
(Pirkko Saisio 1998 Pienin yhteinen jaettava, 5-6.)

"Minusta oli tullut hän, jatkuvan tarkkailun alainen." Saision kahdeksanvuotias huomaa kielen kautta sen erottumisen, jolle oman olemassaolon hahmottaminen perustuu: minä on aina muualla, toisenlainen ja eri kuin "minä itse". Se on tarkkailun kohde, arviointini, arvostukseni ja joskus myös halveksuntani vastaanottaja. Se on myös etäännyttäjä minän ja maailman välillä. Minä tuolla - en tämä oikea minä tässä. Sijainen, johon olen kasvanut kiinni ja joka on turvani mutta jota en joskus lainkaan tunne.

Tältä pohjalta ei ole ihme että meidän on joskus vaikea vastata kysymyksiin: "mitä minä haluan?", "olenko hyvä?", "olenko onnellinen?"

Anthony de Mello kirjoittaakin:

Onnellisuudesta ei voi sanoa mitään. Onnellisuutta ei voi määritellä.

ja jatkaa:

--- Rakkautta ei voi määritellä, rakkaudettomuus voidaan.

ja vielä:

--- Totuutta ei voi pukea sanoiksi tai kaavaksi. Se ei olisi totuus. Se ei olisi todellisuutta. Todellisuutta ei voi pukea kaavaan. (Anthony de Mello: Havahtuminen.)

De Mellolla on ärsyttävä tapa puhutella lukijoita suoraan ("sinä") ikään kuin "me itse" siten tulisimme häntä lähemmäs. Se, mitä hän sanoo onnellisuudesta, rakkaudesta ja totuudesta pitää kuitenkin paikkaansa. Määrittelemättömyys - ja samalla todellisuus.

Ne ympäröivät meitä kaikkialla, elävinä ja muuttuvaisina. Kyse ei ole jostakin tavoiteltavasta hyödykkeestä, joka lievittäisi elämän tuskaa ja olisi helposti määriteltävissä, vaan elämisen ehdoista, kiinnittymisestä olemiseen.

Rajat ihmisten välillä ovat häilyväisiä. Ne liikkuvat ja murtuvat helposti. Samalla muuttuu todellisuus, näkökulmat. Ja muutos on tämän rakkaudeksi (tai samastumiseksi, ruumiillistamiseksi) kutsutun seurausta. Elämän ehto ja olemisen tuska.

Tarvitaan jotakin, joka korvaa maailmassa olemisen ulkopuolisuuden ja erillisyyden, saa rajat minän ja toisten välillä hämärtymään hetkeksi, muodostaa suhteita. Rakkaus on psyykkinen mekanismi, joka syntyy, kun yksilö huomaa oman erillisyytensä maailmasta. Ikään kuin turvaksi: turvaamaan tyhjää - tai tyhjältä niin kuin Kristeva sanoo Histoires d'amourissa. Onnellisuus on myös ei-tyhjää. Samoin todellisuus. Se on "jotakin", eikä ainakaan tyhjää.

Saisionkin kahdeksanvuotias voittaa sanoillaan maailman, rakentaa suhteen todellisuuteen, voittaa niiden takaaman rakkauden turvin hylkäyksen ja menetyksen:

Nyt minusta oli tullut hän, jatkuvan tarkkailun alainen.
Ja

nyt hänellä oli kiire kouluun vangitsemaan Aira Hokkanen sanoilla.
Ja

Aira Hokkanen astuu luokkaan ja toivottaa kaikille hyvää huomenta.
Eikä hän kykene hillitsemään voitonriemuista hymyään kirjoittaessaan mielessään lauseen: Aira Hokkanen oli aivan, aivan liian väsynyt mennäkseen kouluun, sillä hän oli valvonut koko yön muistellessaan pahoja, hyvin pahoja tekojaan. (Saisio 1998, 239.)

Muistiinpano rakkaudenhallinnan virheestä ja vaikenemisesta

Lueskelin Maurice Blanchot'n Tunnustamatonta yhteisöä ja törmäsin muutamaan hauskaan ilmaisutapaan ja huomioon.

I

Toisessa, rakkautta käsittelevässä osassa, Blanchot puhuu ohimennen "kartesiolaisesta" virheestä, jonka mukaan:

--- tahdon vapaus Jumalan vapauden jatkeena ei voi eikä saa jättäytyä intohimojen väkivallan kumottavaksi. (Blanchot 1983/2004, 87.)

Blanchot toteaa, että miespäähenkilö Marguerite Duras'n romaanissa Kuolemantauti (La Maladie de la mort, 1982) tekee kartesiolaisen virheen suhteessa naiseen ja rakkauteen: tämä haluaa varjella vapauttaan olla rakastamatta kuvitellen, että tahto pystyisi jotenkin varjelemaan yksilöä tuollaiselta - tässä se "kartesiolainen" virhe.

Blanchot'n kirjoitus häilyy filosofisen esseen ja kaunokirjallisen analyysin rajamailla, ja filosofinen pikadiagnoosi Duras'n päähenkilöstä oli jollakin tapaa lämpimästi eri diskursseja sekoittava. Ilmaisu "karteesinen virhe" koski rakkauden ja intohimojen hallintaa, mutta nimikkeellä voitaisiin ehkä kutsua kaikenlaisia erilaisia variaatioita liiallisista itsehallinnan ja autonomisen minuuden kuvitelmista. Blanchot'n diagnoosin "nimi" on esitetty tekstissä ohimennen, ikään kuin se olisi yhtäkkiä juolahtanut kirjoittajalle mieleen Duras'n teosta pohdittaessa, ja sen voi varmaankin ottaa, ei niinkään Descartesiin tai kartesiolaiseen ajatteluun kohdistuvana, vaan kulttuurihistoriasta poimittuna nimikkeenä, joka tuntuu kuvaavan hyvin Duras'n miespäähenkilöä - ja jolla on samalla omat filosofiset juonteensa. Intertekstejä.

II

Blanchot pohtii teoksen lopussa mahdottomuutta puhua yhteisöstä (yhteisöstä, joka olisi jotakin enemmän - tai vähemmän - kuin lain sanelema kollektiivi tai kommuuni) ja määritellä sitä: ilmiöt pakenevat aina määrittelyjä ja samalla määrittelyt taipuvat tuhoamaan kohteensa. Alussa hän onkin vihjannut, että "teoretisoinneissa" on ehkä paras olla uskoton omille ajatuksilleen ja antaa niiden vääristyä luonnostaan. Lopussa hän päätyy kuitenkin pohtimaan, olisiko sittenkin paras pitäytyä tyystin erilaisista määrittelyistä - ja siten, puheesta?

Olisiko siis ollut parempi vaieta? Olisiko parempi olla arvioimatta yhteisön paradoksaalisia piirteitä ja elää se sellaisen menneisyyden kautta, jota ei ole koskaan voitu elää? "Mistä ei voida puhua, siitä on vaiettava". Tämä Wittgensteinin liiankin tunnettu ja kulunut sääntö osoittaa hyvin, että loppujen lopuksi vaikeneminen edellyttää puhetta, koska Wittgenstein ei kyennyt sitä lausuessaan olemaan hiljaa. Mutta minkälaisilla sanoilla olisi puhuttava? (Blanchot 2004, 89.)

Näihin sanoihin on hyvä päättää turhan pitkäksi venynyt hiljaisuus. Sillä totta on, että vaikenemisen taustalla on aina paljon puhetta - vaikka se ei aikoisikaan tulla ulos. Jossakin vaiheessa oikeanlaiset sanat kuitenkin löytyvät.

Kohti New Yorkia - Angels in America

Greetings Prophet! The great work begins! The Messenger has arrived!

Olen viime aikoina orientoitunut tulevaan matkaan katsomalla uudelleen Angels in Americaa (2003). Tarkoituksena on kuljeskella kesäkuun toinen viikko New Yorkin Central Parkissa, tavata puiston enkeli ja nähdä täältä puuttuvat maalaukset, Met, MOMA...

Tony Kushnerin näytelmän ja siitä muokatun tv-sarjan ehkä vaikuttavin kohta sijoittuu tuohon samaan puistomiljööseen. Tarinan juonilinjat alkavat viidennessä osassa yhdistyä ja Belizen hahmo, loistava, tummaihoinen, queer aids-sairaanhoitaja alkaa hahmottaa tarinan kokonaisuutta. Hän pitää sairastuneen ystävänsä jättäneelle, jatkuvasti politiikkaa ja idealismia paasaavalle juutalaiselle Louisille mahtavan puheensa, "I hate America":

[You are] up in the air, just like that angel. Too far off the earth to pick out the details. Louis and his big ideas. Big ideas are all you love. America is what Louis loves.
---
I hate America, Louis. I hate this country. It’s just big ideas, and stories, and people dying, and people like you. The white cracker who wrote the national anthem knew what he was doing. He set the word 'free' to a note so high nobody can reach it. That was deliberate. Nothing on earth sounds less like freedom to me. You come to room 1013 over at the hospital, I'll show you America. Terminal, crazy and mean. I live in America, Louis, that’s hard enough, I don’t have to love it. You do that. Everybody’s got to love something. (Belize, "Chapter 5".)

