Katkos hulluuden hiljaisuudessa - Kellokosken prinsessasta

Michel Foucault kirjoittaa History of Madness:issä, että mielen sairaus on jotakin, joka ei enää ole kommunikoitavissa. Ei ole olemassa kieltä tai ilmaisua, jolla irrationaalinen kääntyisi rationaalisen ymmärrettäväksi - "hullu" on tuomittu hiljaisuuteen, ja "terve" lähestyy häntä ainoastaan lääketieteen ja psykiatrian sairausmääritelmien kautta:

In the serene world of mentall illness, modern man no longer communicates with the madman: on the one hand, the man of reason delegates the physician to madness, thereby authorizing a relation only through the abstract universality of disease; on the other, the man of madness communicates with society only by the intermediary of an equally abstract reason which is order, physical and moral constraint, the anonymous pressure of the group, the requirements of conformity. As for a common language, there is no such thing --- a broken dialogue --- . The language of psychiatry, which is a monologue of reason about madness, has been established only on the basis of such a silence. (Foucault, preface on History of Madness.)

Arto Halosen Prinsessa-elokuvassa Kellokosken mielisairaalan "prinsessa", Anna Lappalainen taistelee nimenomaan oman äänensä puolesta - lääketieteen diskursseja ja "modernia" lääkärihahmoa vastaan. Hän kieltäytyy kielestä ja puheesta, joka teeskentelisi rationaalista ja jossa hän alistuisi fyysisten ja moraalisten rajoitteiden, ryhmän paineen ja säännönmukaisuuden vaateiden alaiseksi. Hän pitää kiinni roolistaan prinsessana, ja tulee samalla tulee luoneeksi myös muille mahdollisuuden omaan kieleen.

Elokuvassa esitetty taistelu on paitsi Annan ja lääkäreiden, myös eri lääketieteen diskurssien välinen. Yksi näkee vain sairauden ja tieteen edistyvät keinot, toiset puolestaan sen, miten Annan "hulluus", hänen takertumisensa kuninkaallisen lempeyden ja armon olemukseen, pitää paitsi hänet itsensä onnellisena, myös vapauttaa muita potilaita kuoristaan.

Annan mielikuvitusleikki tarjoaakin koko Kellokosken sairaalalle tilan hahmottaa maailmaa, hulluutta ja myös henkilökohtaisia kokemuksia uuteen tapaan. Kärsivä "vapaaherratar" löytää Annan hovineitona toimimisesta lohtua itselleen, nuori poika saa äänen ja lääkärit ja sairaanhoitajat tuntuvat kuulevan hulluuden puhetta aivan uuteen tapaan - ainakin siinä määrin, kun se ilmenee niin elinvoimaisena ja rikkaana kuin Annalla. Jopa Kellokosken kylä herää kommunikoimaan mielisairaalan ja sen potilaiden kanssa.

Prinsessa-elokuva on siloitellun kaunis, lempeä ja koominenkin mutta myös aiheen vakavuus pääsee esiin kaikella painollaan. Elokuva malttaa keskittyä pieniin asioihin, henkilöihin, kokemuksiin. Prinsessaa ei ole liikaa dramatisoitu tai juonellistettu, pääosassa ovat sairaalan ihmisten arki ja sen taustalla lääketieteen historia, surulliset tarinat esimerkiksi siitä, miten lobotomia muuntaa ateistisen toisinajattelijan motoriikaltaan epävarmaksi olioksi, joka tosiaan elää syvässä, hulluksi tuomitun hiljaisuudessa. Prinsessan sanoma onkin, että elämän mielekkyys on sidoksissa siihen, millainen kieli, ilmaisun ja ajattelun vapaus, yksilölle sallitaan - ei siihen, keneksi hän kuvittelee itsensä tai ihmiset, jotka ympäröivät häntä. Tai kuten skitsofreniaa sairastanut Maria Vaara on kirjoittanut:

Mielen sairaus ei ole mitään hulluutta, houretta tai harhaa. Sen täytyy olla elävän ihmisen tapa kokea asiat luonnon omilla tavoilla. Mutta ehkä siihen joutuu vain ohutihoinen, se, jota tavaraelämänkatsomus ja kilpajuoksun ahneus ei ole kokonaan kovettanut. (Maria Vaara 1981 Tulilintu, 8.)

Miten aamuisin pitää herätä?

Tein vähän aikaa sitten poikkeuksen paperijätettä karttavassa ympäristöpolitiikassani: tilasin ihan oikean paperisen Hesarin digilehden sijaan.

Valinta oli psyykkistä terveyttä ajatteleva, mitäs muutakaan. Tiedän, että tarvitsen aamuisin jotakin, joka ohjaa ajatukset uuteen päivään, oli se sitten työpäivä kotona tai muualla - jotakin muuta kuin omat kirjoitukset, keskeneräiset työt tai sivistävät lukemistot. Romaanin tai novellin lukuun aamun hetki on liian lyhyt, ja lyhyenkin tv-sarjan katsominen on vähän sama kuin avaisi pullon viiniä aamutuimaan, tai jatkaisi unia.

Digilehden lukemisen ongelmana oli se, että sieltä ajautui helposti jonnekin aivan muualle (jos nyt ehti tietokonetta aamulla edes avaamaan), eikä ero lehdenluvun ja muun tietokonepuuhan välillä ollut tarpeeksi jyrkkä.

Nyt aamun rutiini on selkeä: lehden luvulle löytyy päivästä riippumatta pieni hetki aikaa, jonka jälkeen voi siirtyä töihin tai vapaalle. Paperilehti on heti saatavilla ja sen selaaminen vie harvemmiin vaivihkaa väärille poluille (poikkeuksena nyt tämä kirjoitus).

Huomaan kuitenkin myös, että entisten sähköisten kulttuurisivujen lisäksi luen nyt paljon erilaisia uutisia, myös ihmisten uteliaisuuteen ja skandaalihakuisuuteen vetoavia, joilta netissä aina vältyn (sivupolkuni kun ovat vähän toisenlaisia). Olen yhtäkkiä kovin selvillä tapahtumista, joita lööpit ulkona vouhottavat.

Reilun viikon kokemuksella, asiaa sen kummemmin pureksimatta olen lähinnä huomannut juuri uuden tietoisuuden asioista, joita iltapäivälehdet pitävät myyvinä. Yhtenä aamuna mietin näitä uutisia selatessani, että kannattaako tätä lukea. Päädyin kuitenkin ajattelemaan, että jostain se tieto rikostutkintojen käänteistä ja tutkijoiden ja ohikulkijoiden mielipiteistä tulee kuitenkin. Hesarissa ja sen liitteissä on myös oikeaa asiaa, joka jäisi digilehdessä ehkä huomaamatta (ja jääkin, tiedän).

Tänäisessa hesarin kolumnissaan Tuomas Nevanlinna kuitenkin huomauttaa juuri uutisten ongelmista. Sanotaan, että viihteellinen hömppä täyttää tiedotusvälineet, mutta oikeastaan asia on Nevanlinnan mukaan toisin päin - media on pikemminkin uutisoitunut: "Viihde, jos ei muuta, tuo oman luonteensa näkyviin. Uutiset eivät, ja ovat siksi viihdettä salakavalampi osa uusintamista ja spektaakkelia."

