Lahden toisella puolen

"Kuningasajatus" Estomanian avajaisten jälkeen.

"Curiosity killed the cat", sanotaan, vaan ei ihmisiä, jos ajatellaan halua mennä ulos ja tutkia mitä siellä tapahtuu. Ainakin lomilla tiedonhalu saa syntyä ja suuntautua ihan vapaasti.

Pari viikkoa sitten, elokuun alun perjantaina, ikkunan alta alkoi kuulua kaikenlaista huutoa ja mekastusta. Samalla kaverilta tuli tekstiviesti, että teidän alakerran galleriassa on virolaista sirkustaidetta. Lähdettiin ulos sateeseen ja päädyttiin katsomaan, miten alusvaatteisillaan olevaa naista sidottiin elmukelmulla Mika Waltarin muistomerkkiin; mies soitti kitaraa veden tippuessa vahvistimeen; joku huusi megafoniin ja naamiomies punnersi toisen alusvaatenaisen päällä. Oltiin tultu Estomaniaan. Olin saanut minifestivaalista ja näyttelyistä sähköpostimainoksen, mutta unohtanut sen saman tien tänä kiireisenä kesänä. Kuitenkin jo viestin alun kaunis lause oli herättänyt kiinnostuksen:

"ESTOMANIA - kunsti kahest rannast.
Kirkkaalla säällä Tallinnasta näkee Helsinkiin. Helsingistä matkustaa Tallinnaan tuhasia ihmisiä päivässä. Kaupunkien välille on harkittu merenalaista tunnelia. Suomalaiset tykkäävät sankarimatkata Tallinnan katoavissa kansankuppiloissa, virolaiset tulevat töihin ja vaateostoksille Helsinkiin. Suomalaiset taiteilijat miettivät muuttoa Tallinnaan halvempien vuokrien perässä. Pääkaupungit ovat väkiluvuiltaan suunnilleen samankokoiset, kielet muistuttavat toisiaan, tunnetaan henkistä yhteenkuuluvuutta ja kiinnostusta toinen toista kohtaan. Silti kahden kaupungin välillä on myös monenlaisia eroja mm. historiassa, politiikassa, arkkitehtuurissa, kulttuurissa - ja taiteen tekemisessä.
Estomania on näyttely instituutioiden ulkopuolelta, Tallinnan takapihoilta, rannoilta, ullakoilta, lakkautetuista teollisuusrakennuksista, puun takaa, bunkkereista, ränsistyneestä kommuunista, yhdessä tekemisen riemusta, taiteen merkityksellisyydestä, romantiikasta, ystävyydestä, kauneudesta, kapinasta ja glamourista.
Tämä on myös askel aktiivisempaan ruohonjuuritason kulttuurivaihtoon kahden kaupungin välillä." 

***

Virolaisilla on selvästi "juttu" erikoisiin performansseihin. Lapsena äiti vei kaikenmaailman kuvataideviikoille ja totuin näkemään alastomia miehiä ihoonmaalatuissa frakeissa ja sensellaista. Yksi muistikuva liittyy Billnäsin ruukkiin ja siellä järjestettyyn taidenäyttelyyn: mies (alaston tietenkin) istuu Billnäsin koskessa, pato avataan ja hän tulee mukkelismakkelis alas virran mukana. Muutama vuosi sitten luulen nähneeni videon samasta tapahtumasta Tallinnassa Kumussa. Nämä ovat hämäriä muistikuvia. Joka tapauksessa Estomanian performanssi Mika Waltarin luona tuntui kotoisalta. Luonnollisesti se loppui kammottavaan, ruskeankeltaiseen kaasupilveen jonka epäilin tulevan suoraan meille kotiin avonaisista ikkunoista. Ja joku heitteli kumipäitä. Yksi taitaa olla edelleen hortensiapenkissä Eliten terassin takana.

Sisällä Oksasenkatu 11-galleriassa oli (tai on, näyttely päättyy nyt sunnuntaina) videoteos aalloista. Seinä, johon teos on heijastettu, on päällystetty pienillä vodkapikareilla. Avajaisissa edessä oli tikkaat ja niitä pitkin pääsi tyhjentämään pikarin. Sitruunaa päälle viereiseltä pöydältä. Meidän yhteinen Itämeremme.

Gallerian kellaritilasta löysin, muiden teosten ohessa, kokoelman virolaisista rakennuksista ja bunkkereista löydettyjä, neuvostomiehityksenaikaisia propagandajulisteita ja vihkosia. Vaikutuin suuresti tutkimusryhmän nimestä: "Romantic Geographic Society / department of ancient relics / exploration dep. / department of political geography / department of landscape studies / underground department". Romanttisen maantieteen seura, poliittisen geografian osasto.