Huoneesta 1013 löytyy reaganismin ajan pahin painajainen, aidsia sairastava lakimies Roy Cohn (Al Pacino). Hän on Belizen näkökulmasta koko Amerikan kuvajainen: menestynyt, menestyksensä toisten ihmisten elämästä ja hyvinvoinnista ryöstänyt, konservatiivinen ja pinnalta tekopyhä mutta sisäisesti liberaaleista liberaalein, "terminal, crazy and mean". Lakimies, Amerikan "ylipappi":

Hire a lawyer, sue somebody. It's good for the soul. Lawyers are the high priests of America. We alone know the words that made America.... out of thin aire. And we alone know how to use the words. (Roy Cohn, "Chapter 5".)

Sanat luovat maailman. Laki, yhteisö, valtaapitävät. Ne määräävät yksilölle tämän paikan, asettavat jokaisen rooliinsa suuressa mekanismissa. Roy Cohnin särmikkään hahmon suuruus kumpuaa pahuudessaan siitä, miten oikeassa hän on. Hän on kääntänyt järjestelmän toimimaan omaksi hyödykseen ja hallitsee niin fanaattisuuden kuin myös tekopyhyyden aikakausina, luovien läpi McCarthyn ja Reaganin Amerikan. Juutalainen, homo, joka muuntaa kaiken koskemansa kullaksi verisellä realismillaan:

Your problem, Henry, is that you are hung up on words. On labels. "Gay", "homosexual", "lesbian"; you think they tell you what a person is, but they don't tell you that. Like all labels, they refer to one thing and one thing only: Clout. Where does a person so identified fit in the food chain? To someone who doesn't understand this, homosexual is what I am because I sleep with men, but this is wrong. A homosexual is someone who, in 15 years of trying, can't get a pissant anti-discrimination bill through City Council. They are men who know nobody, and who nobody knows. Now, Henry, does that sound like me? No. I have clout. Lots. I have sex with men; but, unlike nearly every other man of which this is true, I bring the guy I'm screwing to Washington, and President Reagan smiles at us and shakes his hand. (Roy Cohn, "Chapter 2")

Angels in American keskeisenä teemana on tekopyhän poliittisuuden ja rehellisen mutta rampauttavan osallistuvuuden välinen ristiriita, joka ylittää (idealistiset) kysymykset kuten demokratia, vapaus ja tasa-arvo. Kaikki hahmot paljastavat omalla tavallaan yksilöiden sisäisen moninaisuuden ja ambivalenssin, jonka vuoksi myös yhteiskunta on aina vääjäämättä sisäisesti ristiriitainen, lain tapaan keinotekoinen, rakennettu entiteetti, jonka oikeus ja hyvyys riippuvat lopulta vain siitä, kuinka paljon ihmiset välittävät toisistaan. Ei laeista eikä politiikasta, vaan siitä, mitä niillä tehdään. Kuka hoitaa sairaat ja syrjäytyneet, ja kuka rukoilee kuolleiden puolesta?

Halu liikkua ja tarve pysyä paikallaan taistelevat näytelmässä toisiaan vastaan. Ihmiset ja enkelit, rakkaus ja kuolema, terveys ja sairaus. Halun liike rikkoo olemassaoloa ja ihmissuhteita, aiheuttaa kaaosta ja kuolemaa maan päällä niin kuin taivaissa mutta samalla se on elämää eteenpäinvievä, säilyttävä voima.

Ihmisen ja ihmisyyden moninaisuus, outous, ristiriitaisuus ja heterogeenisyys pitävät yllä elämän liikettä. Heteromiehet muuttuvat homoiksi, enkelit ilmestyvät sairaille, Jumala hylkää ihmisen ja rakastaja rakastettunsa, mutta samalla erilaiset yksilöt löytävät toisensa, murhattu rukoilee murhaajansa sielun puolesta, idealisti realistin. Kaaos, liike ja sekoittuminen ovat myös hyvän voimia. Muutoksen ja ihmisen suuressa liikkeessä ei olekaan ihme, että Belize kuvailee taivasta määrein: "racial impurity and gender confusion".

Lopulta tärkeimmäksi nousevat läsnäolo, muistaminen ja kunnioitus: kyky toimia yksilöinä, hämmentyneinä ja hajalla mutta samalla toisten kanssa, osana yhteisöä.

Central Parkin suihkulähteen enkeli, Bethesda, on pystytetty sisälissodan uhrien muistolle, rodulliselle sorrolle, jonka päätepistettä ei ole vieläkään nähty. Samalla Bethesda on myös tarina lähteestä, jonka vesi parantaa.

This disease will be the dead of many of us, but not nearly all. And the dead will be commemorated and we'll struggle on with the living and we are not going away. We won't die secret deaths anymore. The world only spins forward. We will be citizens. The time has come. (Prior, "Chapter 6.")

Traaginen erehdys. "Evoluutio on sopeutumista oleviin oloihin, ei tuleviin."

Kyetäkseen paremmin uimaan ja sukeltamaan siivetönruokit olivat aikoinaan evolutiivisen hitaasti luopuneet lentotaidosta. Sukupuuton valossa se oli traaginen erehdys, mutta niin evoluutio toimii: eliöt sopeutuvat oleviin oloihin, eivät tuleviin, joista eivät vielä mitään voi tietää. Satojatuhansia tai miljoonia vuosia sitten siivetönruokit eivät olleet aavistaneet, että joskus vielä maailmassa olisi olentoja, jotka haluaisivat nukkua yönsä niiden höyhenten keskellä. (Maarit Verronen 2004 Keihäslintu, 160.)

"...olentoja, jotka haluaisivat nukkua yönsä niiden höyhenten keskellä"... Mukavia tuollaiset olennot. Verrosen romaanin siivetönruokki-intoilija on sympaattinen hahmo. Että jollekin kasvaa tärkeimmäksi ja merkityksellisimmäksi se, että saa jäljittää yli sata vuotta aiemmin sukupuuttoon kuolleen linnun elämää.

Viime aikoina olen tullut lukeneeksi kirjoja, joissa käsitellään yhteiskuntaa ja historiaa pikemminkin luonnontieteellisestä kuin humanistisesta näkökulmasta (jos nyt tällaista erottelua haluaa edes tehdä). Olen nähnyt, miten kehityskulkuihin syntyy sattuman kautta katkoksia tai miten evoluutio saa ennalta-arvaamattomia käänteitä ja muuttuu vastavoimakseen. Luonnontieteilijä-humanistien teoksia ja sci-fiä, Verrosta, Philip K. Dickiä jne. Näissä ekologisissa ja teknologisissa romaaneissa tuhoutuvat vuorotellen luonto ihmisen jäljiltä tai ihminen omilta jäljiltään. Eihän siivetönruokki ei ole ainoa eliö, joka ei kyennyt aavistamaan tulevia oloja.

Jäin lisäksi koukkuun Foxilla viime vuonna alkaneeseen scifihömppään "Terminator: the Sarah Connor Chronicles", jossa eletään vuodessa 2007 (kronologisesti toisen ja kolmannen terminaattori-leffan välissä) ja yritetään muuttaa tulevaisuutta ennen kuin kyborgit tuhoavat viimeisenkin ihmisen.

Juoniaddiktina on vaikea ymmärtää sitä, että Terminaattoreissa tulevaisuuden ja menneen välisissä muutosyrityksissä ei aina synny loogista lopputulosta. Miten tulevaisuuden John Connor voi olla sama John Connor kuin vuodessa 1987 tai 2007? Eikö mennyt kaiken aikaa muuta tulevaa toiseksi, sehän noissa on ideana? Eikö John Connor muka tuhonnutkaan itseään geeniperimältään sinä yksilönä, joka hänestä oli tuleva lähettäessään ystävänsä suojelemaan menneisyyteen äitiään ja ystävän muuttuessa hänen omaksi isäkseen? Monimutkaista. Vähän kuin saippuasarjaa spekuloisi. Mutta toisaalta voi lähteä miettimään, että ehkä John on silti identiteetiltään sama, biologiasta ja geeneistä huolimatta, sillä sama sankarillinen äiti pysyy. Ehkä äidin muuttumaton käytös ja suuri rakkaus tekevät pojasta joka kerta saman miehen. Tämä on ehkä tarinan lopullinen opetus, vielä ei voi sanoa. Tulossa on ilmeisesti elokuva Johnin aikuisuudesta siellä tulevaisuudessa, joskus vuonna 2009, meidän ajanlaskuamme. Sitä odotellessa...

Televisiosarjassa mielenkiintoista on myös kysymys robottien (tai kyborgien) mentaalisista kyvyistä (ne eivät ehkä nouse ensimmäisenä pohdinnan kohteeksi Schwarzeneggeriä katsoessa). Näyttää siltä, että Johnia suojelemaan lähetetty (tällä kertaa tyttö)robotti on sarjan mittaan hyvää vauhtia inhimillistymässä. Jos esimerkiksi taide tai luovuus toimivat subjektiuden mittareina, robotti on todella hankkimassa itselleen identiteettiä kiinnostuessaan empatian kysymyksistä ja taiteesta, kauneudesta, tanssista. Vähitellen hän ei ole enää ainoastaan rationaalinen ja intentionaalinen olento (molemmat kyvyt kyborgille ohjelmoitavissa) vaan myös tunteva ja kokeva yksilö. Sarjan ihmishahmot kuitenkin edelleen suhtautuvat tyttöbottiin vihattavana teknologisena oliona, joka uhkaa ihmiskuntaa ja jota ainoastaan käytetään välineenä ihmisten voiton saavuttamiseen. Villi veikkaukseni on, että sarjassa maailman kohtalon tulee kuitenkin ratkaisemaan ihmisten empatiakyky, ei se, saadaanko teknologian kehittyminen katkaistua ajoissa tai viimeinenkin robotti tuhottua maan päältä.