Tähän olen nyt siis ajautunut mukaan: loputtomaan, merkityksettömään uutisten maailmaan, jonka tarkoituksena on tuottaa lisää uutisia. Vaikka aikomuksena oli tehdä aamuista selkeitä ja todellisuuteen orientoivia!

Nevanlinna tarjoaa onneksi myös ratkaisun, joka oli ihan kulman takana, en vaan siihen itse laiskuudessani päässyt:

Toverit. Lukekaa aamuisin runoja! Kehotus ei tällä kertaa perustu siihen, että runot ovat daideellisin mahdollinen virike. Runot yksinkertaisesti sopivat paremmin unen ja valveen väliseen heräämisen tilaan. Runojen lukeminen pitää unien assosiatiivisuuden ja luovuuden yllä. Samalla se herättää, avaa ihmisen kohti maailmaa. Näin aamiaiselta pintautuu terävä ja moniulotteinen avantgardisti kättelyssä lannistetun ja lokeroonsa palautetun konttorirotan sijasta.

Kyllä puun kantohintaneuvotteluiden ja Lähi-idän tilanteen ehtii tarkistaa sitten myöhemmin.

Totta joka sana.

On toki myös ihmisestä kiinni, miten aamuisin on paras herätä. Yhtä hyvinä vaihtoehtoina ovat pitkä suihku (epäekologista tosin sekin), lenkki ulkona tai kuppi kahvia ikkunan ääressä. Taidan pitää myös paperisista kulttuurisivuista ja niistä sivupoluista kirjahyllylle, joita ne aika ajoin tuottavat. Jos voisi tilata vain sen C-osan, jonne se Nevanlinnakin kirjoittaa?

Aurinko herätti aamun ja uniset silmäni.
Se tietää
miten herätessä pitää puhua.

Herätessä pitää puhua hiljaa
kunnes oma ääni
voittaa unen äänet
ja käsi tietää,
kenen se on.
(Maria Vaara 1977 Miten herätessä pitää puhua, 10-11.)

Merkitysten etsinnästä

Kelly Oliver aloittaa Julia Kristevan tuotantoa käsittelevän johdantonsa toteamalla, että "meaning has become the central problem of philosophy and human sciences" (Oliver 1998 The Portable Kristeva).

Merkityksen etsintä määrittää ihmisyyttä. Etsimme elämälle tarkoitusta, teoille ja tapahtumille merkitsevää sisältöä. Samaten taideteoksista metsästetään niiden merkityksiä. Ongelmana on kuitenkin kaikkialla kaiken aikaa vallitseva disseminaatio, merkitysten hajoaminen, joka tuottaa tuskaa ja johon kaikki tuntuu tyhjenevän. Disseminaation pyörre tai musta aukko, vertigo.

Taiteentutkijat päätyvät hajoamaan valtavien merkityksiä välttelevien ja niiden katoamista esittävien taideteosten kanssa, joiden luojat kokevat samaa disseminaation tunnetta. Tämä tuli mieleen lueskellessa Paul Austerin Brooklyn Follies:ia (2005). Teoksen päähenkilönä on Tom Wood, kolmikymppinen entinen lupaava kirjallisuudentutkija, jonka akateeminen ura kariutui massiiviseen väitöskirjatutkielmaan otsikolla:

"Clarel - Melville's Gargantuan and Unreadable Epic Poem."

Mitä tähän voi sanoa? Gargantuan(!?) Unreadable(!?) Väitöskirja, jonka tarkoituksena on etsiä merkitystä ja koherenssia jostakin itsessään suunnattoman laajasta, päämäärättömästä ja lukukelvottomasta ja jonka kirjoittaja on todennäköisesti kärsinyt tuosta samasta laajuudesta ja lukukelvottomuudesta? Huh.

Jos teos tuntuu alkavan (tai jopa alkaa) sanoin "tätä ei kannata lukea" - mitä kirjallisuudentutkijan kannattaa silloin tehdä?

Prosessinalaisuuden käsitteen esiin nostaminen toki helpottaa. Kaikki on jatkuvan muutoksen alaista ja siksi lopullisia merkityksiä on mahdotonta tavoittaa. Tärkeää on kuitenkin itse oleminen: kirjoittaminen, tulkinta, lukeminen.

Auster onnistuu romaanissaan tavoittamaan tämän kaiken oikein ihanalla, humoristisella ja silti vakavalla tavalla. Ei Tomin elämä yhteen väitöskirjaan kaadu. Eikä taiteen (tai elämän) lopullinen merkityksettömyys tee siitä lainkaan merkityksetöntä. Ehkä koko inhimillinen todellisuus ja ihmisen kulttuurihistoria on kuin yksi suuri "Book of Human Follies", jota Austerin minäkertoja pikkuhiljaa kokoaa. Stressittä, ilolla ja vailla lopullista päämäärää.

Sophisticated guesses and some other theories

Tuntuu vastenmieliseltä hylätä havaintojen teko steriilien teoreettisten ristiriitojen takia, mutta silti meidän on yritettävä selvittää asiaa [narsismin kehittymistä]. Sellaiset käsitteet kuin minälibido, minäviettien energia ja muut vastaavat eivät missään tapauksessa ole erityisen selviä eivätkä riittävän sisältörikkaita; kyseisistä suhteista muodostettavan spekulatiivisen teorian pitäisi saada perustakseen ennen muuta tarkasti määritelty käsite.

Olen kuitenkin sitä mieltä, että juuri tässä on spekulatiivisen teorian ja empiirisen tulkintaan perustuvan tieteen välinen ero. Jälkimmäinen ei kahdehdi spekulaatiolta sen etuoikeutta kiinteään, loogisesti pitävään perustaan, vaan tyytyy mielellään hämäriin, tuskin kuviteltavissa oleviin perusajatuksiin, jotka se toivoo niiden kehittyessä käsittävänsä paremmin tai jotka se on jopa valmis korvaamaan toisilla.

Nämä ideat eivät nimittäin ole tieteen perusta, jolla kaikki lepää; perustana on yksinomaan havaintojen teko. Ideat eivät ole koko rakennuksen alin vaan ylin kerros, ja ne voidaan hylätä ja korvata toisilla rakennusta vahingoittamatta. Samaa tapahtuu meidän päivinämme fysiikassa, jonka perusnäkemykset aineesta, voimakeskuksista, vetovoimasta ja niin edelleen ovat tuskin vähemmän kiistanalaisia kuin psykoanalyysin vastaavat käsitteet. (Freud 1914/1993, 35.)

Luin hiljattain Freudia, pitkästä aikaa, ja huomioni kiinnittyi tähän psykoanalyysin (ja ylipäätään kaikkien teoreettisia hypoteeseja esittävien teorioiden tai tieteiden) todenvastaavuutta käsittelevään lausuntoon. Freudin mukaan psykoanalyysi ei siis edusta spekulatiivista filosofiaa (vaikka varmasti myöntää velkansa filosofisille teorioille), vaan perustuu havaintoon ja vertautuu tässä empiirisyydessään luonnontieteisiin: "arvauksia" eli spekulaatioita tehdään ainoastaan tieteellisten havaintojen perustalta ja niitä voidaan sitten muuttaa, kun lisää empiiristä tietoa ilmaantuu - koko psykoanalyyttisen rakennelman romahtamatta.

