Muistiinpano: Itsemurhan filosofiasta

Luin lokakuussa vähän, muutaman artikkelin, arvioitavan teoksen, aloittelin kaikenlaisia hulluuskirjallisuustietokirjoja, mutta eräänä lauantaina ihan lokakuun alussa aloitin ja lopetin saman päivän aikana Tapani Kilpeläisen Itsemurhan filosofian (2012). Se oli hyvä kirjavalinta ja jäi mietityttämään, monesta eri syystä.

Toinen luku "Filosofit ja itsemurha: historiallinen katsaus" on ensinnäkin erityinen katsaus filosofian historiaan. Ehkä klassikoita pitäisi aina ajatella näin: jonkin tietyn aiheen kautta. Tässä tapauksessa Platonin, Aristoteleen, epikurolaisten, stoalaisten, Spinozan, Humen, Schopenhauerin... ajattelut avautuvat suhteessa kuolemaan - käsitykset heijastelevat filosofien koko muuta tuotantoa, ja samalla ikään kuin paljastavat siitä olennaisen. Varsinkin moraalifilosofia kiteytyy, tietenkin, kysehän on elämästä ja kuolemasta.

Toiseksi, itsemurhan yhteys mielenterveysongelmiin tulee käsitellyksi tavalla, joka avaa samalla muuta keskustelua mielenterveysongelmista. Teoksessa pidetään huolta siitä, että itsemurha ei redusoidu pelkäksi psyykkisesti sairaan ihmisen teoksi, ja tullaan puhuneeksi yleisesti siitä, miten kirjoittaa "hulluudesta" - ilmiöistä, jotka irrationaalisiksi luokitellaan. 

Kun itsemurha-alttius käsitetään yksilöpsykologiseksi ongelmaksi, psykiatriassa on päätetty jo ennalta, millaisen ilmiön kanssa ollaan tekemisissä. Näin psykologisia oppeja voidaan käyttää ihmisen patologisoimiseen. (16.)

Ja:

Medikalisoiva lähestymistapa stigmatisoi yksilön, ylikorostaa yksilöllisiä piirteitä yhteiskunnallisten tekijöiden kustannuksella ja antaa ymmärtää, että pelkkä lääketiede pystyy ratkaisemaan ongelmat. (19.)

Tästä ei voi koskaan muistuttaa liian vähän, ei vaikka psykologia ja psykiatria pystyisivätkin (edes joskus) näkemään yhteiskunnan ihmisessä - ja sen oman valtansa.

Ajattelin, että myös humanistinen lähestymistapa ilmiöihin, jotka yleensä luokitellaan mielenterveysongelmiksi, on jatkuvan tasapainoilun tilassa. Yhteiskunnan määrittelevän vallan kritiikki on usein vaarassa kääntyä yksilön kokemuksen romantisoimiseksi, joka puolestaan on jälleen uusi luokittelun muoto. Sekä "auttamisen" näkökulma että "yksilön vapautta" ja "omaehtoisuutta" korostava näkökulma ovat ongelmallisia.

Itsemurhan filosofia ei voi asettua itsemurhakandidaatin puolustajaksi, mutta se ei myöskään voi jakaa tuomioita. Sen on pyrittävä sanomaan jotakin semmoista, mikä ylittää yksilöt. (33.)  

Ja samalla:

Filosofialla ei ole oikeutta uhrata yksityistä yleisen vuoksi sen enempää kuin yhteiskunnalla. Ihmisellä on vain yksi elämä, ja siksi on pelkästään vastuutonta yksiulotteistaa tuo elämä sosiaalisten tai taloudellisten voimien hallittavaksi. (34.)

Yksilön kokemus on voitava tuoda esiin, mutta ilman, että "yhteiskunnalliset ongelmat hahmotetaan ihmisten sisäisiksi" (19.)

***

Filosofian historian katsauksesta painan mieleeni Schopenhauerin, Nietizschen ja Cioranin näkemykset. Schopenhauerille itsemurha oli "turha ja typerä teko", sillä se ei varsinaisesti ratkaise alkuperäistä ongelmaa, mikä S:lle on elämäntahdon jatkuminen. Kilpeläisen lopetussanat, "itsemurha ei ole ratkaisu. Mutta ei ole elämäkään." viittilöivät Schopenhauerin suuntaan. Nietzsche ja Cioran taas näkivät itsemurhan mahdollisuuden syynä jatkaa elämää: aina on mahdollisuus kuolla. Die Another Day.

Muistiinpano: Octavio Pazin esseistä

Käsityötaide ei halua kestää vuosituhansia eikä sen pakkomielteenä ole kiire kuolla nopeasti. Se lipuu päivien myötä, kulkee rinnallamme, kuluu vähä kerrassaan. Se ei etsi kuolemaa eikä kiellä sitä: se hyväksyy sen. Museon ajattoman ja tekniikan nopeutetun ajan välissä käsityötaide on inhimillisen ajan syke. Se on hyödyllinen, mutta samalla kaunis esine; esine joka kestää, mutta kuluu loppuun ja alistuu loppuunkulumiselle. Esine joka ei ole uniikki kuten taideteos ja joka voidaan korvata toisella samankaltaisella, mutta ei identtisellä. Käsityötaide opettaa meitä kuolemaan, ja siten elämään. (Octavio Paz: "Käyttö ja kontemplaatio", 1973.)

Löysin kirjahyllystä Octavio Pazin esseekokoelman Ruhtinas ja narri (Taide-lehden julkaisuja vuodelta 1988). Meksikolainen runoilija, esseisti kirjoittaa mm. Henri Michaux:n kuvataiteesta, Luis Buñuelista elokuvan runoilijana, Baudelairesta taidekriitikkona, surrealismista ja meksikolaisesta taiteesta - sekä kolmijaosta: taide, tekniikka ja käsityö. Sopii hyvin tähän hetkeen, jossa kaduilla mainostetaan Helsingin Designvuotta mutta vuoden sisältö hahmottuu vähän hankalasti. Pazilla on selkeä näkökulma, ihanan puristinen: taiteen ja käsityön puolesta, tekniikkaa vastaan.

Pazin mukaan:

Taide tutkii olevassa olevaa halkeamaa, toiseutta. Se on lähellä maagista. Ja tasapainoilee olemisen ja merkitsemisen rajoilla.

Tekniikka tasoittaa erot, yhdenmukaistaa, kitkee pois toiseutta.

Käsityötaide taas "suojelee hedelmällisyyttä säilyttämällä erot". Se nousee kylistä pikemmin kuin kansoista, kun taas tekniikka on kansainvälistä.

Taideteoksen kohtalona on museon ilmastoitu ikuisuus; teollisen tuotteen kohtalona taas roskakori. Käsityöt pelastuvat museosta ja jos ne joutuvat lasikaappeihin, ne puolustautuvat kunnialla: kyseessä ei ole uniikkiesine vaan näyte. (Mt.)

Käsityöt ovat Pazille epätäydellisiä ja siksi inhimillistäviä. Taide puolestaan paljastaa jokaisen ihmisen sisällä olevan toiseuden: "Rajaton ei ole meidän ulkopuolellamme vaan sisällämme", hän toteaa Michaux:n maalauksista.

Pazin 1940-60-lukujen esseet todistavat hätkähdyttävästi siitä, että jälkistrukturalistiset taideteoriat eivät tosiaan syntyneet tyhjästä. Todellisuus on "merkkien kimppu" ja minuus hajoaa taiteellisessa toiminnassa, Paz kirjoittaa ja ammentaa esseissään surrealisteilta ja heidän edeltäjiltään: Nervalin, Baudelairen, Rimbaud'n, Bretonin nimet vilahtelevat teksteissä.

Kiinnostavaa on myös pohdinta taiteen suunnasta. Vuonna 1967 Paz ennakoi taide-esineen loppua "esineiden tuotantona", siis substanssina:

Sellaisessa yhteiskunnassa kuin tämä meidän, taide ei tarjoa merkityksiä eikä mielikuvia: se on taidetta joka etsii merkityksiä. Taidetta joka etsii läsnäoloa tai tyhjyyttä, jossa merkitykset hajoavat. Tämä kontemplaation taide pelastaisi käsitteen teos. Sen sijaan että näkisi siinä esineen, se palauttaisi sille alkuperäisen funktion: olla silta katsojan ja sen läsnäolon välillä, johon taide aina viittaa nimeämättä sitä koskaan täysin. ("Läsnäolo ja nykyhetki: Baudelaire taidekriitikkona", 1967.)

Teorian puolella samaan on tultu viimeistään jälkistrukturalismin myötä (erona vain se, miten koko teoksen käsite uudelleenarvioitiin; muuten Paz puhuu lähes täsmälleen samoin sanoin). Ja paitsi teorian, Paz näytti aavistavan myös taiteen suunnan (kohti aineetonta, osallistavaa). Reilu 10 vuotta aikaisemmin (vuonna 1954) hän analysoi surrealismin kuolemaa ja kirjoittaa, ettemme voi tietää, mitä on edessä kolmenkymmenen vuoden päästä (atomipommi, kylmä sota ja "moderni" kummittelevat tekstin taustalla). 1967-vuoden esseessä jotakin uutta on syntynyt niin maailmassa kuin myös taiteen kentällä, ja hän painottaa ilmiöitä jotka ovat nähtävissä edelleen: ryhmätyön korostumista, katsojan käsitteen muutosta, luovaa leikkiä läsnäolon ja poissaolon rajoilla:

Teos liukenee elämään, mutta elämä puolestaan hajoaa juhlaan. --- Juhla poistaa hetkeksi vastakkainasettelun läsnäolon ja mielikuvan tuottamisen, ajattoman ja historiallisen, merkin ja merkityn esineen väliltä. Se on esittämistä mutta samalla kuluttamista: läsnäolo ruumiillistuu vain tullakseen jaetuksi ja kulutetuksi pöytätoverusten kesken. (Mt.)

Mutta jo vuonna 1955 taide kätkee ja paljastaa - tarjoaa mahdolllisuuksia muutoksiin:

Jokaisessa taideteoksessa on kiistatonta mahtia ruumiillistua ja paljastaa; se on jatkuva, kaikille ihmisille avoin mahdollisuus muodonmuutokseen. ("Maaginen taide", 1955.)

Katkos hulluuden hiljaisuudessa - Kellokosken prinsessasta

Michel Foucault kirjoittaa History of Madness:issä, että mielen sairaus on jotakin, joka ei enää ole kommunikoitavissa. Ei ole olemassa kieltä tai ilmaisua, jolla irrationaalinen kääntyisi rationaalisen ymmärrettäväksi - "hullu" on tuomittu hiljaisuuteen, ja "terve" lähestyy häntä ainoastaan lääketieteen ja psykiatrian sairausmääritelmien kautta:

In the serene world of mentall illness, modern man no longer communicates with the madman: on the one hand, the man of reason delegates the physician to madness, thereby authorizing a relation only through the abstract universality of disease; on the other, the man of madness communicates with society only by the intermediary of an equally abstract reason which is order, physical and moral constraint, the anonymous pressure of the group, the requirements of conformity. As for a common language, there is no such thing --- a broken dialogue --- . The language of psychiatry, which is a monologue of reason about madness, has been established only on the basis of such a silence. (Foucault, preface on History of Madness.)

Arto Halosen Prinsessa-elokuvassa Kellokosken mielisairaalan "prinsessa", Anna Lappalainen taistelee nimenomaan oman äänensä puolesta - lääketieteen diskursseja ja "modernia" lääkärihahmoa vastaan. Hän kieltäytyy kielestä ja puheesta, joka teeskentelisi rationaalista ja jossa hän alistuisi fyysisten ja moraalisten rajoitteiden, ryhmän paineen ja säännönmukaisuuden vaateiden alaiseksi. Hän pitää kiinni roolistaan prinsessana, ja tulee samalla tulee luoneeksi myös muille mahdollisuuden omaan kieleen.

Elokuvassa esitetty taistelu on paitsi Annan ja lääkäreiden, myös eri lääketieteen diskurssien välinen. Yksi näkee vain sairauden ja tieteen edistyvät keinot, toiset puolestaan sen, miten Annan "hulluus", hänen takertumisensa kuninkaallisen lempeyden ja armon olemukseen, pitää paitsi hänet itsensä onnellisena, myös vapauttaa muita potilaita kuoristaan.

Annan mielikuvitusleikki tarjoaakin koko Kellokosken sairaalalle tilan hahmottaa maailmaa, hulluutta ja myös henkilökohtaisia kokemuksia uuteen tapaan. Kärsivä "vapaaherratar" löytää Annan hovineitona toimimisesta lohtua itselleen, nuori poika saa äänen ja lääkärit ja sairaanhoitajat tuntuvat kuulevan hulluuden puhetta aivan uuteen tapaan - ainakin siinä määrin, kun se ilmenee niin elinvoimaisena ja rikkaana kuin Annalla. Jopa Kellokosken kylä herää kommunikoimaan mielisairaalan ja sen potilaiden kanssa.