"Evolutiivinen hitaus", josta Verrosen katkelmassa puhutaan, ei toteudu tällaisessa menneen ja tulevaisuuden välillä liikkuvassa scifissä: evoluutiosta tuleekin silmänräpäyksessä tapahtuvaa kehitystä, sopeutumista tuleviin oloihin jossakin eri mahdollisten maailmojen väliltilassa, kun kaikki vaikuttaa kaiken aikaa kaikkeen ja menneisyys ja tulevaisuus muuttavat toisiaan hurjassa ajattomassa limbossa.

Erilaisia traagisia erehdyksiä...

Muistiinpano: Peter Hoeg rakkaudesta, Kasper ja Stine

[Keskeneräiset]

Absoluuttisen sävelkorvan ja fyysikon vuoropuhelu rakkaudesta Peter Hoegin romaanissa Hiljainen tyttö.

Päähenkilö Kasper rakkaudesta naisiin:

Naisellisella ei ole tiettyä ääntä. Ei tiettyä sävellajia. Ei tiettyä väriä. Naisellinen on prosessi. Siinä hetkessä jossa dominanttiseptimisointu purkautuu duurisävellajin subdominanttiin, siinä hetkessä kuulee naisellisen.
Kasper oli siihen saakka elänyt dissonanssissa. Äkkiä hänen asuntovaununsa ei ollut enää asuntovaunu. Se ei ollut enää pyörillä liikkuva liiteri. Se oli koti.
Stinen läsnäolo nosti esiin värejä, joita hän ei ennen ollut nähnyt. Se pyöristi kulmia, se kutsui näkyviin pintoja, joita ei ollut ennen ollut. Se muutti kirjojen sisällön. Ja nuottien. Bach olisi kuulostanut toisenlaiselta ilman naisia. Todennäköisesti hän ei olisi kuulostanut ylipäänsä ollenkaan. (Hoeg 2008 Hiljainen tyttö, 281.)

Stinen hahmo rakkaudesta ja yhteydestä toiseen:

-Minä luulin, että rakkaus on muoto, hän sanoi. -Että se olisi tunteita, jotka kerrostuvat tietyn olennon ympärille. Tietyn sydämen. Kasvojen. Äänen. Sinun kanssasi rakkaus on jotain aivan muuta. Se on kuin jokin avautuva. Ovi. Avoimuus. Kuin jotain, minkä kautta minä putoan ulos. Se muuttuu kaiken aikaa. (s. 305.)

-Kun tuntee toisen ihmisen tuoksun, Stine sanoi, - tuntee olevansa aivan lähellä. Vaikuttavat aineet - esterit ja rasvahapot - ovat liuenneina ihon rasva-aineisiin, mistä hikoamisprosessi vapauttaa ne. Suun ja nenän avoimilla limakalvoilla ne taas tiivistyvät. Me huomaamme sen tälläkin hetkellä. Siinä, missä me olemme nestettä ja tuoksuja, olemme hyvin lähellä yhteensulautumista. Sieltä on lähtöisin tunne, että se voisi olla mahdollista. Että viimeinen kahta ihmistä erottava kalvo voisi hajota. Mutta niin ei tapahdu. Ei koskaan. (s. 308-309.)

-Dirichlet'n väittämä, Stine sanoi. - Se on minimaalisia pintoja koskeva. Erittäin kaunis todistelu. Kun laajennamme pintaa, se pyrkii, samalla kun antaa periksi, peittämään mahdollisimman pienen alan. --- -Kaikki elolllinen, Stine sanoi. -Ja kaikki eloton. Pyrkii samanaikaisesti laajentumaan ja pysymään. Myös rakkaus. Se on arvoitus. Miten voi pudota vapaasti? Hellittämättä otetta hätäjarrusta? (s. 313.)

Ja vielä Kasper:

Rakkaus liittyy tavalla tai toisella jälleentuntemiseen. Tuntematon voi kiehtoa meitä ja vetää puoleensa, mutta rakkaus on kiireetöntä kasvamista ympäristössä, jossa vallitsee luottamus. Siitä hetkestä jona oli nähnyt Stinen rannalla Kasper oli kuullut jotakin jo ennen kuulemaansa, se oli luottamusta ja se kuului nytkin. (s. 422.)

Rukouksesta I: Hoeg ja Perko

Joudun nyt juoksemaan näitä ajatuksia läpi asiaan paremmin tarttumatta mutta jotakin on silti pantava muistiin ennen kuin kaikki katoaa. Tulee siis vielä postaus "Rukouksesta II".

Kuuntelin tänään Suomenlinnan kirkossa, Viapori Jazziin liittyen, Jukka Perkon, Severi Pyysalon ja Teemu Viinikaisen tulkintoja suomalaisista ja ulkomaisista virsistä. He ovat taltioineet levynkin, nimeltään Maan korvessa, ja olen sitä kuunnellut mutta live-esitys, valkea kirkkotila meren keskellä ja odottava yleisö kirkon penkeillä tekivät kokemuksesta, noh, hienon, koskettavan. Jotenkin vaikea löytää sanoja...

Ei ole mitenkään uusi asia linkitä yhteen uskonto tai jokin jumalallinen ja musiikki. Meillähän on Bach. Eeva-Liisa Mannerin romaanissa Tyttö taivaan laiturilla on esimerkiksi hieno kuvaus siitä, miten musiikki lähestyy transsendenttia ja millainen on subjektin kokemus tässä kaikessa.

Rupesin ajattelemaan nyt uskonnollisen musiikin, virren, ja rukouksen välistä yhteyttä. Rukouksen tarkoitushan on, pohjimmiltaan, antaa tukea yksilölle ja mahdollistaa kommunikaatio jonkin toisen kanssa. Tuo toinen voi olla Jumala tai ihan yksinkertaisesti vain minä itse, joku, joka kuuntelee. Samaten taide voi toimia psyykettä, mielikuvitusta, olemista tukien, vuorovaikutusta rakentaen. Ja erityisesti juuri musiikki, kielen rajat ylittävänä, kykenee ilmaisemaan sanomattomia kokemuksia ja päästämään ilmoille sen, mitä me koemme mutta mitä emme kykene artikuloimaan. Se ikään kuin, rukouksen tavoin, vapauttaa meidät kokemuksestamme ja saa meidät jakamaan sen toisen kanssa. Voisi siis ajatella, että musiikki jollakin tasolla tavoittaa kaikkein todellisimman ja on ikään kuin rukousta vailla sanoja. Se yhdistää taiteen ja rukouksen voimat.

Myös Peter Hoegin Kasper Hiljaisessa tytössä havaitsee sen eheyden, joka voi syntyä tämän - musiikin, rukouksen, rakkauden (merkityksen) - avulla. Musiikki pitää yllä merkitystä ja elämää, kun kaikki ympäriltä on hajoamassa:

Hän kuuli sateen soittavan katolla, ehkä Bachin kantaatteja. Kahden vuorokauden jälkeen hän kuuli Haydnin kuusi jousikvartettoa täysin selvästi, ne jotka Haydn oli kirjoittanut kymmenen vuoden tauon jälkeen. Ja niiden jälkeen soivat Mozartin kuusi kvartettoa, jotka olivat vastaus Haydnin säveltämiin. Siinä vaiheessa Kasper oli alkanut katsella yöuniaan silmät auki. Hän tajusi kyllä, että se mitä tapahtui musiikille ja sateelle oli yritys säilyä hengissä. Yritys luoda koossa pitäviä kokonaisuuksia hajoavaan todellisuuteen. (514.)

Hän tiesi elävänsä eräänlaista psykoosia, olevansa sen sisällä. Huoneen aaltoilevien seinien välissä muotoutui ihmishahmoja joilla oli eläimen pää, hän ymmärsi heti, että ihminen, joka viskattaisiin varoituksetta tähän tilaan missä hän nyt oli, menettäisi järkensä.
Hän tajusi että juuri rukous piti yllä eräänlaista mielenrauhaa. Se eteni vakaasti syvänä, musikaalisena sopeutumisena ympäristön rakenteettomuuteen. Rukous on hirsilautta, joka voi kuljettaa meidät vahingoittumattomina läpi avioerojen, läpi kaatokännien, sienitrippien, kolmannen asteen kuulustelujen, kuulemma jopa läpi kuoleman.
Rukous ja rakkaus. (Hoeg 2006, 518.)

Locked-in ja kommunikaatio sekä muistiinpano vanhemmista

Katsottiin eilen Perhonen lasikuvussa (Le Scaphandre et le papillon, 2007).

