Ahmatova ja menettämisen hyväksymisestä

Anna Ahmatovalta (1889-1966) julkaistiin tässä hiljattain uusi Valitut runot, mutta jostakin syytä tartuin jo aiemmin keväällä, tätä ajankohtaisuutta ymmärtämättä, Marja-Leena Mikkolan 1990-luvun alun suomennoksiin. Huomasin, että Ahmatova kertoi jo 1920-luvulla myyttejä uudelleen, paljon ennen Wolfia, Atwoodia tai Wintersonia, jotka nyt aina mainitaan aiheen yhteydessä. Esimerkiksi tämä "Lootin vaimo" (1922-24):

"Ja Lootin vaimo, joka tuli hänen jäljessään, katsoi
taaksensa, ja niin hän muuttui suolapatsaaksi."
Ensimmäinen Mooseksen kirja 19:26

Ja mustaa vuorta nousi Loot, vanhurskas mies,
edellään suuri säteilevä herran lähetti.
Mutta vaimo kuuli selvästi kun levottomuus puhui:
Oman Sodomasi punertavat tornit

ehdit vielä nähdä, taaksesi kun katsot,
pihan jolla kehräsit, torin jolla lauloit,
tyhjät ikkunat korkeassa talossa,
jossa synnytit lapsia puolisollesi.

Hän katsoi taakseen - kuolettava kipu
sokaisi silmät, nopsat jalat
juuttuivat maahan, ruumis jähmettyi
ja muuttui läpikuultavaksi suolaksi.

Kuka itkisikään tätä vaimoa,
tätä vähäistä, turhaa menetystä?
Minä yksin muistan hänet joka antoi
yhdestä katseesta koko elämänsä.

Maailmoita rakentavien myyttien ja niitä pönkittävien sankarimiesten sijaan Ahmatova haluaa muistaa pieniä tarinoita, naisia historian sivurooleissa, uhrauksia, joita tehdään rakkauden, välittämisen, elämän merkityksellisyyden nimissä.

Ahmatovan runous onkin täysillä elämisen poetiikkaa, jossa menetys ja saaminen, tuhlaus ja haaliminen, eivät asettaudu toistensa vastakohdiksi tai arvoiltaan erilaisiin asemiin vaan muodostavat yhdessä elämän merkityksellisyyden. Menetykset hyväksytään, niitä ei pelätä, sillä myös ne tekevät elämästä elämisen arvoista.

Ahmatova oli mitä ilmeisimmin hyvä surija saadessaan käännettyä kärsimyksen hallittavaan muotoon ja kyetessään muistuttamaan sen jatkuvasta olemassaolosta maailmassa.

Tästä tulee mieleen myös se, mitä Julia Kristeva kirjoitti kärsimysten yhteismitattomuudesta: yksilöiden kärsimystä tai surun kokemusta ei voida asettaa arvoasteikolle vaan niitä pitäisi ymmärtää jokaista erillään, itsessään suurina ja kipeinä ja yhtä tärkeinä kääntää. Esimerkiksi Lootin vaimolle koti oli suurimman uhrauksen arvoinen, Jumalankin voittava ja tästä syystä Lootin vaimon toiminta ei ole miestään vähäisempää, vaikka sitähän Mooseksen kirja pyrkii sanomaan.

Ja niin: elämä on täynnä menetyksiä, Ahmatova muistuttaa, eikä niistä kaikista edes kannata kokea kärsimystä:

Menettää sanojen tuoreus, puhdas tunne -
kuin taiteilija näkönsä,
näyttelijä äänensä ja eleensä,
kaunis nainen kauneutensa.

Mutta älä yritä säilyttää itselläsi
sitä, minkä taivas lahjoitti:
meidät on tuomittu tuhlaamaan,
ei haalimaan kokoon - tiedämme.
---
23. kesäkuuta 1915

Ja sama koskee aikaa:

Sydämeni lyö säännöllisesti.
Kulukoon aika, en välitä!
1913

Sunnuntaisessa hesarissa suositeltiin kesälukemistoja. Ahmatovan lisäksi päällekäisyyksiä löytyi oman listani kanssa esimerkiksi Ian McEwan, Thomas Mann ja Dostojevski. Lisäksi ajattelin Peter Hoegin Hiljaista tyttöä, jotain Carol Shieldsia, Sarah Watersia, Michael Cunninghamia tai Michael Ondaatjea ja ehkä vähän Kafkaa tai Hesseä. Eli klassikoita ja uutta viihdyttävää sopivassa suhteessa. Syksyllä näkee, miten kävi.

Muistiinpano. Hulluudesta

-Kassandra, troijatar, näkijä, hullu:

Sydämeni hakkasi kiihkeästi, raivokkaasti, niin kuin kamppailijan sydän kilpailun jälkeen. Ja minussa oli kamppailu käynnissä, sen kyllä huomasin. Kaksi verivihollista oli valinnut taistelutantereekseen minun sieluni aution maiseman. Vain mielipuolisuus suojasi minua siltä sietämättömältä tuskalta, jonka nuo kaksi muutoin olisivat minulle tuottaneet. Niin minä siis takerruin mielipuolisuuteeni, se minuun. Syvällä sisimmässäni, siellä mihin hulluus ei yltänyt, säilytin yhä tietoisuuden niistä vedoista ja vastavedoista, joita sallin itseni 'ylempänä' tehdä: kaikessa hulluudessa on humoristisia piirteitä. Joka sen tajuaa ja joka sitä osaa käyttää hyväkseen, on voittaja.
---
Minä päästin itseni vaipumaan syvemmälle, kokeeksi, sykäyksittäin. Hyvin hyvin ohut oli side joka liitti minut heihin, se saattoi katketakin. Mikä kauhea kiusaus. Minun oli uskallettava antaa hirveille näyille tilaa tulla, pidettävä aistini poissa tieltä. Hauskaa se ei ole, niin en halua väittää. Ihminen joutuu maksamaan matkasta manalaan, jossa asuvia hahmoja ei kukaan ole valmis kohtaamaan. (Christa Wolf 1983/1986 Kassandra, 66.)

Matka sinne ja takaisin. Hulluus ja suoja.