Hullu viikko

The movement between surge, challenge, revolt, subversion, and the necessary loss or sacrifice that any revolution will necessarily claim recuperates new possibilities in to the life of the subject. --- The promotion of such a pleasurable revolution --- may well be considered [politically] irrelevant or frivolous. But the fact is: the political arena is already steeped in regression and affectation. Right-wing groups know very well how to make politics out of the economy of the drive: nationalism, auhtoritarianism, xenophobia, homophobia, etc. are all examples of political attitudes investing in the drive. (Cecilia Sjöholm 2005 Kristeva and the Political, 31.)

Yritän usein suhtautua kriittisesti näkemyksiin, joissa yhteiskunta ja poliittinen elämä tuntuvat typistyvän viettien ja affektien hallitsemaksi kaaokseksi. Mutta viimeiset kahdeksan päivää Suomessa tuntuvat todistavan ruotsalaisen kirjallisuudentutkija-yhteiskuntafilosofi Cecilia Sjöholmin pointin: poliittinen areena on läpensä kyllästetty erilaisilla torjunnan, hylkäyksen, regression, erottautumisen ja samastumisen kokemuksilla. Ja valitettavasti useammin pahassa kuin hyvässä.

Viime perjantaina alkoi kuohunta "pelkistä naisista" Finlandia-ehdokkaina. Pari päivää myöhemmin, sunnuntaina Tarja Halonen sohaisi perussuomalaispesää toteamalla sen, minkä jokainen täällä asuva jo lienee huomannut: Suomessa on rasismia, ja poliittisesti se näyttää hakeutuvan etenkin perussuomalaisten puolueen tietämille.

Samalla ovenavauksella palasi kohu tanssivista homopareista (jossakin lehdessä oli onneksi ihan hauska kuva Jani Toivolasta ja Pirkko Saisiosta tanssimassa yhdessä Linnan juhlissa - loukkaakohan sekin "henkilökohtaisesti" jotakuta?). Itse taas koin jonkinlaisen "henkilökohtaisen loukkauksen" (kuka edes sanoo näin?) tai ainakin hetkellisen shokin torstaiaamuna, kun avasin hesarin ja näin gallupin, jonka mukaan "kolmannekselle suomalaisista ei ole kovin tai lainkaan mieluista, että lähisukulainen avioituu afrikkalaisen tai romanin kanssa".

Ja sitten eilen, viikon päätteeksi Anu Silfverberg nosti kolumnissaan esiin mäkihypyn käsittämättömyydet, joiden takia piti kaivaa viime viikon urheilusivut esiin. Onneksi nosti, mutta itse aihe olisi saanut jäädä syntymättä. Hesarin toimittaja oli tosiaan kysynyt kansainvälisen hiihtoliiton suomalaisjäseneltä, oliko päätös naisten päästämisestä mäkihypyn joukkuekisaan tehty "selvin päin". Toimittajan kommentti oli otsikolla "Voi herranjestas!" ja hänen huolenaan, että naisten pieni joukko pääsee nyt mäkeen "miesten siivellä". Lajipäällikön näkemykset olivat samaa luokkaa, muodoltaan: "koska tämä toinen ryhmä on pieni ja tämä toinen ryhmä on iso, ei näitä kahta voida yhdistää." Vaan eihän se ongelma tietenkään tässä ole, vaan siinä, että sen pienemmän joukon sukupuoli on alun alkaenkin ollut väärä.

Ollappa nyt afrikkalaistaustainen lesbo mäkihyppääjä Suomessa. Voisi tulla mieleen muuttaa vaikka Kanadaan. Rauhallisempaa, eettisempää uutisviikkoa toivoen. Ja Sjöholmia seuraten pitää tietenkin toivoa myös mahdollisuuksia yksilöiden elämille kaiken leimaamaan ja lokeroimaan pyrkivän kuohunnan keskellä.

The Wounded Self - Siri Hustvedt ja minä

Luin alkukesästä Siri Hustvedtin ihanan pienen omaelämäkertaa, neurotieteitä ja psykologisia teorioita yhdistelevän teoksen The Shaking Woman or the History of My Nerves (2010), jossa Hustvedt yrittää ratkaista outojen neurologisten kohtaustensa mysteeriä. Teos tulee niin lähelle omia kiinnostuksenkohteitani, että ajattelin ensin etten haluaisi kommentoida sitä sen tarkemmin - jättää vain mieleen hautumaan ja tukemaan omia ajatuksia. Niin paljon oli tosiaan samaa: Freudilta, peilisoluista, minuuden heijastumista ja samastumisista, muistoista ja tarinoista identiteettiä rakentamassa; kielen tavoittamattomista ruumiillisista kokemuksista, affekteista, tunteista; tiedostamattoman vaikutuksista. Hustvedt jopa diagnosoi itselleen hysterian - ajatus, jolla olen leikkinyt vähintään lukioiästä lähtien.

Shaking Womanin lukeminen johti kuitenkin esseekokoelman A Plea for Eros (2006) lukemiseen, jonka omaelämäkerrallinen, jälleen pitkälti samoja minuuden, toisiin sekoittumisen ja erottautumisen aiheita käsittelevä "Extracts from a Story of a Wounded Self" (2004) puolestaan vakuutti omaelämäkerrallisen puheen ja muiden kanssa jakamisen tärkeydestä. Ja sai kaipaamaan jatkoa tälle tarinalle minuuden rakentumisesta. Tai minuuksien, niin kuin Hustvedt ajattelee:

Kun tyttäreni oli kolmivuotias, hän katsoi minua ja kysyi: "Äiti, kun minä kasvan isoksi, olenko silti Sophie?" Sanoin kyllä, koska onhan se niin, että nimi seuraa ruumista ajan kuluessa. Mutta kolmivuotiaalla, joka esitti kysymyksen on hyvin vähän tekemistä sen aikuisen nuoren naisen kanssa, jonka tunnen tänään. Meidän on ajateltava itseämme jatkumona, vankkumattomana tarinana. Mieli etsii aina yhtäläisyyksiä, assosiaatioita, toistoja, sillä ne luovat merkitystä. ("Poimintoja haavoittuneen minän tarinasta", A Plea for Eros, 205, suom. AO.)

Humpsahdin sisään Hustvedtin maailmaan, jota olen jo muutaman vuoden ajan elänyt hänen fiktiivisten tekstiensä kautta. Lopputulos on, että nyyhkin tänään koneen ääressä itsekseni, kun luin Hustvedtin nettisivujen elämäkerrasta hänen ja Paul Austerin menneen naimisiin "on Bloom's Day, June 16". Bloomsdaynä! Joycen romaanin tapahtumapäivän valitseminen hääpäiväksi on niin perinpohjaisen imaginaarista, että tuntuu kuin tämän ja kirjojen maailman rajat hälvenisivät lopullisesti.

Häiden vuosi oli 1982, jolloin Siri Hustvedt oli 27 vuotias ja Paul Auster 35. Joycen Odysseuksen tapahtumapäivästä oli 78 vuotta ja julkaisusta tasan 60. Itse olin tuolloin vähän alle kahden kuukauden ikäinen.

Hustvedt ja Auster päätyivät tapaamaan, kun Hustvedt oli tullut New Yorkiin opiskelemaan kirjallisuutta (ja kirjoittamaan runoja, tekemään hanttihommia) suoritettuaan kandidaatintutkintonsa St. Olaf Collegessa Minnesotassa. Hustvedt kirjoittaa "Haavoittuneen minän" esseessä myös opiskeluajoistaan Columbia Universityssä 70- ja 80-lukujen taitteessa:

Englannin maisteriohjelma, johon olin tullut opiskelemaan vilisi kriittisiä teorioita. Foucault, Derrida, Althusser, Lacan, Deleuze, Guattari ja Kristeva olivat kirjailijoita, joista en ollut koskaan kuullutkaan, saatikka lukenut. Kun saavuin, strukturalismi oli jo ollutta ja mennyttä, ja hipsterit, jotka kansoittivat humanististen aineiden korkeakoulut, olivat syvällä sen jälki-inkarnaatioissa. Aatteet muodostivat säätilamme. Elimme niissä ja ne elivät meissä, ja nämä kuumat, voimakkaat ajatukset levittivät kumouksellisen hohteen yli Philosophy Hallin ja Hungarian Pastry Shopin, joihin opiskelijat kerääntyivät kiistelemään ja selittämään ja hajottamaan palasiksi ranskalaisia tuontiajatuksia. Kun Jacques Derridan uusin kirja julkaistiin englanniksi, Salter's, yksi Columbian alueen kirjakaupoista kiinnitti ikkunaansa suuren käsinkirjoitetun kyltin: MEILLÄ ON DERRIDAN GRAMMATOLOGY! Opiskelijat ryntäsivät kauppaan hankkimaan omansa. (s. 223, suom. AO.)

Auster kirjoitti New York Trilogiansa 1985-1986 ja Hustvedt väitteli Dickensistä 1986. Tytär Sophie syntyi 1987 ja Hustvedtin fiktiiviset romaanit Blindfold (1992), Enchantment of Lily Dahl (1996), What I Loved (2003) ja Sorrows of an American (2008) julkaistiin aina muutaman vuoden välein.

Itse otan heidän ajattelunsa maailmaa kiinni pikkuhiljaa. Vuodesta 2002 olen kahlannut yliopistolla Freudia, Winnicottia, Kristevaa, Barthesia, Derridaa. Strukturalismin tavoin myös jälkistrukturalismi alkaa olla täysin passé, mutta siitä välittämättä käytin osan tästäkin kesästä samaista Derridan Off Grammatologya kahlaten (jonka englanninnos julkaistiin muuten jo 1976, 2 vuotta ennen Hustvedtin tuloa New Yorkiin). Ja onhan toki uusiakin nimiä - mielen, ruumiin, kielen ja kirjoittamisen mysteereistä kiinnostuneille yhteisiä; esimerkiksi neurologi Antonio Damasio tai Columbia Universityn narratiivisen lääketieteen ohjelmaa johtava Rita Charon, jonka ansiosta myös Shaking Woman sai alkunsa (Hustvedt oli luennoinut yliopistolla Charonin kutsumana, mikä johti lopulta teoksen syntyyn). Shaking Womanissa Hustvedt mainitsee sitä paitsi ohimennen jopa kognitiotieteilijä Antti Revonsuon tutkimukset unista ja tietoisuudesta - tutkimukset, joista meillä puhutaan filosofian laitoksella. Jälkistrukturalismi, jälkijälkistrukturalismi, mielenfilosofian ja terapiakirjoittamisen kurssit sekä Hustvedtin kirjojen lukeminen tuntuvat kulkevan käsi kädessä. Hustvedtin maailma on kotoisa monesta syystä.