Julien Schnabelin ohjaus perustuu Elle-lehden entisen päätoimittajan Jean-Dominique Baubyn romaaniin halvaantumisestaan ja locked-in -syndroomasta sekä siitä, miten hän pystyi kertomaan tarinansa ruumiinsa vankilasta kirjain kirjaimelta, sivu sivulta, kommunikoimalla ainoastaan silmänräpäytyksen avulla.

Baubyn näkökulmaan keskittyvä kuvaus ja hetkittäinen erottuminen siitä, ikään kuin muistutuksena "meidän" maailmamme olemassaolosta, loi läpi elokuvan jatkuvan emotionaalisen intensiteetin ja hyvin vahvan samastumisen kokemuksen. Tätä tuki myös kertojan ääni, Baubyn sisäinen monologi, joka lukkiuttuu Baubyn sisäiseen maailmaan ja jota kukaan muu kuin katsoja ei kuule. Baubyn sisäisen maailman murtaa kuitenkin vähitellen puheterapeutin yritys mahdollistaa kommunikaatio. Puheterapeutin luettelema hypnoottinen kirjalitania ("e, s, a, r, i, n, t..."), jonka avulla Bauby muodostaa sanomaansa, alkaa vähitellen muodostaa aivan omaa merkitystään - merkitystä, joka perustuu äänteiden soinnillisuuteen sekä lausujan ja Baubyn väliseen tunnelataukseen. Käy myös niin, että ajan kuluessa terapeutin ja Baubyn yhteys kasvaa niin voimakkaaksi, että kirjaimia tai sanoja tuskin tarvitaan: terapeutti kykenee vastaamaan Baubyn sisäiseen monologiin. Kommunikaation ihme tapahtuu.

Viestinnän vaikeus myös korostaa, paradoksaalisestikin, sanoman muotoa: Baubyn kieli on uskomattoman kaunista. Tätä tietenkin korostaa vielä se, että tiedämme miten tarkoin jokainen kirjain ja sana on punnittu. Paul Cantelonin musiikki - ja koko soundtrack - on myös hieno.

Elokuvan sisällöstä kaksi asiaa kosketti eniten. Ensinnäkin Baubya ympäröivien hoitohenkilöiden (erityisesti hoitavan neurologin ja puheterapeutin) ymmärrys ja empatiakyky, joka tuntui lähes uskomattomalta. Toiseksi Baubyn oma kasvava ymmärrys vanhemmuuden merkityksestä. Huolimatta puhe- ja ilmaisukyvyn menetyksestä elokuvassa syntyy mahdollisuus perhesuhteiden uudelleenrakentamiseen monien virheiden ja hylkäämisten jälkeen. Rakkaus kannattelee kieltä ja kykyä kommunikaatioon, ei toisin päin.

Jeanette Winterson puolestaan muistuttaa siitä, miten tärkeää on jossakin vaiheessa erottautua vanhemmista ja heidän kertomuksestaan ja konstruoida oma tarinansa:

There are two facts that all children need to disprove sooner or later; mother and father. If you go on believing in the fiction of your own parents, it is difficult to construct any narrative of your own.

In a way I was lucky. I could not allow my parents to be the facts of my life. Their version of the story was one I could read but not write. I had to tell the story again.

I am not Freudian. I don't believe I can mine the strata of the past and drill out the fault-lines. There has been too much weathering; ice ages, glacial erosion, meteor impact, plant life, dinosaurs... (Winterson 2005, 140.)

Sitaatin loppu nyt oikeastaan vaan tuon Freudin takia. Minuus on eroosioiden tuotetta ja menneisyys on monilta osin pysyvästi menetetty erilaisten kerrostumien ja kulumien alle.

Harry Potter and psychoanalysis - Lordi Voldemort analyysissa

Älyttömän hölmöä, mutta tätä ei voi olla kirjoittamatta: psykoanalyyttinen tulkinta Pottereista. Viimeisen suomennoksen kunniaksi...

Lähdetään ensinnäkin siitä, että psykoanalyyttisesti tulkittuna Voldemortin elämäntarina ja sen julmat käänteet voidaan nähdä syntyvän subjektin taisteluna sosiaalistumista ja alkuperäisestä yhteydestä irtautumista vastaan: Tom Riddle surmaa oman isänsä ja asettuu siten symbolista ja yhteiskunnallista lakia vasten, niin taikayhteisön kuin ihmistenkin maailman ulkopuolelle. Kyse voisi psykoanalyysin termein olla oidipaalitilanteen ratkaisusta, joka jättää subjektin lain ulkopuolelle.

Rowling valotti jo edellisissä romaaneissa Voldemortin synkkää tarinaa, hylätyksi tulemista sekä rakkautta vaille jäämistä - ja viimeinen teos tarjoaa lopullisen tulkinnan. Siinä piirtyy kuva miehestä, jolla ei ole minkäänlaista psyykkistä tilaa, rakkauden tuomaa eheyttä tai kykyä samastua toisiin. Lapsuuden kokemukset, äidittömyys ja isättömyys sekä ympäristöstä koettu viha aikaansaavat sen, että keskeiset elämää ylläpitävät psyykkiset toiminnot jäävät rakentumatta ja Voldemort joutuu turvautumaan aivan toisenlaisiin keinoihin elämänsä merkityksellisyyden takaamiseksi.

Sielun pirstominen, ratkaisu, johon Voldemort päätyy kohottaakseen itsensä toisten yläpuolelle ja taatakseen itselleen ikuisen elämän, on elävä esimerkki psyykkisen tilan katoamisesta ja yrityksestä kompensoida fragmentoitunutta minuutta. Se on kärsivän subjektin viimeinen yritys merkityksellistää elämäänsä ja tehdä siitä elämisen arvoista. Ensinnäkin Voldemort pyrkii keräämään omistukseensa tavaroita (eräänlaisia fetissiobjekteja?), jotka toimisivat symboleina ja toisivat hänen olemassaololleen affektiivisen merkityksen, liittäisivät hänet johonkin historiaan ja perheeseen ja siten rakkauden takaaviin rakenteisiin. Tällaisia ovat esimerkiksi todistusaineisto kuulumisesta Luihusen sukuun, jota hän alkaa kerätä jo nuorena. Ja lopulta Voldemort päätyy kiinnittämään olemassaolonsa konkreettisesti noihin symboleihin, hirnyrkkeihin, pirstoessaan minuutensa ja säilöessään sen niihin.

Tällaiset symbolit ja fetisistinen toiminta eivät kuitenkaan voi toimia psyyken perustana, vaan pikemminkin tuhoavat sitä, minkä seurauksena on psyykkisen tilan pieneneminen entisestään. Rowling kuvaakin, miten Voldemort menettää enemmän ja enemmän inhimillisiä piirteitä pirstoessaan sieluaan yhä uudelleen ja uudelleen. Yksinkertaistetusti voitaisiin sanoa, että symbolit eivät riitä korvaamaan minuudessa olevaa puutetta. Tässä kohtaa kuvausta ilmenee myös sielun ja ruumiin välinen ykseys: myös Voldemortin ulkomuoto muuttuu sielun pirstoutuessa.

Lopulta paljastuu, että juuri sielun pirstominen, ele, jonka oli tarkoitus taata ikuinen elämä, on Voldemortin suurin virhe. Se on kaventanut psyykkisen tilan minimiin ja estänyt mahdollisuuden uusiutumiseen, rakkauteen ja muutokseen - ilmiöihin, jotka ovat elämää ylläpitäviä voimia. Harryn voimavarana sen sijaan on niin äidin kuin sosiaalisen ympäristönkin takaama rakkaus ja siten muutokselle valmis, eheytymiseen kykenevä sielunelämä. Tässä piilee myös syy siihen, miksi Harry lopulta voittaa.

Voldemortin ja Harryn lapsuudenkohtaamisesta voisi rakentaa vaikka minkälaisen peilivaiheanalyysin. Keskeistä ehkä kuitenkin on se, että Harryn psyyke on rakentunut vahvasti erilaisten samastumisten kautta: niin hänen vanhempansa kuin myös Voldemort ovat kiinteä osa hänen minuuttaan, sen rakentajia. Ja tällä voidaan sitten selittää psykologisesti sitä, miksi juuri Harryn ja Voldemortin välillä on niin voimakas yhteys ja miksi juuri he asettuvat niin toistensa kaksoisolennoiksi kuin myös vastustajiksi.

Arjesta, rutiineista, ajasta ja halusta

Rutiini (tai kontrolloitu elämä) olisi sitä, että lukisi aina viikossa romaanin ja juoksisi torstaisin lenkin. Kiertelisi sunnuntain tai perjantain gallerioita eikä unohtaisi syödä tai nukkua. Stressi (tai neuroosi) on epäilemättä sitä, että pakonomaisesti suunnittelee noita kaikkia, yrittää ylläpitää rutiinia vaikka elämäntilanne ei sallisikaan, ja kumoutuu lopulta ahdistuneena sänkyyn toimintaan kykenemättömänä.

Normaali elämä on kai aina puolivälistä noita kahta: suunnittelua ja suunnitelmien toteutumattomuutta, itsen rääkkäystä ja hemmottelua, mielihyvän toteuttamista (mielen)terveyden(kin) kustannuksella, onnea ja onnettomuutta.