Prinsessa-elokuva on siloitellun kaunis, lempeä ja koominenkin mutta myös aiheen vakavuus pääsee esiin kaikella painollaan. Elokuva malttaa keskittyä pieniin asioihin, henkilöihin, kokemuksiin. Prinsessaa ei ole liikaa dramatisoitu tai juonellistettu, pääosassa ovat sairaalan ihmisten arki ja sen taustalla lääketieteen historia, surulliset tarinat esimerkiksi siitä, miten lobotomia muuntaa ateistisen toisinajattelijan motoriikaltaan epävarmaksi olioksi, joka tosiaan elää syvässä, hulluksi tuomitun hiljaisuudessa. Prinsessan sanoma onkin, että elämän mielekkyys on sidoksissa siihen, millainen kieli, ilmaisun ja ajattelun vapaus, yksilölle sallitaan - ei siihen, keneksi hän kuvittelee itsensä tai ihmiset, jotka ympäröivät häntä. Tai kuten skitsofreniaa sairastanut Maria Vaara on kirjoittanut:

Mielen sairaus ei ole mitään hulluutta, houretta tai harhaa. Sen täytyy olla elävän ihmisen tapa kokea asiat luonnon omilla tavoilla. Mutta ehkä siihen joutuu vain ohutihoinen, se, jota tavaraelämänkatsomus ja kilpajuoksun ahneus ei ole kokonaan kovettanut. (Maria Vaara 1981 Tulilintu, 8.)

The Wounded Self - Siri Hustvedt ja minä

Luin alkukesästä Siri Hustvedtin ihanan pienen omaelämäkertaa, neurotieteitä ja psykologisia teorioita yhdistelevän teoksen The Shaking Woman or the History of My Nerves (2010), jossa Hustvedt yrittää ratkaista outojen neurologisten kohtaustensa mysteeriä. Teos tulee niin lähelle omia kiinnostuksenkohteitani, että ajattelin ensin etten haluaisi kommentoida sitä sen tarkemmin - jättää vain mieleen hautumaan ja tukemaan omia ajatuksia. Niin paljon oli tosiaan samaa: Freudilta, peilisoluista, minuuden heijastumista ja samastumisista, muistoista ja tarinoista identiteettiä rakentamassa; kielen tavoittamattomista ruumiillisista kokemuksista, affekteista, tunteista; tiedostamattoman vaikutuksista. Hustvedt jopa diagnosoi itselleen hysterian - ajatus, jolla olen leikkinyt vähintään lukioiästä lähtien.

Shaking Womanin lukeminen johti kuitenkin esseekokoelman A Plea for Eros (2006) lukemiseen, jonka omaelämäkerrallinen, jälleen pitkälti samoja minuuden, toisiin sekoittumisen ja erottautumisen aiheita käsittelevä "Extracts from a Story of a Wounded Self" (2004) puolestaan vakuutti omaelämäkerrallisen puheen ja muiden kanssa jakamisen tärkeydestä. Ja sai kaipaamaan jatkoa tälle tarinalle minuuden rakentumisesta. Tai minuuksien, niin kuin Hustvedt ajattelee:

Kun tyttäreni oli kolmivuotias, hän katsoi minua ja kysyi: "Äiti, kun minä kasvan isoksi, olenko silti Sophie?" Sanoin kyllä, koska onhan se niin, että nimi seuraa ruumista ajan kuluessa. Mutta kolmivuotiaalla, joka esitti kysymyksen on hyvin vähän tekemistä sen aikuisen nuoren naisen kanssa, jonka tunnen tänään. Meidän on ajateltava itseämme jatkumona, vankkumattomana tarinana. Mieli etsii aina yhtäläisyyksiä, assosiaatioita, toistoja, sillä ne luovat merkitystä. ("Poimintoja haavoittuneen minän tarinasta", A Plea for Eros, 205, suom. AO.)

Humpsahdin sisään Hustvedtin maailmaan, jota olen jo muutaman vuoden ajan elänyt hänen fiktiivisten tekstiensä kautta. Lopputulos on, että nyyhkin tänään koneen ääressä itsekseni, kun luin Hustvedtin nettisivujen elämäkerrasta hänen ja Paul Austerin menneen naimisiin "on Bloom's Day, June 16". Bloomsdaynä! Joycen romaanin tapahtumapäivän valitseminen hääpäiväksi on niin perinpohjaisen imaginaarista, että tuntuu kuin tämän ja kirjojen maailman rajat hälvenisivät lopullisesti.

Häiden vuosi oli 1982, jolloin Siri Hustvedt oli 27 vuotias ja Paul Auster 35. Joycen Odysseuksen tapahtumapäivästä oli 78 vuotta ja julkaisusta tasan 60. Itse olin tuolloin vähän alle kahden kuukauden ikäinen.

Hustvedt ja Auster päätyivät tapaamaan, kun Hustvedt oli tullut New Yorkiin opiskelemaan kirjallisuutta (ja kirjoittamaan runoja, tekemään hanttihommia) suoritettuaan kandidaatintutkintonsa St. Olaf Collegessa Minnesotassa. Hustvedt kirjoittaa "Haavoittuneen minän" esseessä myös opiskeluajoistaan Columbia Universityssä 70- ja 80-lukujen taitteessa:

Englannin maisteriohjelma, johon olin tullut opiskelemaan vilisi kriittisiä teorioita. Foucault, Derrida, Althusser, Lacan, Deleuze, Guattari ja Kristeva olivat kirjailijoita, joista en ollut koskaan kuullutkaan, saatikka lukenut. Kun saavuin, strukturalismi oli jo ollutta ja mennyttä, ja hipsterit, jotka kansoittivat humanististen aineiden korkeakoulut, olivat syvällä sen jälki-inkarnaatioissa. Aatteet muodostivat säätilamme. Elimme niissä ja ne elivät meissä, ja nämä kuumat, voimakkaat ajatukset levittivät kumouksellisen hohteen yli Philosophy Hallin ja Hungarian Pastry Shopin, joihin opiskelijat kerääntyivät kiistelemään ja selittämään ja hajottamaan palasiksi ranskalaisia tuontiajatuksia. Kun Jacques Derridan uusin kirja julkaistiin englanniksi, Salter's, yksi Columbian alueen kirjakaupoista kiinnitti ikkunaansa suuren käsinkirjoitetun kyltin: MEILLÄ ON DERRIDAN GRAMMATOLOGY! Opiskelijat ryntäsivät kauppaan hankkimaan omansa. (s. 223, suom. AO.)

Auster kirjoitti New York Trilogiansa 1985-1986 ja Hustvedt väitteli Dickensistä 1986. Tytär Sophie syntyi 1987 ja Hustvedtin fiktiiviset romaanit Blindfold (1992), Enchantment of Lily Dahl (1996), What I Loved (2003) ja Sorrows of an American (2008) julkaistiin aina muutaman vuoden välein.

Itse otan heidän ajattelunsa maailmaa kiinni pikkuhiljaa. Vuodesta 2002 olen kahlannut yliopistolla Freudia, Winnicottia, Kristevaa, Barthesia, Derridaa. Strukturalismin tavoin myös jälkistrukturalismi alkaa olla täysin passé, mutta siitä välittämättä käytin osan tästäkin kesästä samaista Derridan Off Grammatologya kahlaten (jonka englanninnos julkaistiin muuten jo 1976, 2 vuotta ennen Hustvedtin tuloa New Yorkiin). Ja onhan toki uusiakin nimiä - mielen, ruumiin, kielen ja kirjoittamisen mysteereistä kiinnostuneille yhteisiä; esimerkiksi neurologi Antonio Damasio tai Columbia Universityn narratiivisen lääketieteen ohjelmaa johtava Rita Charon, jonka ansiosta myös Shaking Woman sai alkunsa (Hustvedt oli luennoinut yliopistolla Charonin kutsumana, mikä johti lopulta teoksen syntyyn). Shaking Womanissa Hustvedt mainitsee sitä paitsi ohimennen jopa kognitiotieteilijä Antti Revonsuon tutkimukset unista ja tietoisuudesta - tutkimukset, joista meillä puhutaan filosofian laitoksella. Jälkistrukturalismi, jälkijälkistrukturalismi, mielenfilosofian ja terapiakirjoittamisen kurssit sekä Hustvedtin kirjojen lukeminen tuntuvat kulkevan käsi kädessä. Hustvedtin maailma on kotoisa monesta syystä.

"Haavoittuneen minän" esseessä on monia tärkeitä huomioita, ja haluan vielä esitellä muutaman ajatuksen ihan lyhyesti:

Hustvedt kirjoittaa tulleensa yhdessä vaiheessa murrosikää koulukiusatuksi. Hänen kuvauksensa on monessa suhteessa tuttu ja paljastaa hienosti sen dynamiikan, joka helposti syntyy nuorten aikuisten välille kouluissa tai muissa laitoksissa, joissa lähimpiään ei pysty itse valitsemaan ja kun kokemus ei ole vielä silottanut kipeimpiä ristiriitoja omassa itsessä:

Syistä, jotka jäivät minulle hämäriksi, ajauduin yhtäkkiä pois erään tytön suosiosta, joka oli ennen pitänyt minusta. Muutuin halveksituksi hylkiöksi - julmien vitsien ja rääkkäyksen kohteeksi. Minua tönittiin, nipisteltiin ja sysittiin. Kaikki mitä sanoin sai vastineeksi hihitystä ja kikatusta tytöissä, joista oli kuin ihmeen kaupalla tullut kaikkivaltiaita meidän pienessä kuudesluokkalaisen murrosikäisen tyttöyden maailmassamme. Elin kuukausia tuskaliaassa ymmärtämättömyyden tilassa. Kuten useimmat tarinat naisten välisestä kiusaamisesta, minun alkoi yhdestä tytöstä. Olen varma, että hän huomasi sisäisen elämäni haavoittuvaisuuden - ja tähtäsi siihen. Jos olisin ollut vahvempi, olisin saattanut kyetä vastustamaan hänen juonittelujaan. Hän tuli perheestä, jossa sisarusten välinen kilpailu oli julmaa. Hänen halunsa satuttaa minua oli epäilemättä kotona syntynyttä, mutta tuohon aikaan minulla oli harvoja keinoja analysoida hänen psyykettään, ja vaikka olisikin ollut, se tuskin olisi auttanut. Avoin vihamielisyys - hän piti huolen, että minut pidettiin leikkien ja keskusteluiden ulkopuolella - sekoittui peitettyyn julmuuteen, tekaistuihin ystävällisyyden osoituksiin, joiden tarkoituksena oli huijata minut uskomaan, että minut oli taas hyväksytty mukaan. Nämä petokset olivat kamalimpia. Kaksinaamaisuus kuvotti minua. Laahasin ja kituutin surkeaa olemustani eteenpäin kuin hakattu koira. Ainoa puolustukseni olisi ollut aito välinpitämättömyys. Olin nähnyt sitä toisissa ja olisin mielelläni nähnyt sen itsessäni, mutta tämä ominaisuus karttoi minua. Halusin olla pidetty ja ihailtu enkä kyennyt ymmärtämään, mikä oli saanut aikaan viheliäisen kohtaloni. (s. 208, suom. AO.)
---
Näiden julmien onnen käänteiden opetus upposi syvälle. Joillekin ihmisille julmuus on helppoa, häpeämätöntä. Minulla kaikkia lausumiani ilkeitä sanoja seurasi armoton syyllisyys ja katumus, joita pystyin hädintuskin kestämään. Olen edelleen ihmeissäni näistä eroista ihmisten välillä. Persoonallisuuden mysteeriä ei ole helppo selvittää, mutta on varmaa, että ihmisiä on olemassa erittäin empaattisista täysin kylmiin. Salaisuus tähän löytyy ruumiistamme ja niistä tarinoista, jotka kertovat elämistämme toisten ihmisten kanssa, toiston ja keskeytyksen tummista vivahteista. (s. 210, suom. AO.)

Analyysin välineet ovat tärkeitä. Mitä enemmän meillä on mahdollisuuksia ymmärtää toisten ihmisten tekojen taustoja, sitä helpompaa on kestää esimerkiksi halua satuttaa - ja sanoutua siitä irti. Ja sama pätee myös omaa itseen.

Hustvedtin, niin kuin monen muunkin, nuoruusaikaan kuului myös voimakas poliittinen herääminen. Hänen havaintonsa on, että poliittinen ajattelu edellyttää aina samastumista toisiin ihmisiin, tai laajemmin ihmisryhmiin. Taipumus samastua heikkoihin ja sorrettuihin valtaapitävien ja voimakkaiden sijaan johtaa toisentyyppiseen näkemykseen yhteiskuntajärjestyksestä ja sen ideaaleista. Politiikka on "joukkojen etiikkaa" (niin kuin Lissu Lehtimaja oivaltaa sarjakuvassaan Levinasin kasvot (2008)) - kyse on suhteista toisiin, valtavissa mittakaavoissa.