"Haavoittuneen minän" esseessä on monia tärkeitä huomioita, ja haluan vielä esitellä muutaman ajatuksen ihan lyhyesti:

Hustvedt kirjoittaa tulleensa yhdessä vaiheessa murrosikää koulukiusatuksi. Hänen kuvauksensa on monessa suhteessa tuttu ja paljastaa hienosti sen dynamiikan, joka helposti syntyy nuorten aikuisten välille kouluissa tai muissa laitoksissa, joissa lähimpiään ei pysty itse valitsemaan ja kun kokemus ei ole vielä silottanut kipeimpiä ristiriitoja omassa itsessä:

Syistä, jotka jäivät minulle hämäriksi, ajauduin yhtäkkiä pois erään tytön suosiosta, joka oli ennen pitänyt minusta. Muutuin halveksituksi hylkiöksi - julmien vitsien ja rääkkäyksen kohteeksi. Minua tönittiin, nipisteltiin ja sysittiin. Kaikki mitä sanoin sai vastineeksi hihitystä ja kikatusta tytöissä, joista oli kuin ihmeen kaupalla tullut kaikkivaltiaita meidän pienessä kuudesluokkalaisen murrosikäisen tyttöyden maailmassamme. Elin kuukausia tuskaliaassa ymmärtämättömyyden tilassa. Kuten useimmat tarinat naisten välisestä kiusaamisesta, minun alkoi yhdestä tytöstä. Olen varma, että hän huomasi sisäisen elämäni haavoittuvaisuuden - ja tähtäsi siihen. Jos olisin ollut vahvempi, olisin saattanut kyetä vastustamaan hänen juonittelujaan. Hän tuli perheestä, jossa sisarusten välinen kilpailu oli julmaa. Hänen halunsa satuttaa minua oli epäilemättä kotona syntynyttä, mutta tuohon aikaan minulla oli harvoja keinoja analysoida hänen psyykettään, ja vaikka olisikin ollut, se tuskin olisi auttanut. Avoin vihamielisyys - hän piti huolen, että minut pidettiin leikkien ja keskusteluiden ulkopuolella - sekoittui peitettyyn julmuuteen, tekaistuihin ystävällisyyden osoituksiin, joiden tarkoituksena oli huijata minut uskomaan, että minut oli taas hyväksytty mukaan. Nämä petokset olivat kamalimpia. Kaksinaamaisuus kuvotti minua. Laahasin ja kituutin surkeaa olemustani eteenpäin kuin hakattu koira. Ainoa puolustukseni olisi ollut aito välinpitämättömyys. Olin nähnyt sitä toisissa ja olisin mielelläni nähnyt sen itsessäni, mutta tämä ominaisuus karttoi minua. Halusin olla pidetty ja ihailtu enkä kyennyt ymmärtämään, mikä oli saanut aikaan viheliäisen kohtaloni. (s. 208, suom. AO.)
---
Näiden julmien onnen käänteiden opetus upposi syvälle. Joillekin ihmisille julmuus on helppoa, häpeämätöntä. Minulla kaikkia lausumiani ilkeitä sanoja seurasi armoton syyllisyys ja katumus, joita pystyin hädintuskin kestämään. Olen edelleen ihmeissäni näistä eroista ihmisten välillä. Persoonallisuuden mysteeriä ei ole helppo selvittää, mutta on varmaa, että ihmisiä on olemassa erittäin empaattisista täysin kylmiin. Salaisuus tähän löytyy ruumiistamme ja niistä tarinoista, jotka kertovat elämistämme toisten ihmisten kanssa, toiston ja keskeytyksen tummista vivahteista. (s. 210, suom. AO.)

Analyysin välineet ovat tärkeitä. Mitä enemmän meillä on mahdollisuuksia ymmärtää toisten ihmisten tekojen taustoja, sitä helpompaa on kestää esimerkiksi halua satuttaa - ja sanoutua siitä irti. Ja sama pätee myös omaa itseen.

Hustvedtin, niin kuin monen muunkin, nuoruusaikaan kuului myös voimakas poliittinen herääminen. Hänen havaintonsa on, että poliittinen ajattelu edellyttää aina samastumista toisiin ihmisiin, tai laajemmin ihmisryhmiin. Taipumus samastua heikkoihin ja sorrettuihin valtaapitävien ja voimakkaiden sijaan johtaa toisentyyppiseen näkemykseen yhteiskuntajärjestyksestä ja sen ideaaleista. Politiikka on "joukkojen etiikkaa" (niin kuin Lissu Lehtimaja oivaltaa sarjakuvassaan Levinasin kasvot (2008)) - kyse on suhteista toisiin, valtavissa mittakaavoissa.

Poliittista tunnetta ei voi olla olemassa ilman identifikaatiota, ja minä samastuin vääjäämättä ihmisiin, joilla ei ole valtaa. Tätä vastoin oikeistolaiset ideologiat vetoavat usein niihin, jotka haluavat linkittää itsensä auktoriteetteihin, ihmisiin, joille sotilasparaatien tai sotaan marssivien sotilaiden näkeminen on ylentävää, ei kivuliasta. Politiikka on vääjäämättä myös sublimaatiota. Se voi toimia kanavana tukahdetulle aggressiolle ja vihalle, enkä minä ollut poikkeus. Ja niinpä, intohimolla varustautuneena ja poliittista historiaa ahmien, minusta tuli neljätoistavuotiaana kansalaisaktivisti. (s. 212, suom. AO.)

Ja lopuksi, ja ennen kaikkea, Hustvedt onnistuu esseensä lopussa artikuloimaan jotakin hyvin selkeää ja koskettavaa kirjoittamisen terapeuttisesta voimasta. Haavoittuneelle minälle on olemassa vastinparinsa, kirjoittava minä, joka on yhtä lailla itselleen tuntematon ja veitsen terällä, mutta samalla muuntumiskykyinen, dynaaminen, elävöityvä:

Pelkään kirjoittamista, myös, koska kirjoittaessa liikun aina kohti artikuloimatonta, sanomatonta. Paikkaa, jossa seinät eivät enää pidä. En tiedä mitä siellä on, mutta se kutsuu minua luokseen. Onko haavoittunut minä sama kuin kirjoittava minä? Onko kirjoittava minä vastaus haavoittuneelle minälle? Ehkä jälkimmäinen on lähempänä totuutta. Haava on staattinen, annettu. Kirjoittava minä on moninainen, elastinen ja se kiertää haavaa. Ajan kuluessa olen ymmärtänyt yhä selvemmin, että minun ei ole tarkoitus peittää tuota sanatonta, kipeää ydintä, että minun on taisteltava sitä pelkoa ja väkivaltaa vastaan, joka siellä myös on. Minun on kirjoitettava pelkoni. Kirjoittava minä on rauhaton ja etsivä ja se kuuntelee ääniä. Mistä ne tulevat, nämä kuiskuttelijat, jotka puhuvat minulle ennen kuin vaivun uneen? Henkilöhahmoni. Minä luon ne ja en luo niitä - niin kuin unieni henkilöt. Ne juttelevat, tappelevat, nauravat, huutavat ja itkevät. Olin hyvin nuori, kun kuulin ensimmäisen kerran tarinan Jeesuksesta manaamassa riivattua miestä. Jeesus puhuu demonille miehen sisällä ja kysyy hänen nimeään, ja sanat jotka tämä huutaa vastaukseksi sekä pelottivat että kiihottivat minua. Demoni sanoo: "Minun nimeni on Leegio". Se on minun nimeni myös. (s. 228, suom. AO.)

Lopuksi. Luen nettisivuilta vielä, että Hustvedtin uusin romaani, The Summer without Men, julkaistaan 2011. Se on ihan pian.

Muistiinpanoja Bachelardin Tilan poetiikasta

Runot ilmentävät voimia, jotka eivät ole osa tiedon kiertokulkua.

- Gaston Bachelard

Pääsin lähes oikeina opiskeluina, ei minään korviketoimintoina lukemaan Bachelardin Tilan poetiikkaa (1957/2003), tutkimusta asuttujen tilojen poeettisista kuvista.

Bachelard tutkii ennen kaikkea onnellisen tilan kuvia, jotka hänen mukaansa "kantavat uuden olemisen merkkiä" (s. 55.). Tällaisia onnen kuvia ovat usein asumiseen liittyvät runokuvat (talot, pesät, sopet, joiden analyysista Bachelardin teos koostuu), mutta taustalla häilyy myös laajempi missio: Bachelardille poeettiset kuvat ja niiden kantama (uusi) oleminen on olennaisesti hyvää oloa. "Tämä uusi oleminen on onnellinen ihminen" (mp.).

Innostuin ajatuksesta, että runokuvat ovat tiloja, jotka herättävät henkiin alkuperäisen suhteen maailmaan. Kuva on ennen ajattelua (s. 38.); Poeettinen kuva on äärimmäisen vastuuton psyykkinen tapahtuma (s. 51); Poeettisessa kuvassa sielu lausuu läsnäolonsa (s. 41).

Innostuin myös siitä, että mitään alkuperäistä suhdetta ei siltikään ole olemassa: Esitän yleisenä teesinä, että kaikki mikä ihmisessä on erityisesti inhimillistä on logosta. Pohdinnalla ei ole pääsyä alueelle, joka edeltäisi kieltä. (s. 44.)

Bachelard on kuin Derrida ennen Derridaa: vielä "oikeutettu" puhumaan alkuperistä ja kokemuksen taustalle häilyvistä "arkkityypeistä" ja "arkkityyppisistä kuvista" (jotka Bachelardin mukaan syntyvät lapsuuden kokemuksissa ennen käsitteellistä ajattelua) ilman kolkutusta, että "ei ulkopuolelle pääse". Ja silti Bachelard muistaa huomauttaa:

Kun jatkossa tulen puhumaan uuden runokuvan suhteesta tiedostamattoman syvyyksissä uinuvaan arkkityyppiin, minun on tehtävä ymmärrettäväksi, ettei suo suhde ole varsinaisesti kausaalinen. Poeettinen kuva ei ole alisteinen millekään sysäykselle. Se ei ole menneisyyden kaiku. Pikemminkin toisinpäin: esiin räjähtävä kuva herättää kaukaisen menneisyyden kaikuja, eikä ole nähtävissä, missä syvyydessä nämä kaiut kimpoilevat ja sammuvat. Poeettinen kuva on uusi ja aktiivinen ja tällaisena sillä on oma oleminen, oma dynamismi. (s. 33.)

Poeettinen kuva on yhtaikaisesti uusi ja arkkityyppinen. Siihen on suhtauduttava toiseen tapaan (kuin objektivoivalla tai hallinnoivalla asenteella):

Runojen lukijalta vaaditaan, ettei hän ota kuvaa objektina ja vielä vähemmän objektin korvikkeena - sen sijaan hänen on kyettävä käsittämään sen erityinen todellisuus. (s. 37.)

Bachelard kritisoi psykoanalyysia, joka tekee runokuvista "oireita". Todellisuudessa kuva on aina uusi ja omansa, ei objekti, ei seurausta jostakin (traumasta):

Metodinsa ajamana psykoanalyytikko väistämättä älyllistää kuvan. Hän ymmärtää kuvan syvemmin kuin psykologi. Mutta siinä vika onkin: hän "ymmärtää" kuvan. Psykoanalyytikolle poeettisella kuvalla on aina konteksti. Tulkitessaan kuvan hän kääntää sen toiselle kielelle, joka ei ole poeettisen logoksen kieli. (s. 44-45.)

Poeettisen kuvan kohtaamisen hetkellä jotakin outoa tapahtuu:

Poeettinen kuva, logoksen tapahtuma, uudistaa meitä henkilökohtaisesti. Emme enää käsitä sitä "objektina". Tunnemme, kuinka kriitikon "objektiivinen" asenne tukahduttaa "kajahtelun", kaihtaa periaatteellisesti sitä syvyyttä, josta alkukantaisen poeettisen ilmiön on lähdettävä liikkeelle. (s. 44.)

Päädytään kielellisen olemisen synnyinseuduille, subjektin hajoamisen ja rakentumisen maille. Avainsanana on kajahtelu - lumoutuminen, haltioituminen (mistä myös Blanchot on puhunut) - , joka on enemmän kuin pelkkää vastakaikua. Kajahtelussa subjektin ja objektin rajat sekoittuvat:

Vastakaiku on runon kuulemista, kajahtelu sen sanomista, omaksi ottamista. Kajahtelu saa aikaan käänteen olemisessa. Tuntuu kuin runoilijan oleminen olisi meidän olemistamme. --- Runo ottaa meidät kokonaan valtaansa. (s. 42.)

Kyse on "erilaisesta sublimaatiosta". Bachelardille puhdas sublimaatio on sublimaatiota, joka ei sublimoi mitään: "se on vapaata intohimojen painolastista tai halujen paineesta" - mitään halua tai menetystä ei muuteta toisenlaiseksi tai "hyvitetä" (s. 54-55). Runokuvalla ei ole psykologista tai psykoanalyyttista merkitystä, tässä mielessä ne ovat "turhia". Sillä on kuitenkin, ja ainoastaan, poeettinen merkitys.

Autonomisuus, poeettisessa merkityksessä pitäytyminen, ei kuitenkaan merkitse poeettisen irtaantumista maailmasta, sillä myös (ja ennen kaikkea) onnellinen ihminen syntyy Bachelardin mukaan poeettisen kuvittelun kautta:

Ehdotan, että kuvittelua pidettäisiin --- yhtenä ihmisluonnon tärkeimmistä voimista. --- Elävillä toimillaan kuvittelu irrottaa meidät sekä menneisyydestä että todellisuudesta. Se avautuu kohti tulevaa. (s. 63.)

Todellisella hyvällä ololla on menneisyys. (s. 77.)

Ennen kuin ihminen on "heitetty maailmaan", kuten nopeat metafyysikot opettavat, hänet on laskettu talon kehtoon. (s. 80.)