Ajatus on aika mukava: siinä ilmenee pyrkimys tietoteoreettiseen itsekriittisyyteen ja myös tietty realismi - koskaan ei nimittäin tule olemaan sellaista tilannetta, jossa tiedettäisiin aivan kaikki, mutta päätelmiä on silti tehtävä. Nykyään kuitenkin tiedetään, kipeästikin, ettei Freudin aikaisilla havainnoinnin metodeilla ole mitenkään voitu saada korrektia kuvaa esimerkiksi aivojen toiminnasta, empiirinen tutkimus on siis tuolloin väistämättä merkinnyt lähinnä havaintojen tekemistä potilaiden käyttäytymiseen ja sen muutoksiin pohjaten.

Kysymys on siis seuraava: Missä vaiheessa rakennuksen perusta osoittautuukin niin oudoksi, ettei sen päälle voida enää rakentaa? Mietin tässä nyt vaikka neurologista tietoutta, joka on jotakin aivan toista nykyään. Entä miten saadaan kuitenkin säilytettyä kaikki vanhojen teorioiden paikkaansapitävä tietous (tieto, joka on oikeaa riippumatta siitä, että sen empiirinen perusta ei välttämättä ole täysin korrekti), kun uusi tieto kumoaa aikaisemman?

Julia Kristeva toteaa Mustassa auringossa, että psykoanalyysi ei torju tietoa siitä, että esimerkiksi masennuksen perusta löytyy hermoverkoston toimintahäiriöstä, mutta keskittyy itse teoretisoimaan ja hoitamaan masennusta ymmärtäen sen perustaltaan sosiaaliseksi ilmiöksi.

Eikä tässä ole ristiriitaa: aivot nimittäin reagoivat symbolisiin tapahtumiin biologisilla muutoksilla - ja psykoanalyysi siis keskittyy muokkaamaan noita symbolisia tapahtumia aikaansaaden biologisia muutoksia, ilman esim. farmakologisia keinoja.

Tätä ajatellessa tuntuu melkein siltä, että Freud on ollut joissakin asioissa intuitiivisesti oikeassa: hän on tullut psykoanalyyttisella terapiallaan korjanneeksi asioita hermoston tasolla tietämättä itse tekevänsä näin - ainoana vakuuttimenaan vankka kokemus ihmisen psyyken tutkimuksesta ja havainnoinnista hoitotyön kautta sekä silloinen tietous hermoston toiminnasta. Kristevalla (ja muilla nykypsykoanalyytikoilla) on tietenkin helpompaa: neurologinen tietämys tukee epäilemättä niin terapiaa kuin myös teorioiden muodostusta. Ei tarvitse enää arvata niin usein.

Näin tänään lastenpsykiatri Jukka Mäkelän haastattelun Punaisessa langassa vuodelta 2004, ja tuntui siltä, että kaikkia näitä haparoivia ajatuksenpalasia loksahti vihdoin paikoilleen. Mäkelä selitti sujuvasti ja selkokielisesti Maarit Tastulalle sitä, miten sosiaalisessa vuorovaikutuksessa syntyvät kokemukset vaikuttavat aivojen kehittymiseen pienillä lapsilla. Asiat kuten perusturva, merkityksellinen vuorovaikutus, puhe ja kosketus kääntyivät aivotason toiminnaksi ja esimerkiksi hermostolliseksi kyvyksi säädellä stressiä. Todettiin, että aivokuori muovaantuu kokemusten kautta ja myös että perinnöllisiäkin hermostollisia ongelmia - jotka saattaisivat johtaa masennukseen, oppimishäiriöihin jne. - voidaan lievittää sosiaalisen toiminnan kautta. Toinen ihminen voittaa siis geenit tässä uudessa kivi-sakset-paperi-leikissä.

Miljoona eri asia sai vahvistuksen ja selityksen. Tärkeimpänä ymmärrys siitä, että se kokemus, jota Maria Vaara haparoidenkin esittää teoksissaan, kokemus minän ja toisen välisen suhteen ensiarvoisesta tärkeydestä psyyken ongelmien hoidossa, on todella oikea. Vaaralle tämä kokemus on syntynyt oman henkilökohtaisen tilanteen kautta, ja myöhemmin muiden ihmisten kautta, eikä se ole vaatinut neurologista tietämystä, ainoastaan intuition (plus tuntemuksen Freudin teorioista, joihin Vaara kuitenkin suhtautui myös kriittisesti). Samaan tapaan selittyi perusta myös sille, miksi Kristeva niin intohimoisesti puhuu rakkauden ja merkityksellisen puheen ja vuorovaikutuksen puolesta - mediakuvia ja kylmää ulkokohtaisuutta (myös mielenterveyshoidon medikalisoitumista) vastaan: vain asioilla, jotka kantavat itsessään jotakin merkitystä, on voimaa muovata aivojamme - ja toinen ihminen, hänen kosketuksensa ja puheensa, on näistä asioista merkityksellisin.

Postia Ranskasta

Vuosi ei lopukaan
kanervan kukintaan.
Kun lumi tulee,
kesä on valmiina
sen lumen alla.
(Vaara 1977, 20.)

Vietin taas viikonlopun, tai oikeastaan koko loppuviikon, Bromarvissa. Löysin kanttarelleja ja katselin hehkuvia kanervameriä kallioiden reunamilla, uin ja tein kalaruokaa. Näin miljoona huonoa elokuvaa.

Ranska ei päästä otteestaan. Nyt EDF:ltä (Ranskan valtion sähkölaitos) oli tullut ystävällinen viesti, jonka mukaan pyyntöni osoitteenmuutoksesta on otettu vastaan ja "he vastaavat mielellään kaikkiin lisätiedusteluihin". Piste. Ongelmana vaan on se, että tuo osoitteenmuutos on kesäkuulta ja sen jälkeen on tehty toinen, kauan sitten. Ja yritetty samalla selittää, ettei muutonjälkeisiä laskuja voi maksaa täältä ilman saajan tilinumeroa. Ei vastausta tähän. Huoh.

Lueskelen Sarrauten Kultaisia hedelmiä. Kirjoituskin sujuu vähän. Luin myös Deleuzen psykoanalyysia kritisoivan esseen, ja se oli ensimmäinen laatuaan, jossa tuntui olevan myös taiteentutkimuksen kannalta relevantti uusi näkökulma: tietenkin oidipaali-kritiikkiä mutta lisäksi puhetta taiteen perustavasta "epämääräisyydestä" psykoanalyysin tulkintavimmaa vastustavana. Psykoanalyysi (ja psykoanal. kirjallisuudentutkimus siinä sivussa) osaa tosiaan olla ajoittain aika julmaa.

Tajusin eilen illalla, että unohdin käydä Gallen-Kallela-museossa katsomassa taiteilijapariskunta- näyttelyn. Sain ystävältä kirjan, joka kertoo Ahosta ja Soldan-Brofeldtista, Leinosta ja Onervasta jne. Tajusin heti aamulla, että unohdin myös käydä Didrichsenillä katsomassa Yves Kleiniä. Miksi välimatkat ovat täällä niin pitkiä, ettei mihinkään ehdi?

"Il n'y a rien dehors le corps"

Ruumiin ulkopuolella ei ole mitään.