Poliittista tunnetta ei voi olla olemassa ilman identifikaatiota, ja minä samastuin vääjäämättä ihmisiin, joilla ei ole valtaa. Tätä vastoin oikeistolaiset ideologiat vetoavat usein niihin, jotka haluavat linkittää itsensä auktoriteetteihin, ihmisiin, joille sotilasparaatien tai sotaan marssivien sotilaiden näkeminen on ylentävää, ei kivuliasta. Politiikka on vääjäämättä myös sublimaatiota. Se voi toimia kanavana tukahdetulle aggressiolle ja vihalle, enkä minä ollut poikkeus. Ja niinpä, intohimolla varustautuneena ja poliittista historiaa ahmien, minusta tuli neljätoistavuotiaana kansalaisaktivisti. (s. 212, suom. AO.)

Ja lopuksi, ja ennen kaikkea, Hustvedt onnistuu esseensä lopussa artikuloimaan jotakin hyvin selkeää ja koskettavaa kirjoittamisen terapeuttisesta voimasta. Haavoittuneelle minälle on olemassa vastinparinsa, kirjoittava minä, joka on yhtä lailla itselleen tuntematon ja veitsen terällä, mutta samalla muuntumiskykyinen, dynaaminen, elävöityvä:

Pelkään kirjoittamista, myös, koska kirjoittaessa liikun aina kohti artikuloimatonta, sanomatonta. Paikkaa, jossa seinät eivät enää pidä. En tiedä mitä siellä on, mutta se kutsuu minua luokseen. Onko haavoittunut minä sama kuin kirjoittava minä? Onko kirjoittava minä vastaus haavoittuneelle minälle? Ehkä jälkimmäinen on lähempänä totuutta. Haava on staattinen, annettu. Kirjoittava minä on moninainen, elastinen ja se kiertää haavaa. Ajan kuluessa olen ymmärtänyt yhä selvemmin, että minun ei ole tarkoitus peittää tuota sanatonta, kipeää ydintä, että minun on taisteltava sitä pelkoa ja väkivaltaa vastaan, joka siellä myös on. Minun on kirjoitettava pelkoni. Kirjoittava minä on rauhaton ja etsivä ja se kuuntelee ääniä. Mistä ne tulevat, nämä kuiskuttelijat, jotka puhuvat minulle ennen kuin vaivun uneen? Henkilöhahmoni. Minä luon ne ja en luo niitä - niin kuin unieni henkilöt. Ne juttelevat, tappelevat, nauravat, huutavat ja itkevät. Olin hyvin nuori, kun kuulin ensimmäisen kerran tarinan Jeesuksesta manaamassa riivattua miestä. Jeesus puhuu demonille miehen sisällä ja kysyy hänen nimeään, ja sanat jotka tämä huutaa vastaukseksi sekä pelottivat että kiihottivat minua. Demoni sanoo: "Minun nimeni on Leegio". Se on minun nimeni myös. (s. 228, suom. AO.)

Lopuksi. Luen nettisivuilta vielä, että Hustvedtin uusin romaani, The Summer without Men, julkaistaan 2011. Se on ihan pian.

Näkymätön

Luin Paul Austerin uusimman teoksen Invisible (2009, sen suomennos Näkymätön julkaistaan tänä syksynä) reilussa vuorokaudessa, uppoutuen niin kuin kesälomalla voi tehdä.

Austerin tapaan tarina sisältää jälleen toisen tarinan. Teoksessa puhutaan kirjoittamisesta - ja tekstin suhteesta todellisuuteen. Todellinen ja kuviteltu, kirjoitettu, sekoittuvat toisiinsa ja on vaikea erottaa kumpi on kumpaa. Sisäkkäistarinan (kuten myös kehyksen) väitetään olevan faktaa: ainoastaan nimet ja paikat on kirjan kirjoittajan mukaan muutettu.

Kehyskertomuksessa Brooklynissä asuva kirjailijahahmo (tällä kertaa nimeltään James Freeman) saa, Austerille tyypillisesti, käsiinsä keskeneräisen käsikirjoituksen. Tuo käsikirjoitus ja sen sisältämä tarina puolestaan on erään Adam Walkerin, James Freemanin kauan sitten kadonneen opiskelutoverin, nuoruusmuisto ajalta jolloin Walker haaveili kirjailijan ammatista Columbia Universityn toisen vuoden kirjallisuudenopiskelijana. Freeman ja lukija pääsevät seuraamaan teosta nimeltä 1967 ja osia "Kevät", "Kesä" ja "Syksy". Kaksi ensimmäistä osaa sijoittuvat New Yorkiin, kolmas Pariisiin.

Invisible muistuttaa monessa suhteessa Austerin Leviathania (1992) ja toistaa myös Moon Palacen (1989) teemoja (sekä New Yorkin miljöötä): James Freemanin kehystävää kertomusta ajaa eteenpäin velvoite rekonstruoida ja julkaista vanhan ystävän traaginen tarina. Tragedia puolestaan kumpuaa jälleen halun ja reaalisen maailman välisestä ristiriidasta, mm. kolmiodraamasta, jonka henkilöhahmoksi Adam Walker ajautuu, sekä sen seurauksista. Syvimmällä tasolla kyse on uskon menettämisestä omaan itseen. Kuka minä olen? on kysymys, joka polttaa nuorta Adam Walkeria.

Walkerin tarina todistaa, ehkä kipeämmin kuin yksikään Austerin aiemmista kertomuksista, miten sattuma voi kääntää koko elämän suunnan. Walker päätyy toimimaan omaa arvomaailmaansa vastaan, kun hänen ihailemansa mies, kolmiodraaman kolmas osapuoli, puukottaa tummaihoisen pojan, illan päätteeksi, pimeällä kujalla New Yorkissa, eikä hän kykene estämään tapahtumaa tai löytämään sille hyvitystä. Itseinho ja pettymys syövät sisuksen minuudelta ja vähitellen koko omien tekojen, motiivien ja halujen todellisuus muuntuu käsittämättömäksi.

Romaanin nykyhetkessä Walker yrittää Freemanin avulla kirjoittaa itseään ehjäksi - rekonstruoida vuoden 1967 tapahtumat ja siten voittaa takaisin palasen menetettyä minuutta. Kertojahahmo Freeman huomauttaa kuitenkin itsen katoavan myös kertomisen aktissa: By writing about myself in the first person, I had smothered myself and made myself invisible, had made it impossible for me to find the thing I was looking for. I needed to separate myself from myself. (p. 115.) Freemanin neuvojen avulla Walker päätyy kirjoittamaan tarinansa kolmessa eri persoonassa - tässä syy, miksi teosta on markkinoitu "kolmen kertojan" romaanina.

Otsikko "Invisible" viittaa menetetyn minuuden lisäksi myös näkymättömään todellisuuteen: potentiaalien maailmaan, joka elää vain mielikuvituksessa eikä ehkä koskaan muutu fyysisiksi tapahtumiksi. Walkerin kertomus on myös täynnä näkymättömiä tarinoita: asioita, joita ei koskaan tapahtunut tai jotka tapahtuivat ainoastaan hänen sisäisessä maailmassa.

When does the idea revolving in both of your minds manifest itself as action in physical world? (p. 143.), Walker kysyy. Millainen on se hetki, jolloin ajatus manifestoituu fyysiseksi toiminnaksi? Aavistus muuntuu teoiksi, halu kosketukseksi. Kysymyksen voi kuitenkin esittää myös toisin päin: millainen on se hetki, jolloin fyysinen toiminta lakkaa ja jäljelle jää vain sisäinen todellisuus, toiveet, halu? Romaanin lopullinen mysteeri koskee tapahtuneen ja kuvitellun välistä eroa. Kuten Freeman huomaa: Little by little his descriptions begin to have less to do with the physical world than with inner states. (p. 236.) Teksti erkanee maailmasta, ja lopulta sisäinen todellisuus osoittautuu todellisimmaksi, tunteineen, kuvitelmineen, potentiaaleineen.

Romaanin lopussa epäonnistunut sovitusyritys kulminoituu karkoitukseen Pariisista. Kohtalo symboloi kokonaisen maailman sulkeutumista Walkerin edestä, yhden potentiaalisen minuuden ja elämänkulun katoamista. Austerin tragediat ovat ihmisen mittaisia: niistä voidaan nousta ylös ja jatkaa elämää. Hintana on vain muutos, reinkarnaation seuraus on toinen ihminen.

***

Luin innolla Walkerin kuvausta Pariisin syksystä 1967. Nauratti huomatessa, että rue André Mazet'lla oli jo tuolloin opiskelijaruokala - ja vielä enemmän, kun kertoja Freeman tekee täsmälleen saman havainnon romaanin lopussa, jäljittäessään Walkerin jalanjälkiä 40 vuotta myöhemmin. Ilmeisesti sekä minä että Paul Auster olimme kaupungissa vuonna 2007. Samalla pikkukadulla St.Germainin ja Seinen välissä on jazzbaari Tennesee, jossa kävin usein. Se on edullisempi kuin muut noiden korttelien ja niitä halkovien Rue St. André des Arts:n ja Rue Bucin paikat. Ehkä siksi, että se on vähän vaikea löytää. Jään odottamaan Austerin seuraavaa paluuta Pariisiin.

Muistiinpanoja Bachelardin Tilan poetiikasta

Runot ilmentävät voimia, jotka eivät ole osa tiedon kiertokulkua.

- Gaston Bachelard

Pääsin lähes oikeina opiskeluina, ei minään korviketoimintoina lukemaan Bachelardin Tilan poetiikkaa (1957/2003), tutkimusta asuttujen tilojen poeettisista kuvista.

Bachelard tutkii ennen kaikkea onnellisen tilan kuvia, jotka hänen mukaansa "kantavat uuden olemisen merkkiä" (s. 55.). Tällaisia onnen kuvia ovat usein asumiseen liittyvät runokuvat (talot, pesät, sopet, joiden analyysista Bachelardin teos koostuu), mutta taustalla häilyy myös laajempi missio: Bachelardille poeettiset kuvat ja niiden kantama (uusi) oleminen on olennaisesti hyvää oloa. "Tämä uusi oleminen on onnellinen ihminen" (mp.).

Innostuin ajatuksesta, että runokuvat ovat tiloja, jotka herättävät henkiin alkuperäisen suhteen maailmaan. Kuva on ennen ajattelua (s. 38.); Poeettinen kuva on äärimmäisen vastuuton psyykkinen tapahtuma (s. 51); Poeettisessa kuvassa sielu lausuu läsnäolonsa (s. 41).

Innostuin myös siitä, että mitään alkuperäistä suhdetta ei siltikään ole olemassa: Esitän yleisenä teesinä, että kaikki mikä ihmisessä on erityisesti inhimillistä on logosta. Pohdinnalla ei ole pääsyä alueelle, joka edeltäisi kieltä. (s. 44.)

Bachelard on kuin Derrida ennen Derridaa: vielä "oikeutettu" puhumaan alkuperistä ja kokemuksen taustalle häilyvistä "arkkityypeistä" ja "arkkityyppisistä kuvista" (jotka Bachelardin mukaan syntyvät lapsuuden kokemuksissa ennen käsitteellistä ajattelua) ilman kolkutusta, että "ei ulkopuolelle pääse". Ja silti Bachelard muistaa huomauttaa:

Kun jatkossa tulen puhumaan uuden runokuvan suhteesta tiedostamattoman syvyyksissä uinuvaan arkkityyppiin, minun on tehtävä ymmärrettäväksi, ettei suo suhde ole varsinaisesti kausaalinen. Poeettinen kuva ei ole alisteinen millekään sysäykselle. Se ei ole menneisyyden kaiku. Pikemminkin toisinpäin: esiin räjähtävä kuva herättää kaukaisen menneisyyden kaikuja, eikä ole nähtävissä, missä syvyydessä nämä kaiut kimpoilevat ja sammuvat. Poeettinen kuva on uusi ja aktiivinen ja tällaisena sillä on oma oleminen, oma dynamismi. (s. 33.)

Poeettinen kuva on yhtaikaisesti uusi ja arkkityyppinen. Siihen on suhtauduttava toiseen tapaan (kuin objektivoivalla tai hallinnoivalla asenteella):

Runojen lukijalta vaaditaan, ettei hän ota kuvaa objektina ja vielä vähemmän objektin korvikkeena - sen sijaan hänen on kyettävä käsittämään sen erityinen todellisuus. (s. 37.)