Bachelard löytää tutkimistaan onnellisen tilan kuvista mahdollisuuden onnelliselle olemiselle: uudelle ihmiselle, joka on poeettisten tilojen kautta yhteydessä alkuperäänsä - esivaiheeseen "jossa oleminen on hyvää oloa" (s. 80) - ja joka näin löytää voimia suuntautua kohti tulevaa.

Kuten Tilan poetiikan suomentaja Tarja Roinila esipuheessaan kirjoittaa: "Runoudella on voima tehdä maailmasta ihmiselle koti." (s. 18.)

Merkitysten etsinnästä

Kelly Oliver aloittaa Julia Kristevan tuotantoa käsittelevän johdantonsa toteamalla, että "meaning has become the central problem of philosophy and human sciences" (Oliver 1998 The Portable Kristeva).

Merkityksen etsintä määrittää ihmisyyttä. Etsimme elämälle tarkoitusta, teoille ja tapahtumille merkitsevää sisältöä. Samaten taideteoksista metsästetään niiden merkityksiä. Ongelmana on kuitenkin kaikkialla kaiken aikaa vallitseva disseminaatio, merkitysten hajoaminen, joka tuottaa tuskaa ja johon kaikki tuntuu tyhjenevän. Disseminaation pyörre tai musta aukko, vertigo.

Taiteentutkijat päätyvät hajoamaan valtavien merkityksiä välttelevien ja niiden katoamista esittävien taideteosten kanssa, joiden luojat kokevat samaa disseminaation tunnetta. Tämä tuli mieleen lueskellessa Paul Austerin Brooklyn Follies:ia (2005). Teoksen päähenkilönä on Tom Wood, kolmikymppinen entinen lupaava kirjallisuudentutkija, jonka akateeminen ura kariutui massiiviseen väitöskirjatutkielmaan otsikolla:

"Clarel - Melville's Gargantuan and Unreadable Epic Poem."

Mitä tähän voi sanoa? Gargantuan(!?) Unreadable(!?) Väitöskirja, jonka tarkoituksena on etsiä merkitystä ja koherenssia jostakin itsessään suunnattoman laajasta, päämäärättömästä ja lukukelvottomasta ja jonka kirjoittaja on todennäköisesti kärsinyt tuosta samasta laajuudesta ja lukukelvottomuudesta? Huh.

Jos teos tuntuu alkavan (tai jopa alkaa) sanoin "tätä ei kannata lukea" - mitä kirjallisuudentutkijan kannattaa silloin tehdä?

Prosessinalaisuuden käsitteen esiin nostaminen toki helpottaa. Kaikki on jatkuvan muutoksen alaista ja siksi lopullisia merkityksiä on mahdotonta tavoittaa. Tärkeää on kuitenkin itse oleminen: kirjoittaminen, tulkinta, lukeminen.

Auster onnistuu romaanissaan tavoittamaan tämän kaiken oikein ihanalla, humoristisella ja silti vakavalla tavalla. Ei Tomin elämä yhteen väitöskirjaan kaadu. Eikä taiteen (tai elämän) lopullinen merkityksettömyys tee siitä lainkaan merkityksetöntä. Ehkä koko inhimillinen todellisuus ja ihmisen kulttuurihistoria on kuin yksi suuri "Book of Human Follies", jota Austerin minäkertoja pikkuhiljaa kokoaa. Stressittä, ilolla ja vailla lopullista päämäärää.

Muistiinpano: Interferenssi. Sitaatteja Hoegiltä.

Törmäsin käsitteeseen nimeltä interferenssi. Ensin psykoanalyysia pohtiessani ja vain muutamaa päivää myöhemmin Peter Hoegin uusimmassa romaanissa. Yhteensattuma tuntui jotenkin erikoiselta ja on pakko kirjata nämä sitaatit muistiin.

Heikki Majava viittaa artikkelissaan "Mieli, kieli ja ruumiillisuus nykypäivän psykoanalyyttisessa terapiassa" (Psykoterapia-lehti 2003, 22 (2), 85-96) interferenssiin psykoanalyyttisenä terminä. Hänen mukaansa se on eräänlaista tunteensiirtoa, joka edeltää transferenssiä; hyvin varhaista, perustavanlaatuista vuorovaikutusta, joka ei vielä tunne subjektia tai objektia. Termin alkuperäinen merkitys puolestaan tulee fysiikasta:

[V]arhaisten, yksilöllisesti eriytymättömien, nimeämättömien ja läheisesti ruumiillista alkuperää olevien taustatunteiden siirtymätapahtumaa nimitetään interferenssiksi (Untertragung), jolla tarkoitetaan fysiikassa ”kahden tai useamman rytmisen, värähtelevän aaltoliikkeen toisiaan vahvistavaa tai heikentävää yhteisvaikutusta”. (Majava 1992).

Peter Hoegin romaanissa Hiljainen tyttö sama termi esiintyy puolestaan musiikillisena terminä - mutta taustalla kaikuu sama ajatus. Hoegin romaanin päähenkilö Kasper kuulee ihmisten sävellajit, luonnon, elämän soinnin ja jopa rakennukset ja koneet. Interferenssi on nyt ihmisten välistä sointia, sävel, joka syntyy vuorovaikutuksessa:

Leikki on interferenssi ilmiö. Kaksi leikkivää lasta muodostaa tasapainotetun vastaparin. Kolme lasta synnyttää liikkuvamman mutta myös dynaamisemman yhteissoinnin. Neljä lasta polarisoituu taas kahdeksi kaksoisyksiköksi, vakaammaksi kuin kolmio. Viisi on taas liikkuva, kuusi on normaalisti suurin määrä lapsia, joka pystyy improvisoituun yhteisleikkiin ilman että yksi dominoiva johtaja heidän keskuudestaan määrittäisi leikin rakenteen. Seitsemän lapsen Kasper oli nähnyt leikkivän tasapainoisesti ja tasa-arvoisesti vain kerran, he olivat olleet sirkustaiteilijoiden lapsia, jotka olivat matkanneet sirkuksen mukana kokonaisen kesän, näytäntökausi oli ollut lopuillaan, lapset olivat tienneet kohta eroavansa ja leikki oli kestänyt alle tunnin. Yli seitsemän lapsen ryhmä vaati aikuisten ulkopuolelta antamia ja valvomia sääntöjä, kuten esimerkiksi pallopeleissä.
Hänen edessään ei ollut ainoatakaan aikuista. Ryhmässä ei erottunut dominoivaa sointia. Lapsia oli yksitoista. Ja leikki oli täydellisen harmoninen.
---
Lapset lähettivät ympärilleen tavallisia fyysisiä äänia niin kuin kaikki lapset, niin kuin kaikki ihmiset. Mutta niiden äänten takana oli jokin toinen taso avoinna. Taso, joka ulottui syvälle hiljaisuuteen. Lasten systeemit olivat vuorovaikutuksessa siinä hiljaisuudessa, Kasper kuuli sen.
Heidän interferenssinsä oli eräänlaista sydämellisyyttä. --- Tämä oli vuorovaikutusta viestimessä, jonka intensiteetti oli valtava.
---
He olivat levittäneet oudon hiljaisuutensa pallon muotoiseen alueeseen, jonka läpimitta oli ehkä viitisenkymmentä metriä. Kasper tiesi, että sen alueen sisäpuolella todellisuuden äänellinen jäsentäminen ajassa ja tilassa oli lakannut.
(Hoeg 2006, 136-139.)

Romaanin Kasper, joka kuulee kaiken, etsii jonkinlaista perustavaa hiljaisuutta, joka lähestyisi jumalaista. Nuo lapset pystyvät tarjoamaan sen. Harmonian, hiljaisuuden, yhteyden. Inhimillisyyden.

Toinen kiinnostava aihe Hiljaisessa tytössä liittyy Kasperin tapaan hahmottaa yksilön identiteettiä ja kysymystä inhimillisyydestä, samaten musiikin kautta:

Kempf [Hitlerin parturi] onnistui kuuntelemaan Hitlerin systeemiä. Hän sanoi minulle, että sen miehen persoonallisuus oli päällisin puolin kunnossa. Pieni, mutta kunnossa. Mutta siinä oli aukko. Siitä aukosta virtasi sisään tuhoisaa kollektiivista hälyä. Ymmärrätkö sinä? Pahoja persoonallisuuksia ei ole. Persoonallisuudessa on aina pohjimmiltaan myötätunteva sointi. Vaarallisia ovat ne kohdat missä meidän ihmisyydessämme on aukko, ne kohdat joissa me emme resonoi. Siinä, missä uskomme olevamme jonkin korkeamman asian palveluksessa, siinä meidän tulee kysyä itseltämme, onko se asia todella korkeampi. Siinä meitä viedään. Joissakin kulttuureissa sitä sanotaan demoneiksi. Meillä ei ole sille sanoja. Mutta minä kuulen sen. Se on sodan melua. Kollektiivista vihaa. (Hoeg 2006, 243.)

Muistiinpano: Zizek tai Hitchcock, taikuus ja manipulaatio

[Keskeneräiset]

Slavoj Zizek kertoo dokumentissaan A Pervert's Guide to Cinema Hitchcockin ajatuksesta luoda emootioita manipuloiva kone. Ajattelin, että Hitchcock havittelee taikuutta:

Hitchcock was obsessed with this topic of manipulating emotions. His dream was even that once in the future, we would no longer have to shoot narratives, our brains will be directly connected to some machine and the director would only have to press different buttons there and the appropriate emotions will be awakened in our mind.

...Taikuus on sitä, että asiat, kuvat, sanat latautuvat emotionaalisesti, saavat affektiivisen merkityksen.

Locked-in ja kommunikaatio sekä muistiinpano vanhemmista

Katsottiin eilen Perhonen lasikuvussa (Le Scaphandre et le papillon, 2007).

Julien Schnabelin ohjaus perustuu Elle-lehden entisen päätoimittajan Jean-Dominique Baubyn romaaniin halvaantumisestaan ja locked-in -syndroomasta sekä siitä, miten hän pystyi kertomaan tarinansa ruumiinsa vankilasta kirjain kirjaimelta, sivu sivulta, kommunikoimalla ainoastaan silmänräpäytyksen avulla.

Baubyn näkökulmaan keskittyvä kuvaus ja hetkittäinen erottuminen siitä, ikään kuin muistutuksena "meidän" maailmamme olemassaolosta, loi läpi elokuvan jatkuvan emotionaalisen intensiteetin ja hyvin vahvan samastumisen kokemuksen. Tätä tuki myös kertojan ääni, Baubyn sisäinen monologi, joka lukkiuttuu Baubyn sisäiseen maailmaan ja jota kukaan muu kuin katsoja ei kuule. Baubyn sisäisen maailman murtaa kuitenkin vähitellen puheterapeutin yritys mahdollistaa kommunikaatio. Puheterapeutin luettelema hypnoottinen kirjalitania ("e, s, a, r, i, n, t..."), jonka avulla Bauby muodostaa sanomaansa, alkaa vähitellen muodostaa aivan omaa merkitystään - merkitystä, joka perustuu äänteiden soinnillisuuteen sekä lausujan ja Baubyn väliseen tunnelataukseen. Käy myös niin, että ajan kuluessa terapeutin ja Baubyn yhteys kasvaa niin voimakkaaksi, että kirjaimia tai sanoja tuskin tarvitaan: terapeutti kykenee vastaamaan Baubyn sisäiseen monologiin. Kommunikaation ihme tapahtuu.

Viestinnän vaikeus myös korostaa, paradoksaalisestikin, sanoman muotoa: Baubyn kieli on uskomattoman kaunista. Tätä tietenkin korostaa vielä se, että tiedämme miten tarkoin jokainen kirjain ja sana on punnittu. Paul Cantelonin musiikki - ja koko soundtrack - on myös hieno.

Elokuvan sisällöstä kaksi asiaa kosketti eniten. Ensinnäkin Baubya ympäröivien hoitohenkilöiden (erityisesti hoitavan neurologin ja puheterapeutin) ymmärrys ja empatiakyky, joka tuntui lähes uskomattomalta. Toiseksi Baubyn oma kasvava ymmärrys vanhemmuuden merkityksestä. Huolimatta puhe- ja ilmaisukyvyn menetyksestä elokuvassa syntyy mahdollisuus perhesuhteiden uudelleenrakentamiseen monien virheiden ja hylkäämisten jälkeen. Rakkaus kannattelee kieltä ja kykyä kommunikaatioon, ei toisin päin.