Essi Henrikssonin romaanissa Ilmestys toinen kertojista lausuu nämä sanat. Ja toistaa: "Ei ole mitään ruumiin ulkopuolta." (Henriksson 2007, 37.)

Jos kieli on ruumiin laajentuma, voidaan Derridan toteamuksen "Il n'y a pas de hors-texte" ("ei ole mitään tekstin ulkopuolta") ymmärtää merkitsevän samaa.

Perinteisesti asiaa ei kuitenkaan nähdä näin. Derridan lause sisältää ajatuksen siitä, että kielen ulkopuolisesta alueesta ei voida puhua, tai että se on representoimattomissa - ja usein juuri ruumis kaikessa materiaalisuudessaan ja aistimellisuudessaan ymmärretään tuoksi alueeksi. Aistimellisen ja kokemuksellisen nähdään olevan jyrkässä ristiriidassa kielen kanssa. Kuten mm. Blanchot toteaa: kieli tappaa asiat.

Ilmestyksen lause kuitenkin korottaa ruumiin siihen arvoon, jota jälkistrukturalismi ei vielä nähnyt mutta josta ruumiinfenomenologia kuitenkin oli jo enteillyt: ruumis on olemisen ja kielen perusta.

Ruumis ei ole kielen ulkopuoli vaan sen ennakkoehto, korkeintaan ulkoreuna tai se imaginaarinen raja-aita, joka erottaa symbolista ja reaalista (lacanilaisessa merkityksessä) toisistaan. Ruumis on se, joka mahdollistaa kokemuksen toisen ihmisen olemassaolosta (Merleau-Ponty, Lacan). Se on toisesta ja maailmasta eroamisen aloittava tekijä, mahdollisuus subjektiudelle ja siten kielelle.

Ja se jää elämään kielessä - Kristevan mukaan jopa mahdollistaa sen, että kieli missään määrin on merkityksellistä, että sillä on väliä: Kristevalle ruumista mukanaan kantava, affektiivinen, kieli on elinvoimaa, joka pitää yllä subjektiutta; mahdollistaa minän ja toisen välisen eron kuromisen umpeen, toimii korvikkeena menetykselle ja siten myös elämän takaajana. Ja kun tarkemmin ajattelee, myös Derridalla ja Blanchot'lla kirjallisuuden kieli lähestyy mystisellä tavalla materiaalista todellisuutta, asioita ja niiden tilallisuutta. He ohittavat Kristevalle tyypillisen kysymyksen subjektiudesta ja elämästä, mutta ruumis tai pikemminkin ruumiillisuus nousee silti uuteen eloon heidänkin kirjoituksissaan, merkin materiaalisuuden kautta: valtaamaan perinteisesti kielelle rajattua aluetta. (Tarvittaisiin pientä Derridan uudelleenluentaa, jotta tämä, hänellä merkin tilallistumiseen liittyvä kysymys, tulisi vähän selvemmäksi ja, ennen kaikkea, korostuisi.)

Usein (lähes aina) tavattava ongelma kielen riittämättömyydestä ei kuitenkaan, tietenkään, ratkea näillä julistuksilla. Huolimatta läheisestä suhteestaan ruumiiseen kieli ei voi täysin rikkeettä saavuttaa ruumiillista kokemusta, vaan jotakin on aina auttamattomasti menetetty. Koko elämämme, kokemuksemme ja affektimme, ovat eksaktimmin ruumiissamme kuin mikään kieli tai edes ajatus voi koskaan ilmaista - tässäkään mielessä nimenomaan ruumiin ulkopuolella ei ole mitään. Ei ole myöskään olemassa todellisuutta oman subjektiivisuuden ja ruumiin ulkopuolella, joskin ruumiilla on kyky tuottaa ja saada merkityksiä ja siten myös laajentua omien rajojensa yli (esim. tiettyjen ruumiin apuvälineiden, lävistysten tms. tapauksissa) - mutta tämä on jo toinen kysymys.

"Ei ole mitään ruumiin ulkopuolta", on vuoroin traaginen, vuoroin nautinnollinen (kaikessa autoeroottisuudessaan) totuus. Traagisesta puolesta todistaa Ilmestyksen kertojan toiset sanat: "Olen lukenut ja lukenut, mutta jokainen lukemani sana vie todellisuutta kauemmas" (Henriksson 2007, 32). Ja samasta tuskallisesta kokemuksesta muistuttaa Maria Vaaran lause: "Kuollut kuoreni istui kirjastossa ja jakoi kirjoja, joiden kansien välissä olin elämäni kuluttanut tietämättä ihmisten maailmasta mitään" (Vaara 1976, 25) tai, vielä traagisemmin: "Runoilla puhuminen oli laiha tapa elää ja kokea, koskettaa olisi pitänyt" (mt. 138).

Merkityksellistä on kuitenkin se, että kielen ja ruumiin välinen yhteys on havaittu, ja on löydetty ja tutkittu niitä keinoja, joiden kautta ruumis raivaa kuin raivaakin tiensä kieleen: kielen materiaalisia puolia, rytmiä, soinnillisuutta ja merkin tilallisuutta sekä myös metaforia ja kuvallisuutta. Kristevan mukaan kielen ruumiillinen, heterogeeninen, perusta ilmenee myös kielen intertekstuaalisuudessa ja dialogisuudessa - kaikessa siinä moninaisuudessa ja prosessinalaisuudessa, jota nimenomaan kirjallisuuden kieli, poettinen kieli edustaa.

Samalla voidaan havaita sellainen kieli, joka on kaiken aikaa vaarassa erota ruumiillisesta perustastaan ja tuottaa tuon kokemuksen tyhjyydestä - kyvyttömyydestä ilmaista ja kommunikoida. Kristevan mukaan masentunut ihminen kärsii kielen affektittomuudesta, "kuivumisesta" (tähän on olemassa psykologis-somaattinen selitys), ja toisaalta sama tyhjyys on myös arkisen kielen ja puheen ongelma - Ilmestyksessä Johannan ja Sanjan välillä, Vaaran Marialla ja myös yhteiskunnallisella tasolla. Hiljattain, Simone de Beauvoirin esseekokoelman johdannossa, Sara Heinämaa kirjoitti kielellisestä dementiasta, joka vähitellen valloittaa maailmaa:

Ensin menetämme kykymme tehdä eräitä hienovaraisia erotteluja. Sanat ja asiat, jotka ennen oli helppo pitää irrallaan, alkavat sulautua yhteen. 'Itsenäinen' kuulostaa samalta kuin 'itsepäinen', ja tämä taas sekaantuu 'itsekkääseen' ja 'itsekeskeiseen'. Saatamme kadottaa kokonaisia käsitteitä. Emme enää tajua niiden ominaisluonnetta emmekä eroa toisista käsitteistä. 'Tai' on sama kuin 'vai', ja 'eli' merkitsee enää pelkästään mennyttä elämää. Lopuksi ajatus menettää rakenteensa, ja maailma hajoaa. Kavahdamme tällaista dementiaa silloin, kun havaitsemme sen fyysisenä sairautena. Mutta entä jos tylsämielisyys kumpuaa omista teoistamme ja valinnoistamme? (Heinämaa teoksessa de Beauvoir 2007, 8.)

