Milan Kundera ja romaanin monet totuudet

The unification of the planet's history, that humanist dream which God has spitefully allowed to come true, has been accompanied by a process of dizzying reduction. [---The character of modern society] reduces man's life to its social function; the history of a people to a small set of events [---], social life is reduced to political struggle [---]. Man is caught in a veritable whirlpool of reduction where Husserl's 'world of life' is fatally obscured and being is forgotten. (Milan Kundera 1983/1988 "The Depreciated Legacy of Cervantes", The Art of the Novel.)

Milan Kundera kirjoittaa romaanimuodon historiasta inhimillisen todellisuuden kartoittamisen jatkumona.

Hän lainaa Edmund Husserlia ja tämän kritiikkiä modernin filosofian tavasta redusoida elämä ja todellisuus tieteellisen tutkimuksen objekteiksi sekä unohtaa se, mikä on kaikkein tärkeintä, konkreettinen eletty todellisuus: elämismaailma, die Lebenswelt.

Tälle vastaiskuna romaanitaiteessa (joka myös on modernin aikakauden tuote) on piillyt mahdollisuus elämismaailman tutkimiseen. Cervantes, Balzac, Flaubert, Tolstoi, Joyce ja Kafka - ja monet muut - ovat Kunderan mukaan kartoittaneet inhimillistä todellisuutta, kun filosofit ovat siinä epäonnistuneet. He ovat tarkastelleet seikkailua (Cerventes), tunteita ja yksilön sisäistä elämää (Richardson), olemista osana historiaa (Balzac), jokapäiväistä elämää (Flaubert), irrationaalisuutta (Tolstoi), mennyttä ja nykyistä (Proust ja Joyce), unen ja todellisuuden sekoittumista (Kafka) ja monia muita asioita.

Romaani onkin mahdollisuus ymmärtää olemisen monimielisyyttä, taistella yksinkertaistusta, reduktiota, yhtä totuutta ja totalitarismia vastaan.

A novel that does not discover a hitherto unknown segment of existence is immoral. Knowledge is the novel's only morality, Kundera kirjoittaa. Ja muistelee totalitaristista yhteiskuntaa, joka ajaa romaanitaiteen vääjäämättä tuhoonsa. Kundera sanookin saman kuin Mihail Bahtin jo 1930-luvulla. Romaani kertoo maailman moninaisuudesta, tietämisen vaikeudesta, totuuden pakenevuudesta. Sen moraali on tietoisuudessa, ei virallisessa totuudessa siitä, mikä on oikein tai väärin.

As God slowly departed from the seat whence he had directed the universe and its order of values, distinguished good from evil, and endowed each thing with meaning, Don Quixote set forth from his house into a world he could no longer recognize. In the absence of the Supreme Judge, the world suddenly appeared in its fearsome ambiguity; the single divine Truth decomposed into myriad relative truths parceled out by men. Thus was born the world of Modern Era, and with it the novel, the image and model of that world.

To take, with Descartes, the thinking self, as the basis of everything, and thus to face the universe alone, is to adopt an attitude that Hegel was right to call heroic.

To take, with Cervantes, the world as ambiguity, to be obliged to face not a single absolute truth but a welter of contradictory truths (truths embodied in imaginary selves called characters), to have as one's only certainty the wisdom of certainty, requires no less courage.

What does Cervantes' great novel mean? Much has been written on the question. Some see in it a rationalist critique of Don Quixote's hazy idealism. Others see it as a celebration of that same idealism. Both interpretations are mistaken because they both see at the novel's core not an inquiry but a moral position.

Man desires a world where good and evil can be clearly distinguished, for he has an innate and irrepressible desire to judge before he understands. Religions and ideologies are founded on this desire. They can cope with the novel only by translating its language of relativity and ambiguity into their own apodictic and dogmatic discourse. They recuire that someone be right: either Anna Karenina is the victim of a narrow-minded tyrant, or Karenin is the victim of an immoral woman; either K. is an innocent man crushed by an unjust Court, or the Court represents divine justice and K. is guilty.

The 'either-or' encapsulates an inability to tolerate the essential relativity of things human, an inability to look squarely at the absence of the Supreme Judge. This inability makes the novel's wisdom (the wisdom of uncertainty) hard to accept and understand. (Kundera 1988, 6-7.)