Voi olla että avajaisten riehakkaalla tunnelmalla oli osansa, mutta pidin Estomaniaa elävänä tapahtumana ja tilana, sellaisena jollaisten avulla taide pysyy aidosti avoimena ja vahvasti kokemuksellisena. Instituutioiden ulkopuolella, ruohonjuuritasolla, niin kuin näyttelyn tiedotteessa kuvataan.

Noolegrupp (EST), "Seuraava aalto" (2012), Estomania, Oksasenkatu 11.

Merestä vielä sen verran, että juuri ennen Estomanian löytymistä päädyin ensimmäistä kertaa Riiaan. Lähdin oikeastaan etsimään aurinkoa ja rantaa. Jokin vuosisadanvaihteesta muistuttavissa rantapaikoissa kuten Saarenmaassa, Hangossa tai vaikkapa Pihlajasaaressa kutsuu kesäisin puoleensa. Riiasta pyöräilee reilussa tunnissa vanhaa junarataa pitkin Jurmalan loputtomalle rannalle. Ja matkalla näkee graffitien peittämiä hylättyjä vetureita, lähiöiden kerrostaloja, pieniä puutarhoja, omakotitaloja, asemia ja lopulta kangasmetsää ja merta.

Jurmalan ranta

Pohjoisessa on Saarenmaa ja sitten Hanko.

Art Nouveau'ta, jota Latviassakin jugendiksi kutsutaan, esittelevän rakennuksen (ja museon) ullakkokerroksessa näin Jurmalan retkeä edeltävänä päivänä valokuvia symbolisti Janis Rozentalsin ja suomalaisen Elli Forssellin perheen päivistä samoilla rannoilla. Siellä jugendtalon portaikossa ja Jurmalan lämpimässä vedessä sata vuotta ei tuntunut jotenkin miltään. Tosin en tiedä puhuttiinko Latviassa vuonna 1904 (jolloin Alberta iela 12 rakennettiin ja Rozentalsien perhe muutti ylimmän kerroksen asuntoon) yhtä paljon venäjää kuin nyt 2012. Riian keskustan museoissa meillekin osoitettiin sanat aina ensimmäiseksi toisella kielellä, johtuiko sitten habituksesta vai mummoista, jotka neuvostoajan jäänteinä vartioivat näyttelysaleja ja myyvät lippuja. 

Rozentalsien kotiovelta, Art Nouveau-museo, Alberta iela 12

Fragmentit, Art Museum Riga Bourse

Syksyn tullen

Tänään on elokuun viimeinen päivä. Kesäloma loppui jo reilu viikko sitten ja nyt olisi aika asennoitua syksyyn, ottaa arjesta kiinni ja nauttia pimenevistä illoista, kylmenevistä aamuista ja syksyisestä auringosta ja tuulesta.

Hetki sitten järjestettiin taas Töölönlahden kuutamouinti ja lenkkeilin sinne töiden jälkeen katsomaan mitä tapahtuu. Oma uimapuku olisi ollut kiva olla mukana. Moni teki viidensadan metrin matkan lahden keskellä olevalle suihkulähteelle ja rannalta katseltiin lähteen päälle kipuajia. Kaupungin valot valaisivat loppukesän pimeyttä ja kuukin pilkisti taivaalta.

Elokuun viimeisen sunnuntain vietin eilen poissa kaupungista, kodissa, josta muutin kohta kymmenen vuotta sitten. Kävin lenkillä vanhoissa tutuissa metsissä, uimarannalla ja pururadalla. Yritin kiertää lampea, mutta kaislat estivät. Löysin tutut kivet ja puut ja mietin, miten metsääkin on hahmottanut kuin kaupunkia. Nimet ja merkitykset eri paikoilla, majoja, suunnannäyttäjiä. Rämmin kesantoisen pellon läpi ja löysin punajuuria, kauraa, rypsiä ja hirvenmetsästystorneja. Yksi metsä oli kaadettu, joitakin pieniä alueita asfaltoitu. Lähes jokaisen talon pihaan oli ilmestynyt iso trampoliini; lapsiperheitä on kai enemmän kuin koskaan ennen.

Lapsuuden järven rannalla mietin maiseman tuttuutta. Miten kymmenenkin vuoden jälkeen jokin maisema voi olla niin perinpohjaisen muuttumaton ja oma. Muistin paikkaan liittyviä esineitä, pyyhkeitä ja uimapukuja, joiden olemassaoloa en aktiivisesti enää tunnistaisi, samoin hetkiä ja ihmisiä, tapahtumia, auringon suuntia ja pilvien liikettä.

Tänä vuonna loppukesästä jäi mieleen Tallinna. Muutama viikko sitten tehdyllä matkalla ja opin että muut suomalaisturistit katoavat, kun mennään Raatihuoneen toria syvemmälle vanhaan kaupunkiin. Kunstimuseumilla ja vanhan kaupungin näköalapaikalla on ehkä muutama kulttuurituristi, muut jäävät satamaan ja vanhan kaupungin edustalle. Kiivettiin Olavisten kirkon torniin, käveltiin vanhassa kaupungissa ja Kadriorgin puutarhassa yhdessä keskieurooppalaisten ja heidän opaskirjojensa kanssa.