Tämänkin vuoksi on syytä pitää kiinni ilmaisun rikkaudesta, kielen moninaisuudesta ja uudistuskyvystä. Ja nimenomaan ruumis on se voima, joka kykenee elävöittämään kielen, kun sille vain annetaan mahdollisuus, kun ei enää uudelleen unohdeta ruumiin asemaa kielessä, subjektissa, maailmassa.

Loppukevennys: Jeanette Wintersonin Lighthousekeeping:issä viedään koko problematiikka uudentyyppiselle tasolle. Mitä jos merkityksellisyys onkin sairautta? Lääkäri ja potilas, kertoja Silver, asettuvat taistelussaan puolilleen: toiselle epätavallinen, subjektiivinen, arkitodellisuudesta irrallaan oleva (heterogeeninen, ruumiillinen) edustaa psykoottisuutta - toiselle taas elämän merkitys muodostuu sen kautta, että elämä on outoa ja tavatonta, ja jokainen yksilö on irrallaan todellisuudesta oman subjektiivisuutensa (ja ruumiillisuutensa) kautta:

[T]he nice man at the Tavistock Clinic kept asking me why I stole books and birds, though I had only ever stolen one of each.
It told him it was about meaning, and he suggested, very politely, that might be a kind of psychosis.
'You think meaning is psychosis?'
'An obsession with meaning, at the expence of the ordinary shape of life, might be understood as psychosis, yes.'
'I do not accept that life has an ordinary shape, or that there is anything ordinary about life at all. We make it ordinary, but it is not.
He twiddled his pencil. His nails were very clean.
'I am only asking questions.'
'So am I.'
There was a pause.
I said, 'How would you define psychosis?'
He wrote on a piece of paper with his pencil: Psychosis: out of touch with reality.
Since then, I have been trying to find out what reality is, so that I could touch it. (Winterson 2004, 195-196.)

Muistiinpano: Deleuze ja kriittisiä ja kliinisiä esseitä

Emme kirjoita neurooseillamme. Neuroosi ja psykoosi eivät ole elämän läpikulkureittejä vaan tiloja, joihin pudotaan, kun prosessi on keskeytynyt, kuten 'Nietzschen tapauksessa'.

Sitä paitsi kirjailija sellaisenaan ei ole sairas vaan pikemminkin lääkäri, minän ja maailman lääkäri. Maailma on kokoelma oireita, jotka yhdistyvät ihmisessä sairaudeksi.

Kirjallisuus näyttäytyy siis pyrkimyksenä terveyteen: kirjailijalla ei välttämättä ole suuri terveys (tässä on samaa moniselitteisyyttä kuin atleettisuudessa), vaan hänellä on vastustamaton ja pieni terveys, mikä johtuu siitä, että hän on nähnyt ja kuullut asioita, jotka ovat liian suuria ja voimakkaita hänelle, tukahduttavia asioita, jotka tyrehdyttävät läpikulun antaen hänelle kuitenkin tulemisia, jotka suuri terveys tekisi mahdottomaksi. (Deleuze 2007 Kriittisiä ja kliinisiä esseitä, 20-21.)

Tästä on hyvä jatkaa omia töitä: prosessinalaisuuden ja dynaamisuuden merkitys niin tekstille kuin elämällekin, kielelle ja subjektille. Maria Vaarakin kirjailijana on pikemminkin näkijä ja hoitaja kuin skitsofreenikko tai melankolikko. Sairaus on pysähtyneisyyden tila, jonka kirjoitus ruumiillisena ja transgressiivisena voi rikkoa.

---

Uskomatonta, mitä kaikkea kiinnostavaa tänä vuonna julkaistaan ja suomennetaan: tuo Deleuzen esseekokoelma tuli nyt keväällä, samaten de Beauvoir-kokoelma, ja syksyllä odottaa Anti-Oidipus-suomennos, Sakari Katajamäen ja Harri Veivon Avantgarde- ja kokeellinen kirjallisuus, Päivi Lappalaisen ja Lea Rojolan toimittama Women's voices, Rita Dahlin toimittama Kyltymätön uuni... saatikka sitten kaikki kaunokirjallisuus!

Näin unta

...Tove Janssonin kadonneen novellin ensimmäisestä lauseesta. Kyse oli kauniista määrityksestä kirjailijuudelle.

Aikaisemmin tänä vuonna unessa kerrottiin Maria Vaaran suomentaneen Janssonia, runoja sekä ilmeisesti "Kuinkas sitten kävikään?". Mikäköhän yhteys tässä on?

Graduvaikeuksia ja kuulumisia

Juttelin viime perjantaina illanistujaisissa vähän tästä graduprojektista. Psykoanalyysin kiemurat ovat niin monimutkaiset: Kristevan ja Lacanin välinen suhde. Freud. Eri koulukuntien eri näkemykset psykoanalyyttisesta hoidosta. Miten verrata niitä? Millä kompetenssilla? Kirjallisuudentutkijan?

Kirjoittelen tällä hetkellä muistiinpanoja Kristevan varhaisemmista artikkeleista, niistä, missä subjektin rakentumisen läpikäyminen uudelleen psykoanalyysissa/kirjoituksessa ja ruumiillisten viettien tuominen kieleen piiloutuvat vielä Hegelin, Bataillen ja Bahtinin alle. Olisi pitänyt päästä jo alkuviikosta eteenpäin, rakkauteen ja etiikkaan. Tällaista tämä usein on. Myöhässä.

Viime viikolla luin Muukalaisia itsellemme ja siinä olisi ollut vaikka mitä ajateltavaa: täällä muukalaisena olosta mutta myös Vaaran toiseudesta, joka osoittaa meissä kaikissa olevaan haavaan... tuon koko roskan saa vielä linkitettyä Claes Anderssonin Likaisten legendojen jälkipuheeseen: "Likaiset legendat on meidän legendamme". On palattava.

Maanantain Piaf-leffa taas vei samaan lääkkeiden väärinkäytön ja psyykkisen tilan luhistumisen tematiikkaan, josta niin Kristeva kuin Vaarakin kirjoittavat. Vaikuttaa siltä, että Kristeva on aika vahvastikin psyykelääkkeitä vastaan - siis silloin kun pelkkä terapiahoito toimii yhtä hyvin tai paremmin. Tiettyihin ongelmiin ei hänen mukaansa ole farmakologista ratkaisua ja masennuslääkkeiden käyttö saattaa vain pahentaa tilannetta: hoidetaan oiretta, ei syytä. Siinä pohdittavaa. Ei minulle, muille.

Tiistaina oli upea ilma. Kävin pankissa. Mademoiselle Ada oli ihana ja vietin reissun jälkeen tuntikausia kirjakaupassa ja Luxembourgin puistossa. Kirjallisuuden lukeminen sujuu edelleen. Duras antaa sen, mitä Inalco ei. Osaan jo aika hyvin rauhoittua lukemaan, ja parasta on, että se tuntuu pitävän yllä omaa "psyykkistä tilaani"; (termin käyttö tässä nyt on lähinnä vitsi, mutta) on jotain jonka kautta reflektoida, jotain uutta, jotain ei-vaativaa, jotain tärkeää.

Aurinko paistaa edelleen, viidettä päivää täydeltä taivaalta. Ja tänä iltana suunnataan Alpeille, Alpeille, Alpeille, Alpeille: klo 22.44 Gare d'Austerlitz, Paris, klo 5.17 Chambery ja vihdoin, huomenaamulla klo 7.45 Bourg Saint Maurice! Paluu sunnuntaina.