Irlannintuliaisia: pari kirjallista anekdoottia

1. William Butler Yeats (1865-1939):

Her Praise

She is foremost of those that I would hear praised.
I have gone about the house, gone up and down
As a man does who has published a new book,
Or a young girl dressed out in her new gown,
And though I have turned the talk by hook or crook
Until her praise should be the uppermost theme,
A woman spoke of some new tale she had read,
A man confusedly in a half dream
As though some other name ran in his head.
She is foremost of those that I would hear praised.
I will talk no more of books or the long war
But walk by the dry thorn until I have found
Some beggar sheltering from the wind, and there
Manage the talk until her name come round.
If there be rags enough he will know her name
And be well pleased remembering it, for in the old days,
Though she had young men's praise and old men's blame,
Among the poor both old and young gave her praise.

W.B. Yeats oli Dublinin museoissa annetun kuvan mukaan omaa muusaansa etsivä henkimaailmaan uskova mies, joka avioitui 51-vuotiaana parikymppisen okkultistitaiteilijan kanssa saatuaan viimeisen kerran rukkaset Dublinin kulttuurielämän silloiselta tähdeltä Maud Gonnelta... (Huh!) Dublinin museot (Writer's Museum, James Joyce Centre, National Gallery) olivat informatiivisia ja ylpeitä kulttuuriperinnostään. Samalla tuntui kuitenkin oudolta kohdata esimerkiksi Yeatsin elämä niin saippuaoopperamaiseksi käännettynä - vaikka toisaalta ero Suomeen ja meillä toistettuihin tarinoihin ei kuitenkaan ole niin valtava: onhan meilläkin Järnefeltit, Aho ja Venny, L. Onerva, Leino, Kallas...

Irlannin luonto ja sen mystiikka, kaipuu menetettyyn paratiisiin, on ikuistettuna Yeatsin runoissa, mutta tuosta ylistyksestä pidän jostakin syystä kaikkein eniten. Anekdoottia, jonka mukaan Yeats hankki 70-kymppisenä vasektomian viriliteettinsä säilyttämiseksi en olisi ehkä halunnut kuulla, museoympäristössäkään.

2. James Joyce (1882-1941):

Ulysses - final words/Molly's Monologue:

...I was a Flower of the mountain yes when I put the rose in my hair like the Andalusian girls used or shall I wear a red yes and how he kissed me under the Moorish wall and I thought well as well him as another and then I asked him with my eyes to ask again yes and then he asked me would I yes to say yes my mountain flower and first I put my arms around him yes and drew him down to me so he could feel my breasts all perfume yes and his heart was going like mad and yes I said yes I will Yes.

...minä olin vuoren Kukka juu kun minä panin ruusun hiuksiini niinkuin andalusialaiset tytöt tekivät tai panisinko minä punaisen kyllä juu ja kuinka hän suuteli minua maurilaisen muurin alla ja minä ajattelin että no miksei hän yhtä hyvin kuin joku toinenkin ja sitten minä pyysin häntä silmilläni että hän pyytäisi uudestaan ja sitten hän kysyi minulta jos minä kyllä sanoisin kyllä vuoren kukkaseni ja ensin minä panin käsivarteni hänen ympärilleen ja vedin hänet alas päälleni niin että hän tuntisi minun rintani tuoksua pelkkää kyllä ja hänen sydämensä hakkasi kuin hullu ja kyllä minä sanoin kyllä minä haluan Kyllä. (Suom. Pentti Saarikoski)

Odysseuksen päivä, 16.6.1904, oli Dublinissa toistuneen tiedon mukaan se, jona Joyce ja hänen tuleva vaimonsa Nora Barnacle kävivät ensimmäistä kertaa ulkona yhdessä. Ja Mollyn monologi teoksen lopussa puolestaan kuvaa tarinan ja biografistien mukaan Noran tunteita Joycen esittäessä pyyntönsä karata yhdessä Irlannista. Noran vastaus oli siis kyllä. Sain kuulla myös tarinan Leopold Bloomin esikuvasta, joka pelasti Joycen tappelun jäljiltä, sekä Martello Towerista, jonne romaanin ensimmäinen luku sijoittuu. Tämä kaikki biografismi jotenkin tuntui helpottavan teoksen lähestymistä: lukeminen paikantuu yhtäkkiä tiettyyn ihmiselämään, paikkaan ja aikaan - joskin etäisyys on tietenkin yhä olemassa ja todellinen. Dublin on ehkä se paikka, missä Odysseusta kannattaa yrittää.

Opin matkalla lisäksi, että Oscar Wilde harrasti Trinity Collegessa nyrkkeilyä. Ja että Irlannin kirjalliset piirit olivat vuonna 1916 yhtä pienet kuin Suomessakin. Ja että Joycen mielestä Yeats oli menneen talven lumia, jolta ei kannattanut kirjallisia oppeja ammentaa. Kirjallinen matka, siis. Yes.