Bachelard kritisoi psykoanalyysia, joka tekee runokuvista "oireita". Todellisuudessa kuva on aina uusi ja omansa, ei objekti, ei seurausta jostakin (traumasta):

Metodinsa ajamana psykoanalyytikko väistämättä älyllistää kuvan. Hän ymmärtää kuvan syvemmin kuin psykologi. Mutta siinä vika onkin: hän "ymmärtää" kuvan. Psykoanalyytikolle poeettisella kuvalla on aina konteksti. Tulkitessaan kuvan hän kääntää sen toiselle kielelle, joka ei ole poeettisen logoksen kieli. (s. 44-45.)

Poeettisen kuvan kohtaamisen hetkellä jotakin outoa tapahtuu:

Poeettinen kuva, logoksen tapahtuma, uudistaa meitä henkilökohtaisesti. Emme enää käsitä sitä "objektina". Tunnemme, kuinka kriitikon "objektiivinen" asenne tukahduttaa "kajahtelun", kaihtaa periaatteellisesti sitä syvyyttä, josta alkukantaisen poeettisen ilmiön on lähdettävä liikkeelle. (s. 44.)

Päädytään kielellisen olemisen synnyinseuduille, subjektin hajoamisen ja rakentumisen maille. Avainsanana on kajahtelu - lumoutuminen, haltioituminen (mistä myös Blanchot on puhunut) - , joka on enemmän kuin pelkkää vastakaikua. Kajahtelussa subjektin ja objektin rajat sekoittuvat:

Vastakaiku on runon kuulemista, kajahtelu sen sanomista, omaksi ottamista. Kajahtelu saa aikaan käänteen olemisessa. Tuntuu kuin runoilijan oleminen olisi meidän olemistamme. --- Runo ottaa meidät kokonaan valtaansa. (s. 42.)

Kyse on "erilaisesta sublimaatiosta". Bachelardille puhdas sublimaatio on sublimaatiota, joka ei sublimoi mitään: "se on vapaata intohimojen painolastista tai halujen paineesta" - mitään halua tai menetystä ei muuteta toisenlaiseksi tai "hyvitetä" (s. 54-55). Runokuvalla ei ole psykologista tai psykoanalyyttista merkitystä, tässä mielessä ne ovat "turhia". Sillä on kuitenkin, ja ainoastaan, poeettinen merkitys.

Autonomisuus, poeettisessa merkityksessä pitäytyminen, ei kuitenkaan merkitse poeettisen irtaantumista maailmasta, sillä myös (ja ennen kaikkea) onnellinen ihminen syntyy Bachelardin mukaan poeettisen kuvittelun kautta:

Ehdotan, että kuvittelua pidettäisiin --- yhtenä ihmisluonnon tärkeimmistä voimista. --- Elävillä toimillaan kuvittelu irrottaa meidät sekä menneisyydestä että todellisuudesta. Se avautuu kohti tulevaa. (s. 63.)

Todellisella hyvällä ololla on menneisyys. (s. 77.)

Ennen kuin ihminen on "heitetty maailmaan", kuten nopeat metafyysikot opettavat, hänet on laskettu talon kehtoon. (s. 80.)

Bachelard löytää tutkimistaan onnellisen tilan kuvista mahdollisuuden onnelliselle olemiselle: uudelle ihmiselle, joka on poeettisten tilojen kautta yhteydessä alkuperäänsä - esivaiheeseen "jossa oleminen on hyvää oloa" (s. 80) - ja joka näin löytää voimia suuntautua kohti tulevaa.

Kuten Tilan poetiikan suomentaja Tarja Roinila esipuheessaan kirjoittaa: "Runoudella on voima tehdä maailmasta ihmiselle koti." (s. 18.)

Muistiinpano: rajoista ihmisten välillä ja itsessä, kivusta ja rakkaudesta

Kirjoitin mielessäni lauseen: Hän ei halunnut herätä.
Korjasin lauseen: Hän ei olisi vielä halunnut herätä.
Liitin lauseeseen toisen: Hän oli liian väsynyt mennäkseen kouluun.
Paransin toisen lauseen: Hän oli aivan, aivan liian väsynyt mennäkseen kouluun.

Katsoin voitonriemuisena isää, joka luki paitahihasillaan Työkansan Sanomia ja joi mustaa kahvia.
Äiti levitti eteisen peilin edessä punaa huuliltaan poskipäihin ja hyräili Iltaa Redillä.

Kumpikaan ei huomannut, että minusta oli tullut hän, jatkuvan tarkkailun alainen.
(Pirkko Saisio 1998 Pienin yhteinen jaettava, 5-6.)

"Minusta oli tullut hän, jatkuvan tarkkailun alainen." Saision kahdeksanvuotias huomaa kielen kautta sen erottumisen, jolle oman olemassaolon hahmottaminen perustuu: minä on aina muualla, toisenlainen ja eri kuin "minä itse". Se on tarkkailun kohde, arviointini, arvostukseni ja joskus myös halveksuntani vastaanottaja. Se on myös etäännyttäjä minän ja maailman välillä. Minä tuolla - en tämä oikea minä tässä. Sijainen, johon olen kasvanut kiinni ja joka on turvani mutta jota en joskus lainkaan tunne.

Tältä pohjalta ei ole ihme että meidän on joskus vaikea vastata kysymyksiin: "mitä minä haluan?", "olenko hyvä?", "olenko onnellinen?"

Anthony de Mello kirjoittaakin:

Onnellisuudesta ei voi sanoa mitään. Onnellisuutta ei voi määritellä.

ja jatkaa:

--- Rakkautta ei voi määritellä, rakkaudettomuus voidaan.

ja vielä:

--- Totuutta ei voi pukea sanoiksi tai kaavaksi. Se ei olisi totuus. Se ei olisi todellisuutta. Todellisuutta ei voi pukea kaavaan. (Anthony de Mello: Havahtuminen.)

De Mellolla on ärsyttävä tapa puhutella lukijoita suoraan ("sinä") ikään kuin "me itse" siten tulisimme häntä lähemmäs. Se, mitä hän sanoo onnellisuudesta, rakkaudesta ja totuudesta pitää kuitenkin paikkaansa. Määrittelemättömyys - ja samalla todellisuus.

Ne ympäröivät meitä kaikkialla, elävinä ja muuttuvaisina. Kyse ei ole jostakin tavoiteltavasta hyödykkeestä, joka lievittäisi elämän tuskaa ja olisi helposti määriteltävissä, vaan elämisen ehdoista, kiinnittymisestä olemiseen.

Rajat ihmisten välillä ovat häilyväisiä. Ne liikkuvat ja murtuvat helposti. Samalla muuttuu todellisuus, näkökulmat. Ja muutos on tämän rakkaudeksi (tai samastumiseksi, ruumiillistamiseksi) kutsutun seurausta. Elämän ehto ja olemisen tuska.

Tarvitaan jotakin, joka korvaa maailmassa olemisen ulkopuolisuuden ja erillisyyden, saa rajat minän ja toisten välillä hämärtymään hetkeksi, muodostaa suhteita. Rakkaus on psyykkinen mekanismi, joka syntyy, kun yksilö huomaa oman erillisyytensä maailmasta. Ikään kuin turvaksi: turvaamaan tyhjää - tai tyhjältä niin kuin Kristeva sanoo Histoires d'amourissa. Onnellisuus on myös ei-tyhjää. Samoin todellisuus. Se on "jotakin", eikä ainakaan tyhjää.

Saisionkin kahdeksanvuotias voittaa sanoillaan maailman, rakentaa suhteen todellisuuteen, voittaa niiden takaaman rakkauden turvin hylkäyksen ja menetyksen:

Nyt minusta oli tullut hän, jatkuvan tarkkailun alainen.
Ja

nyt hänellä oli kiire kouluun vangitsemaan Aira Hokkanen sanoilla.
Ja

Aira Hokkanen astuu luokkaan ja toivottaa kaikille hyvää huomenta.
Eikä hän kykene hillitsemään voitonriemuista hymyään kirjoittaessaan mielessään lauseen: Aira Hokkanen oli aivan, aivan liian väsynyt mennäkseen kouluun, sillä hän oli valvonut koko yön muistellessaan pahoja, hyvin pahoja tekojaan. (Saisio 1998, 239.)

Vonnegutia kesällä: ajatuksia inhimillisyydestä ja olemassaolosta

Olen istunut nyt päiväkausia Hesperiankatujen välisellä ruohikolla lukemassa. Pensaat vaimentavat Mechelininkadun äänet ja tuossa kohdassa on rauhallista olla: ei vielä rannan tohinaa muttei täysin yksinäistäkään.

Kurt Vonnegut epäilee sarkasmia tihkuvassa romaanissaan Breakfast of Champions (1973), että ihmiset ovat koneita - tai vaihtoehtoisesti jättimäisiä kumisia koeputkia, joiden sisällä tapahtuu erilaisia reaktioita - mistä myös perimmäinen syy ihmisten käytökselle, jolle ei tunnu löytyvän muitakaan järkeviä selityksiä. Samalla Vonnegut osuu keskusteluun ihmisen "luonnosta"; fysiologisen ja sosiaalisesti rakentuneen välisestä suhteesta, joka nousee esiin myös mielenterveydestä puhuttaessa. Miten ratkaista ongelmat: pillereillä vai rakentamalla parempi ympäristö ja vaikutteet?

I tend to think of human beings as huge, rubbery test tubes, too, with chemical reactions seething inside. When I was a boy, I saw a lot of people with goiters. --- All they had to do in order to have ordinary lives, it turned out, was to consume less than one-millionth of an ounce of iodine every day.
My own mother wrecked her brains with chemicals, which were supposed to make her sleep.
When I get depressed, I take a little pill, and I cheer up again.
And so on.
So it is a big temptation to me, when I create a character for a novel, to say that he is what he is because of faulty wiring, or because of microscopic amounts of chemicals which he ate or failed to eat on that particular day. (Vonnegut 1973, 4.)

Vonnegutin romaani on kirjailijalle (Vonnegutin alter egolle Philboyd Studgelle) itselleen 50-vuotislahjaksi (kirjailija yrittää päästä eroon päässään kiertävistä, ajan myötä maailman sinne istuttamista ideoista syntymäpäivänsä kunniaksi) kirjoitettu kertomus autokauppiaasta, jonka huonot sisäiset kemikaalit alkavat eräänä päivänä vaikuttaa - ja yhdistettynä huonoihin ideoihin (Vonnegut/Studgen mukaan huonot kemikaalit tarvitsevat aina kumppaneikseen huonoja ideoita), jotka hän saa erään science fiction-kirjailijan teoksista (jotka eivät ole oikeastaan romaaneita, vaan pornolehtien täytteenä julkaistuja tekstikatkelmia - kirjailija kun ei välitä kustannusmaailmasta eikä teostensa kohtaloista), hän päätyy kuvittelemaan olevansa maailman ainoa yksilö, jolla on vapaa tahto, kaikkien muiden ollessa Luojan hänen kiusakseen luomia koneita.

Tässä yksilöllisyyden ja ainutlaatuisuuden uskossaan hänestä tulee murhanhimoinen hullu, joka ei enää pysty käsittämään toisten ihmisten olemassaoloa tietoisina, elävinä minuuksina. ...jaVonnegut tuntuu vihjaavan, että tämä on, lievemmässä mittakaavassa, oikeastaan koko ihmiskuntaa vaivannut ongelma.

Vonnegut esittelee maailman hulluutta, absurdia eriarvoisuuden, sotien ja kärsimyksen jatkuvaa olemassaoloa, jolle on vaikea löytää muita selityksiä kuin olemassaolon mielettömyys ja ihmisten julmuus toisia kohtaan - ne huonot ideat (sosiaalisen todellisuuden syöttämät) ja pahat kemikaalit (fyysisestä todellisuudesta kumpuavat) toisiinsa yhdistettyinä.

Vonnegut nauraa niin itselleen, maalleen ja uskonnolle kuin myös olemassaoloselityksille ja kirjallisuudelle, jossa ei ole mitään sen ylevämpää kuin pornolehdissä "avoimine majavoineen" (koodinimi vaginalle, ihmiskunnan suurimmalle kiinnostuksenkohteelle kullan lisäksi) sekä kuvataiteelle, joka ei esitä mitään ja josta yhtäkaikki maksetaan älyttömiä summia (kyseessä on taitelijoiden ja miljonäärien salaliitto, jonka tarkoituksena on saada köyhät ihmiset tuntemaan itsensä tyhmiksi).

Samalla ihmisten ideoista, obsessioista ja taiteesta löytyy kuitenkin myös lääke olemassaololle, joka tosin myös vesitetään samantien. Ajatus tulee alun perin romaanin scifikirjailijalta, joka kauhistuu teostensa vaikutusta hulluun autokauppiaaseen:

It shook up Trout to realize that even he could bring evil into the world - in the form of bad ideas. --- Trout became a fanatic on the importance of ideas as causes and cures for diseases. But nobody would listen to him. He was a dirty old man in the wilderness, crying out among the trees and underbush, "Ideas or the lack of them can cause disease!" (p. 15.)