Graduntekijä. Ja vihreä sananen tekopyhyydestä.

Gradu on päässä nyt (tämän viikon jälkeen) seuraavassa vaiheessa:

Siinä on kyse Maria Vaaran tuotannon kahden toisiinsa kietoutuvan suuren teeman tarkastelemisesta eri kannoilta. Nämä teemat ovat
1) kysymys minän ja toisen välisestä suhteesta sekä
2) kysymys todellisuuden ja fiktion (eli kirjallisuuden mutta myös kuvitelmien, halluusinaatioiden, paranoian) välisestä suhteesta.

Teemat ilmenevät niitä vastaavissa aiheissa, jotka kattavat ja muodostavat Vaaran koko omaelämäkerrallisen tuotannon. Teosten keskeisimmät aiheet ovat siis 1) Johanneksen ja Marian suhde sekä 2) skitsofrenian (depression) ja kirjoittamisen teorian reflektointi.

Jokainen gradun luku luo näkökulman näihin teemoihin siten, että lopulta voidaan muodostaa jonkinlainen kattavampi tulkinta niistä, niiden käsittelystä Vaaran tuotannossa. Näkökulmat (ja siis luvut), joiden kautta teemoja tarkastellaan ovat seuraavat:

I Subjekti-näkökulma. Subjektiivinen kokemus maailmassa. Marian olemisen tapa tarkastelussa, suhde toiseen, suhde itseen, suhde todellisuuteen: "Se mikä totta on, ei ole aina todellisuutta..." (LL)

II Kieli-näkökulma. Kielen kyky tavoittaa kokemus ja välittää se toiselle. Skitsofrenia (depressio) ja kieli. Marian kieli ja vuorovaikutus: "Oli turha huutaa tuolle miehelle viittomakielellä, verensykkeellä, ajatusten tulvavedellä". (KJ)

III Terapia-näkökulma. Kirjoittaminen terapian muotona: "Maria rakensi itselleen oman maailmansa ja hoiti itsensä terveeksi siellä, sen suojassa. Hän kirjoitti itselleen oman kerroksen, johon hän sopi."(KJ)

IV Yhteiskunnallinen näkökulma. Mielenterveyspotilaiden asema, Marian etiikka: "Minä tiedän, etten ole ainut Maria. Siksi minun täytyy puhua ja kirjoittaa kaikesta tästä." (MS)

---

Hahaa, mäkin rakennan täällä blogissa omaa elämääni. Ja kuvitelmaa siitä, että tuo työ tulee valmiiksi.

PS. Luin hesarin. Tosi kiva, että Ollila on nyt sitten herännyt ilmastonmuutokseen. Mistä tässä on kyse? Onko tosiaan niin, että elinkeinoelämässä ei olla uskottu ihmisen toiminnan vaikuttavan maapallon hyvinvointiin? Se, minkä tavalliset vihreitä äänestävät ihmiset ovat tienneet jo vuosikausia, tulee nyt täytenä yllätyksenä joillekin tahoille. Voi tekopyhyys!! "Voi on se niin harmi, että se Amerikka silloin jätti sen Kioton sopimuksen allekirjoittamatta..." Huoh. Vaikka onhan se hyvä, että edes nyt sitten puhutaan.

I'm crying everyone's tears...

En tiedä, mistä Vaaran Tulilinnussa on oikeastaan enää kyse, kaunokirjallisesti. Kirjoituksen loppumisesta. Se on selvempi, tässä todellisuudessa, päivämäärissä kiinni-olevampi kuin mikään aikaisemmista teoksista. Instituutio tekee siitä ehdottomasti kirjallisuutta, se ei ole kyseenalaista. Mutta semanttisestikin kyse on kirjekokoelmasta.

Ajattelin, että oli olemassa tarve saattaa päätökseen Marian ja Johanneksen välinen (vuoro)puhelu. Tulilintu on sitä. Päätöstä.

Ei niitä teoksia voi lukea irralla toisistaan. Muodostavat toisiaan täydentävän kokonaisuuden.

Gradun suhteen on ongelmia, laajuuden suhteen. Olisi kova halu käsitellä Marian tapaa hahmottaa maailmaa kielessä sekä kirjoittamisen funktioita: kommunikaatiota, minää ja toista, terapiaa. Välillä tuntuu, että sille kaikelle on vaikea löytää yhteistä otsikkoa, muuta kuin "kirjallisuus".

Ja sitten on vielä se etiikka. Masennus. Solipsismi. Minä.

Vaara ei julkaissut enää Tulilinnun jälkeen. Se (kirjoittaminen) muuttui kai liian raskaaksi, kun yhtäkkiä olikin taas elämänhalua; toinen ihminen (Johanneksen lisäksi) jonka vuoksi elää. Oli luovuttava vanhasta aiheesta ja samalla solipsistisesta elämänasenteesta. Elämä, maailma ei ollut enää vain minän ympärillä, ei ollut enää yksinäisyyttä, ja samalla tuli vaade avautua muualle kuin kirjallista toista kohti.

Mulle on eilen ja tänään soittanut Tuntematon Numero, joka jättää messageriehin viestin "(H)alo, Jamas..." On soittanut jo lukemattomia kertoja, itse asiassa marraskuusta lähtien. Jos vastaan, se sulkee puhelimen. Onko täällä tosiaan tapana soitella tuntemattomiin numeroihin ja jätellä viestejä? Pitäisi kuunteluttaa ne joskus jollain.

Ja aamuyöllä rappukäytävässä tapahtui jotain. Hirveä huuto ja selitys. En voinut mennä katsomaankaan. Ne olivat kai suoraan oven takana. Ja nyt tuntuu että sekin, mitä siitä ymmärsin, oli unen tuottamaa tulkintaa.

Jännittävää, miten ihmiset voivat välillä olla niin kaukana. Silloin kun ei ymmärrä puhuttuja sanoja, on vain oma maailma. Oma kuvitelma todellisuudesta. Uni. Hallusinaatio.

Kirjoitus (kirjallisuus yleensä, taide) voi monesti ylittää tällaisia rajoja paremmin. Taide tuottaa intersubjektiivisia kokemuksia. Maria Vaaralle kirjoittaminen ja toisen kanssa oleminen taisivat olla toisensa poissulkevat vaihtoehdot. Kun tuli puhuttuja sanoja, ne täyttivät koko maailman, eikä kirjoitusta enää tarvittu. (Tän lausunnon uskonnollisia yhteyksiä voisi miettiä...)

Aiaiaiaiaiaiai! Keskustelua älykkäästä kirjallisuudesta...

Pakko jatkaa.

Luin Stefan Mosterin, Finlandia-palkintoraadin puheenjohtajan, haastattelua hesarista:

Suomalaiselta romaanilta puuttuu kuulemma analyyttisyys. Täällä (tarkoitan: siellä Suomessa) ei saa puhua älymystöstä kuten muissa maissa, pelosta että tulee leimatuksi elitistiksi, ja siispä "intellektuellit eivät ajattele julkisesti". Samalla Moster luettelee muutaman älykkään, analyyttisen suomalaiskirjailijan: Krohn, Holappa, Hotakainen, Hassinen. :)

Taidanpa tietää mistä on kyse. Itse jatkaisin listaa vielä ehdottomasti Saisiolla. Hymyilyttää. Sitten hän mainitsee vielä Putkinotkon, jota ajattelin hetki sitten kaipauksella.