Jeanette Winterson puolestaan muistuttaa siitä, miten tärkeää on jossakin vaiheessa erottautua vanhemmista ja heidän kertomuksestaan ja konstruoida oma tarinansa:

There are two facts that all children need to disprove sooner or later; mother and father. If you go on believing in the fiction of your own parents, it is difficult to construct any narrative of your own.

In a way I was lucky. I could not allow my parents to be the facts of my life. Their version of the story was one I could read but not write. I had to tell the story again.

I am not Freudian. I don't believe I can mine the strata of the past and drill out the fault-lines. There has been too much weathering; ice ages, glacial erosion, meteor impact, plant life, dinosaurs... (Winterson 2005, 140.)

Sitaatin loppu nyt oikeastaan vaan tuon Freudin takia. Minuus on eroosioiden tuotetta ja menneisyys on monilta osin pysyvästi menetetty erilaisten kerrostumien ja kulumien alle.

Muistiinpano: Jeanette Winterson autenttisuudesta ja psyykkisestä tilasta

Autobiography is not important. Authenticy is important. The writer must fire herself through the text, be the molten stuff that welds together disparate elements. I believe there is always exposure, vulnerability in the writing process, which is not to say it is either confessional or memoir. Simply, it is real.

Right now, human beings as a mass, have a gruesome appetite for what they call 'real', whether it's Reality TV or the kind of plodding fiction that only works as low-grade documentary, or at the better end, the factual programmes and biographies and 'true life' accounts that occupy the space where imagination used to sit.

Such a phenomenon points to a terror of the inner life, of the sublime, of the poetic, of the non-material, of the contemplative. (Jeanette Winterson: Introduction, Weight (2005.)

Kirjoitus kumpuaa subjektista ja tuottaa subjektiutta. Se on imaginaarista ja subliimia, hajottavaa ja rakentavaa, fiktiivistä ja totta yhtä aikaa. Winterson on Paino-romaaninsa esipuheessa huolissaan mielikuvituksen tilan katoamisesta. Hänelle on tärkeää kertoa tarinoita ja kertoa niitä uudelleen, niin kuin tässä uusimmassa romaanissa antiikin Atlas-myyttiä. Toisintaa ja muokata, luoda imaginaarisia tiloja. Todellisuus on Wintersonille jotakin muuta, kuin se, mitä tosi-tv meille näyttää. Tästähän se Julia Kristevakin oli huolissaan, psyykkisen tilan kaventumisesta mielikuvituksen kadotessa, todellisen (lue autenttisen) katoamisesta ajattelun kadotessa ja peittyessä mielikuvituksettomiin kuviin "todellisuudesta".

Ahmatova ja menettämisen hyväksymisestä

Anna Ahmatovalta (1889-1966) julkaistiin tässä hiljattain uusi Valitut runot, mutta jostakin syytä tartuin jo aiemmin keväällä, tätä ajankohtaisuutta ymmärtämättä, Marja-Leena Mikkolan 1990-luvun alun suomennoksiin. Huomasin, että Ahmatova kertoi jo 1920-luvulla myyttejä uudelleen, paljon ennen Wolfia, Atwoodia tai Wintersonia, jotka nyt aina mainitaan aiheen yhteydessä. Esimerkiksi tämä "Lootin vaimo" (1922-24):

"Ja Lootin vaimo, joka tuli hänen jäljessään, katsoi
taaksensa, ja niin hän muuttui suolapatsaaksi."
Ensimmäinen Mooseksen kirja 19:26

Ja mustaa vuorta nousi Loot, vanhurskas mies,
edellään suuri säteilevä herran lähetti.
Mutta vaimo kuuli selvästi kun levottomuus puhui:
Oman Sodomasi punertavat tornit

ehdit vielä nähdä, taaksesi kun katsot,
pihan jolla kehräsit, torin jolla lauloit,
tyhjät ikkunat korkeassa talossa,
jossa synnytit lapsia puolisollesi.

Hän katsoi taakseen - kuolettava kipu
sokaisi silmät, nopsat jalat
juuttuivat maahan, ruumis jähmettyi
ja muuttui läpikuultavaksi suolaksi.

Kuka itkisikään tätä vaimoa,
tätä vähäistä, turhaa menetystä?
Minä yksin muistan hänet joka antoi
yhdestä katseesta koko elämänsä.

Maailmoita rakentavien myyttien ja niitä pönkittävien sankarimiesten sijaan Ahmatova haluaa muistaa pieniä tarinoita, naisia historian sivurooleissa, uhrauksia, joita tehdään rakkauden, välittämisen, elämän merkityksellisyyden nimissä.

Ahmatovan runous onkin täysillä elämisen poetiikkaa, jossa menetys ja saaminen, tuhlaus ja haaliminen, eivät asettaudu toistensa vastakohdiksi tai arvoiltaan erilaisiin asemiin vaan muodostavat yhdessä elämän merkityksellisyyden. Menetykset hyväksytään, niitä ei pelätä, sillä myös ne tekevät elämästä elämisen arvoista.

Ahmatova oli mitä ilmeisimmin hyvä surija saadessaan käännettyä kärsimyksen hallittavaan muotoon ja kyetessään muistuttamaan sen jatkuvasta olemassaolosta maailmassa.

Tästä tulee mieleen myös se, mitä Julia Kristeva kirjoitti kärsimysten yhteismitattomuudesta: yksilöiden kärsimystä tai surun kokemusta ei voida asettaa arvoasteikolle vaan niitä pitäisi ymmärtää jokaista erillään, itsessään suurina ja kipeinä ja yhtä tärkeinä kääntää. Esimerkiksi Lootin vaimolle koti oli suurimman uhrauksen arvoinen, Jumalankin voittava ja tästä syystä Lootin vaimon toiminta ei ole miestään vähäisempää, vaikka sitähän Mooseksen kirja pyrkii sanomaan.

Ja niin: elämä on täynnä menetyksiä, Ahmatova muistuttaa, eikä niistä kaikista edes kannata kokea kärsimystä:

Menettää sanojen tuoreus, puhdas tunne -
kuin taiteilija näkönsä,
näyttelijä äänensä ja eleensä,
kaunis nainen kauneutensa.

Mutta älä yritä säilyttää itselläsi
sitä, minkä taivas lahjoitti:
meidät on tuomittu tuhlaamaan,
ei haalimaan kokoon - tiedämme.
---
23. kesäkuuta 1915

Ja sama koskee aikaa:

Sydämeni lyö säännöllisesti.
Kulukoon aika, en välitä!
1913

Sunnuntaisessa hesarissa suositeltiin kesälukemistoja. Ahmatovan lisäksi päällekäisyyksiä löytyi oman listani kanssa esimerkiksi Ian McEwan, Thomas Mann ja Dostojevski. Lisäksi ajattelin Peter Hoegin Hiljaista tyttöä, jotain Carol Shieldsia, Sarah Watersia, Michael Cunninghamia tai Michael Ondaatjea ja ehkä vähän Kafkaa tai Hesseä. Eli klassikoita ja uutta viihdyttävää sopivassa suhteessa. Syksyllä näkee, miten kävi.

Kaupunkius ja kohtaamisesta. Jälleen Pariisissa.

Lost, not only in the city, but within himself as well. Each time he took a walk, he felt as though he were leaving himself behind, and by giving himself up to the movement of the streets, by reducing himself to a seeing eye, he was able to escape the obligation to think, and this, more than anything else, brought him a measure of peace, a salutary emptiness within. The world was outside of him, around him, before him, and the speed with which it kept changing made it impossible for him to dwell on any one thing for very long. Motion was of the essence, the act of putting one foot in front of the other and allowing himself to follow the drift of his own body. By wandering aimlessly, all places became equal and and it no longer mattered where he was. On his best walks, he was able to feel that he was nowhere. And this, finally, was all he ever asked of things: to be nowhere. New York was the nowhere he had built around himself, and he realized that he had no intention of ever leaving it again. (Auster 1985, 4.)

Paul Austerin City of Glass'in (1985) kuvaus päähenkilön suhteesta New Yorkiin muistuttaa vähän siitä, mitä koen suurkaupungissa ollessani. Kyse on hiljaisuudesta hälyn ja vilkkauden keskellä; paikoista, joiden merkitys on täynnä erilaisia kerrostumia, yksinäisyydestä osana jotakin suurta ja tiivistä, olemisesta, joka on ikään kuin helpottunutta kaikesta siitä elämisestä, mitä ympärillä on, mutta samalla yksinäistä ja muusta maailmasta irrallaan, kaupungissa kiinni.

Tulin juuri Pariisista, missä kaikki oli entisellään ja kevät yhtä kuuma ja kaunis kuin viime vuonna. Ihmispaljoutta ei koskaan aluksi huomaa, tuntee vain oudon levottoman olon, kunnes siihen havaitsee sopeutuneensa. Tunnen mahtuvani siihen kaupunkiin hyvin. Ihmiset vilisevät ohi ja samalla (silti) tapahtuu kohtaamisia, ystäviä ja tuntemattomia.

Maanantaina Grand Palais'n puistikossa, Avenue Franklin D. Rooseveltin ja Pont des Invalidesin kupeessa vanha nainen tuli pyytämään apua portaiden laskeutumiseen. Hän keskeytti olemisen ja halusi näyttää miten suuria kaloja pienessä lammessa oli. Kertoi olevansa englannin opettaja, ääntämisen, ja sitten pikemminkin freudilainen kuin lacanlainen. Toinen ranskalainen nainen tuli "Découvre Paris autrement"-oppaan kanssa samalle lammelle. Puhuttiin kirjasta ja Pariisin pienistä asioista, sana ammateista ja ihmisistä, erilaisuudesta. Ilmeisesti se pieni puistikko siinä oli oikea paikka olla kaikista Pariisin nähtävyyksistä.

Louvreen oli ilmestynyt Anselm Kieferin teoksia Sully-siiven Richelieun puoleiseen portaikkoon, antiikin mytologioita, suurta kokoa Kieferin tapaan ja Grand Palais'sa oli meneillään toinen Monumenta-näyttely. Viime vuonna Monumenta 2007:ssä juuri Kiefer valtasi suuren hallin tilan, tänä vuonna kuvanveistäjä Richard Serra oli pystyttänyt teräsveistoksiaan näyttelyhalliin. Siellä ne keskustelivat vuoden 1900 ja senaikaisen lasin ja ohuiden teräsrakenteiden kanssa.

Richard Serra: Monumenta 2008: Promenade, Grand Palais

Öisin istuttiin Boulevard Richard Lenoirin keskellä olevan kävelytien penkeillä ja juotiin viiniä. Pyöräiltiin Vapauden patsaalle ja Eiffelille ja entiselle kodille ja Montparnasselle.

Nähtiin auringonlaskuja: Bois de Boulognessa järven rannalla, Île Saint-Louisin kupeessa Seinen rantakadulla, ylhäällä Montmartrella ja kalliissa ravintolassa Louvren pyramidin vieressä.

Harry Potter and psychoanalysis - Lordi Voldemort analyysissa

Älyttömän hölmöä, mutta tätä ei voi olla kirjoittamatta: psykoanalyyttinen tulkinta Pottereista. Viimeisen suomennoksen kunniaksi...

Lähdetään ensinnäkin siitä, että psykoanalyyttisesti tulkittuna Voldemortin elämäntarina ja sen julmat käänteet voidaan nähdä syntyvän subjektin taisteluna sosiaalistumista ja alkuperäisestä yhteydestä irtautumista vastaan: Tom Riddle surmaa oman isänsä ja asettuu siten symbolista ja yhteiskunnallista lakia vasten, niin taikayhteisön kuin ihmistenkin maailman ulkopuolelle. Kyse voisi psykoanalyysin termein olla oidipaalitilanteen ratkaisusta, joka jättää subjektin lain ulkopuolelle.

Rowling valotti jo edellisissä romaaneissa Voldemortin synkkää tarinaa, hylätyksi tulemista sekä rakkautta vaille jäämistä - ja viimeinen teos tarjoaa lopullisen tulkinnan. Siinä piirtyy kuva miehestä, jolla ei ole minkäänlaista psyykkistä tilaa, rakkauden tuomaa eheyttä tai kykyä samastua toisiin. Lapsuuden kokemukset, äidittömyys ja isättömyys sekä ympäristöstä koettu viha aikaansaavat sen, että keskeiset elämää ylläpitävät psyykkiset toiminnot jäävät rakentumatta ja Voldemort joutuu turvautumaan aivan toisenlaisiin keinoihin elämänsä merkityksellisyyden takaamiseksi.