Scifikirjailija Troutin julistukset jäävät, monimutkaisen, ambivalentin aiheen ollessa kyseessä vaille sisältöä, joskin hän voittaa niistä kyllä lopulta Nobelin lääketieteen palkinnon ja hänen hautakiveensä kaiverretaan sitaatti hänen viimeisestä romaanistaan: "We are healthy only to the extent that our ideas are humane" (p. 16).

Se mitä Vonnegutin romaani kuitenkin ironiansa takana opettaa on, että inhimillisyys ja oikeus, hyvien ideoiden ja hyvien kemikaalien sopiva suhde ne kumoaviin pahoihin, jää aina vääjäämättä avoimeksi. Inhimillinen oleminen, ja vielä hyvä sellainen, on jotakin monimutkaisempaa ja monimerkityksisempää kuin ideat ja kemikaalit tai niiden yhdistelmät.

Romaanista on kuitenkin mahdollista löytää eräänlainen totuus ihmisestä, tuosta sosiaalisesta ja biologisesta koneesta, jossa samalla hohtaa ainutkertainen yksilöllisyys. Vonnegut asettaa tämän "totuuden", ivaa yhtäkaikki tihkuen, taidemaalarin suuhun, jonka varsinaisena pyrkimyksenä on lähinnä puolustaa teostaan sen kalliilla ostaneen kaupungin asukkien kritiikkiä vastaan:

The picture your city owns shows everything about life which truly matters, with nothing left out. It is a picture of the awareness of every animal. It is the immaterial core of every animal - the 'I am' to which all messages are sent. It is all that is alive in any of us - in a mouse, in a deer, in a cocktail waitress. --- Our awareness is all that is alive and maybe sacred in any of us. Everything else about us is dead machinery. (p. 221.)

Jokaisessa yksilössä, huolimatta siitä, että hän on sosiaalinen ja fysiologinen kone, on myös ydin, joka hohtaa kirkkaana, järkkymättömänä viivana - joka on esitetty taiteilijan abstraktista eksperssionismista muistuttavassa teoksessa, joka kuvaa... pystysuoraa kirkasta viivaa.

Ihmisyys on siis hohtava viiva.

Tai, toisin sanoen, tietoisuus omasta ja toisten olemassaolosta, awareness, pyhä osa.

His situation, insofar as he was a machine, was complex, tragic and laughable. But the sacred part of him, his awareness, remaind an unwavering band of light. (p. 225.)


---------
Valikoituja sitaatteja:
---------

*Ihmisten uskomuksista ja ideoista:

Dwayne, like all novice lunatics, needed some bad ideas, too, so that his craziness could have shape and direction. (p. 14)

It was possible for human beings to believe anything, and to behave passionately in keeping that belief - any belief. (p. 25)

There was no immunity to cuckoo ideas on Earth. (p. 27.)

*Luonnon jatkuvasta tuhoamisesta:

The only kind of job an American can get these days is commiting suicide in some way. (p. 86.)

*Isänmaan symboleista ja kansalaisena olemisesta:

There were one quadrillion nations in the Universe, but the nation Dwayne Hoover and Kilgore Trout belonged to was the only one with a national anthem which was gibberish sprinkled with question marks. (p. 8.)

The motto of Dwayne Hoover's and Kilgore Trout's nation was this, which meant in a language nobody spoke anymore, Out of Many, One: 'E pluribus unum'. (p. 9.)

The anthem and the vacant motto might not have mattered much, if it weren't for this: a lot of citizens were so ignored and cheated and insulted that they thought they might be in the wrong country, or even on the wrong planet--- It might have comforted them some if their anthem and their motto had mentioned fairness or brotherhood or hope or happiness, had somehow welcomed them to the society and its real estate.
If they studied their paper money for clues as to what their country was all about, they found among a lot of other baroque trash, a picture of a truncated pyramid with a radiant eye on top of it, like this:
[picture]
Not even the President of the United States knew what that was all about. It was as though the country were saying to its citizens: "In nonsense is strength." (p. 9-10.)

A lot of the nonsense was the innocent result of playfulness on the part of the founding fathers of the nation of Dwayne Hoover and Kilgore Trout. The founders were aristocrats, and they wished to show off their useless education, which consisted of the study og hocus-pocus from ancient times. They were bum poets as well. (p. 10.)

Most people in Midland city were insecure when they spoke, so they kept their sentences short and their words simple, in order to keep embarassing mistakes to a minumum. --- This was because their English teachers would wince and cover their ears and give them flunking grades and so on whenever they failed to speak like English aristocrats before the First World War. Also: they were told that they were unworthy to speak or write their language if they couldn't love or understand incomprehensible novels and poems and plays about people long ago and far away, such as Ivanhoe. (138.)

*Taiteen kadotetusta ylevyydestä:

I had no respect for the creative works of either the painter or the novelist. I thought Karabekian [painter] with his meaningless pictures had entered into a conspiracy with millionaires to make poor people feel stupid.
I thought Beatrice Keedsler [writer] had joined hands with other old-fashioned storytellers to make people believe that life had leading characters, significant details, insignificant details, that it had lessons to be learned, to be passed, and a beginning, a middle and an end. (209.)

*Tarinoiden vaaroista amerikkalaiselle yhteiskunnalle:

As I approached my fiftieth birthday, I had become more and more enraged and mystified by the idiot decisions made by my countrymen. And then I had come suddenly to pity them, for I understood how innocent and natural it was for them to behave so abominably, and with such abominable results: They were doing their best to live like people invented in story books. (p. 209.)

Once I understood what was making America such a dangerous, unhappy nation of people who had nothing to do with real life, I resolved to shun storytelling. I would write about life. Every person would be exactly as important as any other. All facts would also be given equal weightiness. Nothing would be left out. Let others bring order to chaos. I would bring chaos to order. (210.)

Muistiinpano järjestyksestä

Olen kokenut viime aikoina valtavia ongelmia järjestyksen suhteen, koskien niin elämää ja olemista kuin myös kirjoittamista.

Konkreettinen todellisuus on suhteellisen helppo järjestää, kun sille päälle sattuu: eilen siirsin sinisen vanhan sohvani ikkunan alle ja pöydän suuren keltaisen maalauksen eteen - ja koko huone muuttui vihdoin eletyksi. Syntyi pinta-alaa ja koherenssia, jokin oma sisäinen feng shui. Mutta aikaa sen löytämiseen meni: muutosta tulee ensi viikolla kuusi kuukautta.

Abstraktin todellisuuden järjestys on vielä vaikeampi. Elämän ja tarinoiden. Miten ylläpitää koherenssia silloin, kun kaikki todellisuudessa on päällekäin ja sidoksissa toisiinsa? Miten kontrolloida toistoa, luoda ymmärrettävyyttä, rakentaa yhteys menneestä tulevaan? Yritys on monin tavoin pakollinen, mutta tekee ehdottomasti väkivaltaa todellisuudelle. Aivojen rakenteelle, muistin toiminnalle, elämälle. Minuus onneksi muodostuu tietoisesta yrittämisestä ja epäonnistumisesta huolimatta - vaikka keskenhän me olemme aina (ja nykyään stressin aiheita ovat myös oma itse ja suhde maailmaan, niiden luominen ja kehittäminen, eivät vain opinnäytetyöt tai valokuva-albumit, puutarhat ja asunnot - "ikuisuusprojektit" - niin kuin itseironisen turhautuneesti sanotaan).

Michael Ondaatje kirjoittaa uusimmassa romaanissaan kovin kaleidoskooppimaista tarinaa erilaisine kertojineen ja juonen fragmentteineen, ja myöntyy järjestyksettömyydelle ja toistolle, jopa ylistäen niitä. Toistuva ja lineaarisesta järjestyksestä kieltäytyvä olemus kohdataan niin tarinan henkilöiden elämissä kuin myös kirjoituksen muodossa:

It's like a villanelle, this inclination of going back to events in our past, the way the villanelle's form refuses to move forward in linear development, circling instead at those familiar moments of emotion. Only the rereading counts, Nabokov said. --- we live with those retrievals from childhood that coalesce and echo throughout our lives, the way shattered pieces of glass in a kaleidoscope reappear in new forms and are songlike in their refrains and rhymes, making up a single monologue. We live permanently in the recurrence of our own stories, whatever story we tell. (Ondaatje 2007 Divisadero, 142.)

Ondaatjen romaani opettaa, että kaikki kiertää, mennyt ja tuleva muovaavat toisiaan, ja tarinat ovat aina toisteliaita ja sidoksissa toisiin tarinoihin. Järjestyksen himosta tai pakosta luopuminen voi olla mahdotonta, Ondaatjekin on loppujen lopuksi sidottu kirjansa lineaariseen muotoon, mutta järjestyksettömyyden hyväksyminen voi ehkä helpottaa toisenlaisen järjestyksen löytämistä.

Merkitysten etsinnästä

Kelly Oliver aloittaa Julia Kristevan tuotantoa käsittelevän johdantonsa toteamalla, että "meaning has become the central problem of philosophy and human sciences" (Oliver 1998 The Portable Kristeva).

Merkityksen etsintä määrittää ihmisyyttä. Etsimme elämälle tarkoitusta, teoille ja tapahtumille merkitsevää sisältöä. Samaten taideteoksista metsästetään niiden merkityksiä. Ongelmana on kuitenkin kaikkialla kaiken aikaa vallitseva disseminaatio, merkitysten hajoaminen, joka tuottaa tuskaa ja johon kaikki tuntuu tyhjenevän. Disseminaation pyörre tai musta aukko, vertigo.

Taiteentutkijat päätyvät hajoamaan valtavien merkityksiä välttelevien ja niiden katoamista esittävien taideteosten kanssa, joiden luojat kokevat samaa disseminaation tunnetta. Tämä tuli mieleen lueskellessa Paul Austerin Brooklyn Follies:ia (2005). Teoksen päähenkilönä on Tom Wood, kolmikymppinen entinen lupaava kirjallisuudentutkija, jonka akateeminen ura kariutui massiiviseen väitöskirjatutkielmaan otsikolla:

"Clarel - Melville's Gargantuan and Unreadable Epic Poem."

Mitä tähän voi sanoa? Gargantuan(!?) Unreadable(!?) Väitöskirja, jonka tarkoituksena on etsiä merkitystä ja koherenssia jostakin itsessään suunnattoman laajasta, päämäärättömästä ja lukukelvottomasta ja jonka kirjoittaja on todennäköisesti kärsinyt tuosta samasta laajuudesta ja lukukelvottomuudesta? Huh.

Jos teos tuntuu alkavan (tai jopa alkaa) sanoin "tätä ei kannata lukea" - mitä kirjallisuudentutkijan kannattaa silloin tehdä?

Prosessinalaisuuden käsitteen esiin nostaminen toki helpottaa. Kaikki on jatkuvan muutoksen alaista ja siksi lopullisia merkityksiä on mahdotonta tavoittaa. Tärkeää on kuitenkin itse oleminen: kirjoittaminen, tulkinta, lukeminen.

Auster onnistuu romaanissaan tavoittamaan tämän kaiken oikein ihanalla, humoristisella ja silti vakavalla tavalla. Ei Tomin elämä yhteen väitöskirjaan kaadu. Eikä taiteen (tai elämän) lopullinen merkityksettömyys tee siitä lainkaan merkityksetöntä. Ehkä koko inhimillinen todellisuus ja ihmisen kulttuurihistoria on kuin yksi suuri "Book of Human Follies", jota Austerin minäkertoja pikkuhiljaa kokoaa. Stressittä, ilolla ja vailla lopullista päämäärää.

Kyborgeista ja keinoälystä II: Michael Cunnigham "Niin kuin kauneus"

-Kolmannessa erässä minä annoin teille runouden.
-Miksi?
-Säädelläkseni teitä. Poistaakseni ääripäät. Pystyin kyllä rajoittamaan aggressiivisia ominaisuuksianne, pystyin ohjelmoimaan teidät auttavaisiksi ja kilteiksi, mutta halusin lisäksi antaa teille hiukan tajua oikeasta ja väärästä. Auttaa teitä selviämään tilanteista, joita en kyennyt ennustamaan. Ajattelin, että jos teidät olisi ohjelmoitu suurten runoilijoiden töillä, te osaisitte paremmin arvioida tekojenne seurauksia. (479.)

Runouden voimaa...

Michael Cunninghamin romaanitrilogian Säkenöivät päivät (2005) kolmannessa osassa "Niin kuin kauneus" eletään aikaa tulevaisuudessa, säteilyonnettomuuden ja avaruuden valloituksen jälkeen. Avaruusmatkailua varten alun perin rakennettujen humanoidien valmistaminen on hiljattain lopetettu ja yhteiskunnallinen tilanne epävakaa. Robotteja pyritään eliminoimaan ja humanoidi Simon etsii luojaansa saadakseen selville, mikä on se puuttuva osanen, "elämisen tunnun puute", kuten hän sitä nimittää, joka tuntuu estävän häntä olemasta täysin inhimillinen.