Taide on siitä armollista, että sen aikaansaama tunnekokemus on merkitykseltään positiivinen, ahdistavanakin. Taide ei aiheuta mielipahaa, jätä tyydyttämättä haluja, aja epätoivon partaalle tyhjältä tuntuvan elämän äärellä, vaan vie pois, toisiin todellisuuksiin. Taiteelta, ahdistavalta ja rumaltakaan, ei vaadita mitään: se vain on. Se on "minun" mutta kaukana, vaateen tavoittamattomissa.

Sama ei koske arkea eikä sosiaalista elämää. Ihmissuhteita varsinkaan. "You can't always get what you want", kuten ekonomi Jagger lauloi. Toisilta ihmisiltä ja maailmalta (ja itseltä) vaaditaan kaikki, vaikka mitään ei voi täydellisesti saada. Halu siirtyy objektista toiseen... pitää löytää rakkaus tai rauha oman itsen kanssa, onni tai epätoivosta kumpuava innostus, rahaa tai terveys, tai sosiaalinen arvostus ja uusi ura...

---

Aika tuntuu kuluvan kaiken aikaa joko aivan liian hitaasti tai aivan liian nopeasti, oudon säännöllisestä elämänrytmistä huolimatta. Hetket ovat kepeitä tai raskaita riippuen siitä, onko niiden sisältö puhdas ikävä ja toive ajan kulusta vai epätoivo jonkin lähestymisestä ja ajan vääjäämättömästä loppumisesta, hetkien pakenemisesta ja menettämisestä.

Kun mikään ei riitä...

Muistiinpano tuttuudesta, vieraudesta ja menetyksestä

[Patient:] I've always had the impression that everyone who I meet and towards whom I create emotions knows me instantly. Every now and then it occurs to me that it is a deceiving sentiment. I am as strange to an other as he is to me. This comes to life especially in the face of a loss... I have to admit, painfully: "we didn't know each other after all".

[Freud:] Mourning is regularly the reaction to the loss of a loved person, or to the loss of some abstraction which has taken the place of one, such as one's country, liberty, ideal and so on. --- Melancholia too may be the reaction to the loss of a loved object. Where the exciting causes are different one can recognize that there is a loss of a more ideal kind. The object has not perhaps actually died, but has been lost as an object of love (e.g. in the case of a bethrothed girl who has been jilted). In yet another case one feels justified in maintaining the belief that a loss of this kind has occured, but one cannot see clearly what it is that has been lost, and it is all the more reasonable to suppose that the patient cannot consciously perceive what he has lost either.

Tuttuuden ja vierauden kääntyessä toisiaan vasten, asettuessa toistensa paikoille, illuusiot romahtavat. Ja noiden illuusioiden menetys aiheuttaa kipua. Toisaalta tuttuuden ja vierauden välinen ambivalenssi pitää yllä elämää: vieraus mahdollistaa idealisaation, tuttuus kiskoo ihanteita alaspäin, takaisin maailman tasolle.

Näin unta II

...pesukoneista (ehkä Kansallisen Tuntemattoman sotilaan vaikutusta, en kyllä nähnyt sitä vielä), liian kömpelöstä televisiomonitorista ja ikävästä digiboksista. Vaadin, että ne on palautettava takaisin kauppaan.

Löysin ratkaisun kaikkiin ongelmiini kirjoittamalla kirjaa, jonka luvut alkoivat välilehdillä, joihin oli suurin kapiteelikirjaimin kirjoitettu sanoja. Ensimmäisen luvun nimi oli MUISTO.

Mietin sekä Kunderan Olemisen sietämätöntä keveyttä että Romeota ja Juliaa. Että mitä kautta sitä kannattaa elää. Kevyt ja raskas. Raskas ja kevyt. Yksilötasolla nuo kaksi ovat sama tarina. Suhteessa maailmaan toistensa vastakohdat. Tereza ja Tomas eivät taistelleet maailmaa vastaan vaan omissa odotuksissaan.
---
Tulin ajatelleeksi äsken, että monille ihmisille unen/taideteoksen/elämän tunnelma on tärkeämpi kuin sen symbolit. Monille taas on päinvastoin. Merkityksiä voi lähteä hakemaan kumpaakin kautta, mutta symbolien tulkinta on jonkin verran teknisempää, niiden merkitykset ovat kiinteämpiä, tärkeämpiä, painavampia. Mutta onko tunnelma keveä ja symboli raskas? Merkityksiltään kyllä - tunnelma pakenee määrittelyjä ja kahleita: pysyy vapaana, siis "keveänä" - mutta asia voi olla myös päinvastoinkin. Kyllä tunnekin painaa. Ruumin kokemus on painavampi kuin mikään.

Raskaasta ja kevyestä Kunderalla:

If eternal return is the heaviest of burdens, then our lives can stand out against it in all their splendid lightness.
But is heaviness truly deplorable and lightness splendid?
The heaviest of burdens crushes us, we sink beneath it, it pins us to the ground. But in love poetry of every age, the woman longs to be weighed down by the man's body. The heaviest of burdens is therefore simultaneously an image of life's most intense fulfilment. The heavier the burden, the closer our lives come to the earth, the more real and truthful they become. (4-5.)

She knew she had become a burden to him: she took things too seriously, turning everything into a tragedy, and failed to grasp the lightness and amusing insignificance of physical love.
---
[--- B]y making it important and serious, she deprived it of its lightness, and it became forced, laboured, overdone. (140.)

Kuinka raskain muuttuu keveimmäksi ja kevein raskaaksi...

Maiseman rumuudesta ja Messagerista; etiikasta ja addiktiosta

Ympäristö jossa kirjoitan on vuodesta 1970 lähtien ollut työskentelylleni tyypillinen ja - niin kuin tähän asti on tuntunut - myös välttämätön. Olen metsässä. Olen yksin. On kesä. Tarkemmin sanottuna kesäkuun alku, joka tänä vuonna on ollut poikkeuksellisen kolea; kitsas ja julma. Halla on tappanut sireenit nupulle. Ruoho ei jalkojaan jatka. Kuollut viimekesäinen heinä kojottaa yhä pystyssä ja hallitsee aavemaisena näköpiiriä. Puiden lehtien kasvu on jäänyt puolitiehen. Linnut värisevät öisin ääneen ja niitä tuntuu olevan tänä kesänä vähemmän kuin ennen. Pääskyset eivät pesi vintillä; koko tässä talossa viime kesänä majaillut kanta on ehkä tuhoutunut muuttomatkalla tai syöty etelässä. Ensimmäisen kerran tämä maisema on mielestäni ruma. Oli hyvä että tulin kirjoittaakseni siitä silloin kun se tuntui hymyilevän ja puhuvan minulle, kun kaikki tuntui olevan pelkkää valoa, lämpöä ja aurinkoa ja moninkertaisesti täynnä yksityiskohtia joille olen myöhemmin sokeutunut. Nyt tästä maisemasta ei syntyisi kovinkaan myönteistä kuvaa. Siis kaikella on todella aikansa; herkistymisen aika. (Eeva Kilpi 1976 Ihmisen ääni, 26.)

Löysin vahingossa kirjastosta Ihmisen ääni-nimisen 70-lukulaisen kirjasarjan, joka on "intiimisti tunnustuksellinen uusi teossarja, jossa tilittävät suhdettaan ihmisenä olemiseen ja elämään henkilöt joilla on persoonallista ilmaisukykyä ja sanottavaa lähimmäisilleen". Ensimmäiset kirjoittajat olivat Eeva Kilpi, Elina Karjalainen, Pentti Saarikoski ja Roger Garaudy. Kiinnostava perspektiivi omaelämäkerralliseen puheeseen, en tiennyt tällaista olevankaan - näin kustantajan sanelemaa tekstiä, ilmeisesti silloiseen maailman ja kulttuurin tilanteeseen vastaavaa. Mutta juuri nyt saan jotakin irti vain ihmisen suhteesta ympäröivään maailmaan, lähinnä sääolosuhteisiin ja siihen, miltä todellisuus kadulla näyttää - yhtä rumalta kuin Kilven kesäkuu.

Ulkona on pirun kylmä ja sateista. Pimeää ja sateista. Ja miksi edes kirjoittaa tällaisessa maailmassa? Eeva Kilpeäkään ei itse asiassa Ihmisen äänen mukaan paljoa huvittanut. Alan ajatella, että Blanchot oli ehkä väärässä sanoessaan että toistaisimme vanhaa sanomaamme toistamasta päästyämme. Vaikka ehkä Ihmisen äänen olemassaolokin on jälleen uusi toiston todistus, sitten kuitenkin.

Mutta jonkin (jossei sitten kirjoittamisen tai ulkona kävelyn) täytyy viedä tilaa verkkokalvolta; musta maisema ei voi täyttää koko maailmaa.