Sielun pirstominen, ratkaisu, johon Voldemort päätyy kohottaakseen itsensä toisten yläpuolelle ja taatakseen itselleen ikuisen elämän, on elävä esimerkki psyykkisen tilan katoamisesta ja yrityksestä kompensoida fragmentoitunutta minuutta. Se on kärsivän subjektin viimeinen yritys merkityksellistää elämäänsä ja tehdä siitä elämisen arvoista. Ensinnäkin Voldemort pyrkii keräämään omistukseensa tavaroita (eräänlaisia fetissiobjekteja?), jotka toimisivat symboleina ja toisivat hänen olemassaololleen affektiivisen merkityksen, liittäisivät hänet johonkin historiaan ja perheeseen ja siten rakkauden takaaviin rakenteisiin. Tällaisia ovat esimerkiksi todistusaineisto kuulumisesta Luihusen sukuun, jota hän alkaa kerätä jo nuorena. Ja lopulta Voldemort päätyy kiinnittämään olemassaolonsa konkreettisesti noihin symboleihin, hirnyrkkeihin, pirstoessaan minuutensa ja säilöessään sen niihin.

Tällaiset symbolit ja fetisistinen toiminta eivät kuitenkaan voi toimia psyyken perustana, vaan pikemminkin tuhoavat sitä, minkä seurauksena on psyykkisen tilan pieneneminen entisestään. Rowling kuvaakin, miten Voldemort menettää enemmän ja enemmän inhimillisiä piirteitä pirstoessaan sieluaan yhä uudelleen ja uudelleen. Yksinkertaistetusti voitaisiin sanoa, että symbolit eivät riitä korvaamaan minuudessa olevaa puutetta. Tässä kohtaa kuvausta ilmenee myös sielun ja ruumiin välinen ykseys: myös Voldemortin ulkomuoto muuttuu sielun pirstoutuessa.

Lopulta paljastuu, että juuri sielun pirstominen, ele, jonka oli tarkoitus taata ikuinen elämä, on Voldemortin suurin virhe. Se on kaventanut psyykkisen tilan minimiin ja estänyt mahdollisuuden uusiutumiseen, rakkauteen ja muutokseen - ilmiöihin, jotka ovat elämää ylläpitäviä voimia. Harryn voimavarana sen sijaan on niin äidin kuin sosiaalisen ympäristönkin takaama rakkaus ja siten muutokselle valmis, eheytymiseen kykenevä sielunelämä. Tässä piilee myös syy siihen, miksi Harry lopulta voittaa.

Voldemortin ja Harryn lapsuudenkohtaamisesta voisi rakentaa vaikka minkälaisen peilivaiheanalyysin. Keskeistä ehkä kuitenkin on se, että Harryn psyyke on rakentunut vahvasti erilaisten samastumisten kautta: niin hänen vanhempansa kuin myös Voldemort ovat kiinteä osa hänen minuuttaan, sen rakentajia. Ja tällä voidaan sitten selittää psykologisesti sitä, miksi juuri Harryn ja Voldemortin välillä on niin voimakas yhteys ja miksi juuri he asettuvat niin toistensa kaksoisolennoiksi kuin myös vastustajiksi.

Muistiinpano tuttuudesta, vieraudesta ja menetyksestä

[Patient:] I've always had the impression that everyone who I meet and towards whom I create emotions knows me instantly. Every now and then it occurs to me that it is a deceiving sentiment. I am as strange to an other as he is to me. This comes to life especially in the face of a loss... I have to admit, painfully: "we didn't know each other after all".

[Freud:] Mourning is regularly the reaction to the loss of a loved person, or to the loss of some abstraction which has taken the place of one, such as one's country, liberty, ideal and so on. --- Melancholia too may be the reaction to the loss of a loved object. Where the exciting causes are different one can recognize that there is a loss of a more ideal kind. The object has not perhaps actually died, but has been lost as an object of love (e.g. in the case of a bethrothed girl who has been jilted). In yet another case one feels justified in maintaining the belief that a loss of this kind has occured, but one cannot see clearly what it is that has been lost, and it is all the more reasonable to suppose that the patient cannot consciously perceive what he has lost either.

Tuttuuden ja vierauden kääntyessä toisiaan vasten, asettuessa toistensa paikoille, illuusiot romahtavat. Ja noiden illuusioiden menetys aiheuttaa kipua. Toisaalta tuttuuden ja vierauden välinen ambivalenssi pitää yllä elämää: vieraus mahdollistaa idealisaation, tuttuus kiskoo ihanteita alaspäin, takaisin maailman tasolle.

Maiseman rumuudesta ja Messagerista; etiikasta ja addiktiosta

Ympäristö jossa kirjoitan on vuodesta 1970 lähtien ollut työskentelylleni tyypillinen ja - niin kuin tähän asti on tuntunut - myös välttämätön. Olen metsässä. Olen yksin. On kesä. Tarkemmin sanottuna kesäkuun alku, joka tänä vuonna on ollut poikkeuksellisen kolea; kitsas ja julma. Halla on tappanut sireenit nupulle. Ruoho ei jalkojaan jatka. Kuollut viimekesäinen heinä kojottaa yhä pystyssä ja hallitsee aavemaisena näköpiiriä. Puiden lehtien kasvu on jäänyt puolitiehen. Linnut värisevät öisin ääneen ja niitä tuntuu olevan tänä kesänä vähemmän kuin ennen. Pääskyset eivät pesi vintillä; koko tässä talossa viime kesänä majaillut kanta on ehkä tuhoutunut muuttomatkalla tai syöty etelässä. Ensimmäisen kerran tämä maisema on mielestäni ruma. Oli hyvä että tulin kirjoittaakseni siitä silloin kun se tuntui hymyilevän ja puhuvan minulle, kun kaikki tuntui olevan pelkkää valoa, lämpöä ja aurinkoa ja moninkertaisesti täynnä yksityiskohtia joille olen myöhemmin sokeutunut. Nyt tästä maisemasta ei syntyisi kovinkaan myönteistä kuvaa. Siis kaikella on todella aikansa; herkistymisen aika. (Eeva Kilpi 1976 Ihmisen ääni, 26.)

Löysin vahingossa kirjastosta Ihmisen ääni-nimisen 70-lukulaisen kirjasarjan, joka on "intiimisti tunnustuksellinen uusi teossarja, jossa tilittävät suhdettaan ihmisenä olemiseen ja elämään henkilöt joilla on persoonallista ilmaisukykyä ja sanottavaa lähimmäisilleen". Ensimmäiset kirjoittajat olivat Eeva Kilpi, Elina Karjalainen, Pentti Saarikoski ja Roger Garaudy. Kiinnostava perspektiivi omaelämäkerralliseen puheeseen, en tiennyt tällaista olevankaan - näin kustantajan sanelemaa tekstiä, ilmeisesti silloiseen maailman ja kulttuurin tilanteeseen vastaavaa. Mutta juuri nyt saan jotakin irti vain ihmisen suhteesta ympäröivään maailmaan, lähinnä sääolosuhteisiin ja siihen, miltä todellisuus kadulla näyttää - yhtä rumalta kuin Kilven kesäkuu.

Ulkona on pirun kylmä ja sateista. Pimeää ja sateista. Ja miksi edes kirjoittaa tällaisessa maailmassa? Eeva Kilpeäkään ei itse asiassa Ihmisen äänen mukaan paljoa huvittanut. Alan ajatella, että Blanchot oli ehkä väärässä sanoessaan että toistaisimme vanhaa sanomaamme toistamasta päästyämme. Vaikka ehkä Ihmisen äänen olemassaolokin on jälleen uusi toiston todistus, sitten kuitenkin.

Mutta jonkin (jossei sitten kirjoittamisen tai ulkona kävelyn) täytyy viedä tilaa verkkokalvolta; musta maisema ei voi täyttää koko maailmaa.

Olen käynyt Anette Messagerin näyttelyn avajaisissa EMMAssa viime perjantaina. Olin suht tyytyväinen vaikka kriittinen: tarkoituksena oli varjella vanhaa kokemusta samasta kokonaisuudesta. Sisääntulo muistutti kovasti kesäisestä Pompidou-keskuksesta. Oli matkaansa ympäri ja ympäri tekevä Pinokkio ja katosta peilikeinuillaan riippuvat täytetyt linnut, oravat, kanit pehmolelupäineen. Muistin miten Pariisin näyttelyssä tuntui hetkittäin kuin olisi tullut huvipuiston seikkailutaloon, kulkemaan oudosta tilasta toiseen; Messagerin karmivaan ja kauniiseen ihmemaailmaan, jossa inhimillinen ja epäinhimillinen vaihtavat merkityksiään. EMMAn näyttely ei kuitenkaan oikeastaan ole matka mihinkään, ja sieltä puuttui muutama suuri teos - ja näin keskeisiä tiloja. Mutta tärkein oli paikallaan: lapsen maailman elementit leluineen, värikynineen ja outoine yhdistelmineen, ruumiillisuuden moninaisuus, merenalaiset tai -sisäiset todellisuudet, yhtaikainen esteettisen ja käsitteellisen toisiinsa kietoutuminen.

Kaipaamaan jäin kuitenkin näytettä 1970-luvun feminismistä: "sananlaskuilla" brodeerattuja kangastauluja "Ma Collection de proberbes" (1974): Je pense donc je suce; Les larmes des femmes valent beaucoup et leur coûtent rien; Les femmes sont instruites par la nature, les hommes par les livres; L'homme a des yeux pour voir, la femme a des yeux pour être vue; Qu'y-a-t-il pire qu'une femme? Deux femmes. Ilmeisesti Pariisin modernin taiteen museolla oli tarve saada teos takaisin kokoelmiinsa.

Messager on keräilijä, maailmojen rakentaja, uneksija, nainen, havainnoija, totunnaisen rikkoja ja ajoittain täynnä mustaa huumoria.

Olen istunut kuuntelemassa luentoja joiden pitäjä puhuu suomea hieman murtaen. Pieniä outoja painotuksia siellä täällä. Ja sanojen taivutusvirheitä, enimmäkseen taivuttamatta-jättämisiä. Koherenssi ei meinaa pitää lauseissa. Sitä on ollut tavallaan mukava kuunnella, säröjä kielessä. Vaikka luentosalissa on kylmä, kylmä.

Olen lisäksi yrittänyt soveltaa erilaisia etiikan teorioita amerikkalaisten televisiosarjojen henkilöihin, lähinnä tapani mukaan Houseen ja 24:een, uutuutena nyt Prison Break. Mielenkiintoista kyllä, järkkymätön oikeudenmukaisuus, uhrautuminen toisten puolesta, yritys hyvittää pahoja tekoja ja "tarkoitus pyhittää keinot"-etiikan kritiikki ainakin vastuun kantamisen muodossa näyttävät kukoistavan siitä huolimatta, että itse sarjojen arvomaailma tai ainakaan todellisen maailman arvomaailma ei tunnu näitä puoltavan. Lojaalisuus, vastuu ja luottamus sekä ennen kaikkea rakkaus voittavat yksilön edun mennen tullen. Tämän täytyy olla kristillistä perää. Tai sitten noihin vaan onnistutaan käsikirjoittamaan kaikki mahdollinen, ja katsoja saa sieltä sitten poimia itse mieluisensa. Yritän muistaa, mitä Kristeva sanoi niistä mediakuvista, vaikka ulkona maisema masentaakin. Kuvilla on paha tapa täyttää pää. Ja käsikirjoittajat osaavat tehtävänsä: addiktion.

Ranskalaisia keskusteluja

Pariisin Musée d'Orsayn historiallista teoskavalkadia värittää sarja nimeltä "Correspondances", joka on jatkunut jo pitkään. Siinä nykytaiteilijat käyvät omien teostensa kautta ajatuksenvaihtoa realismin, symbolismin, impressionismin ja neoimpressionismin klassikkoteosten kanssa. Muistan viime vuosilta ainakin neonvaloputket, jotka puhuivat Monet'n Rouenin katedraalien kanssa, kottikärryt ja muovisitruunat, jotka asettuivat alustaksi Van Goghin omakuvalle, jättimäisen takapihavalokuvan, jota vasten Cezannen maailma oli paratiisi ja minimaalisen pienen monokromin, joka oli mitoiltaan suhteessa Puvis de Chavannesin kalastaja-rukkaan ja saman värinen kuin sen esittelyhuoneen seinät.