Illallinen oli elämys. Löydettiin vanhasta kaupungista pieni, ehkä 15 paikkainen italialainen viinibaari ja valittiin se sen perusteella, miten iloinen ja rento tunnelma avonaisista ikkunoista välittyi alas kadulle. Ruoka laitetaan asiakaspaikkojen vieressä olevassa pikku sopessa, jonka edessä oleva tiski on täynnään erilaisia italialaisia leikkeleitä ja juustoja. Seiniä peittävät hyllyt notkuvat viinipulloja. Listalta löytyvät antipasto, primo, secondo ja dolce. Syötiin chilisiä ja päärynä-juusto bruchettoja, pastaa ja juustoja - pecorinoa, parmesaania, taleggiota ja morbier-tyyppistä tuhkajuustoa (mikäköhän sen nimi oli?) - ja juotiin pullollinen punaviiniä. Jälkiruuaksi lasilliset limoncelloa. Paikan nimi oli Il Gallo Negro ja se löytyi Rataskeavulta vähän ylös kukkulalle kohoavasta kujasta länteen. Suosittelen!

KUMU ja etelän helle

Raoul Kurwitzin videoteos "When Lord Zarahustra Was Young and Polite"
(1989) oli kiinnostava kokemus Tallinnan uudessa KUMU-museossa.

Mies seisoo paljaalla kalliolla Fiskarsinjoessa, Billnäsin ruukilla, kunnes pato avataan hänen edessään ja vesi lähtee syöksymään alaspäin. Mies huuhtoutuu virtaavan veden mukana alajuoksulle. Teos loppuu. Ja kuulen olleeni paikalla kuvaushetkellä.

Aloin miettiä erästä lapsena näkemääni taidenäyttelyä jo muutamaa hetkeä aikaisemmin, muualla näyttelytilassa kiertäessäni. Kuulin ilmeisesti teoksen taustalla olevan musiikin viereisestä huoneesta ja siirryin sen myötä kahdeksantoista vuotta taaksepäin, Billnäsin ruukille. Padon avaamisesta ja videon kuvaamisesta en muista mitään mutta nykytaiteen näyttelyn, johon kyseinen performanssi liittyi muistan hyvinkin. Näin se taide matkaa läpi muutaman vuosikymmenen.

Tallinnassa oli upea ilma viime tiistaina ja oli ihanaa matkustaa turistikeskustasta vähän syrjään, kulttuurin alueelle. Kadriorgin puisto ja palatsi luovat upean miljöön uudelle museorakennukselle, joka tarjoaa kodin eestiläiselle taiteelle 1700-luvulta nykypäivään.

Kunstimuuseum oli komea ilmestys helteisenä päivänä ja vaikutti miellyttävämmältä ja selkeämmältä kuin Kiasma, joskin arkkitehtuureissa on paljon samoja piirteitä, mm. liuska, jota pitkin noustaan ylös kerroksiin. Rakennuksessa on 5 erillistä näyttelyareenaa, joista kolmannen ja neljännen kerroksen suurimmissa tiloissa esitellään pysyviä kokoelmia: ensin 1700-luvulta toisen maailmansodan loppuun ("Varamu" - aarreaitta) ja sitten nykypäivään ("Rasked valikud" - vaikeita valintoja). Muissa tiloissa on teema- ja muita näyttelyitä.

Mitään Schjerfbeckin tai Gallen-Kallelan veroista ei ihan löytynyt vuosisadanvaihteen kokoelmista, mutta oli kiinnostavaa nähdä miten Vironkin taidehistoria kulkee sidoksissa Saksaan ja Ranskaan. Erkaneminen näytti tapahtuvan vasta siirryttäessä sosialistiseen realismiin, ja myös 1960-1980-lukujen taide kulkee hieman toisenlaista reittiä kuin Keski-Euroopassa tai Suomessakaan.

Tällaisia taiteilijoita jäi mieleen viime vuosisadanvaihteesta: Paul Raud (1865-1930) ja Oskar Kallis (1892-1918), joiden töissä oli vahva symbolistinen tematiikka ja vaikutteita Gauguinilta, August Jansen (1881-1957) ja Konrad Mägi (1878-1925), jotka muistuttivat Ranskan nabeja ja myöhemmässä tuotannossaan ekspressionisteja ja kubisteja, sekä Lydia Laas (1909-1978), kuvanveistäjä, joka siirtyi toisen maailmansodan jälkeen tekemään aika rajujakin naissotilasveistoksia. Yritin etsiä netistä kuvia tai tietoa, mutta vähän huonosti löytyi mitään. Pitänee ostaa kirja Viron taidehistoriasta. Ja palata KUMU:un.