Olen käynyt Anette Messagerin näyttelyn avajaisissa EMMAssa viime perjantaina. Olin suht tyytyväinen vaikka kriittinen: tarkoituksena oli varjella vanhaa kokemusta samasta kokonaisuudesta. Sisääntulo muistutti kovasti kesäisestä Pompidou-keskuksesta. Oli matkaansa ympäri ja ympäri tekevä Pinokkio ja katosta peilikeinuillaan riippuvat täytetyt linnut, oravat, kanit pehmolelupäineen. Muistin miten Pariisin näyttelyssä tuntui hetkittäin kuin olisi tullut huvipuiston seikkailutaloon, kulkemaan oudosta tilasta toiseen; Messagerin karmivaan ja kauniiseen ihmemaailmaan, jossa inhimillinen ja epäinhimillinen vaihtavat merkityksiään. EMMAn näyttely ei kuitenkaan oikeastaan ole matka mihinkään, ja sieltä puuttui muutama suuri teos - ja näin keskeisiä tiloja. Mutta tärkein oli paikallaan: lapsen maailman elementit leluineen, värikynineen ja outoine yhdistelmineen, ruumiillisuuden moninaisuus, merenalaiset tai -sisäiset todellisuudet, yhtaikainen esteettisen ja käsitteellisen toisiinsa kietoutuminen.

Kaipaamaan jäin kuitenkin näytettä 1970-luvun feminismistä: "sananlaskuilla" brodeerattuja kangastauluja "Ma Collection de proberbes" (1974): Je pense donc je suce; Les larmes des femmes valent beaucoup et leur coûtent rien; Les femmes sont instruites par la nature, les hommes par les livres; L'homme a des yeux pour voir, la femme a des yeux pour être vue; Qu'y-a-t-il pire qu'une femme? Deux femmes. Ilmeisesti Pariisin modernin taiteen museolla oli tarve saada teos takaisin kokoelmiinsa.

Messager on keräilijä, maailmojen rakentaja, uneksija, nainen, havainnoija, totunnaisen rikkoja ja ajoittain täynnä mustaa huumoria.

Olen istunut kuuntelemassa luentoja joiden pitäjä puhuu suomea hieman murtaen. Pieniä outoja painotuksia siellä täällä. Ja sanojen taivutusvirheitä, enimmäkseen taivuttamatta-jättämisiä. Koherenssi ei meinaa pitää lauseissa. Sitä on ollut tavallaan mukava kuunnella, säröjä kielessä. Vaikka luentosalissa on kylmä, kylmä.

Olen lisäksi yrittänyt soveltaa erilaisia etiikan teorioita amerikkalaisten televisiosarjojen henkilöihin, lähinnä tapani mukaan Houseen ja 24:een, uutuutena nyt Prison Break. Mielenkiintoista kyllä, järkkymätön oikeudenmukaisuus, uhrautuminen toisten puolesta, yritys hyvittää pahoja tekoja ja "tarkoitus pyhittää keinot"-etiikan kritiikki ainakin vastuun kantamisen muodossa näyttävät kukoistavan siitä huolimatta, että itse sarjojen arvomaailma tai ainakaan todellisen maailman arvomaailma ei tunnu näitä puoltavan. Lojaalisuus, vastuu ja luottamus sekä ennen kaikkea rakkaus voittavat yksilön edun mennen tullen. Tämän täytyy olla kristillistä perää. Tai sitten noihin vaan onnistutaan käsikirjoittamaan kaikki mahdollinen, ja katsoja saa sieltä sitten poimia itse mieluisensa. Yritän muistaa, mitä Kristeva sanoi niistä mediakuvista, vaikka ulkona maisema masentaakin. Kuvilla on paha tapa täyttää pää. Ja käsikirjoittajat osaavat tehtävänsä: addiktion.

Outoa onnentunnetta

Now I've heard there was a secret chord
That David played, and it pleased the Lord
But you don't really care for music, do you?
It goes like this
The fourth, the fifth
The minor fall, the major lift
The baffled king composing Hallelujah

Hallelujah, hallelujah, hallelujah, hallelujah

"It is, as I say, a desire to affirm my faith in life, not in some formal religious way but with enthusiasm, with emotion.... It's a rather joyous song." - Leonard Cohen

Tuosta Cohenin toteamuksesta (ja laulusta) johdettuna, tai vähän sinne päin, ajattelin (jälleen) että uskonnon voi hyvinkin nähdä rakenteena, joka (oikein nautittuna) voi toimia psyykettä eheyttävästi.

Tietyt kertomukset, taide, esteettiset ja syvät kokemukset, tarjoavat mahdollisuuksia käydä läpi omia tunteita, samastua, löytää toisia tietoisuuksia ja toisia todellisuuksia. Siinä se kiihkeys, tunne - halu elää, jaksaminen - ilman formaaleja uskon tai muun järjestelmiä.

Olen jostain syystä viime päivinä kuunnellut tuota Hallelujahia, kaikkia mahdollisia versioita, katsonut live-taltiointeja, lukenut sanoja. Mielessä pyörii Bathseba ja Volter Kilpi ja Daavid ja Simson ja Delila. Ja kaikki erilaiset lukukerrat ja kohtaamiset. Komeita tarinoita rakkaudesta, elämästä, ovat. Ja niin merkityksiä ja myöhempiä tulkintoja ja uusia merkityksiä täynnä, että ihme olisi jos niillä ei olisi mitään kykyä muovata psyykkeitä.

Tällaista outoa onnentunnetta, jota vielä edesauttaa syksyn aurinko ja kirkkaus, siis täällä.

Käytiin perjantaina katsomassa teatteri Avoimissa Ovissa näytelmä Uneton Töölössä, joka oli Stadian esittävän taiteen opiskelijoiden suomalaisesta kirjallisuudesta kokoama ja näyttelemä, eräänlainen kirjallisuuspotpuri, mutta samalla varsinkin kotimaista kirjallisuutta tuntevalle hillittömän paljon tarjoava ja hyviä tekstejä käyttävä teatteri-musiikki-kirjallisuuselämys. Kauniin rakenteen ja yhtenäisen aihepiirin esitykseen loi, ei uni-tematiikka (niin kuin ehkä oli tarkoitus, ainakin oheismateriaaleista ja nimestä päätellen), vaan Märta Tikkasen, Anja Kaurasen, Anna-Leena Härkösen ja Sofi Oksasen teksteistä sekä L.Onervan kirjeistä rakentunut naiseuden, kirjailijuuden, parisuhteen ja äitiyden kysymysten pohdinta, jolle tarjottiin vastapooleja myös mm. Henrik Tikkasen, Harri Sirolan, Pentti Saarikosken ja Leevi Madetojan (ajattelin, että "kirjallisten aviomiesten") kirjoitusten kautta.

Mainitsen Unettoman Töölössä nyt tässä kuitenkin vähän muista syistä. Esityksen toinen puolisko tapahtui nimittäin Minervankadun kirkossa, jonne näyttelijät ja katsojat siirtyivät väliajan jälkeen. Esityksen alku oli ollut pitkä ja toinen "näytös" ei tuntunut järkevältä kestoakaan ajatellen, mutta luulen että kaikki näkijät ovat nyt onnellisia jatkon olemassaolosta. Teatteriyleisön ja näyttelijöiden yöllinen kulkue läheiseen töölöläiskirkkoon, L.Onervan ja Madetojan dialogit kirkkosalissa, musiikki ja laulu olivat nimittäin todella hieno, kaunis kokemus. Lopetus oli äärimmäisen toimiva koko esitykseen nähden - tilanvaihdos tuotti tarvittavan siirtymän kohti loppua, mikä olisi niin fragmentaarisessa "näytelmässä" ollut vaikea tuottaa - mutta merkityksellisintä oli kuitenkin kirkkomiljöön, sinne saapumisen ja siellä olemisen, tunnelmallisuus, rauhallisuus. Se onni, mikä nyt tulee turvallisesta, rauhallisesta, hyvästä olosta.

Tällaisia outoja epäuskonnollisia taiteellisia ja onnen kokemuksia siis tällä viikolla. Elämä vaan joskus on aika kaunista.

ps.
Alla (ilmeisesti lähes) koko sanoitus Cohenin Hallelujahiin (Cohen on ilmeisesti kirjoittanut yhteensä 15 säkeistöä, ja eri versioissa käytetään sitten eri säkeistöjä ja järjestystä, mm. Jeff Buckleyn kuuluisa sisältää säkeistöt 1, 2, 4, 5 ja 6, Cohenin alkuperäinen levytys puolestaan 1,2,3 ja 7):

Now I've heard there was a secret chord
That David played, and it pleased the Lord
But you don't really care for music, do you?
It goes like this
The fourth, the fifth
The minor fall, the major lift
The baffled king composing Hallelujah

Hallelujah, hallelujah, hallelujah, hallelujah

Your faith was strong but you needed proof
You saw her bathing on the roof
Her beauty and the moonlight overthrew you
She tied you
To a kitchen chair
She broke your throne, and she cut your hair
And from your lips she drew the Hallelujah

Hallelujah, hallelujah, hallelujah, hallelujah

You say I took the name in vain
I don't even know the name
But if I did, well really, what's it to you?
There's a blaze of light
In every word
It doesn't matter which you heard
The holy or the broken Hallelujah

Hallelujah, hallelujah, hallelujah, hallelujah

Baby I've been here before
I've seen this room and I've walked this floor
You know, I used to live alone before I knew you
And I've seen your flag on the marble arch and love is not a victory march
It's a cold and it's a broken hallelujah

Hallelujah, hallelujah, hallelujah, hallelujah

Well there was a time when you let me know
What's really going on below
But now you never show that to me do you
But remember when I moved in you and the Holy dove was moving too
And every breath we drew was hallelujah

Hallelujah, hallelujah, hallelujah, hallelujah

Well maybe there's a God above
But all I've ever learned from love
Was how to shoot somebody who outdrew you
And it's not a cry that you hear at night
It's not somebody who's seen the light
It's a cold and it's a broken hallelujah

Hallelujah, hallelujah, hallelujah, hallelujah

I did my best, it wasn't much
I couldn't feel, so I tried to touch
I've told the truth, I didn't come to fool you
And even though
It all went wrong
I'll stand before the Lord of Song
With nothing on my tongue but Hallelujah

Hallelujah, hallelujah, hallelujah, hallelujah Hallelujah, hallelujah, hallelujah, hallelujah Hallelujah, hallelujah, hallelujah, hallelujah



Leonard Cohen



Allison Crowe

Youtubessa luonnollisesti myös kuuluisa Jeff Buckley sekä Rufus Wainwright ja K.D. Lang.