Suomessa sataa jäistä vettä ja ikävöin Pariisiin. Orsayn kausikortti menee kohta vanhaksi, Rue du Commercelle tulevat jouluvalot. Juuri nyt Ranska on kuitenkin myös lähellä.

Keravan taidemuseon Conversations-näyttely asettaa 21.10 saakka keskusteluyhteyteen suomalaisen ja ranskalaisen nykytaiteen. Pidemmälle tätä syksyä ranskalaisten ja kotimaisten taiteilijoiden töitä on esillä lisäksi Helsingin gallerioissa, Duetossa, Fafassa ja Muu Studiossa ainakin marraskuun alkupuolelle saakka. Ja sitten alkaa se Anette Messager tietenkin Emmassa 2.11.

Keravan taidemuseon näyttelystä on syytä olla tyytyväinen. Taiteilijoiden väliltä löytyi paljon yhteisiä teemoja, jotka keskustelivat hyvin keskenään toteutustapojen ja tyylien moninaisuuden kautta.

Keskeisimmälle sijalle nousi ehkä pohdinta ruumiista ja sen pinnoista, sisä- ja ulkopuolesta, elävän muuttumisesta elottomaksi ja päinvastoin. Inho, kuvotus ja pelko olivat yhtenä poolina erityisesti figuratiivisissa teoksissa. Mikko Ijäs on nimennytkin Pinokkio-maalauksensa nimellä "The Fundamental Horror of Transformation and Unknown (Walt Disney's Totem and Taboo no2) - eli tuntemattoman ja muodonmuutoksen fundamentaali pelko, Walt Disneyn toteemi ja tabu. Tästähän Pinokkiossa tosiaan on kyse, kuten myös Alien-elokuvissa ja monissa muissa populaarikulttuurin aiheissa. Aiheen käsittelyä voisi jatkaa Freudin Toteemin ja tabun, Kristevan Pouvoirs d'horreur'in abjekti-teorian ja ennen kaikkea antropologi Mary Douglasin ajatuksin. Myös Béatrice Cussolilla olivat käsittelyssä erilaiset ruumiin metamorfoosit ja rajojen rikkoutumiset mm. seksuaalisuuteen ja ruumiillisuuteen, elimiin, eritteisiin liittyvien viittausten kautta - Cussolin teoksia ehtii vielä näkemään Duetossa Kalevankadulla. Samaan aihepiiriin liittyi myös Leopold Rabus, jonka surrealistiset työt menevät pitkälle painajaisten puolelle. Jäsenten, erityisesti pään, mittasuhteiden rikkominen toi mieleen homunculuksen, neurologisen kartan ihmisen ruumiista, joka ilmaisee energialatauksia, merkityksiä. Niitä pitäisi olla esillä 11.11. saakka Kuvataideakatemian galleriassa.

Ruumiillisuus ja metamorfoosi-teeman lisäksi näyttelyssä rakentui keskustelua erilaisista materiaaleista ja tekotavoista. Olga Boldyreffin hienot villalangasta ääriviivoja rakentamalla luodut teokset muistuttivat Ulla Jokisalon valokuvista, joissa punaisella langalla on kirjottu valokuviin lisää merkityksiä (Jokisalon teoksia ei kuitenkaan ollut Keravalla esillä, joskin ne olisivat sopineet hyvin joukkoon). Erityisesti pidin myös Saara Ekströmin töistä, joissa esimerkiksi maidon roiskeista pöydän pinnalla syntyy erilaisia kuva-aiheita. Molempien, Boldyreffin ja Ekströmin, teoksissa näkyy eräänlainen arkisten materiaalien riemujuhla, esteettisyyden löytäminen arjen materiaalien kautta - joka puolestaan asettuu kontrastiin Cédric Teisseiren ja Emmanuelle Villardin akryyli- ja lakkatöiden herkullisten mutta samalla luotaantyöntävien ja äärimmäisen keinotekoisten neonpintojen kanssa.

Täältä löytyy kuvia ainakin Léopold Rabusin, Mikko Ijäksen sekä Cédric Teisseiren teoksista.

Täältä puolestaan Taide-lehden kritiikki ja ainakin Cussolin ja Ijäksen teokset sekä tarkennusta Boldyreffiin.

Sophisticated guesses and some other theories

Tuntuu vastenmieliseltä hylätä havaintojen teko steriilien teoreettisten ristiriitojen takia, mutta silti meidän on yritettävä selvittää asiaa [narsismin kehittymistä]. Sellaiset käsitteet kuin minälibido, minäviettien energia ja muut vastaavat eivät missään tapauksessa ole erityisen selviä eivätkä riittävän sisältörikkaita; kyseisistä suhteista muodostettavan spekulatiivisen teorian pitäisi saada perustakseen ennen muuta tarkasti määritelty käsite.

Olen kuitenkin sitä mieltä, että juuri tässä on spekulatiivisen teorian ja empiirisen tulkintaan perustuvan tieteen välinen ero. Jälkimmäinen ei kahdehdi spekulaatiolta sen etuoikeutta kiinteään, loogisesti pitävään perustaan, vaan tyytyy mielellään hämäriin, tuskin kuviteltavissa oleviin perusajatuksiin, jotka se toivoo niiden kehittyessä käsittävänsä paremmin tai jotka se on jopa valmis korvaamaan toisilla.

Nämä ideat eivät nimittäin ole tieteen perusta, jolla kaikki lepää; perustana on yksinomaan havaintojen teko. Ideat eivät ole koko rakennuksen alin vaan ylin kerros, ja ne voidaan hylätä ja korvata toisilla rakennusta vahingoittamatta. Samaa tapahtuu meidän päivinämme fysiikassa, jonka perusnäkemykset aineesta, voimakeskuksista, vetovoimasta ja niin edelleen ovat tuskin vähemmän kiistanalaisia kuin psykoanalyysin vastaavat käsitteet. (Freud 1914/1993, 35.)

Luin hiljattain Freudia, pitkästä aikaa, ja huomioni kiinnittyi tähän psykoanalyysin (ja ylipäätään kaikkien teoreettisia hypoteeseja esittävien teorioiden tai tieteiden) todenvastaavuutta käsittelevään lausuntoon. Freudin mukaan psykoanalyysi ei siis edusta spekulatiivista filosofiaa (vaikka varmasti myöntää velkansa filosofisille teorioille), vaan perustuu havaintoon ja vertautuu tässä empiirisyydessään luonnontieteisiin: "arvauksia" eli spekulaatioita tehdään ainoastaan tieteellisten havaintojen perustalta ja niitä voidaan sitten muuttaa, kun lisää empiiristä tietoa ilmaantuu - koko psykoanalyyttisen rakennelman romahtamatta.

Ajatus on aika mukava: siinä ilmenee pyrkimys tietoteoreettiseen itsekriittisyyteen ja myös tietty realismi - koskaan ei nimittäin tule olemaan sellaista tilannetta, jossa tiedettäisiin aivan kaikki, mutta päätelmiä on silti tehtävä. Nykyään kuitenkin tiedetään, kipeästikin, ettei Freudin aikaisilla havainnoinnin metodeilla ole mitenkään voitu saada korrektia kuvaa esimerkiksi aivojen toiminnasta, empiirinen tutkimus on siis tuolloin väistämättä merkinnyt lähinnä havaintojen tekemistä potilaiden käyttäytymiseen ja sen muutoksiin pohjaten.

Kysymys on siis seuraava: Missä vaiheessa rakennuksen perusta osoittautuukin niin oudoksi, ettei sen päälle voida enää rakentaa? Mietin tässä nyt vaikka neurologista tietoutta, joka on jotakin aivan toista nykyään. Entä miten saadaan kuitenkin säilytettyä kaikki vanhojen teorioiden paikkaansapitävä tietous (tieto, joka on oikeaa riippumatta siitä, että sen empiirinen perusta ei välttämättä ole täysin korrekti), kun uusi tieto kumoaa aikaisemman?

Julia Kristeva toteaa Mustassa auringossa, että psykoanalyysi ei torju tietoa siitä, että esimerkiksi masennuksen perusta löytyy hermoverkoston toimintahäiriöstä, mutta keskittyy itse teoretisoimaan ja hoitamaan masennusta ymmärtäen sen perustaltaan sosiaaliseksi ilmiöksi.

Eikä tässä ole ristiriitaa: aivot nimittäin reagoivat symbolisiin tapahtumiin biologisilla muutoksilla - ja psykoanalyysi siis keskittyy muokkaamaan noita symbolisia tapahtumia aikaansaaden biologisia muutoksia, ilman esim. farmakologisia keinoja.

Tätä ajatellessa tuntuu melkein siltä, että Freud on ollut joissakin asioissa intuitiivisesti oikeassa: hän on tullut psykoanalyyttisella terapiallaan korjanneeksi asioita hermoston tasolla tietämättä itse tekevänsä näin - ainoana vakuuttimenaan vankka kokemus ihmisen psyyken tutkimuksesta ja havainnoinnista hoitotyön kautta sekä silloinen tietous hermoston toiminnasta. Kristevalla (ja muilla nykypsykoanalyytikoilla) on tietenkin helpompaa: neurologinen tietämys tukee epäilemättä niin terapiaa kuin myös teorioiden muodostusta. Ei tarvitse enää arvata niin usein.

Näin tänään lastenpsykiatri Jukka Mäkelän haastattelun Punaisessa langassa vuodelta 2004, ja tuntui siltä, että kaikkia näitä haparoivia ajatuksenpalasia loksahti vihdoin paikoilleen. Mäkelä selitti sujuvasti ja selkokielisesti Maarit Tastulalle sitä, miten sosiaalisessa vuorovaikutuksessa syntyvät kokemukset vaikuttavat aivojen kehittymiseen pienillä lapsilla. Asiat kuten perusturva, merkityksellinen vuorovaikutus, puhe ja kosketus kääntyivät aivotason toiminnaksi ja esimerkiksi hermostolliseksi kyvyksi säädellä stressiä. Todettiin, että aivokuori muovaantuu kokemusten kautta ja myös että perinnöllisiäkin hermostollisia ongelmia - jotka saattaisivat johtaa masennukseen, oppimishäiriöihin jne. - voidaan lievittää sosiaalisen toiminnan kautta. Toinen ihminen voittaa siis geenit tässä uudessa kivi-sakset-paperi-leikissä.

Miljoona eri asia sai vahvistuksen ja selityksen. Tärkeimpänä ymmärrys siitä, että se kokemus, jota Maria Vaara haparoidenkin esittää teoksissaan, kokemus minän ja toisen välisen suhteen ensiarvoisesta tärkeydestä psyyken ongelmien hoidossa, on todella oikea. Vaaralle tämä kokemus on syntynyt oman henkilökohtaisen tilanteen kautta, ja myöhemmin muiden ihmisten kautta, eikä se ole vaatinut neurologista tietämystä, ainoastaan intuition (plus tuntemuksen Freudin teorioista, joihin Vaara kuitenkin suhtautui myös kriittisesti). Samaan tapaan selittyi perusta myös sille, miksi Kristeva niin intohimoisesti puhuu rakkauden ja merkityksellisen puheen ja vuorovaikutuksen puolesta - mediakuvia ja kylmää ulkokohtaisuutta (myös mielenterveyshoidon medikalisoitumista) vastaan: vain asioilla, jotka kantavat itsessään jotakin merkitystä, on voimaa muovata aivojamme - ja toinen ihminen, hänen kosketuksensa ja puheensa, on näistä asioista merkityksellisin.

10 syytä olla polttamatta Van Helsingin jokaista kelaa vihoviimeiseen tuhkanmuruseen saakka

Kuvaus:
The notorious monster hunter is sent to Transylvania to stop Count Dracula who is using Dr. Frankenstein's research and a werewolf for some sinister purpose.

Sinister indeed... Harvoin näkee niin puhdasta roskaa kuin vuonna 2004 valmistunut Hugh Jackmanin tähdittämä elokuva Van Helsing. Yritetään kuitenkin ymmärtää... Tänä iltana päädyin nimittäin intertekstuaalisten viittausten yltäkylläisyyden, romantiikan, kauhun, gotiikan ja kitschin valtakuntaan.