Haluan, ainakin jotakin. Tuntuu, että jotakin puuttuu. --- En tiedä, miksi sitä nimittäisin. En minä oikeastaan ole niin kamalan kiinnostunut tunteista. Ainakaan mistään nyyhkyjutuista. Mutta biologiset tuntevat jotakin sellaista, mitä minä en. Esimerkiksi: minä ymmärrän mitä kauneus on, käsite on minulle selvä ja tiedän kriteerit, mutta en aisti kauneutta. Joskus minä melkein tavoitan sen. Mutta en koskaan varmasti, en koskaan niin että se tuntuisi todelta. (398.)

Simonia mietityttää erityisesti kysymys unista. Hän näkee niitä, mutta niissä ilmenee samankaltainen epämääräisyyden ja mielettömyyden tuntu kuin yrityksessä tavoittaa tuota kauneutta. Hän kokee olevansa kaiken aikaa lähellä jonkin saavuttamista, mutta samalla tuo jokin aina pakenee:

Minä saan nukkuessani pieniä välähdyksiä. Ääniä ja kuvia. Ne eivät ole sattumanvaraisia, mutta eivät myöskään kuulu loogisesti yhteen. En oikeastaan tiedä ovatko ne unia vai pelkästään virtapiirien purkauksia. Sikäli kun ymmärrän, biologiset näkevät unia joissa on kokonaisia tarinoita. Salamyhkäisiä tarinoita, usein hämäriäkin, mutta silti johdonmukaisia ja merkityksellisiä. --- [E]ikö sinusta herätessäsi tunnu, että olet nähnyt jotakin tärkeää? Vaikka et täysin tajuaisi sen merkitystä. Eikä sinusta aamulla tunnu, että sinulle on nukkuessasi selitetty jotakin? (455.)

Pikkuhiljaa kuitenkin paljastuu (mehän sen jo tiedämmekin, Simon vaan ei), että robotin kokemukset ovat kuin ovatkin analogisia ihmisen kanssa. Ihmisiä vaivaa täsmälleen samankaltainen kokemus merkityksen pakenemisesta, unissa, suhteessa toisiin ihmisiin ja maailmaan, kauneuden kokemisessa. Emme koskaan ole saavuttaneet kaikkea, täydellisen ja täyteyden kokemus pakenee käsistä, juuri, kun sen on tavoittamassa. Simonin inhimillisyys tulee ilmi myös keskustelussa 11-vuotiaan Exedrol-lapsen, Luken kanssa. Luke osaa asettaa humanoidille tämän inhimillisyyden paljastavat kysymykset: "-Näetkö sinä unia? -Omalla tavallani", "-Pidätkö siitä että olet elossa? -Sanotaan vaikka että olen kiintynyt elämään.", "-Pelkäätkö kuolemaa? -Minut on ohjelmoitu niin. Koneistossa on itsesuojelusiru." (440.)

Kysymykset määrittelevät, ikään kuin vahingossa, inhimillisen olemisen - tai yhden sen muodon. Ja saman tekee myös Simon itse, paljon ennen lopullista ymmärrystä:

Minä vain liikun, tunnustelen sormillani ja olen onnellinen. Hipaista omalla minuudellani jonkun toisen minuutta - sen enempää voin tuskin kestää. (459.)

Loistavan Cunninghamin humanoidi-hahmosta tekee se, että hän on läpikotaisen inhimillinen - itse sitä tietämättään. Juuri näinhän me toimimme. Ja itse asiassa Simon on eräässä mielessä paranneltu versio ihmisestä: tarkalla empatiakyvyllä ja oikeudentunnolla varustettu, kykenemätön vahingoittamaan toista elävää olentoa.

Ajattelin, että jos teidät olisi ohjelmoitu suurten runoilijoiden töillä, te osaisitte paremmin arvioida tekojenne seurauksia. (479.)

Runous, Walt Whitmanin toistuvat säkeet, merkitsevät Cunninghamin trilogian eri tarinoissa eri asioita. Siinä missä ensimmäisessä ja toisessa niissä on jotakin konemaista, kammottavaa - ne tunkeutuvat ihmiseen ja tulevat hänen lävitseen, pakonomaisina puheryöppyinä, tiedostamattomina sanomina - viimeinen tarina kokoaa yhteen runouden elämää luovan voiman. Runous onnistuu inhimillistämään koneen.

Lokafilosofiaa ja uusia harrastuksia

Sataa enkä ihan tee löytöjä.

Olen lukenut vähän Antonio Damasiota ("we're all recovering cartesians") ja tuntuu siltä, että niistä ajatuksista ei kuitenkaan löydy uutta (kartesiolaisen kritiikin kannalta, neurologisesti kyllä varmasti), pikemminkin vain toisenlainen muotoilu sille, mitä on jo sanottu: kyllä, rationalismin itsensätiedostava subjekti on illuusio. Kyllä, Descartes piti kiinni sellaisesta cogitosta, joka johtaa maailmaa harhaan (vielä ei tiedetty tiedostamattomasta, ruumiin intentionaalisuudesta tai siitä, että minuus on prosessi tai damasiolaista "tapahtumien tuntoa"). Kyllä, mielen ja ruumiin kysymys ei ratkea erottamalla niitä toisistaan, päinvastoin. Ja kyllä, inhimillinen organismi on kompleksisempi ja kiinnostavampi ilmiö kuin mitä kukaan 1600-luvulla ajattelikaan - tai edes 1950-luvulla.

Paljon ennen Damasiota Eeva-Liisa Mannerkin kritisoi (puhumattakaan kaikista muista, alkaen siitä Böömin prinsessasta Elisabethista) :

"Descartes"

Ajattelin, mutta en ollut olemassa
Sanoin että eläimet ovat koneita.
Olin menettänyt kaiken muun paitsi järjen.

Sanokaa terveisiä heille kaikille
joiden tieto on salaista
kuten Paracelsus, Swedenborg ja Eberfieldin laskutaitoiset
hevoset,
jotka ottavat juuria ja korottavat potenssiin,
laskevat virtaavia lukuja viisailla kavioillaa, ei päällään
sillä kaviot ja harjoitetut jalat ja oppinut ruumis,
joka parittelee järjen kanssa, ja lapsi
on metodin esitys ja kuviteltu suure

Tänään juoksevat nopeat hevoset yli kuolevan Ranskan
ja rummuttavat kavioillaan peitetyn tiedon
Cartesiuksen ohimoluuhun.
Tänään olen yhtä heidän kanssaan. (Manner 1956 Tämä matka.)

---

Reason is, and ought only to be the slave of the passions, and can never pretend to any other office than to serve and obey them. (David Hume 1739 Treatise of Human Nature.)

Kyky tuntea, kokea, kuvitella ja samastua toisiin ihmisiin ja eläimiin on järkeä tärkeämpää, yksilön elämälle, psyykelle, yhteisölle...

Tämän kaiken neurobiologisen perustan tutkimuksen seuraaminen voisi olla mukava harrastus, siksi se Damasio kiinnostaa.

Ajattelin myös, että olisi mukava harrastaa vaikka hellenististä filosofiaa tai Humen ajattelua, jompaa kumpaa, todennäköisesti mieluiten kaikista vaihtoehdoista. Eräs fonetiikan professori sanoi kerran harrastavansa puolestaan evoluutiota.

Mukavia harrastuksia nämä.

Yksinäisyys ja yhteys. Kaupungin tilat.

Kirjoitin keväällä Pariisista, että koen siellä eräänlaisen hiljaisuuden kaiken hälyn ja vilkkauden keskellä. Olen osa jotakin suurta ja tiivistä ja silti irrallaan siitä ja yksin. Mutta tämä yksinäisyys ei ole mitenkään surullista. Tunnen mahtuvani kaupunkiin, sopeutuvani ympäri vilisevien ihmisten keskelle. Ja aina välillä tapahtuu kohtaaminen, joka ikään kuin liittää minut kaupunkiin vielä lujemmin ja muistuttaa siitä, että kukaan ei ole yksin.

...no man is an island.

Yllä oleva on myös otsikko Jesper Justin videoteokselle (No Man Is an Island 2002), joka on esillä sunnuntaihin asti Kiasman näyttelyssä Notkea katu. Kyse on julkisista tiloista, kaduista, aukioista ja maisemista kronotooppeina - tiloina joihin sisältyy paikan lisäksi muita merkityksiä, ajallisia, historiallisia, kulttuurisia (kronos aika, topos paikka). Justin (jota olen ihaillut

ennenkin) teoksessa keski-ikäinen mies tanssii musiikin tahdissa Kööpenhaminalaisella aukiolla. Aukion reunalla puolestaan kyynelehtii nuori mies, katsoo välillä tanssivaa ja itkee lisää. Miehet tuskin tuntevat toisiaan ja silti molemmat mahtuvat aukiolle, saavat olla julkisessa tilassa ja ottaa sen omakseen eri tavoin. Molemmat käyttäytyvät poikkeuksellisesti mutta se ei tunnu haittaavan ketään. Kaupungissa on lupa olla.

Poikkeuksellinen käyttäytyminen on teemana myös Ahmet Ôgütin sympaattisissa valokuvissa, joissa taiteilija on lavastanut ympäri Helsinkiä (kotikaupungissaan?) Istanbulissa näkemiään erikoislaatuisia tai hassuja kohtauksia. Helsinki muuttuu kaupungiksi, jossa voi kuljettaa lastillista matkalaukkuja rullalaudan avulla, rinkeleitä hatussa, täysiä juomalaseja tarjottimella polkupyörän tangolla, käyttää kaverin kanssa samaa kaulahuivia tai jatkaa tikkaita toisilla lyhtypylvääseen ylettääkseen. "Yhtenäisiä ongelmia, kekseliäitä ratkaisuja" on kuvasarjan otsikko.

Installaatio Mon grand récit: Weep Into Stones (2005) pureutuu samaan aiheeseen kuin minä tuossa taannoisessa Pariisi-postauksessani. Kyse on siitä, miten paikat muuttuvat henkilökohtaisiksi. Historialliset ja kulttuuriset merkitykset saavat meiltä meidän oman henkilökohtaisen historiamme, emootioidemme, valon ja kerrostuvat entisestään. Lee Bul on rakentanut teoksen, joka koostuu erilaisista pienoismalleista, jotka viittaavat 1900-luvun utopistiseen arkkitehtuuriin. Mukaan on liitetty myös sitaatti Sir Thomas Brownelta "Weep into stones/ Fables like sorrow/ Our few evil days". Our few evil days... Mukana on nurinpäin kaadettu Hagia Sofia, Mussolinin aikaista roomalaista arkkitehtuuria, amerikkalaista pilvenpiirtää, moottoritieramppia. Kaikilla niin taiteilijalle henkilökohtainen kuin kulttuurinenkin merkityksensä.

Mutta tärkein syy, miksi halusin nyt sanoa jotakin tuosta Notkea katu-näyttelystä, oli Petra Lindholmin teos No End (2005), jossa nuori nainen kulkee taksilla läpi öisen New Yorkin. Hän on unen ja valveen rajamailla ja kaupungista välittyvät oikeastaan vain yön valot ja erilaiset heijastukset. Subjektiivinen kokemus öisestä suurkaupungista, tietämättömyys tarkasta sijainnista tai ympäröivästä todellisuudesta on yhtaikaisesti pelottava ja rauhoittava ilmiö. Samoin ajatus kaupungista, joka ei koskaan nuku.

Näyttelyesittelyssä luki jotakin siihen suuntaa kuin, että teoksen aiheena ovat "anonyymit julkiset tilat, joissa nainen toisaalta on yhdessä muiden kanssa, toisaalta yksin muistojensa kanssa".

Tämä on juuri se, mitä itse koen Pariisissa ollessani. Matkustaessani viideltä aamuyöllä bussilla halki koko kaupungin eteläisestä 15. arrondissementistä st. Germainin, Châtelet:n alueen, asemien seudun läpi kohti lentokenttää. Tai kävellessäni sateisena syyssunnuntaina pitkin Marais'n kapeita katuja.

Yksinäisyyttä ja yhteyttä.

Lindholmin teoksen taustamusiikkia (the Ark: "No End"):

Traaginen erehdys. "Evoluutio on sopeutumista oleviin oloihin, ei tuleviin."

Kyetäkseen paremmin uimaan ja sukeltamaan siivetönruokit olivat aikoinaan evolutiivisen hitaasti luopuneet lentotaidosta. Sukupuuton valossa se oli traaginen erehdys, mutta niin evoluutio toimii: eliöt sopeutuvat oleviin oloihin, eivät tuleviin, joista eivät vielä mitään voi tietää. Satojatuhansia tai miljoonia vuosia sitten siivetönruokit eivät olleet aavistaneet, että joskus vielä maailmassa olisi olentoja, jotka haluaisivat nukkua yönsä niiden höyhenten keskellä. (Maarit Verronen 2004 Keihäslintu, 160.)