Loput diagnoosit ovat:
"Kirjamainonnassa piilotellaan viihteen ja taiteen eroa" ja "Taide ei ole massoille". :D

Niinpä. Ajattelua, sitä kaivataan. Ei kirjallisuus ole pelkkää maailman kuvittamista ja täytettä hiljaisiin hetkiin. Se on sen avaamista, näkökulmia, yhteyksiä, kritiikkiä, uudistamista - niin mielen kuin myös yhteiskunnan. Elitismin uhallakin... sillä aina on tosiaan väärinymmärtäjiä.

Ajattelin vielä, että Maria Vaaran romaaneista ei taida puuttua älyä tai yhteiskuntakritiikkiä, vaikka niitä voidaan tietenkin syyttää toisteliaisuudesta ja terapiakirjoittamisesta (jos se nyt on huono asia). Myrkkyseitikistä löytyvät analyysit, reflektio Johannes ja Maria-trilogian yhteiskunnallisista merkityksistä, todistavat tästä pyrkimyksestä. Minän ja toisen välinen eettinen suhde sekä kysymys kommunikaatiosta ja luovasta työstä psyykkisen tasapainon mahdollistajana ovat Vaaran trilogiassa etusijalla.

Myrkkyseitikissä Maria pohtii Likaisia legendoja Johannekselle:

"- Eihän se ole sairaskertomus. Ihminen ajattelee mielellään, että näin sairas ihminen kuvaa omaa, sekasortoista maailmaansa, helpointahan se niin on. Ei minulla ole mitään tekemistä tuommoisen maailman kanssa. Voinhan lukea sen silti, se on mielenkiintoista, ajattelee aika moni. Kuka uskaltaa lukea sen niin, että löytää siitä tavallisen ihmisen piirtämässä, maalaamassa taulua siitä elämästä, mikä on jokaisen ihmisen sisällä, kunhan vain on rohkeutta katsoa siihen. Entäs jos meissä jokaisessa on tuon Marian skitsofreeninen yrttitarha, kun vain kuokimme auki sitä peittävän, hyväksytyn multakerroksen. (MS 235.)
---
Minun oli pakko kysyä ihan tuskastuneena: - Luuletko, että ihmiset ymmärtävät, mitä tämä Maria on tahtonut sanoa? Ja kuuntelevatko he toistensa puhetta ollenkaan?-Ihminen kuulee sen, minkä uskaltaa kuulla ja on kypsä kuulemaan, sulattelee ja ottaa vastaan. Tärkeintä on kai, etteivät ihmiset lakkaa puhumasta toisilleen, vaikka tuntuukin, ettei ääni olekaan selvä ja sointuva, sanoi Johannes kuin itsekseen. (Mt. 238.)"

Internetkin kuoli

Tällä hetkellä ongelmia paitsi tietokoneen myös internetin kanssa.

Koko loppuviikko meni koulutöihin, Echange culturelin esitelmän miettimiseen. Kävin kyllä taas Orsayssa ja Louvressa, onneksi, vaikka eilenkin väsytti. Ehkä sittenkin olisi pitänyt ottaa vielä vähemmän kursseja? Jättää enemmän aikaa olemiselle. Haluaisin mennä käymään Bois de Boulognessa mutta viikonloppu on pakko käyttää koulutöihin, mikä on kuitenkin hankalaa tämän netin kanssa. Ajattelin lähteä Lauraa tapaamaan Lontooseen, mutta liput olivat vähän liian kalliit. Hyvä syy hoitaa rästitöitä pois, siis.

Sen Maria Vaaran kanssa pitää sittenkin keskittyä terapiakirjoittamiseen, vaikka aihe tuntuu niin kalutulta. Todellisuuksien toisenlainen havaitseminen ja olemassaolo kielessä (kielen kautta) kuitenkin saavat todellisen merkityksensä Vaaran teoksissa oikeastaan vain päämääränsä kautta: paranemisen, subjektin eheytymisen. Se on nyt tullut selväksi Myrkkyseitikin myötä. Kirjoittamisella on selkeä funktio kaiken aikaa: puhua toiselle (Johannekselle), puhua itselle ja myös lukijalle, mahdollisesti toiselle Marialle. Tämä ajatus nyt ei sinänsä muuta mitään. Luova työ eheytymisen mahdollisuutena on joka tapauksessa ollut viimeisen luvun teema, ellen sitten kirjoita vielä jotakin Vaaran minän ja toisen välisestä etiikasta. Pitää kiirehtiä, kohta saattaa olla liian myöhäistä. Tosiaan: aloitin työni Vaaran parissa nyt kaksi vuotta sitten. Syksyllä 2004. Siitä on ikuisuus.

Olen onnellinen siitä, että olen nyt täällä. Mitä yhdestä internetistä? Eilen illalla kotikadun jouluvaloihin lisäiltiin havuja. Kohta se on jo täälläkin, joulu. Kunpa Suomessa olisi lunta, kun tulen.

Paluu Vaaraan: "Tätä ei oikeastaan kannata lukea"

VOi, mikä sotku ;)

Juttelin äsken J:n kanssa messengerissä, sitten vuosien. Pariisista aukenee yhteyksiä kauemmaskin Suomeen.

Pystyn nyt ehkä tekemään gradulle jotain. Katsotaan. Eilen metrossa Maria Vaaran lukeminen ahdisti, jouduin sulkemaan kirjan ja ajattelemaan jotakin muuta kuin loputonta loputonta depressiivisten metaforien ja muiden skitsoarvoitusten tulvaa: kuoppia, ovia, pimeitä huoneita, pettävää jäätä, tylinalia, mandraxia, vieraita, muukalaisia, pitää kyetä, ei voi sanoa... jaada jaa da jaa da! Kävin kirkossa ja olo onneksi katosi. Maria Magdalena voi rauhoittaa (oletan nyt Madeleinen olevan hänelle pyhitetty, en tarkistanut sitä mistään) mutta tuota toista naista ajatellessa... vaara.

Tällä hetkellä mielessä on kaksi muistiinpantavaa asiaa: viimeöinen pohdinta tien kronotoopista (A. voisi täydentää tätä Saisio-tietämyksellään ;) sekä pikainen ajatus Vaaran kirjoituksesta. Siirrän sen kronotooppi-jutun toiseen entryyn. Tämä jääköön tällaiseksi. Autenttiseksi todisteeksi erään gradun mahdottomuudesta.

(Muuten, kävisiköhän tämän jutun otsikko gradun otsikosta...)

MARIA VAARA

Eheytymisen, kasvun, ehto on mahdollisuus tavoittaa toinen ihminen, kommunikoida itse hänelle.

Käsittääkseni tästä on kyse a) omaelämäkerrallisessa kirjallisuudessa aina, b) mielen sairautta käsittelevässä kirjallisuudessa usein, c) Maria Vaaran tuotannossa ehdottomasti.

Maria Vaaralla ajatus näkyy kahdella eri tasolla. 1) Romaaneissa ja lyriikassa on kyse teeman: "minän ja toisen välisen suhteen mahdollisuus" käsittelystä. 2) Romaaneissa ja lyriikassa on kyse kielen merkitysmahdollisuuden analyysista. Ja nämä kaksi sekoittuvat toisiinsa, aina.