Hyvällä tahdolla löydettyjä perusteita elokuvan Van Helsing yhä jatkuvalle olemassaololle:

1. Hugh Jackman, alias Huge Ackmann (pun, copyright Jack McFarland) alias Wolwerine.

2. Vuonna 2004 animaation taso ei voinut olla vielä niin hyvää. Pakkohan on käyttää Shrekistä ylijääneitä epäonnistuneita hahmoja hirviöiden luomisessa. Mikä sen mielenkiintoisempaa kuin katsoa valkokankaalta huonon konsolipelin tasoista grafiikkaa.

3. Dan Brownkin on olemassa. Ja Opus Dei. Ja Notre Damessa on ruusuikkunat tästä kaikesta huolimatta. Ja katolilaisuus ja gotiikka ovat oikeasti pelottavia, eivät vain Van Helsingissä. Tai Dan Brownilla.

4. Xenakin on tehty ;). Eklektismi kunniaan!

5. Kulttuuriperimän ylläpito on arvokasta - oli se sitten miten tahansa esitettyä, monistettua, yhdistettyä ja ehostettua.

6. Vampyyrigenreen itse asiassa kuuluu älytön kitch. Ja actioniin se action. Ja sitä paitsi Indiana Jones alkaa näyttää, ei vain hyvältä, mitä se on aina, vaan TODELLA hyvältä Van Helsingiin verrattuna.

7. James Bondiin on hyvä viitata leffassa kuin leffassa.

8. Vampyyrit ja Frankensteinit ja zombit käsittelevät minuuden pimeitä puolia - olipa se pimeys sitten ohjaaja Stephen Sommersin kyvyttömyyttä tehdä elokuvaa tai sitten katsojan kyvyttömyyttä sammuttaa videolaite.

9. Mieleen muistui mahtava televisiosarja Naarassusi (She-Wolf of London, 1990-1991) .

10. Mieleen muistui mahtava televisiosarja, jossa tumma ja kaunis Victoria Winters kohtaa Barnabas-niminen vampyyrin ja rakastuu tähän USAssa tai Englannissa, kartanoiden ja kallionjyrkänteisten merenrantojen miljöössä, joutuen jotenkin kummasti vampyyri-rakastajansa menneisyyteen. Victoria (näyttelijä Joanna Going) oli ehkä kaunein nainen ikinä, ajattelin tuolloin 90-luvun alussa (myöhemmin vasta tuli Joanne Whalley ja Scarlett). Pienen etsiskelyn jälkeen vampyyri-sarjan nimeksi löytyi Yön vampyyrit ( Dark Shadows Revival, 1991), ja se on näköjään uusintaversio 1960-luvun suositusta Darks Shadows-nimisestä kauhusaippuasta - mistä olin tietenkin viisitoista vuotta sitten täysin tietämätön.

---

Jos jonakin päivänä ilmestyy kirja tekijänimellä Victoria Winters (muita vaihtoehtoja: Jeanette Smith tai Charlotte Evans) ja se sisältää sentimentaalista roskaa ja kauhutarinoita kirjallisuushistoriallisella Mary Shelley-, Charlotte ja Emily Brontë-kuorutteella sekä pienillä määrillä Freudia, kaikki voivat olla olla varmoja että se on minun kirjoittamani.

Suosittelen lämpimästi Yön vampyyreiden hankkimista ja katsomista. Samaten Shelleytä, Bram Stokeria, Noidan käsikirjaa (The Supernatural World) ja kaikkia lapsuuden ilon lähteitä, jotka kasvattivat minut täksi ihmiseksi tässä, täynnä myyttistä faktaa.

Joku muukin on näköjään Yön vampyyri-fani:



Ja meille aikuisille, kriittisille ja kirjallisuudesta kiinnostuneille sitten vielä kaupan päälle vähän Jean Rhysia, Rebeccaa, Juha K. Tapion Frankensteinin muistikirjaa ja Päivi Alasalmen Vainolaa sekä Freudia ja Gilbertin ja Gubarin Madwoman in the Atticia, niin voidaan päästä siihen, mitä tämä koko kuvio on parhaimmillaan.

ps. Opin viime keväänä Lontoon National Portrait Galleryssa, että Mary Shelley oli Mary Woolstonecraftin tytär. Tämä(kään) tuskin on sattumaa.

Fonetiikka-ongelma: "ääniä" kirjoitetussa kielessä?

Alan Prohm kuvaa kirjataidetta käsittelevässä artikkelissaan, kuinka Mallarmén intohimo runouteen äänien taiteena johti oivallukseen, että 'typografia ja tila voivat korvata runoilijan äänen painetulla sivulla. Tekstin asemointi, kirjasintyypin vaihtelu, sanojen koko ja asema olivat kaikki tapoja esittää runo ikään kuin partituurina, jotta kieli voitaisiin välittää juuri oikein painotettuna ja tauotettuna'.
Nopanheiton suuret kirjaimet kajahtelevat siis fortessa, pienet kuiskaavat hiljaa ja vähäeleisesti, kun taas harvennetun tekstin on kauiuttava kokonaisuuden lävitse kuin fuugan vääjäämätön teema, hidastaen lukemista ja painottaen erillisiä sanoja, niiden monimerkityksisyyttä. Jos ajatusta kehittää hieman eteenpäin, typografia ja tilankäyttö korvaavat myös aleksandriinin [=ranskalaisen runon 12-tavuinen perusmitta], jolloin jokainen säe juuri asettelunsa ja kirjasintensa ansiosta muodostaa kielelle vieraan ihannesanan.
---
Koska Mallarmélle jumala oli kieli, jonka rakenteet määräsivät harjotettavan uskonnon muodot, hän pyrki runoilijana säkeiden avulla kumoamaan luontoa ja kieltä tyrannisoivan sattumanvaraisuuden. Runon piti olla 'sana sanalta kukistettu sattuma'. Säkeen tehtävä oli luoda useista sanoista uusi ja kielelle vieras täydellinen sana, eräänlainen ihannesana, joka loitsun tavoin lopettaisi puheen erillisyyden eli tavoittaisi todellisuuden ja sen esineet sinänsä. (Helena Sinervo 2006 "Mallarmé ja hänen vaikutuksensa nykyrunouteen".)

Jostakin syystä kaksi eri suunnista tulevaa asiaa on osunut yhteen viime viikoilla. Ensinnäkin fonetiikan opinnot aiheuttivat erään runoutta koskevan ongelman ja toiseksi satuin samoihin aikoihin lukemaan Mallarmén Nopanheiton yllä siteeratun esipuheen.

Kuulin nimittäin fonetiikan emeritusprofessorilta, eräässä sivulausessa, että kirjoituksessa voidaan tuottaa ja ilmaista rytmiä tai tahtia ainoastaan typografisin keinoin (vrt. Sinervon/Prohmin kuvaus), ja jäin tietenkin miettimään (vaikka hän ei tietenkään puhunut poeettisesta kielestä ja ehkä vain halon hiuksia) pitääkö tämä todella paikkaansa ja eikö se jotenkin tekisi tyhjäksi esimerkiksi metriikan olemassaoloa...

Kysymys kuuluukin:
Kai musikaalisuutta, melodiaa, silti on olemassa vaikkei ääntä olisikaan - paperilla?

Ajattelin äkkiseltään, että ihminen kai voisi havaita esimerkiksi mitallisuutta myös visuaalisesti kirjoituksessa (muutenkin kuin typografian kautta), ilman että sanojen musikaalisuus tulee puheen (lausumisen) kautta esiin.

Mutta mitä ylipäänsä on kielen "musikaalisuus" tai "rytmi"? Viittaavatko nämä termit kuitenkin vain puhuttuun kieleen, lausuttuihin runoihin tai runoihin, jotka lukiessamme vaikka vain kuiskaamme ääneen? Puheessa rytmi alkaa kuulua mutta paperilla meillä on vain kirjaimia peräkkäin? Mistä niihin musiikki?

Tästä päästiin keskusteluihin ystävien kanssa. Ensinnäkin todettiin, että runomitat ovat konventioita ja siis opittuja. Kieli voi kutsua tiettyyn mittaan ja mitta voi olla runoilijalle intuitiivinen mutta samalla monille ei-niin-kompetenteille kielen lukijoille ja kuuntelijoille tuottaa suuria vaikeuksia huomata esimerkiksi jambisia säkeitä - edes korvakuulo ei välttämättä tavoita poljentoa, saatikka pelkkä sanojen tai tavujen silmäily.

Voisi siis ajatella, että kirjoitetussa kielessä voi "nähdä" rytmiä silloin kun runo on niin tuttu, että rytmi on yksinkertaisesti syöpynyt mukaan luentaan - luenta ja rytmin kuuleminen ovat erottamattomissa toisistaan. Ja lisäksi silloin, kun äänteellistä toistoa, alku- ja loppusoinnullisuutta tai vapaata äännetoistoa, on todella paljon. (Perusesimerkki, Kivikk'ahon: Timotei sinä keinuva heinä... pelkkä mielikuva alkaa keinuttaa.)

Proosateksti ja vapaarytminen runous ilmentävät itse asiassa vielä paremmin sitä, miten rytmisyys voi ilmetä puhtaassa tekstissä. Keskusteluissa päädyimme siihen, että kirjoitetusta kielestä voi helpoiten tavoittaa erityisesti niitä ilmiöitä, joita kutsutaan prosodisiksi (Kristevan määritelmän mukaan prosodia on "kielen tuolla puolen oleva kieli", mikä on sinänsä mielenkiintoista...) eli siis intonaatiota, painotusta, ajoitusta sekä puhenopeutta. Tähän ei tarvita edes mitään erityistä kompetenssia, sillä sanat, merkit, foneemit ja niiden sijoittelu ja etenkin niiden toisto muodostavat rytmin.

Lainaan Joycen Mollya (John Lechten Julia Kristeva-teos [1990] toi tämän esimerkin mieleen):

I was a Flower of the mountain yes when I put the rose in my hair like the Andalusian girls used or shall I wear a red yes and how he kissed me under the Moorish wall and I thought well as well him as anohter and then I asked him with my eyes to ask again yes and then he asked me would I yes to say yes my mountain flowe and first I put my arms around him yes and drew him down to me so that he could feel my breasts all perfume yes and his heart was going like mad and yes I said yes I will Yes. (Joyce 1986 Ulysses, 643.)

Katkelmassa merkityksenmuodostuskin tuntuu ohjaavan rytmiä, mutta erityisesti toisto muodostaa kokemuksen painotuksesta ja puhenopeudesta - ja toistoa voi olla tietenkin sanatason (yes) lisäksi myös foneemien tasolla (f, a, ro-or, er-re). Välimerkitys (tai sen puuttuminen) on tietenkin rytmin tuottamista typografian avulla, mutta muutoin musikaalisuus syntyy foneemien ja toiston kautta.

m.o.t

Tällaista tieteidenvälistä aivohaparointia tänään.

"Time is of the essence"

Laskin tänään, että jäljellä on 121 päivää siihen, kun gradun tulisi olla tarkistuksessa. Pikemmin, sen parempi. Mutta sitä ennen on selvittävä uusista kursseista, töistä, kirjoittamisesta. Päivässä on 24 tuntia ja moni niistä on käytössä. Pariisi opetti onneksi lepäämään ja ottamaan aikaa itselle.

Yöllä mietin ajan olemista. Miten kääntää aika niin päin, ettei se olisi jatkuvaa hetkien menettämistä, kuolleiden viivojen tuolle puolen siirtymistä?

Beauvoirin mukaan kirjailija lainaa lukijan aikaa. Koska kirjoitus, lineaarisena, ei voi täysin tallentaa elävää liikettä, lukijan on lainattava tekstille oma kokemuksensa jotta se saisi ajallisen syvyyden - elävöitettävä teksti oman ajallisuutensa kautta. Tämä toimii tietenkin myös toisin päin: kirjallisuus voi lainata meille lisäaikoja ja -avaruuksia, kun omamme käyvät liian ahtaiksi.

Kristeva puolestaan muokkaa ammatissaan mennyttä aikaa. Tämä on taas näitä psykoanalyysin ihmeitä: mahdollisuus palata ajassa taaksepäin, psyykkeessä - muokata muistoja. Kuten Marcel Proust asian ilmaisisi: etsitään kadonnutta aikaa.

Kristeva Proustista ja kirjallisesta kokemuksesta (sensorisesta kielestä), joka kääntää tiedostamattoman kokemuksen kieleen, ja siten onnistuu muovaamaan sanomattomia muistoja:

"What the writer - and the foreigner, this translator - conveys into the language of his community is the singular language of his involuntary memory and his sensations.