"...olentoja, jotka haluaisivat nukkua yönsä niiden höyhenten keskellä"... Mukavia tuollaiset olennot. Verrosen romaanin siivetönruokki-intoilija on sympaattinen hahmo. Että jollekin kasvaa tärkeimmäksi ja merkityksellisimmäksi se, että saa jäljittää yli sata vuotta aiemmin sukupuuttoon kuolleen linnun elämää.

Viime aikoina olen tullut lukeneeksi kirjoja, joissa käsitellään yhteiskuntaa ja historiaa pikemminkin luonnontieteellisestä kuin humanistisesta näkökulmasta (jos nyt tällaista erottelua haluaa edes tehdä). Olen nähnyt, miten kehityskulkuihin syntyy sattuman kautta katkoksia tai miten evoluutio saa ennalta-arvaamattomia käänteitä ja muuttuu vastavoimakseen. Luonnontieteilijä-humanistien teoksia ja sci-fiä, Verrosta, Philip K. Dickiä jne. Näissä ekologisissa ja teknologisissa romaaneissa tuhoutuvat vuorotellen luonto ihmisen jäljiltä tai ihminen omilta jäljiltään. Eihän siivetönruokki ei ole ainoa eliö, joka ei kyennyt aavistamaan tulevia oloja.

Jäin lisäksi koukkuun Foxilla viime vuonna alkaneeseen scifihömppään "Terminator: the Sarah Connor Chronicles", jossa eletään vuodessa 2007 (kronologisesti toisen ja kolmannen terminaattori-leffan välissä) ja yritetään muuttaa tulevaisuutta ennen kuin kyborgit tuhoavat viimeisenkin ihmisen.

Juoniaddiktina on vaikea ymmärtää sitä, että Terminaattoreissa tulevaisuuden ja menneen välisissä muutosyrityksissä ei aina synny loogista lopputulosta. Miten tulevaisuuden John Connor voi olla sama John Connor kuin vuodessa 1987 tai 2007? Eikö mennyt kaiken aikaa muuta tulevaa toiseksi, sehän noissa on ideana? Eikö John Connor muka tuhonnutkaan itseään geeniperimältään sinä yksilönä, joka hänestä oli tuleva lähettäessään ystävänsä suojelemaan menneisyyteen äitiään ja ystävän muuttuessa hänen omaksi isäkseen? Monimutkaista. Vähän kuin saippuasarjaa spekuloisi. Mutta toisaalta voi lähteä miettimään, että ehkä John on silti identiteetiltään sama, biologiasta ja geeneistä huolimatta, sillä sama sankarillinen äiti pysyy. Ehkä äidin muuttumaton käytös ja suuri rakkaus tekevät pojasta joka kerta saman miehen. Tämä on ehkä tarinan lopullinen opetus, vielä ei voi sanoa. Tulossa on ilmeisesti elokuva Johnin aikuisuudesta siellä tulevaisuudessa, joskus vuonna 2009, meidän ajanlaskuamme. Sitä odotellessa...

Televisiosarjassa mielenkiintoista on myös kysymys robottien (tai kyborgien) mentaalisista kyvyistä (ne eivät ehkä nouse ensimmäisenä pohdinnan kohteeksi Schwarzeneggeriä katsoessa). Näyttää siltä, että Johnia suojelemaan lähetetty (tällä kertaa tyttö)robotti on sarjan mittaan hyvää vauhtia inhimillistymässä. Jos esimerkiksi taide tai luovuus toimivat subjektiuden mittareina, robotti on todella hankkimassa itselleen identiteettiä kiinnostuessaan empatian kysymyksistä ja taiteesta, kauneudesta, tanssista. Vähitellen hän ei ole enää ainoastaan rationaalinen ja intentionaalinen olento (molemmat kyvyt kyborgille ohjelmoitavissa) vaan myös tunteva ja kokeva yksilö. Sarjan ihmishahmot kuitenkin edelleen suhtautuvat tyttöbottiin vihattavana teknologisena oliona, joka uhkaa ihmiskuntaa ja jota ainoastaan käytetään välineenä ihmisten voiton saavuttamiseen. Villi veikkaukseni on, että sarjassa maailman kohtalon tulee kuitenkin ratkaisemaan ihmisten empatiakyky, ei se, saadaanko teknologian kehittyminen katkaistua ajoissa tai viimeinenkin robotti tuhottua maan päältä.

"Evolutiivinen hitaus", josta Verrosen katkelmassa puhutaan, ei toteudu tällaisessa menneen ja tulevaisuuden välillä liikkuvassa scifissä: evoluutiosta tuleekin silmänräpäyksessä tapahtuvaa kehitystä, sopeutumista tuleviin oloihin jossakin eri mahdollisten maailmojen väliltilassa, kun kaikki vaikuttaa kaiken aikaa kaikkeen ja menneisyys ja tulevaisuus muuttavat toisiaan hurjassa ajattomassa limbossa.

Erilaisia traagisia erehdyksiä...

Muistiinpano: Peter Hoeg rakkaudesta, Kasper ja Stine

[Keskeneräiset]

Absoluuttisen sävelkorvan ja fyysikon vuoropuhelu rakkaudesta Peter Hoegin romaanissa Hiljainen tyttö.

Päähenkilö Kasper rakkaudesta naisiin:

Naisellisella ei ole tiettyä ääntä. Ei tiettyä sävellajia. Ei tiettyä väriä. Naisellinen on prosessi. Siinä hetkessä jossa dominanttiseptimisointu purkautuu duurisävellajin subdominanttiin, siinä hetkessä kuulee naisellisen.
Kasper oli siihen saakka elänyt dissonanssissa. Äkkiä hänen asuntovaununsa ei ollut enää asuntovaunu. Se ei ollut enää pyörillä liikkuva liiteri. Se oli koti.
Stinen läsnäolo nosti esiin värejä, joita hän ei ennen ollut nähnyt. Se pyöristi kulmia, se kutsui näkyviin pintoja, joita ei ollut ennen ollut. Se muutti kirjojen sisällön. Ja nuottien. Bach olisi kuulostanut toisenlaiselta ilman naisia. Todennäköisesti hän ei olisi kuulostanut ylipäänsä ollenkaan. (Hoeg 2008 Hiljainen tyttö, 281.)

Stinen hahmo rakkaudesta ja yhteydestä toiseen:

-Minä luulin, että rakkaus on muoto, hän sanoi. -Että se olisi tunteita, jotka kerrostuvat tietyn olennon ympärille. Tietyn sydämen. Kasvojen. Äänen. Sinun kanssasi rakkaus on jotain aivan muuta. Se on kuin jokin avautuva. Ovi. Avoimuus. Kuin jotain, minkä kautta minä putoan ulos. Se muuttuu kaiken aikaa. (s. 305.)

-Kun tuntee toisen ihmisen tuoksun, Stine sanoi, - tuntee olevansa aivan lähellä. Vaikuttavat aineet - esterit ja rasvahapot - ovat liuenneina ihon rasva-aineisiin, mistä hikoamisprosessi vapauttaa ne. Suun ja nenän avoimilla limakalvoilla ne taas tiivistyvät. Me huomaamme sen tälläkin hetkellä. Siinä, missä me olemme nestettä ja tuoksuja, olemme hyvin lähellä yhteensulautumista. Sieltä on lähtöisin tunne, että se voisi olla mahdollista. Että viimeinen kahta ihmistä erottava kalvo voisi hajota. Mutta niin ei tapahdu. Ei koskaan. (s. 308-309.)

-Dirichlet'n väittämä, Stine sanoi. - Se on minimaalisia pintoja koskeva. Erittäin kaunis todistelu. Kun laajennamme pintaa, se pyrkii, samalla kun antaa periksi, peittämään mahdollisimman pienen alan. --- -Kaikki elolllinen, Stine sanoi. -Ja kaikki eloton. Pyrkii samanaikaisesti laajentumaan ja pysymään. Myös rakkaus. Se on arvoitus. Miten voi pudota vapaasti? Hellittämättä otetta hätäjarrusta? (s. 313.)

Ja vielä Kasper:

Rakkaus liittyy tavalla tai toisella jälleentuntemiseen. Tuntematon voi kiehtoa meitä ja vetää puoleensa, mutta rakkaus on kiireetöntä kasvamista ympäristössä, jossa vallitsee luottamus. Siitä hetkestä jona oli nähnyt Stinen rannalla Kasper oli kuullut jotakin jo ennen kuulemaansa, se oli luottamusta ja se kuului nytkin. (s. 422.)

Rukouksesta I: Hoeg ja Perko

Joudun nyt juoksemaan näitä ajatuksia läpi asiaan paremmin tarttumatta mutta jotakin on silti pantava muistiin ennen kuin kaikki katoaa. Tulee siis vielä postaus "Rukouksesta II".

Kuuntelin tänään Suomenlinnan kirkossa, Viapori Jazziin liittyen, Jukka Perkon, Severi Pyysalon ja Teemu Viinikaisen tulkintoja suomalaisista ja ulkomaisista virsistä. He ovat taltioineet levynkin, nimeltään Maan korvessa, ja olen sitä kuunnellut mutta live-esitys, valkea kirkkotila meren keskellä ja odottava yleisö kirkon penkeillä tekivät kokemuksesta, noh, hienon, koskettavan. Jotenkin vaikea löytää sanoja...

Ei ole mitenkään uusi asia linkitä yhteen uskonto tai jokin jumalallinen ja musiikki. Meillähän on Bach. Eeva-Liisa Mannerin romaanissa Tyttö taivaan laiturilla on esimerkiksi hieno kuvaus siitä, miten musiikki lähestyy transsendenttia ja millainen on subjektin kokemus tässä kaikessa.

Rupesin ajattelemaan nyt uskonnollisen musiikin, virren, ja rukouksen välistä yhteyttä. Rukouksen tarkoitushan on, pohjimmiltaan, antaa tukea yksilölle ja mahdollistaa kommunikaatio jonkin toisen kanssa. Tuo toinen voi olla Jumala tai ihan yksinkertaisesti vain minä itse, joku, joka kuuntelee. Samaten taide voi toimia psyykettä, mielikuvitusta, olemista tukien, vuorovaikutusta rakentaen. Ja erityisesti juuri musiikki, kielen rajat ylittävänä, kykenee ilmaisemaan sanomattomia kokemuksia ja päästämään ilmoille sen, mitä me koemme mutta mitä emme kykene artikuloimaan. Se ikään kuin, rukouksen tavoin, vapauttaa meidät kokemuksestamme ja saa meidät jakamaan sen toisen kanssa. Voisi siis ajatella, että musiikki jollakin tasolla tavoittaa kaikkein todellisimman ja on ikään kuin rukousta vailla sanoja. Se yhdistää taiteen ja rukouksen voimat.

Myös Peter Hoegin Kasper Hiljaisessa tytössä havaitsee sen eheyden, joka voi syntyä tämän - musiikin, rukouksen, rakkauden (merkityksen) - avulla. Musiikki pitää yllä merkitystä ja elämää, kun kaikki ympäriltä on hajoamassa:

Hän kuuli sateen soittavan katolla, ehkä Bachin kantaatteja. Kahden vuorokauden jälkeen hän kuuli Haydnin kuusi jousikvartettoa täysin selvästi, ne jotka Haydn oli kirjoittanut kymmenen vuoden tauon jälkeen. Ja niiden jälkeen soivat Mozartin kuusi kvartettoa, jotka olivat vastaus Haydnin säveltämiin. Siinä vaiheessa Kasper oli alkanut katsella yöuniaan silmät auki. Hän tajusi kyllä, että se mitä tapahtui musiikille ja sateelle oli yritys säilyä hengissä. Yritys luoda koossa pitäviä kokonaisuuksia hajoavaan todellisuuteen. (514.)

Hän tiesi elävänsä eräänlaista psykoosia, olevansa sen sisällä. Huoneen aaltoilevien seinien välissä muotoutui ihmishahmoja joilla oli eläimen pää, hän ymmärsi heti, että ihminen, joka viskattaisiin varoituksetta tähän tilaan missä hän nyt oli, menettäisi järkensä.
Hän tajusi että juuri rukous piti yllä eräänlaista mielenrauhaa. Se eteni vakaasti syvänä, musikaalisena sopeutumisena ympäristön rakenteettomuuteen. Rukous on hirsilautta, joka voi kuljettaa meidät vahingoittumattomina läpi avioerojen, läpi kaatokännien, sienitrippien, kolmannen asteen kuulustelujen, kuulemma jopa läpi kuoleman.
Rukous ja rakkaus. (Hoeg 2006, 518.)

Muistiinpano: Interferenssi. Sitaatteja Hoegiltä.