Mahdollisuus puhua, tuottaa ymmärrettävää kieltä avaa suhteen toiseen. Mielen terveys riippuu siis 1) kyvystä puhua ja 2) kyvystä puhua toiselle.

Vaara kirjoittaa ongelmista, temaattisesti:
Siitä että toinen ei ymmärrä
Siitä että toinen ei kuule
Siitä että toinen ei halua kuulla

Vaara analysoi ongelmaa, kielellistä, sanoen, että:
sanat eivät riitä
sanat pakenevat
--- nämä liittyvät ehkä eniten siihen, että toinen ei ymmärrä.
sanat ovat liian yksityisiä
--- liittyen siihen, että toinen ei kuule tai ei halua kuulla

Samalla Vaaran kirjoittamassa kiellessä näkyy poikkeuksia.
Voidaan puhua:
kielen materiaalisesta tasosta; ilmaisuvoimasta, joka foneemeilla, äänteillä on
kielen syntaktisesta tasosta; ilmaisuvoimasta, joka syntyy rakenteesta, koherenssista ja sen rikkomisesta
kielen semanttisesta tasosta; ilmaisuvoimasta, joka on niin semanttisesti korrekteilla lausumilla kuin myös polysemiasta kärsivillä sellaisilla
kielen pragmaattisesta tasosta; ilmaisuvoimasta, joka syntyy suhteessa toiseen, kuulijaan. Tyyli.

Ilman vastaanottajaa ei ole merkitystä. Muttei myöskään puhuvan subjektin hajotessa. Eikä silloin, kun viesti on kulunut, eloton, tyhjä - oikeastaan.

Tämän kaiken lisäksi... Ei. Todisteena tästä kaikesta on olemassa 13 Vaaran teosta, jotka , kaikesta huolimatta, ovat ymmärrettävää kieltä, kieltä joka tavoittaa ainakin lukijan.

Mistä voi vetää itsestäänselvän johtopäätöksen, että kirjallinen, painettu sana tavoittaa toisen todennäköisemmin kuin puhuttu kieli. Mahdollisesti.

Mutta on niiden teosten tarkoitus myös kuvata kielen poikkeamia, juuri niitä ilmiöitä, jotka vievät kielen kuilun partaalle ja samalla pitävät sen myös elossa. Ja tutkijan.

HUh. Siteeraan vihamiestäni Maria Vaaraa: "Tätä ei oikeastaan kannata lukea" (1974, 5.)

Miksi kirjoittaa jotain, mitä ei oikeastaan kenenkään kannata lukea? Ehkä tuo ajatus, josta lähdin tähän sekopäiseen kartoitukseen, oli sittenkin väärä. Ehkä vastaanottajaa ei tarvita, vaan kirjoituksen funktio on luoda yhteys minän ja minussa olevan toisen välille. Ja siinä sivussa katsoa, josko kirjoituksesta saattaisi olla jotakin hyötyä myös muille.

6 vuotta myöhemmin sama nainen nimittäin kirjoittaa: "Siksi minä tässä näin sanon, kun ajattelen, että jossakin on joku, joka samoin tai toisilla tavoilla on tehnyt tämän matkan. Hän voi silloin, jos tahtoo ja uskaltaa, lukea loppuun tämän ja oppia jotakin minun tavoistani tulla elämään uudelleen kaiken ihan pienenkin kautta ja avulla. Minä tiedän, etten ole ainut Maria. Siksi minun pitää puhua ja ajatella ja kirjoittaa kaikesta tästä." (Vaara 1980, 23.)

Tekisi mieli kysyä, miksi siitä kaikesta pitää kirjoittaa 8 romaania, mutta en kysy. Blanchot'n mukaan kirjailija jatkaa saman tarinan kirjoittamista loputtomiin. Se on sen luonne, siis kirjallisuuden.

Kristevaa...

Helene Schjerfbeckin Maria (1909). Tyttö lukemassa.

Palasin tänään kirjallisuuden kandityöni teemoihin.

Luin Julia Kristevan Mustaa aurinkoa (1989/1999) ja muistin, miten merkityksellinen kieli on minulle ja sinulle, toiselle, joka eroat minusta täysin mutta johon voin saada yhteyden kielen avulla. Luoda merkitystä siirtävä ja kuljettava liike...

Kandini aiheena oli 1970-luvulla tuotantonsa kirjoittaneen kotimaisen kirjailijan, Maria Vaaran, toinen romaani Kuuntele Johannes (1975). Nämä ajatukset tammikuulta 2005:

Puhuvan subjektin olemassaolo on sidottu kieleen jo syntyperustastaan lähtien ja se, että kieli merkitsee tuottaa myös elämän merkityksellisyyden. Kielen merkityksen särkyessä puhuva subjekti on kriisissä: "Puhuvan olennon elämä on merkityksellistä elämää, ja merkitys jopa huipentuu elämässä. Kun elämän tarkoitus katoaa, katoaa helposti myös elämä: merkityksen särkyessä on elämä on vaarassa." (Kristeva 1999 Musta aurinko, 18.)
***
Käsittelen proseminaarityössäni Julia Kristevan ajatusten kautta sitä, miten hajoava subjekti kielellistää todellisuutta. Mikä on depressioon vajonneen, melankolisen ja pirstoutuneen subjektin ja kielen välinen suhde teoksessa? Mistä merkityksettömyyden kokemus kumpuaa, niin kielessä kuin elämässäkin? Ja miten sitä vastaan voidaan yrittää taistella? Lähtökohtani teoksen analyysiin on kysymyksessä: miksi Maria kirjoittaa? Hänen kirjoituksessaan yhdistyvät ruumiin kokemus ja pyrkimys tuottaa sanoja, joiden avulla yhteys toiseen olisi mahdollinen. Tämä yhteys jää usein kuitenkin vain haaveeksi: "Ei se hyödyttänyt. Oli turha huutaa tuolle miehelle viittomakielellä, verensykkeellä ja ajatusten tulvavedellä. Hän ei kuullut sitä ja Maria aloitti tämänkin istunnon äänettömänä tuolin reunaa nyrkeissään puristaen." (Vaara 1975 Kuuntele Johannes, 10.) Kirjallisuuden kielen avulla voidaan kuitenkin käsitellä suhdetta toiseen, ja samalla jotakin tulee artikuloiduksi: sanomaton. Tästä kertovat myös Kristevan näkemykset subjektiksi tulosta ruumiillisena prosessina. Hänelle runouden kielessä ilmenevät semioottiset virtaukset vievät subjektia takaisin kieltä edeltävään ruumiilliseen tilaan, missä eroa toiseen ei ole vielä syntynyt.

Ensimmäinen...

Herätessä
pitää puhua hiljaa
kunnes oma ääni
voittaa unen äänet
ja käsi tietää,
kenen se on

(Maria Vaara: Miten herätessä pitää puhua 1977)

Se, mitä on (tai voisi olla) ruumiillinen kieli, jonka avulla tavoittaa kielen taakse kätkeytyvä kokemus, on kysymys joka kiehtoo jatkuvasti. Kyky havaita ja kyky kommunikoida muodostavat perustan olemiselle, olemisellemme.