Is it the personal, intercommunal, irreducible unconscious? Certainly, provided the unconscious is liberated from the linguistic stronghold in which we too easily enclose it and provided its passionate, instinctual, and sensorial secrets are restored to it, as Proust demands.

This sensory language is not a language of signs: it is a 'language', in quotation marks, a chaos and order of pulsations, impressions, sorrows, and ecstacies at the border of unformulatable biology. This language is the true foreignness, more foreign than any already established idiom that the writer hopes to formulate.
---
Proust and the literary experience mean reconstructing experience in the text." (Kristeva 1997/2002, Intimate Revolt, 249-252.)

Tässä prosessissa tiedostamattoman "ajaton" aika (tiedostamaton on atemporaalista) saadaan muutettua ajalliseen kestoon sen ansiosta, että kielen sensoriset puolet kantavat yksilön ruumiillista menneisyyttä mukanaan. Voisi kai sanoa, että kaaos muokkaantuu kertomukseksi. Kokemus, kieli, aika ja psyyke punoutuvat siis yhteen. Ja Kristevan mukaan tämä on myös Proustin tavoite.

---

Autoin viikonloppuna ystävää gradun viime hetkien kanssa. Kävi samalla (taas) ilmi, että Steven Hallin Haitekstin kritiikki Hesarissa taisi olla parempi kuin kirja itse. Puhuttiin myyteistä, lähinnä Dionysoksesta ja myytin ulkopuolesta (joka on samalla kielen ulkopuoli - sanomaton, kaaos), ja päädyttiin mm. Baabeliin, johon Hesarin kritiikissäkin viitattiin. Kyse oli siis jälleen (niin kritiikissä kuin myös keskustelussa) sanan suhteesta viittauskohteeseen, todellisuuteen sekä mahdollisuudesta kommunikoida ja välittää kokemusta. Ystäväni oli kuitenkin (jo toisena henkilönä) sitä mieltä, että tämä kaikki ei Hallin teoksesta välity. Pakko lukea ja nähdä itse ensi tilassa.

Muistiinpano: rakkaus on aurinko

I used to be a hopeless romantic. I am still a hopeless romantic. I used to believe that love is the highest value. I still believe that love is the highest value. I don't expect to be happy. I don't imagine that I will find love, whatever that means, or that if I do find it, it will make me happy. I don't think of love as the answer or the solution. I think of love as a force of nature - as strong as the sun, as necessary, as impersonal, as gigantic, as impossible, as scorching as it is warming, as drought-making as it is life-giving. And when it bursts out, the planet dies. (Winterson: Lighthousekeeping 2004, 199.)

Mikä muu on aurinko? Kristevan (ja Nervalin) mukaan masennus on aurinko. Tai siis masennuksen alkuperä, menetetty, nimeämätön kohde (Asia) on musta aurinko. Rakkaus puolestaan voi voittaa tuon mustan auringon. Ehkä se sopii asiaan, tuohon Wintersoniinkin.

En pitänyt romaanista aluksi mutta vähitellen se alkoi saada merkityksiä. Romantiikan ajattelu ja luonnontieteet sekoittuvat toisiinsa luomaan mieletöntä maailmanjärjestystä, jossa elämä on elämisen arvoista. Robert Louis Stevenson, Charles Darwin, Richard Wagner, nykyhetki. Päädyin siihen, että teos antoi paljonkin.

"Il n'y a rien dehors le corps"

Ruumiin ulkopuolella ei ole mitään.

Essi Henrikssonin romaanissa Ilmestys toinen kertojista lausuu nämä sanat. Ja toistaa: "Ei ole mitään ruumiin ulkopuolta." (Henriksson 2007, 37.)

Jos kieli on ruumiin laajentuma, voidaan Derridan toteamuksen "Il n'y a pas de hors-texte" ("ei ole mitään tekstin ulkopuolta") ymmärtää merkitsevän samaa.

Perinteisesti asiaa ei kuitenkaan nähdä näin. Derridan lause sisältää ajatuksen siitä, että kielen ulkopuolisesta alueesta ei voida puhua, tai että se on representoimattomissa - ja usein juuri ruumis kaikessa materiaalisuudessaan ja aistimellisuudessaan ymmärretään tuoksi alueeksi. Aistimellisen ja kokemuksellisen nähdään olevan jyrkässä ristiriidassa kielen kanssa. Kuten mm. Blanchot toteaa: kieli tappaa asiat.

Ilmestyksen lause kuitenkin korottaa ruumiin siihen arvoon, jota jälkistrukturalismi ei vielä nähnyt mutta josta ruumiinfenomenologia kuitenkin oli jo enteillyt: ruumis on olemisen ja kielen perusta.

Ruumis ei ole kielen ulkopuoli vaan sen ennakkoehto, korkeintaan ulkoreuna tai se imaginaarinen raja-aita, joka erottaa symbolista ja reaalista (lacanilaisessa merkityksessä) toisistaan. Ruumis on se, joka mahdollistaa kokemuksen toisen ihmisen olemassaolosta (Merleau-Ponty, Lacan). Se on toisesta ja maailmasta eroamisen aloittava tekijä, mahdollisuus subjektiudelle ja siten kielelle.

Ja se jää elämään kielessä - Kristevan mukaan jopa mahdollistaa sen, että kieli missään määrin on merkityksellistä, että sillä on väliä: Kristevalle ruumista mukanaan kantava, affektiivinen, kieli on elinvoimaa, joka pitää yllä subjektiutta; mahdollistaa minän ja toisen välisen eron kuromisen umpeen, toimii korvikkeena menetykselle ja siten myös elämän takaajana. Ja kun tarkemmin ajattelee, myös Derridalla ja Blanchot'lla kirjallisuuden kieli lähestyy mystisellä tavalla materiaalista todellisuutta, asioita ja niiden tilallisuutta. He ohittavat Kristevalle tyypillisen kysymyksen subjektiudesta ja elämästä, mutta ruumis tai pikemminkin ruumiillisuus nousee silti uuteen eloon heidänkin kirjoituksissaan, merkin materiaalisuuden kautta: valtaamaan perinteisesti kielelle rajattua aluetta. (Tarvittaisiin pientä Derridan uudelleenluentaa, jotta tämä, hänellä merkin tilallistumiseen liittyvä kysymys, tulisi vähän selvemmäksi ja, ennen kaikkea, korostuisi.)

Usein (lähes aina) tavattava ongelma kielen riittämättömyydestä ei kuitenkaan, tietenkään, ratkea näillä julistuksilla. Huolimatta läheisestä suhteestaan ruumiiseen kieli ei voi täysin rikkeettä saavuttaa ruumiillista kokemusta, vaan jotakin on aina auttamattomasti menetetty. Koko elämämme, kokemuksemme ja affektimme, ovat eksaktimmin ruumiissamme kuin mikään kieli tai edes ajatus voi koskaan ilmaista - tässäkään mielessä nimenomaan ruumiin ulkopuolella ei ole mitään. Ei ole myöskään olemassa todellisuutta oman subjektiivisuuden ja ruumiin ulkopuolella, joskin ruumiilla on kyky tuottaa ja saada merkityksiä ja siten myös laajentua omien rajojensa yli (esim. tiettyjen ruumiin apuvälineiden, lävistysten tms. tapauksissa) - mutta tämä on jo toinen kysymys.

"Ei ole mitään ruumiin ulkopuolta", on vuoroin traaginen, vuoroin nautinnollinen (kaikessa autoeroottisuudessaan) totuus. Traagisesta puolesta todistaa Ilmestyksen kertojan toiset sanat: "Olen lukenut ja lukenut, mutta jokainen lukemani sana vie todellisuutta kauemmas" (Henriksson 2007, 32). Ja samasta tuskallisesta kokemuksesta muistuttaa Maria Vaaran lause: "Kuollut kuoreni istui kirjastossa ja jakoi kirjoja, joiden kansien välissä olin elämäni kuluttanut tietämättä ihmisten maailmasta mitään" (Vaara 1976, 25) tai, vielä traagisemmin: "Runoilla puhuminen oli laiha tapa elää ja kokea, koskettaa olisi pitänyt" (mt. 138).

Merkityksellistä on kuitenkin se, että kielen ja ruumiin välinen yhteys on havaittu, ja on löydetty ja tutkittu niitä keinoja, joiden kautta ruumis raivaa kuin raivaakin tiensä kieleen: kielen materiaalisia puolia, rytmiä, soinnillisuutta ja merkin tilallisuutta sekä myös metaforia ja kuvallisuutta. Kristevan mukaan kielen ruumiillinen, heterogeeninen, perusta ilmenee myös kielen intertekstuaalisuudessa ja dialogisuudessa - kaikessa siinä moninaisuudessa ja prosessinalaisuudessa, jota nimenomaan kirjallisuuden kieli, poettinen kieli edustaa.

Samalla voidaan havaita sellainen kieli, joka on kaiken aikaa vaarassa erota ruumiillisesta perustastaan ja tuottaa tuon kokemuksen tyhjyydestä - kyvyttömyydestä ilmaista ja kommunikoida. Kristevan mukaan masentunut ihminen kärsii kielen affektittomuudesta, "kuivumisesta" (tähän on olemassa psykologis-somaattinen selitys), ja toisaalta sama tyhjyys on myös arkisen kielen ja puheen ongelma - Ilmestyksessä Johannan ja Sanjan välillä, Vaaran Marialla ja myös yhteiskunnallisella tasolla. Hiljattain, Simone de Beauvoirin esseekokoelman johdannossa, Sara Heinämaa kirjoitti kielellisestä dementiasta, joka vähitellen valloittaa maailmaa:

Ensin menetämme kykymme tehdä eräitä hienovaraisia erotteluja. Sanat ja asiat, jotka ennen oli helppo pitää irrallaan, alkavat sulautua yhteen. 'Itsenäinen' kuulostaa samalta kuin 'itsepäinen', ja tämä taas sekaantuu 'itsekkääseen' ja 'itsekeskeiseen'. Saatamme kadottaa kokonaisia käsitteitä. Emme enää tajua niiden ominaisluonnetta emmekä eroa toisista käsitteistä. 'Tai' on sama kuin 'vai', ja 'eli' merkitsee enää pelkästään mennyttä elämää. Lopuksi ajatus menettää rakenteensa, ja maailma hajoaa. Kavahdamme tällaista dementiaa silloin, kun havaitsemme sen fyysisenä sairautena. Mutta entä jos tylsämielisyys kumpuaa omista teoistamme ja valinnoistamme? (Heinämaa teoksessa de Beauvoir 2007, 8.)

Tämänkin vuoksi on syytä pitää kiinni ilmaisun rikkaudesta, kielen moninaisuudesta ja uudistuskyvystä. Ja nimenomaan ruumis on se voima, joka kykenee elävöittämään kielen, kun sille vain annetaan mahdollisuus, kun ei enää uudelleen unohdeta ruumiin asemaa kielessä, subjektissa, maailmassa.

Loppukevennys: Jeanette Wintersonin Lighthousekeeping:issä viedään koko problematiikka uudentyyppiselle tasolle. Mitä jos merkityksellisyys onkin sairautta? Lääkäri ja potilas, kertoja Silver, asettuvat taistelussaan puolilleen: toiselle epätavallinen, subjektiivinen, arkitodellisuudesta irrallaan oleva (heterogeeninen, ruumiillinen) edustaa psykoottisuutta - toiselle taas elämän merkitys muodostuu sen kautta, että elämä on outoa ja tavatonta, ja jokainen yksilö on irrallaan todellisuudesta oman subjektiivisuutensa (ja ruumiillisuutensa) kautta:

[T]he nice man at the Tavistock Clinic kept asking me why I stole books and birds, though I had only ever stolen one of each.
It told him it was about meaning, and he suggested, very politely, that might be a kind of psychosis.
'You think meaning is psychosis?'
'An obsession with meaning, at the expence of the ordinary shape of life, might be understood as psychosis, yes.'
'I do not accept that life has an ordinary shape, or that there is anything ordinary about life at all. We make it ordinary, but it is not.
He twiddled his pencil. His nails were very clean.
'I am only asking questions.'
'So am I.'
There was a pause.
I said, 'How would you define psychosis?'
He wrote on a piece of paper with his pencil: Psychosis: out of touch with reality.
Since then, I have been trying to find out what reality is, so that I could touch it. (Winterson 2004, 195-196.)