Törmäsin käsitteeseen nimeltä interferenssi. Ensin psykoanalyysia pohtiessani ja vain muutamaa päivää myöhemmin Peter Hoegin uusimmassa romaanissa. Yhteensattuma tuntui jotenkin erikoiselta ja on pakko kirjata nämä sitaatit muistiin.

Heikki Majava viittaa artikkelissaan "Mieli, kieli ja ruumiillisuus nykypäivän psykoanalyyttisessa terapiassa" (Psykoterapia-lehti 2003, 22 (2), 85-96) interferenssiin psykoanalyyttisenä terminä. Hänen mukaansa se on eräänlaista tunteensiirtoa, joka edeltää transferenssiä; hyvin varhaista, perustavanlaatuista vuorovaikutusta, joka ei vielä tunne subjektia tai objektia. Termin alkuperäinen merkitys puolestaan tulee fysiikasta:

[V]arhaisten, yksilöllisesti eriytymättömien, nimeämättömien ja läheisesti ruumiillista alkuperää olevien taustatunteiden siirtymätapahtumaa nimitetään interferenssiksi (Untertragung), jolla tarkoitetaan fysiikassa ”kahden tai useamman rytmisen, värähtelevän aaltoliikkeen toisiaan vahvistavaa tai heikentävää yhteisvaikutusta”. (Majava 1992).

Peter Hoegin romaanissa Hiljainen tyttö sama termi esiintyy puolestaan musiikillisena terminä - mutta taustalla kaikuu sama ajatus. Hoegin romaanin päähenkilö Kasper kuulee ihmisten sävellajit, luonnon, elämän soinnin ja jopa rakennukset ja koneet. Interferenssi on nyt ihmisten välistä sointia, sävel, joka syntyy vuorovaikutuksessa:

Leikki on interferenssi ilmiö. Kaksi leikkivää lasta muodostaa tasapainotetun vastaparin. Kolme lasta synnyttää liikkuvamman mutta myös dynaamisemman yhteissoinnin. Neljä lasta polarisoituu taas kahdeksi kaksoisyksiköksi, vakaammaksi kuin kolmio. Viisi on taas liikkuva, kuusi on normaalisti suurin määrä lapsia, joka pystyy improvisoituun yhteisleikkiin ilman että yksi dominoiva johtaja heidän keskuudestaan määrittäisi leikin rakenteen. Seitsemän lapsen Kasper oli nähnyt leikkivän tasapainoisesti ja tasa-arvoisesti vain kerran, he olivat olleet sirkustaiteilijoiden lapsia, jotka olivat matkanneet sirkuksen mukana kokonaisen kesän, näytäntökausi oli ollut lopuillaan, lapset olivat tienneet kohta eroavansa ja leikki oli kestänyt alle tunnin. Yli seitsemän lapsen ryhmä vaati aikuisten ulkopuolelta antamia ja valvomia sääntöjä, kuten esimerkiksi pallopeleissä.
Hänen edessään ei ollut ainoatakaan aikuista. Ryhmässä ei erottunut dominoivaa sointia. Lapsia oli yksitoista. Ja leikki oli täydellisen harmoninen.
---
Lapset lähettivät ympärilleen tavallisia fyysisiä äänia niin kuin kaikki lapset, niin kuin kaikki ihmiset. Mutta niiden äänten takana oli jokin toinen taso avoinna. Taso, joka ulottui syvälle hiljaisuuteen. Lasten systeemit olivat vuorovaikutuksessa siinä hiljaisuudessa, Kasper kuuli sen.
Heidän interferenssinsä oli eräänlaista sydämellisyyttä. --- Tämä oli vuorovaikutusta viestimessä, jonka intensiteetti oli valtava.
---
He olivat levittäneet oudon hiljaisuutensa pallon muotoiseen alueeseen, jonka läpimitta oli ehkä viitisenkymmentä metriä. Kasper tiesi, että sen alueen sisäpuolella todellisuuden äänellinen jäsentäminen ajassa ja tilassa oli lakannut.
(Hoeg 2006, 136-139.)

Romaanin Kasper, joka kuulee kaiken, etsii jonkinlaista perustavaa hiljaisuutta, joka lähestyisi jumalaista. Nuo lapset pystyvät tarjoamaan sen. Harmonian, hiljaisuuden, yhteyden. Inhimillisyyden.

Toinen kiinnostava aihe Hiljaisessa tytössä liittyy Kasperin tapaan hahmottaa yksilön identiteettiä ja kysymystä inhimillisyydestä, samaten musiikin kautta:

Kempf [Hitlerin parturi] onnistui kuuntelemaan Hitlerin systeemiä. Hän sanoi minulle, että sen miehen persoonallisuus oli päällisin puolin kunnossa. Pieni, mutta kunnossa. Mutta siinä oli aukko. Siitä aukosta virtasi sisään tuhoisaa kollektiivista hälyä. Ymmärrätkö sinä? Pahoja persoonallisuuksia ei ole. Persoonallisuudessa on aina pohjimmiltaan myötätunteva sointi. Vaarallisia ovat ne kohdat missä meidän ihmisyydessämme on aukko, ne kohdat joissa me emme resonoi. Siinä, missä uskomme olevamme jonkin korkeamman asian palveluksessa, siinä meidän tulee kysyä itseltämme, onko se asia todella korkeampi. Siinä meitä viedään. Joissakin kulttuureissa sitä sanotaan demoneiksi. Meillä ei ole sille sanoja. Mutta minä kuulen sen. Se on sodan melua. Kollektiivista vihaa. (Hoeg 2006, 243.)

Muistiinpano: Jeanette Winterson autenttisuudesta ja psyykkisestä tilasta

Autobiography is not important. Authenticy is important. The writer must fire herself through the text, be the molten stuff that welds together disparate elements. I believe there is always exposure, vulnerability in the writing process, which is not to say it is either confessional or memoir. Simply, it is real.

Right now, human beings as a mass, have a gruesome appetite for what they call 'real', whether it's Reality TV or the kind of plodding fiction that only works as low-grade documentary, or at the better end, the factual programmes and biographies and 'true life' accounts that occupy the space where imagination used to sit.

Such a phenomenon points to a terror of the inner life, of the sublime, of the poetic, of the non-material, of the contemplative. (Jeanette Winterson: Introduction, Weight (2005.)

Kirjoitus kumpuaa subjektista ja tuottaa subjektiutta. Se on imaginaarista ja subliimia, hajottavaa ja rakentavaa, fiktiivistä ja totta yhtä aikaa. Winterson on Paino-romaaninsa esipuheessa huolissaan mielikuvituksen tilan katoamisesta. Hänelle on tärkeää kertoa tarinoita ja kertoa niitä uudelleen, niin kuin tässä uusimmassa romaanissa antiikin Atlas-myyttiä. Toisintaa ja muokata, luoda imaginaarisia tiloja. Todellisuus on Wintersonille jotakin muuta, kuin se, mitä tosi-tv meille näyttää. Tästähän se Julia Kristevakin oli huolissaan, psyykkisen tilan kaventumisesta mielikuvituksen kadotessa, todellisen (lue autenttisen) katoamisesta ajattelun kadotessa ja peittyessä mielikuvituksettomiin kuviin "todellisuudesta".

"I am not a writer, just a gifted eccentric"

- Cunninghamin Virginia Woolf.

Mitä on kirjoittaminen, ja miten siihen pystyy? ...Fragmentteihin, joiden välille muodostuu merkitys.

Ja vielä enemmän: mitä on taiteentutkimus, ja miten siihen pystyy? Kuuntelin professori Riitta Nikulan jäähyväisluennon. Vastaus; esteettisten ja historiallisten arvojen analysointia, empiriaa ja käsitteiden määrittelyä, katsomista ja kokemista.

On tasapainoilu formalismin ja historiallisen näkökulman välillä. Laji ja tyyli tai omaperäisyys ja yksilöllisyys. Sitten tieteen paradigmat. Tieteidenvälisyys: vaikka psykologian suo, jossa rämmin. Havaitseva, kokeva lukija, minä subjekti, ja luova taiteilija, joka hajoaa tekstuaalisuuteen.

Pitäisi olla kyky itsensä kadottamiseen ja sujuva kynä, tarmokkuus sen eksentrismin sijaan.

Writing is a solitary business. It takes over your life. In some sense, a writer has no life of his own. Even when he's there, he's not really there.
Another ghost.
Exactly. (Paul Auster: Ghosts 1986, 178.)

Ahmatova ja menettämisen hyväksymisestä

Anna Ahmatovalta (1889-1966) julkaistiin tässä hiljattain uusi Valitut runot, mutta jostakin syytä tartuin jo aiemmin keväällä, tätä ajankohtaisuutta ymmärtämättä, Marja-Leena Mikkolan 1990-luvun alun suomennoksiin. Huomasin, että Ahmatova kertoi jo 1920-luvulla myyttejä uudelleen, paljon ennen Wolfia, Atwoodia tai Wintersonia, jotka nyt aina mainitaan aiheen yhteydessä. Esimerkiksi tämä "Lootin vaimo" (1922-24):

"Ja Lootin vaimo, joka tuli hänen jäljessään, katsoi
taaksensa, ja niin hän muuttui suolapatsaaksi."
Ensimmäinen Mooseksen kirja 19:26

Ja mustaa vuorta nousi Loot, vanhurskas mies,
edellään suuri säteilevä herran lähetti.
Mutta vaimo kuuli selvästi kun levottomuus puhui:
Oman Sodomasi punertavat tornit

ehdit vielä nähdä, taaksesi kun katsot,
pihan jolla kehräsit, torin jolla lauloit,
tyhjät ikkunat korkeassa talossa,
jossa synnytit lapsia puolisollesi.

Hän katsoi taakseen - kuolettava kipu
sokaisi silmät, nopsat jalat
juuttuivat maahan, ruumis jähmettyi
ja muuttui läpikuultavaksi suolaksi.

Kuka itkisikään tätä vaimoa,
tätä vähäistä, turhaa menetystä?
Minä yksin muistan hänet joka antoi
yhdestä katseesta koko elämänsä.

Maailmoita rakentavien myyttien ja niitä pönkittävien sankarimiesten sijaan Ahmatova haluaa muistaa pieniä tarinoita, naisia historian sivurooleissa, uhrauksia, joita tehdään rakkauden, välittämisen, elämän merkityksellisyyden nimissä.

Ahmatovan runous onkin täysillä elämisen poetiikkaa, jossa menetys ja saaminen, tuhlaus ja haaliminen, eivät asettaudu toistensa vastakohdiksi tai arvoiltaan erilaisiin asemiin vaan muodostavat yhdessä elämän merkityksellisyyden. Menetykset hyväksytään, niitä ei pelätä, sillä myös ne tekevät elämästä elämisen arvoista.

Ahmatova oli mitä ilmeisimmin hyvä surija saadessaan käännettyä kärsimyksen hallittavaan muotoon ja kyetessään muistuttamaan sen jatkuvasta olemassaolosta maailmassa.

Tästä tulee mieleen myös se, mitä Julia Kristeva kirjoitti kärsimysten yhteismitattomuudesta: yksilöiden kärsimystä tai surun kokemusta ei voida asettaa arvoasteikolle vaan niitä pitäisi ymmärtää jokaista erillään, itsessään suurina ja kipeinä ja yhtä tärkeinä kääntää. Esimerkiksi Lootin vaimolle koti oli suurimman uhrauksen arvoinen, Jumalankin voittava ja tästä syystä Lootin vaimon toiminta ei ole miestään vähäisempää, vaikka sitähän Mooseksen kirja pyrkii sanomaan.

Ja niin: elämä on täynnä menetyksiä, Ahmatova muistuttaa, eikä niistä kaikista edes kannata kokea kärsimystä:

Menettää sanojen tuoreus, puhdas tunne -
kuin taiteilija näkönsä,
näyttelijä äänensä ja eleensä,
kaunis nainen kauneutensa.

Mutta älä yritä säilyttää itselläsi
sitä, minkä taivas lahjoitti:
meidät on tuomittu tuhlaamaan,
ei haalimaan kokoon - tiedämme.
---
23. kesäkuuta 1915

Ja sama koskee aikaa:

Sydämeni lyö säännöllisesti.
Kulukoon aika, en välitä!
1913

Sunnuntaisessa hesarissa suositeltiin kesälukemistoja. Ahmatovan lisäksi päällekäisyyksiä löytyi oman listani kanssa esimerkiksi Ian McEwan, Thomas Mann ja Dostojevski. Lisäksi ajattelin Peter Hoegin Hiljaista tyttöä, jotain Carol Shieldsia, Sarah Watersia, Michael Cunninghamia tai Michael Ondaatjea ja ehkä vähän Kafkaa tai Hesseä. Eli klassikoita ja uutta viihdyttävää sopivassa suhteessa. Syksyllä näkee, miten kävi.