Sophisticated guesses and some other theories

Tuntuu vastenmieliseltä hylätä havaintojen teko steriilien teoreettisten ristiriitojen takia, mutta silti meidän on yritettävä selvittää asiaa [narsismin kehittymistä]. Sellaiset käsitteet kuin minälibido, minäviettien energia ja muut vastaavat eivät missään tapauksessa ole erityisen selviä eivätkä riittävän sisältörikkaita; kyseisistä suhteista muodostettavan spekulatiivisen teorian pitäisi saada perustakseen ennen muuta tarkasti määritelty käsite.

Olen kuitenkin sitä mieltä, että juuri tässä on spekulatiivisen teorian ja empiirisen tulkintaan perustuvan tieteen välinen ero. Jälkimmäinen ei kahdehdi spekulaatiolta sen etuoikeutta kiinteään, loogisesti pitävään perustaan, vaan tyytyy mielellään hämäriin, tuskin kuviteltavissa oleviin perusajatuksiin, jotka se toivoo niiden kehittyessä käsittävänsä paremmin tai jotka se on jopa valmis korvaamaan toisilla.

Nämä ideat eivät nimittäin ole tieteen perusta, jolla kaikki lepää; perustana on yksinomaan havaintojen teko. Ideat eivät ole koko rakennuksen alin vaan ylin kerros, ja ne voidaan hylätä ja korvata toisilla rakennusta vahingoittamatta. Samaa tapahtuu meidän päivinämme fysiikassa, jonka perusnäkemykset aineesta, voimakeskuksista, vetovoimasta ja niin edelleen ovat tuskin vähemmän kiistanalaisia kuin psykoanalyysin vastaavat käsitteet. (Freud 1914/1993, 35.)

Luin hiljattain Freudia, pitkästä aikaa, ja huomioni kiinnittyi tähän psykoanalyysin (ja ylipäätään kaikkien teoreettisia hypoteeseja esittävien teorioiden tai tieteiden) todenvastaavuutta käsittelevään lausuntoon. Freudin mukaan psykoanalyysi ei siis edusta spekulatiivista filosofiaa (vaikka varmasti myöntää velkansa filosofisille teorioille), vaan perustuu havaintoon ja vertautuu tässä empiirisyydessään luonnontieteisiin: "arvauksia" eli spekulaatioita tehdään ainoastaan tieteellisten havaintojen perustalta ja niitä voidaan sitten muuttaa, kun lisää empiiristä tietoa ilmaantuu - koko psykoanalyyttisen rakennelman romahtamatta.

Ajatus on aika mukava: siinä ilmenee pyrkimys tietoteoreettiseen itsekriittisyyteen ja myös tietty realismi - koskaan ei nimittäin tule olemaan sellaista tilannetta, jossa tiedettäisiin aivan kaikki, mutta päätelmiä on silti tehtävä. Nykyään kuitenkin tiedetään, kipeästikin, ettei Freudin aikaisilla havainnoinnin metodeilla ole mitenkään voitu saada korrektia kuvaa esimerkiksi aivojen toiminnasta, empiirinen tutkimus on siis tuolloin väistämättä merkinnyt lähinnä havaintojen tekemistä potilaiden käyttäytymiseen ja sen muutoksiin pohjaten.

Kysymys on siis seuraava: Missä vaiheessa rakennuksen perusta osoittautuukin niin oudoksi, ettei sen päälle voida enää rakentaa? Mietin tässä nyt vaikka neurologista tietoutta, joka on jotakin aivan toista nykyään. Entä miten saadaan kuitenkin säilytettyä kaikki vanhojen teorioiden paikkaansapitävä tietous (tieto, joka on oikeaa riippumatta siitä, että sen empiirinen perusta ei välttämättä ole täysin korrekti), kun uusi tieto kumoaa aikaisemman?

Julia Kristeva toteaa Mustassa auringossa, että psykoanalyysi ei torju tietoa siitä, että esimerkiksi masennuksen perusta löytyy hermoverkoston toimintahäiriöstä, mutta keskittyy itse teoretisoimaan ja hoitamaan masennusta ymmärtäen sen perustaltaan sosiaaliseksi ilmiöksi.

Eikä tässä ole ristiriitaa: aivot nimittäin reagoivat symbolisiin tapahtumiin biologisilla muutoksilla - ja psykoanalyysi siis keskittyy muokkaamaan noita symbolisia tapahtumia aikaansaaden biologisia muutoksia, ilman esim. farmakologisia keinoja.

Tätä ajatellessa tuntuu melkein siltä, että Freud on ollut joissakin asioissa intuitiivisesti oikeassa: hän on tullut psykoanalyyttisella terapiallaan korjanneeksi asioita hermoston tasolla tietämättä itse tekevänsä näin - ainoana vakuuttimenaan vankka kokemus ihmisen psyyken tutkimuksesta ja havainnoinnista hoitotyön kautta sekä silloinen tietous hermoston toiminnasta. Kristevalla (ja muilla nykypsykoanalyytikoilla) on tietenkin helpompaa: neurologinen tietämys tukee epäilemättä niin terapiaa kuin myös teorioiden muodostusta. Ei tarvitse enää arvata niin usein.

Näin tänään lastenpsykiatri Jukka Mäkelän haastattelun Punaisessa langassa vuodelta 2004, ja tuntui siltä, että kaikkia näitä haparoivia ajatuksenpalasia loksahti vihdoin paikoilleen. Mäkelä selitti sujuvasti ja selkokielisesti Maarit Tastulalle sitä, miten sosiaalisessa vuorovaikutuksessa syntyvät kokemukset vaikuttavat aivojen kehittymiseen pienillä lapsilla. Asiat kuten perusturva, merkityksellinen vuorovaikutus, puhe ja kosketus kääntyivät aivotason toiminnaksi ja esimerkiksi hermostolliseksi kyvyksi säädellä stressiä. Todettiin, että aivokuori muovaantuu kokemusten kautta ja myös että perinnöllisiäkin hermostollisia ongelmia - jotka saattaisivat johtaa masennukseen, oppimishäiriöihin jne. - voidaan lievittää sosiaalisen toiminnan kautta. Toinen ihminen voittaa siis geenit tässä uudessa kivi-sakset-paperi-leikissä.

Miljoona eri asia sai vahvistuksen ja selityksen. Tärkeimpänä ymmärrys siitä, että se kokemus, jota Maria Vaara haparoidenkin esittää teoksissaan, kokemus minän ja toisen välisen suhteen ensiarvoisesta tärkeydestä psyyken ongelmien hoidossa, on todella oikea. Vaaralle tämä kokemus on syntynyt oman henkilökohtaisen tilanteen kautta, ja myöhemmin muiden ihmisten kautta, eikä se ole vaatinut neurologista tietämystä, ainoastaan intuition (plus tuntemuksen Freudin teorioista, joihin Vaara kuitenkin suhtautui myös kriittisesti). Samaan tapaan selittyi perusta myös sille, miksi Kristeva niin intohimoisesti puhuu rakkauden ja merkityksellisen puheen ja vuorovaikutuksen puolesta - mediakuvia ja kylmää ulkokohtaisuutta (myös mielenterveyshoidon medikalisoitumista) vastaan: vain asioilla, jotka kantavat itsessään jotakin merkitystä, on voimaa muovata aivojamme - ja toinen ihminen, hänen kosketuksensa ja puheensa, on näistä asioista merkityksellisin.

Muistiinpano: rakkaus on aurinko

I used to be a hopeless romantic. I am still a hopeless romantic. I used to believe that love is the highest value. I still believe that love is the highest value. I don't expect to be happy. I don't imagine that I will find love, whatever that means, or that if I do find it, it will make me happy. I don't think of love as the answer or the solution. I think of love as a force of nature - as strong as the sun, as necessary, as impersonal, as gigantic, as impossible, as scorching as it is warming, as drought-making as it is life-giving. And when it bursts out, the planet dies. (Winterson: Lighthousekeeping 2004, 199.)

Mikä muu on aurinko? Kristevan (ja Nervalin) mukaan masennus on aurinko. Tai siis masennuksen alkuperä, menetetty, nimeämätön kohde (Asia) on musta aurinko. Rakkaus puolestaan voi voittaa tuon mustan auringon. Ehkä se sopii asiaan, tuohon Wintersoniinkin.

En pitänyt romaanista aluksi mutta vähitellen se alkoi saada merkityksiä. Romantiikan ajattelu ja luonnontieteet sekoittuvat toisiinsa luomaan mieletöntä maailmanjärjestystä, jossa elämä on elämisen arvoista. Robert Louis Stevenson, Charles Darwin, Richard Wagner, nykyhetki. Päädyin siihen, että teos antoi paljonkin.

Ajankohtaista: työtä, kesää ja Pariisin ikävä

Tulin eilisaamuna mökiltä "lukemasta" ja menin suoraan töihin. On vähän raskasta yrittää opiskella samaan aikaan ja tehdä lähes täyttä työviikkoa. Se ei oikeastaan voikaan onnistua kovin hyvin... pitäisi vaan valita jompi kumpi suosiolla. Toisaalta nyt on kesä ja se pakottaa lomailemaan ja nauttimaan. Arvasin, että Suomessa tulisi olemaan yhtä kiireistä kuin aina ennekin. Laiminlyödyt ystävät: olette silti mielessäni!

Bromarvin kirkonkylässä oli sunnuntaina kirpputori ja huutokauppa. Ostin Peter Hoegin Naisen ja apinan ruotsiksi eurolla kojusta. Söin jäätelöä laiturilla, luin Potteria ja hain herneitä "grönsaker"-paikasta mökille mennessä. Illalla paloin aurinkoisella kalliolla lukemista jatkaessani. Aika oli rajattu päivään mutta olin vapaa ja onnellinen, auringossa ja tuulessa.

Mietin että sinne, läntiselle rannikolle, voisi joskus muuttaa asumaan. On siellä muitakin pääkaupungista paenneita, suomenruotsalaistuneita. Maanantaina palattiinkin takaisin, vielä töiden jälkeen. Niistä huolimatta.

Katsoin eilen vihdoinkin Before Sunsetin, ja Pariisin ikävä syntyi. Julie Delpy lauloi kauniisti ja puhui muistoista sekä yksinäisyydestä, joka vaivaa vaikka on yhdessä toisen kanssa - se on kai pahinta yksinäisyyttä. Koko elokuva oli keskustelu kahden ihmisen välillä siitä miltä ajan kulku tuntuu, miltä tuntuu menettää toinen, mitä on rakkaus tai mikä on tärkeää. Delpyn esittämästä Célinestä oli tullut yhdeksän vuoden aikana ympäristötutkija, Ethan Hawken Jessestä kirjailija. He kävelivät Shakespeare & co:lla, Maraissa ja Seinen rannalla. Ja Pariisissa oli sellainen kesä, jota en ehtinyt näkemään. Tuli sellainen olo, että olisi pitänyt olla siellä vielä.

Toisaalta katsoin Pariisissa vielä ollessani toukokuussa huonon elokuvan Devil Wears Prada, jossa kuvattiin Pariisin joulua - ja silloinkin tuli sellainen olo, että olisi pitänyt olla siellä, Pariisin joulussa Pariisin kevään sijaan. Pariisissa oleminen ei siis riitä. Siellä pitää olla tiettynä hetkenä, vuodenaikana, tietyssä säätilassa, tiettyjen pilvien alla.

"All I Want for Christmas Is You"

Romanttisten elokuvien ja tv-sarjojen riemujuhlaa... The Holiday ja Love Actually.
Kuka tarvitsee elämän, kun on internet?

Tulkoon joulu, tulkoon Lontoo, tulkoon rakkaus! ;)
Puissa on tähtivalaistus, tavarataloissa soi joulumusiikki, tekolunta ja punaisia nauhoja, onnellisia parisuhteita ja lasten riemua. Keskellä kesääkin voi siis näköjään päästä joulutunnelmaan. Komedioita katsoessa muistui mieleen myös, miten kaunis joulu täällä Pariisissakin oli.

Olen viimeisen kuukauden viihdyttänyt itseäni Kate Winslet-elokuvilla: The Holiday, Little Children, ja vanhempaa, The Life of David Gale ja Finding Neverland, vain Titanic:iin ei olla sorruttu (vielä). Samalla löytyi uudelleen kaikkien aikojen viihdyttävin tapa tehdä romanttista komediaa: jenkkituotanto brittinäyttelijöillä.

Kun meillä ennen oli Hugh Grant ja Andie MacDowell tai Hugh Grant ja Julia Roberts tai Hugh Grant JA Colin Firth ja Renee Zellweger, nyt meillä on Jude Law (!!!) ja Cameron Diaz.

The Holidayn joulutunnelmat vaativat ehdottomasti paluuta Love Actually:in, ja katsoin sen tänään kauniina lauantai-iltapäivänä Pariisissa.

Ps. Suoraan YouTuben joulupukin kontista: mitä yhteistä kahdella maailman ihanimmalla Hugh'lla on charmin, brittiyden ja etunimen lisäksi? ;)



"Ass-kicking prime minister" ;)



House and his Cane!

Alice Munro, rakkaus, mediaimages

Munron novellikokoelma on lievä pettymys, harmillista.

Jotakin kuitenkin:

Then he lifted his head, gave it a shake, and made a pronouncement.
"Love never dies."
She felt impatient to the point of taking offense. This is what all the speechmaking turns into, she thought, a person who can say things like that. Love dies all the time, or at any rate it becomes distracted, overlaid - it might as well be dead. (Munro Open Secrets, 49.)

Anna Gavaldan Je l'aimais-romaanissa (suom. Viiniä keittiössä) oli samankaltainen ajatus pohjalla. Ei se ole paha. Tietyssä määrin armahtava, jopa toivoa antava. Rakkaus, tai sen päättyminen, kumpikaan ei ole kohtalo. Akteja maailmassa. Kerrostumia.

Jos palaan takaisin Austerin Book of Illusioniin... ja sotken sitä viimeviikkoiseen televisioaddiktiooni: elämä on yksinkertaisesti moniulotteisempaa kuin televisioruutu (valkokangas). Simulointi tuottaa vääriä käsityksiä, pintaa, liian helppoja maailmoita, tulkinnattomuutta, staattisuutta. Taiteessa ei kuitenkaan ole samaa ongelmaa - vaikka ulottuvuudet näennäisesti pysyisivätkin samoina.

Yritän jättää Gilmoren tytöt vähemmälle ;), ja siteeraan Illusionin kertojaa, taas:

No matter how beautiful or hypnotic the images sometimes were, they never satisfied me as powerfully as words did. Too much was given, I felt, not enough was left to the viewer's imagination, and the paradox was that the closer movies came to simulating reality, the worse they failed at representing the world - which is in us as much it is around us. That was why I had always instinctively preferred black-and-white pictures to color pictures, silent films to talkies. Cinema was a visual language, a way of telling stories by projecting images onto a two-dimensional screen. The addition of sound and color had created an illusion of a third dimension, but at the same time it robbed the images their purity. They no longer had to do all the work, and instead of turning film into a perfect hybrid medium, the best of all possible worlds, sound and color had weakened the language they were supposed to enhance. (Auster 2002, 14.)

Tähän vielä Kristeva ja mediakuvien psyykkistä tilaa tuhoava voima sekä Lars von Trier, niin kaukana ollaan Munrosta ja rakkaudesta. Bon!

Spinstereiden vappuloma...

...alkoi uusien kotitalojen ilmaantumisesta Trouvillesta, meren rannalta. Marguerite Durasin kesäresidenssi Les Roches Noires on aivan toisen spinsterin naapurissa. Ja toinen spinsteritalo löytyy viitisenkymmentä metriä kauempaa.

Jommalla kummalla kuistilla voi sitten juoda punaviiniä ja calvadosta, liikaa, syksyllä, kun kesä pakenee ja ihmissuhteet rakoilevat. Muutoin on odotettavassa suurta onnea. Ranskalaisia lapsia. Taiteilijoita, opettajattaria. Kirjallisuudentutkijoita? Kävelyitä laskuveden alta paljastuvalla merenpohjalla. Illallisia kalaravintoloissa. Hummerilautasia. Töitä. Rakkautta.

Toinen talo on vaaleanpunainen, toinen vaaleansininen. Normandialaisia rantavilloja. Välille saa viritettyä viilipurkeista puhelimen. Valkoisia verhoja hulmuaa suurissa avonaisissa ikkunoissa. Terasseja, patioita. Enää täytyy suunnitella kirjastojen siirtäminen...

Jossakin vaiheessa myös talvet vietetään rannikolla. Tehdään matkoja Trouvillen ja Pariisin ja Pariisin ja Helsingin välillä. Lähdetään ja palataan.

Muistiinpano keskiviikko-päivänä

Kirjallisuus. Rakkaus. Etiikka. Mielenterveys. Siinä ne päälimmäiset.

Sain hassun viestin ystävältä.

Pitää lukea. Aurinko paistaa ja vettä sataa vuorotellen.